Joikulle, sielunkumppanilleni ja ainoalle uskolliselle elämänkumppanilleni

leikkaisin sut irti kolariautosta

raahaisin ulos palavasta talosta

ja vaikka väkisin

ja vaikka väkisin

käynnistäisin, sun sydämen

nostaisin kopteriin hyökyaallosta

kokonaiseks ompelisin paloista

ja vaikka väkisin

ja vaikka väkisin

mä käynnistäisin, sun sydämen

Anteeksi, Joiku, etten onnistunut suojelemaan sinua kaikelta, vaikka lupasin muuta. Ei minulla ollut valtuuksia luvata mitään tällaista. Tuo biisi sai minut itkemään jo vuosia sitten kun kuulin sen ensimmäisen kerran ja sinä olit ensimmäinen asia, jota ajattelin nuo sanat kuullessani silloinkin. Siitä tuli meidän biisi, jotain mitä minä aina lauloin sinulle kun kukaan muu ei ollut kuulemassa. Symboli sille, kuinka tärkeä olit ja kuinka paljon minä rakastin sinua. Kuinka paljon minä toivoin, ettei sitä päivää tulisi, kun toisen täytyisi lähteä.

Tuntuu, että on jäänyt niin paljon sanomatta ja tekemättä. Halusin viedä sinut risteilylle saaristoon ensi kesänä, koska kukaan muu ei ollut suostunut tänäkään kesänä lähtemään kanssani mihinkään seikkailuille. Nyt minä suren sitä, etten tiennyt, että tämä oli sinun viimeinen kesäsi ja olisin voinut käyttää sen toisin. Uskoin, että aikaa vielä olisi ollut.

Tiedän, että tiesit, miltä minusta tuntui sanomattakin ja tiesit todennäköisesti mitä ajattelin kertomattakin. Olit taitava lukemaan minua ja todistit sen niin monta kertaa. Toimit aina kuin ajatus ja olin niin ylpeä sinusta. Sormien napsautus ja olit vierellä, missä ja milloin tahansa.

Sinä toit niin paljon hyvää ja lohtua ympärillesi, etkä vain minulle. Vanhempani kaipaavat sinua yhtä paljon. Isälleni toit lohtua veljesi kuoleman jälkeen. Äiti jäi kaipaamaan sinua Akvan idolina ja esikuvana. Hänen mielestään olit maailman kiltein koira, eikä hän ollut väärässä.

Eniten kaipaan rauhallista, lempeää olemustasi. Ystävällistä hännänheilautusta kun katsoin olkani yli ja sinä torkuit säkkituolissa. Katson vieläkin olkani ylitse, koska minusta tuntuu, että olisit yhä siinä. Odotan ulko-ovella, että palaisit iltapissalta kuistille. Silmäni hakevat valkeaa siluettiasi metsänreunasta, vaikka tiedän, ettet sinä siellä ole. Mutta minusta tuntuu, että olet. Olet lähellä.

Kannan pantaa ja hihnaa mukanani huoneesta toiseen, koska minusta tuntuu, etten voi jättää sinua yksin, koska vihasit yksinoloa ja nyt en halua, että joudut olemaan yksin. Kuvittelen sinut kummituskoirana tekemässä samaa mitä teit jo eläessä - kävelemässä valkoisena varjona perässäni huoneesta toiseen, seurailemassa minun puuhiani ja kuuntelemassa, kun puhun itsekseni ja sinulle.

Kaikki muistuttaa sinusta ja en tiedä miten pystyn elämään sen kanssa. Puhelimeni on täynnä sinun kuviasi, blogit täynnä runoja sinusta. Sanoinkin jo, että minusta tuntuu enemmän siltä, että elämänkumppani olisi kuollut, kuin koira. Johon sitten sain viisaan vastauksen viisaalta ihmiseltä: Mutta sinähän olit minun elämänkumppanini, jaoin kanssasi kaiken ja sinä pysyit rinnallani läpi vaikeidenkin aikojen, kaiken väsymyksen, masennuksen ja sairastelun. Kun minä en jaksanut, sinäkin tyydyit vain nukkumaan koko päivän vieressäni.

Minuun sattuu niin paljon, kun edes mietin, että olet poissa, enkä saa sinua enää ikinä takaisin.

En vain jaksanut enää

 Tämä blogi on kyllä käynyt mielessä viimeisen kolmen vuoden aikana, olen jopa yrittänyt kirjoittaa jotain toisinaan. En ole saanut aikaiseksi mitään julkaisukelpoista materiaalia, tosin.

Olin toiveikas, innoissani ja uskoin tulevaisuuteen kolme vuotta sitten. Päädyin uupumuksen kierteeseen, josta en oikein pääse irti. Somaattinen puoli sanoo itseään irti, mikä varmaan tuo oman kuormituksensa myös psyykeeseen. Välillä pelkään, että kuolen ja välillä toivon sitä.

Tässä on tapahtunut paljon asioita, jotka ovat vaikuttaneet omaan mielenterveyteen ja ehkä jättäneet jotain jälkiäkin sinne, joita yritän käsitellä ja prosessoida pois. Itsetuntemus ja itseluottamus ovat kateissa. Kaikki tuntuu kaoottiselta, menen ääripäästä toiseen, enkä saa tätä keinulautaa pysähtymään.

Opiskelin hetken. Uuvuin, ja kierre alkoi siitä. Otin yhteen opettajani kanssa, tilanne eskaloitui niin, että tein rikosilmoituksen. Olin järkyttynyt ja loukkaantunut, syvästi. Kadotin jotain itsestäni, lakkasin luottamasta itseeni ja viimeisen vuoden tai kaksi, olen keräillyt niitä sirpaleita. Sain ADHD-diagnoosin, sen lisäksi olen (taas) vaikeasti masentunut ja ahdistunut. Sairauslomaa on 5kk. Pitäisi osata levätä ja keskittyä omaan hyvinvointiin hetkeksi, että jaksaisin miettiä mitä haluan elämältä ja mihin olen oikein menossa. 

Olen pettynyt elämään. Ehkä osittain itseenikin.

Katkerakin olin ja vihainen, kaksi kuukautta diagnoosista enkä pystynyt puhumaan perheelleni yhtään mitään, vaikka ei se kai heidän vikansa ole ja tavallaan silti on. Kaikki oireet olivat näkyvissä kun olin lapsi ja niille ei kukaan tehnyt ikinä mitään. Nekin kerrat kun olen äidilleni puhunut ja harkinnut hakeutumista tutkimuksiin, on äiti vain sanonut, ettei mussa ole mitään vikaa. Vaikka selkeästikin on.

Miksi et edes kerran voinut validoida mun tuntemuksiani tästä ja olisin säästynyt niin paljolta.

Miksi en osaa olla oma ihmiseni.

Näitä olen miettinyt, enemmän ja vähemmän.

Mutta no, tämän luvun tarkoitus kai sitten onkin opetella rajoja ja itsetuntemusta, syödä lääkkeet, välttää kuolemista, hengittää ja rapsuttaa koiria.

Tosiaan, lauma on kasvanut yhdellä. 2022 löytyi Apulan lemmikkipalstoilta Kiet ja en ole päivääkään katunut, vaikka huskymixin kanssa elämä onkin ollut toisinaan varsin vauhdikasta ja täynnä enemmän ja vähemmän vaarallisia tilanteita.

Löysin jonkinlaisen elämänhalun Kietin myötä, vaikka viime kesä olikin aikamoista tasapainoilua kipeän selän, jäytävän väsymyksen ja huskynpennun kanssa. Tietyllä tavalla se ehkä on minun hengenheimolaiseni. Utelias, aran pidättyväinen tarkkailija. Rakastaa ruokaa ja keskusteluja tuttujen ihmisten kanssa. Oma lauma on tärkein ja muilla ei ole niin isoa merkitystä.

En olekaan huudellut tyhjyyteen aikoihin.

Olisinko tällä kertaa muuttunut, edes vähän, fiksummaksi.

En pidättäisi hengitystä sen takia.

Välimatka erinäisiin ihmisiin ja asioihin tekee minulle hyvää.

Ehkä joskus kirjoitan vaikeasta äitisuhteesta. Ehkä en.

Mental note

Kaikki munat samaan koriin.

En ole jaksanut kirjoittaa mitään kovin järjellistä. Yritin tehdä tuota challengea, mutta eihän siitä mitään tullut. Täytän sen kyllä jossain vaiheessa loppuun, mutta sen aika ei ole juuri nyt.

Jäätävä määrä kaikenlaisia projekteja, joita haluaisin aloittaa ja saada loppuun - hahmottelen uutta novellia, haluaisin yrittää striimausta, haluaisin saada siivottua asuntoni kunnolla, pudottaa vielä vähän painoa, saada pysyvä työpaikka, ehkä opiskella jossain vaiheessa ja muuttaa toiseen kaupunkiin vuoden sisällä.

Ensi vuonna tähän aikaan haluaisin olla jossain muualla, olla joku muu kuin olen nyt. Kaikki tuntuu niin järjettömän tahmean keskeneräiseltä ja samalla olen onnellisempi kuin olen ollut pitkään aikaan. Tuntuu välillä, että hukun tähän tunteiden määrään kaiken värittömän, tasapaksun harmauden jälkeen.

Tulevaisuus kauhistuttaa ja samalla en odota mitään enempää. Olen innoissani, mutta peloissani. Itsetuntoni on puutteellinen ja se heijastuu hieman jokaiseen elämäni aspektiin tällä hetkellä - en usko pärjääväni töissä, en usko pärjääväni harrastuksissani, en usko pärjääväni sosiaalisesti, enkä usko, että kukaan oikeasti haluaisi seurustella kanssani tai voisi oikeasti välittää minusta millään tavalla.

En siis ole turhaan kuvitellut olevani pohjalla - olen oikeasti käynyt aika pohjalla, mutta niin varmasti kävisi kuka tahansa, joka kokisi menettäneensä mm. kaiken. En osaa tarkalleen sanoa, että mitä tässä on vuosien varrella tapahtunut, että olen päätynyt tilanteeseen, jossa on tuntunut siltä, että minulla ei vain ole tulevaisuutta. Että kaikki elämisen arvoinen on menetetty.
Osittain siihen liittyy haaveet armeijasta, ehkä tilanteeni on ollut vähän "kaikki munat samaan koriin" -tyylinen. En ole uskaltanut katsoa ympärilleni mitä muuta elämällä olisi tarjota. Ehkä siinä on myös sekin, että se toi minulle ylpeyttä ja arvostusta omalta perheeltäni. Äitini taistelee vieläkin suunnitelmieni muuttumista vastaan.
Vaikka silti, suurin syy, miksi olen muuttanut mieltäni, on fyysinen sairauteni ja sen paheneminen. Olen rikki. Fyysisesti pahemmin kuin olen henkisesti.

Jollain tasolla se on ottanut ajoittain todella koville hyväksyä, mutta toisaalta sen hyväksyminen on helpottanut. Olen rikki, eikä sille voi oikeastaan mitään. En halua rikkoa itseäni lisää, tuskin edes kelpaisin enää armeijan riveihin.

Ehkä siinä on sekin, että se on sosiaalisesti hyväksyttävämpää, on helpompaa sanoa, että hei, mulla oli suunnitelma, jota kohti olen ponnistellut suurimman osan aikuisikääni, mutta se ei vaan enää toimi, koska tilanteeni on muuttunut. Annoin kaikkeni, mutta se ei ole ollut tarpeeksi ja enempää minä en pysty antamaan.

Toisaalta, sanoin pari kuukautta sitten jotain sen suuntaista kuin voin itse valita, mitä haluan elämältäni ja, että minun ei tarvitse perustella sitä kenellekään, jos suunnitelmani muuttuvat.

Tämä lause on vapauttanut minut.

 Hävisin ehkä yhden taistelun, mutta se ei tarkoita, että sota olisi vielä ohitse.

We Asked People If They Care About Homo Sapien Extinction

Don't ask if I'm happy, you know that I'm not
But at best, I can say I'm not sad
'Cause hope is a dangerous thing for a woman like me to have
Hope is a dangerous thing for a woman like me to have