Unohdin ilmoittaa palanneeni takaisin. Harjoitus itsessään oli voimauttava kokemus. Yhdessä tekeminen tuntui hyvältä. Löysin hyvin Säkylään, vaikka sitä ehkä eniten jännitinkin.

Vaikka koko juttu ei kestänytkään kuin viikonlopun, se oli kuitenkin samalla niin tavattoman hektistä, että tuntui, kuin olisi ollut poissa viikkokaupalla. Tuntui hassulta, että kaikki ne pelot, jotka ovat hallinneet elämääni niin tavattoman pitkään, olivat yhtäkkiä huitaistu pois, kaikki yhdellä kertaa. Yhtäkkiä sitä olikin täysin normaali ihminen.

Kävin syömässä Rumpalipojassa ja nukuin 8 vieraan ihmisen kanssa samassa tuvassa. Olin itsepuolustus- ja hätäensiapukoulutuksessa fyysisessä kosketuksessa toisen, vieraan ihmisen kanssa. Enkä missään vaiheessa tuntenut ahdistusta tai pelkoa. En ajatellut missään vaiheessa, että selviänköhän nyt tästä ja tuosta.

“Siviilielämään” on ollut totuttautuminen, maanantai oli todella hämmentävä, kun kukaan ei kailottanut käytävässä “Komppaniassa herätys! Valot tupiin!”. Toisaalta suorastaan pursuan hyvää oloa, intoa ja motivaatiota.

Ilmoittauduin jo syksyn harjoitukseen ja sain paikankin kohtuullisen suositulta kurssiltakin. Hyvä minä.

Ylihuomenna kadotaan K-Suomeen koko lauma.

Toivottavasti ei ole liian inhottavaa sanoa, että olen onnellinen.

Minulla on tappajan vaisto…?

Jahtaan omaa häntääni. Todellisuus muuttuu aste asteelta sekavammaksi.

Yritän elää sen mukaan mitä haluan. Kuunnella sydäntä, kuunnella itseäni. Tehdä juuri niin kuin tuntuu hyvältä. Mutta järki sotkee väkisin mukaan ja sekoittaa kaiken. Armeija tuntuu oikealta. Kyllä, mietin sitä taas. Mietin sitä itse asiassa koko ajan. Tajusin senkin, että 2014 ei ole kaukana, jos silloin aion astua palvelukseen, minun on aloitettava työnteko jo nyt. Lisäksi, minun on ensi vuonna täytettävä hakemukseni. Enkä tiedä edes vielä, että minne haluan. Ehkä ystävän neuvoa noudattaen sissiksi, tai omaa sydäntä kuunnellen ilmavoimiin. En oikeastaan usko, että mihinkään erityistehtävään minusta on, vaikka toki nekin houkuttelisivat. Erikoisrajajääkäri etenkin.

Yritän kasvaa henkisesti, rohkeutta ja tahtoa on, mutta ne on jossakin kaiken epävarmuuden ja epäonnistumispelon alla. Täytyisi vaan luottaa itseensä ja uskoa, että minusta on siihen.

Tämä päivä ollut merkillinen; eräillä lenkkipoluilla kulkiessani, yrittäen järjen mukaan suunnistaa, eksyin muutaman kerran. Antaessani jalkojeni viedä, vaistojeni kuljettaa, löysin oikealle polulle hukatakseni sen taas yrittäessäni järkeillä tilannetta ja suuntaa.

Isä olisi viihtynyt armeijassa. Hänenkö jalanjälkiään seuraan? Viihtyisinkö minä siellä? Mitä enemmän imen itseeni tietoa, sitä enemmän haluan sinne. Sitä enemmän se minua kiinnostaa.

En ole kenellekään oikeastaan puhunut tästä. Veljeni oli ensimmäinen, joka ikinä koskaan tiesi näistä haaveistani. Sitten Kulkija ja viimeiseksi olen äidilleni maininnut, kun tämä alkoi kuulustelemaan tulevaisuussuunnitelmiani. Myös ainakin kaksi ystävääni tietää, joskaan eivät ymmärrä. Heidän mielestään kyseisessä touhussa ei ole mitään ideaa. Mutta jos tuolta syrjältä on asiaa ajateltava, onko missään touhussa mitään järkeä?

Isälleni en ole kuitenkaan rohjennut kertoa. Muistan sen joskus puhuneen halventavaan sävyyn naisista armeijassa, joten en ole uskaltanut kertoa. Jossain vaiheessa tosin on varmaan kerrottava, mutta sen aika ei ole vielä. Oikeastaan en aio mainita juuri kellekään (kuulostaa hassulta, kun kuitenkin muutama tietää jo) lähdöstäni. Enkä aio siitä muutenkaan mitään numeroa tehdä; jos joku kysyy suoraan, kerron kyllä. Mutta oma-aloitteisesti en aio tätä tietoa muille jakaa. Teen tämän itseni vuoksi, en muiden. Teen tämän omasta tahdostani, omasta haaveestani, enkä muiden.

Tämä ei ylipäätään ole muiden elämää, vaan minun.

Silti niin perin sekavaa ja monimutkaista. En usko, että jaksan koulussa istua, vaikka kuinka yrittäisin. Ei minusta tule koskaan mitään ihmeellistä, en jaksa lukea edes itseni tähden. En ole ylioppilasainesta, enkä mitään muutakaan. Olen liian yksinkertainen ihminen sellaiseen, yksinkertainen mihinkään mammonan käärimiseen. Haluan elää ja kokea asioita, vain niillä ollut merkitystä tähänkin asti; kokemuksilla, sillä, että nautin elämästä.

Tuntuu hyvältä tehdä asioita itsensä vuoksi.

Hui.

Joulu, josta en osannut uneksia. Vuodenvaihde, sekin ihmeellinen. Kurin palautus, niskalenkkiote itsestäni; minä laihdun.

Tämä nainen käy läpi uudelleensyntymistä; en osannut aavistaa sen tuntuvan tältä, kaoottiselta, pelottavalta, samalla kuitenkin hurjan ihanalta ja... rohkaisevalla tavalla mahdolliselta.

Olen toiveikas, vaikka silti negatiivisten tunteiden riivaama. Kärsin myös näkymättömyydestä. Se on maailman kurjin tuntemus.

Tuntuu kuin kaikki olisi hallinnassa. Mitä rakas puolikkaani joskus sanoikaan; asioilla on tapana loksahtaa kohdalleen.

Vaikka minusta tuntuu, etten ole vielä kuullut ainuttakaan loksahdusta. Kaikki tuntuu silti tavattoman yksinkertaiselta ja helpolta. Tai sitten olen vaan nukkunut liian vähän ja ulkoillut liikaa.

En osaa sanoa mitään järkevää. Sisimpäni on kovin hiljainen ja autio. Uutena vuotena rakettien paukkeessa minua kyllä ulvotti, mutta... se ei ole sama asia?

En tiedä, mutta joka tapauksessa kuitenkin kaipaan sitä nelijalkaista sisälläni. Sen villiyttä ja kesyttömyyttä, loppumatonta halua olla vapaa.

Haluan saada itseni kuntoon. Elämäni hallintaan ja lopettaa tämän typerän ajelehtimisen. Vaikka silti, mitään muuta en haluaisikaan tehdä kuin tätä. Vain olla ja käydä välillä metsässä samoilemassa. Lienen sekava, sekaisin.

Jotain merkillistä olen itsessäni havainnut; nykyään niin suuri suru kuin ilokin saa minut haluamaan ulvoa. Yksinäisyys, sekin ylitsevellovana ulvottaa kovastikin. Mutta kiihtymys - haluaisin silloin aina ulvoa.

Lienen kumma.

Aion ryhdistäytyä tämän blogiyksilön kanssa. En tosin tiedä, että miten. Ehkä ensiksikin valtaan tämän kokonaan itselleni, sillä puolikkaallani ei tunnu olevan ikinä mitään sanottavaa...

Syntynyt kuolemaan.

Taas viime yönä näin ahdistavanlaatuisia unikuvia. Jokin luurankomainen vanhus kävi kiinni, kosketteli luvatta. Iskin siltä silmät kuulakärkikynällä ja riivin kasvolihat irti. Leikkasin kaulan saksilla poikki. Verta ja jauhelihaa joka paikassa. Matoja. Sen ihmisen sisällä oli matoja. Jos se oli ihminen. En tiedä miksi olen niin rauhaton ja levoton. Heräilen yöllä ja herätän toiset, näen painajaisia ja havahdun niihin helpotuksesta vääränä. Haluaisin taas nukkumaan, mutta en haluaisi mennä. Minun on niin ikävä. Mutta toisaalta minua jännittää hurjasti. Kulkijan ja minä kun kävimme katselemassa eräitä asuntoja eilen. Toivon niin, että saisimme yhteisen kodin mahdollisimman pian. Haluan pois täältä. Olen onnellinen vain Kulkijan kanssa. Rauhaton ja ärtynyt kaikkialla muualla. Pitäisi jatkaa inventaariota, mutta en jaksa. Ehkä illalla. On niin paljon pois heitettävää. Kuten esimerkiksi muistot. En tiedä mitä tunnen.

ikävältäni en saa unta

se on kai vähän niin kuin mies rintamalla ja minä täällä kirjoittamassa kirjettä johon hän ei kai ikinä saa tilaisuutta vastata

Hänen kuolemansa ei ollut meidän syymme.

Epikriisissä ne jaksavat muistuttaa psykiatrian ongelmista, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä nielupaiseen kanssa. Haluaisin joskus lukea tarinoita ajalta, jolloin olin hullujen huoneella. Minut kuvattuna toisen ihmisen näkökulmasta. Se voisi olla hyvin mielenkiintoista. Lisäksi myös hyvin ristiriitaista. Minä olin vanki silloin, muulta minusta se aika ei ole ikinä tuntunut. En tee muuta kuin luen, mietin ja kuihdun. Jalkani ovat ohentuneet, käteni muuttuneet luiseviksi. Lihakseni piirtyvät melkein yksityiskohtaisesti ihoani vasten. Ne kuultavat nahkani alta. Minulle tuli mieleeni mummi silloin, kun hän mielestäni muistutti haurasta linnunpoikaa. Minäkin muistutan melkein; eivät nämä kuolevan ihon sisään käpristyvät jalat kaukana siitä ole. Käyneet nekin luiseviksi, lihakset alkavat kadota samaa vauhtia kuin elämänhalu. Mitä minulle jää, jos juokseminenkin otetaan pois? Viikon verran olin kuolleena. Tuntui kuin olisi omissa hautajaisissaan ollut, kun kukkia toivat ja isokin itki. Korpisotilaskin oli niin arka ja nöyrä. Syytti itseään minun viallisuudestani. Olin liian uupunut muutenkin, olisin vain halunnut nukkua hänen sydämen lyönteihinsä.. hukkua hänen sydämenlyönteihinsä siihen sairaalasänkyyn.. tai sinne legendaariseen Hiljaiseen huoneeseen, jossa minun oli päästävä käymään, vanhojen ei-niin-kovin-hyvien aikojen muistoksi. Päämajaan, jossa kaikki keljuudet saivat alkunsa ja, jossa tuli tyhjennettyä sydäntään ja mieltään sen aikaiselle rikoskumppanille. Oi niitä aikoja. Suutelukielto oli vaikeaa täyttää. Huuleni kun kovasti kaipasivat hänen huulilleen ja liian monta kertaa ne meinasivat vahingossa lipsahtaa hänen suulleen. Liian monta kertaa ne kulkivat ohitse arkana ja pelokkaana, kaivaten salaa. Kaivaten, kuten silloin erään puiston penkillä. Ennen kuin salainen toiveeni ja tavoitteeni kävi oikeasti toteen. Kyllä minäkin joskus pelkään. Sairaanhoitajan virne on palanut verkkokalvoilleni, kuten ne tuhannet, miljoonat kysymykset mieheni olinpaikasta ovat palaneet tärykalvoilleni ! Kalvoja joka paikassa. Silmissä, korvissa, suussa ja jossain muualla. Liikaa kalvoja. Erossa oleminen, ilman mahdollisuutta yhteyden pitoon, on sama kuin kidutus. Tämän julmempaa kidutusmuotoa ei ole. Tuntuu taas siltä, kuin olisi jäänyt yksin.. ja alkaa kaivata väärää ihmistä. Pelkään kirjoittaa totuutta, sillä sinä luit tätä jo kerran ja en näe syytä sille, miksi et rohkaistuisi lukemaan toistekin minun salaisuuksiani, jotka eivät aina niin kovin viattomia ole. Ahdistaa joka kerta liikaa, pelkään sanovani liian paljon, vaikka samalla haluaisin huutaa ulos kaiken. Aivan kaiken. En minä jaksa paeta sinua, mutta silti minun on oltava jatkuvasti varuillani. Tämä on minun reviiriäni ja täällä olet minun armoillani. Se, jos mikä, saa minut pelkäämään.

Haluaisin syleilyysi.

Lääketiede on sotaa. Ei ehkä yhtä näkyvää, mutta yhtä tuhoisaa, yhtä tappavaa. Sitä ei ratkota samanlaisin asein tai strategioin, kuin ihmisten välisiä konflikteja. Mutta tavoite on sama; tappaa, ennen kuin tulee tapetuksi. Molemmissa on kysymys elämästä ja kuolemasta, mutta kuten sodissa, myös lääketieteessä ei ole voittajia, on vain eloonjääneitä.. jos niitäkään. Minun tekisi mieli päästää irti kaikesta mitä minulla on ja ajelehtia pois. Ikävä ja kaipaus ovat uuvuttavia seuralaisia. Silloin kun ei haluaisi olla yksin, silloin joutuu olemaan. Tunnen itseni kovin näkymättömäksi, yksinäiseksi, turhaksikin. Makaan vain saamatta aikaiseksi mitään. Kaipaan normaaleja asioita elämääni, vaikka kai tämä tuo omalla tavallaan vaihtelua. Toivon aina jännitystä, ja kun saan sitä, pakenen pää kolmantena jalkana, jos tilanne vain sallii sen...

Hetki ei ole tarpeeksi.

Hetki nurmikolla pienten ötököiden seassa ei ole ikinä tarpeeksi. Ikäväni kasvaa päivä päivältä; se on jo nyt liian suuri; vain sinun kanssasi minun on hyvä ja turvallista olla. Edes koti ei tunnu turvalliselta, olen ripotellut suruni sinne tänne ja teipannut seinät täyteen ahdistavia piirroksiani. Niitä minä yksin ollessani katselen ja mietin. Niissä kuvissa on enemmän, kuin kukaan muu kykenee ikinä näkemään. Niissä on minun ahdistukseni, sisäinen elämäni - tai pitäisi kai sanoa - elämättömyys. Enhän minä ole aikoihin ollut muuta kuin silmät, jotka eivät lakkaa tuijottamasta senkään jälkeen, kun kohde kääntää selkänsä. En ole ollut muuta kuin perhosten pelastama ruumis; ne kantavat minua ohuin hämähäkin kutomin langoin. ( Hämähäkit on mielenkiintoisia. Ne napraa. ) Joskus olin vain sudenpoika, yksin pääni sisään jääneenä. Ansaan joutuneena. Ilman pakomahdollisuuksia. Ei tämä herran jestas ole mitään elämää. Minun oli ikävä sinua, vaikka istuin vierelläsi, vaikka nojasin olkapäähäsi, vaikka halasin, vaikka suutelin. Tuntuu kuin olisit liian kaukana minusta jatkuvasti, kun et voi jäädä. Minun oli ikävä ja minua itketti. Tunsin itseni myös täysin idiootiksi suurimman osan ajasta; tiedäthän ne ongelmani. Miljoona ja yksi. Kaipasin lauluasi, ainoaa ääntä maailmassa, joka tuudittaa suteni uneen, vaikka se ei yleensä nuku. Ikinä. Nyt minä kaipaan sinua, liian sekavana ja ahdistuneena taas kerran. Minäkin olen vain eläin pohjimmiltain; pois lähtösi ahdistaa, enkä odota muuta kuin paluutasi. Hetkeä, jolloin minun on helpompaa hengittää. Hetkeä, jolloin minä en tunne muuta kuin onnellisuutta. Onnea siitä, että olet kanssani.

Sekavuuskohtaus.

Susi sisälläni huutaa niin, että pääni uhkaa räjähtää. Ääni kimpoilee pitkin kalloani, värisee luissani ja tärykalvoillani. Pyydän anteeksi ja sinä kysyt miksi, vaikka oletin sinun tietävän miksi. Toivon, että käskisit minut nukkumaan, sillä en selvästikään ole kykenevä kommunikoimaan selkeästi ja olemaan käyttäytymättä oudosti. Väsymys tekee minusta pellen, minä teen itsestäni pellen. Ja se susi, se tekee minusta pelkästään hullun. Olen juossut toissa päivänä, eilen ja tänään. Kuinka paljon minun pitää vielä juosta, jotta se suostuu olemaan edes hetken hiljaa? Minusta tuntuu, etten ymmärrä enää puhetta. Punainen lanka on kadonnut jo aikaa sitten kirjoituksistani; kai minä päästin sen vahingossa, tai en minä tiedä. Huomenna on aamu ja minun pitäisi olla bussiasemalla odottamassa sinua. Vaikka en saa itsestäni taas selkoa, pelkään olevani sekaisin, skitsofreenikko tai narsisti. Mieluiten olisin vain sekaisin, mutta en voi sitä itse päättää. Kuollutkin haluaisin olla, mutta en juuri nyt. En huomennakaan vielä. Kaipaan sitä yhtä ihan liian paljon. Epäterveellistä, kuluttavaa suhdettani siihen ihmiseen, jolle en ollut kuin esine. En minä osaa rakastaa enää normaalisti, en osaa olla ilman fyysistä läheisyyttä. Kosketusta ja halauksia ja suudelmia. Minua ahdistaa, kun puhut minulle. Kun sanot, että hiusteni kurittomuus on kaunista. En osaa olla, en tiedä miten päin minun pitäisi olla. Katsoa tuonne vai tänne vai hymyillä vain typerästi. Et sinä näe minua tosin, mutta huomenna näet. Sanot, että olisi mentävä nukkumaan. Ehkä huomaat sekavuuteni ja ahdistukseni. Sinun on herättävä viideltä valmistautumaan lähtöön, kysyin, että nypitkö kulmakarvasikin. Typerä vitsi. Turhamaisuutta, jolle sinä ja minä naureskelemme omassa pienessä kuplassamme. Kaksi metsäläistä, kuuluvat yhteen ja rakastavat, tai ainakin toinen rakastaa, toinen epäröi ja vastustelee ja yrittää rakastaa, mutta ei tiedä, mitä päässään liikkuu. Silmätkö vain vai jotain muutakin. En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Ahdistaa. Ahdistaa, etten tiedä?

Eilen oli keskustelu muuttamisesta; tänään soitin isolleni ja kysyin, lähtisikö se katsomaan asuntoa. Minun sydämeni on täynnä ikävää ja pelkoa, täynnä kaipausta. Haluan olla itsenäinen, pärjätä yksin ja keittää rakkaimmalle kahvia aamuisin, vaikka en itse juokaan. Tuntui hassulta, kun se puhutteli eilen minua rakkaaksi ja armaaksi. Häkellyin ja hymyilin itsekseni, en voinut olla hymyilemättä. Äitee sanoi, että saan mummin vanhan kahvinkeittimen. Hämmennyin ja sanoin, etten minä juo kahvia. Äiti vastasi, että kaverisi varmaan juo ja sitten huomasinkin sopertelevani, että onhan se kerran puhunut kahvista ja sen juomisesta. Onneksi keskeytin sekavat lauseeni ennen kuin sain niitä edes loppuun. Tätä olen odottanut ja nyt vastustelen kaikin voimin; se siis tapahtuu kuitenkin liian pian.

Silmät kylminä, elottomina.

Pöydällä odottaa siisti rivi sateenkaaren värisiä siveltimiä. En aina jaksa piilotella lapsellisuuttani. Enkä kieltää olemassaoloani. Sinä menit taas, kuten sinun oli mentävä. Palaat taas ensi viikolla. En vain voi antaa itselleni anteeksi sitä, että nukuin vielä, kun hyvästelit minut. Ketju ei lähde pois kaulani ympäriltä, turhaan sitä edes temmon. Turhaan pyristelen sen lujassa otteessa. Minun pitäisi tottua siihen, että tämä piha on nyt minun kotini ja sinä se, jota minun on rakastettava. Rakastankin, ehdoitta, vilpittömästi. En vain osaa olla kahden yksinäisyyteni kanssa, kun ilta muuttuu yöksi. Surullisuus astelee sieluuni ja haluaisin silloin kaikkein eniten olla kanssasi, jakaa suojattomuuteni kanssasi. Kaipaan sinun turvallisuuttasi, kaipaan sitä, ettei tarvitse pelätä saavansa selkäänsä. Tässä olen niin suojaton, turvaton. Tämän ketjun päässä. Jos et ikinä palaakaan, jään tähän, enkä pääse pois. Mutta luotan siihen, että palaat. Ettet jätä minua yksin. Et sen jälkeen kun minä luovuin vapaudestani. Vapaaehtoisesti. Viime yönä näin painajaisia, kiduttavia painajaisia. Pakenin kanssasi entistäni, mutta hän sai meidät kiinni, tappoi sinut ja pahoinpiteli minut. Pakotti katsomaan kuolemaasi. Kaiken sen likaisen raakuuden keskellä huomasin mustasukkaisuuden, jonkinlaisen kaipauksen nostavan päätään - en minä ole häntä vielä unohtanut täysin, hän on yhä mielessäni, sydämestäni hän vain on jo lähtenyt. Se on pyhitetty täysin sinulle, on ollut jo pitkään. Meissä on jotain, mikä saa meidät kerta toisensa jälkeen harhautumaan yhteen. Sinut ja minut. En minä kyllä kenenkään muunkaan haluaisi olla. Sinä sitä paitsi hyväksyt susimaisuuteni; tarpeeni vaeltaa ja kulkea levottomasti. Kysyitkin minulta jo saisinko olla se hukka jota suenmorsian vauhdittaa. Hymyilin silloin sisäänpäin, enkä ujoudeltani saanut vastattua. Sinä voit olla minulle ihan mitä vaan. Eniten minä tosin toivoisin, että voisin olla rakastettusi, vaikka susi minun sisälläni onkin, olen silti ihmiseksi syntynyt ja ihmisen tavoin minun on elettävä, vaikka joskus öisin annankin vallan vaistoilleni ja juoksen koiran kanssa cityrusakoiden perässä, nautin ajojahdista, vaikka ikinä en anna sen päättyä mitenkään. Täällä ei tapeta. Olen sinun. Jokaista senttimetriä ja ajatusta myöten. Kunpa vain uskaltaisin sen sanoa sinulle joskus. Sydämeni hakkaa odotusta ja minä päätän tarttua siveltimiini, tehdä valmiiksi sen, mikä on joskus kesken jäänyt. Mutta minä odotan. Sinua.