Näitä minä mietin.

• Mitä helvettiä olet tehnyt minulle.
• Miten helvetin sokeasti voikaan rakastaa ihmistä, jonka vaikutus on vain ja ainoastaan tuhoisa.
• Mitä vittua olen sinussa ikinä nähnytkään.
• Sinä et olisi ansainnut puoliakaan siitä ajasta, jonka olit kanssani.
• En voi ymmärtää miten itsekeskeinen kusipää olit, kontrolloiva alkoholisti, manipuloiva vähättelijä.
• En tunnista itseäni.

Jos jotain inhoan, niin tätä epäuskoa itseäni kohtaan. Tänään on taas tuntunut, ettei minusta ole mihinkään. En jaksa uskoa, että on.

Ymmärsin miksi turvallisuus ja puolustus kiehtoo; se totuus siitä, että olen tuntenut oloni turvattomaksi silloin kun asuin vanhempieni kanssa. Tavallaan se on läsnä vieläkin, vaikka sinällään oloni ei ole uhattu tai pelokas. Turvattomuus johtuu enemmänkin minun ja vanhempieni suhteesta. Silloin joskus osastolla tunsin oloni todella turvattomaksi, kuin olisin ollut tulilinjalla jatkuvasti, ilman suojaa.

Turva-ala ajatuksena tuo turvaa. Tavallaan kai tiedän, mitä haluaisin tehdä. Mutta ainoa kysymys on se, pystynkö ikinä saavuttamaan sitä. Aikaisemmin tuntui, etten jaksa olla koulussa ja nyt olen tehnyt varsin vakaan päätöksen siitä, että ehkä ensi keväänä haen. Samalla on pelottavaa miettiä miten kauan oikeasti on siihen, että astun palvelukseen – siihen ei nimittäin ole enää todellakaan pitkä aika. Minua pelottaa, myönnettäköön se. Pelkään epäonnistumista, sitä ettei minusta kuitenkaan olisi täyttämään omia haaveitani. …vai ovatko ne edes omiani… en tiedä.

Ymmärsin myös sen, että omat vanhempani ovat vahingollisia minulle. En haluaisi, mutta joudun ottamaan vielä enemmän etäisyyttä heihin. Itseni ja oman hyvinvointini vuoksi.

En oikeastaan jaksa miettiä tulevaisuutta, ennen kuin olen saavuttanut kaksi seuraavaa etappia. Mielessäni on jonkinlainen kartta, mutta en tiedä uskallanko suunnistaa sen mukaan.

Kerrankin kun olisin varma jostain, en uskalla elää sen mukaan.

Hyvä olo ja itsevarmuus kestivätkin jo liian pitkään. Ehkä tämä on ansaittua.

Tällainen mitätön raukka kun olen.

Ei tarvitse kaukaa etsiä syytä vainoharhaisuudelleni. Toivoisin, ettei se olisi verissä, mutta kasvatuksessa ainakin.

Toisaalta sama jääräpäisyys loistaa. Neuvojen vastaanottamattomuus. Ei ole vaikea nähdä, kenen tytär oikein on..

Kuitenkin sisimmässäni haluaisin olla täysin eri ihminen. Kaikkea sitä, mitä en ole. Tuskin ikinä olenkaan.

Joskus toivoisin, että minullakin olisi ollut samanlaiset vanhemmat, kuin tuntemillani ihmisillä; yhtä lämpimät, välittävät, tukevat.

Kaiken sen sijaan sainkin painostavat, häpeävät, hyljeksivät ihmiset. Kaikki ne toiveet, joita en ole onnistunut täyttämään ! Enkä ole silti vieläkään oppinut elämään itselleni.

Enkä ole kasvanut aikuiseksikaan näiden vuosien aikana. Tunnen itseni vieläkin 15-kesäiseksi tytönhupakoksi, vaikka jokin silti jossain on jollakin tavalla muuttunut.

Välillä tuntuu, että täytyisi päästä jonnekin pois, missä olisi tilaa huolehtia itse itsestä.

Tavallaan inhoan sitä, että minusta on kasvatettu suorituskeskeinen mielistelijä. Se on johtanut siihen, että en tee elämässäni mielestäni mitään oikein, enkä jaksa enää yrittää ja ryven tässä itsesäälissä, tietämättä totellako omaa vai toisten tahtoa. Jos sellaista omaa tahtoa minulla edes on.

Jopa se, että koiralla on maha sekaisin, saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi koiranomistajaksi – minusta siis ei edes ole ruokkimaan ja hoitamaan nelijalkaista… miten minusta siis mihinkään muuhunkaan olisi.

Jatkan siis pakomatkaani vielä. Vaikka kaikki varastetut unelmani yhä kummittelevat mielessäni. Sen vielä sanon, että mielestäni on ikinä, milloinkaan, missään tilanteessa väärin sanoa nuorelle ihmisille, että sinusta ei ole täyttämään omia unelmiasi.

Siksi minusta ei tullut, eikä ikinä tule, astrogeologia.

kaipaus kirjoittaminen kuolema

Olen kuulemma pikkusieluinen, koska en halua, että kukaan kutsuu minua koirieni äidiksi, äiskäksi, mammaksi ja niin päin pois.

Tuon pikkusieluiseksi nimittelemisen vielä olin valmis nielemään, vaikka ääneen olikin pakko huomauttaa, etten ole koirani “äiskä”, mutta se meni ylitse hilseen, että koiralle tarvitsi mennä sanomaan; “muista sitten teititellä N:ua” äänen sävyllä, joka oli tarkoitettu vittuiluksi minulle.

…sitten ihmetellään, että miksi en jaksa ihmisiä. Miksi haluan olla yksin.

Aina sattuu. Myöhemmin vielä tulee kotiin Kulkija, jolle kertoessani tämän välikohtauksen, hän toteaa, että isäni on hyvä mies…

Olisit edes kerran minun puolellani, perkele.

Y k s i n ä i s y y s j a s e n j ä i s e t h a m p a a t

raatelevat minua. Rikkovat herkän sudennahkani, saavat sen nirhautumaan mustelmille.

Taistella vai ei, ka siinä kysymys. Toinen soturinvaistoinen sai minut hetkeksi uskomaan tulevaisuuteen, mutta tänä yönä menneisyyden painostavuus nappasi minut kiinni ja raiskaa nyt minua uudestaan ja uudestaan. Eikä minulla ole voimaa laittaa vastaan.

Minä pelkään aivan tavattomasti; pelkään nyt tekeväni uudestaan samat virheet, kuin edellisen koiran kanssa. Entä jos en enää osaa kasvattaa koiranpentua?

Epävarmuus pureskelee nilkkojani poikki, estäen minulta paon. Vai antaudunko minä vain sille? Onko se totta, etten voi paeta sitä ja sen kumppania, jota kutsutaan Peloksi?

Miksi ne aina haluavat satuttaa ja pilata kaiken? Pahoinpidellä minut niin sisältä kuin ulkoa.

Miksi alistun niille? Miksi alistun kaikille, jotka kävelevät ylitseni?

Tunnelukkotesti sanoo, että vahvin lukko on Uhrautuvaisuudessa, jonka takia kärsin niin paljon ihmissuhteissani. Ulkopuolisuus ja Uhrautuvaisuus.

Haluaisin vaan sulkea ihmiset pois ympäriltäni, mutta kun se vaan sattuu niin paljon. En tiedä, että tekeekö se elämästäni yhtään sen helpompaa, että elän heidän varjossaan, josta sitten katselen heitä ja heidän elämiään haikeana ja kipeästi toivoen, että voisin olla osa sitä. Kaikkien vuosien jälkeenkin.

Miksi annan ihmisten käyttää minua? Hyötyä minusta ilman vastapalkkaa; vilpitön avunanto on nyt eriasia. Haluaisin vain tasapainoisen ystävyyssuhteen, jossa en olisi vain se henkilö, joka antaa ja tekee kaikkensa, mutta ei saa edes kiitosta takaisin.

Olen henkilö, jota ignoorataan päivästä toiseen, mutta roikkuu silti uskollisesti peesissä.

Helvetti, en mä ole kenenkään koira.

miehet soutakaa ! airot tahdissa käskyjen !

Päätä särkee. Uneni ovat olleet väsyneet, vähäiset, puutteelliset ja tyhjät.

Itse asiassa nukkumaan meno eilen oli lähes mahdotonta, vaikka uni toisaalta kyllä tulikin saman tien, kun sain pääni tyynyyn, vaikka tuntuikin aluksi siltä, etten tule nukahtamaan pyörimättä ensin sataa vuotta hereillä.

Mietin taas tulevaisuuttani, tein suunnitelmia. Ei todellakaan ole pitkä aika, kun on aika käydä toteuttamaan… unelmiaan?
Kaipa ne niiksi lasketaan. Tavoitteiksi sitten ainakin, jos ei unelmiksi.

Eräs koira, tuolla kaukana jossakin, on myös saanut jälkikasvua. Siitä hyvällä onnella yksi olisi meidän.

Inhoan tuntea itseni tyhmäksi tai muuten epäonnistuneeksi, myös pettymys on inhottava tunne. Pelkään liikaa.
Siksi en taas saa auki erästä sähköpostia. Siellä se nököttää virtuaalisessa postilootassani, mutta käteni ei suostu tottelemaan. Siksi ei taas auta kuin odottaa Kulkijaa.

Tästä käytöksestä olisi päästävä eroon. En vain tiedä miten. Minua oikeasti        p e l o t t a a.

Niin naurettavalta kuin kuulostaakin. Mieluummin uisin järven ympäri yksin, kuin luen tuon sähköpostin yksin.

Sudentassuni tavoittivat maan eräänä iltana, kun en saanut unta. Hengitin rauhallisesti ja aloitin loikan, tavallisesti loikka kestää iäisyyden, seuraavaan aamuun. Nyt laskeuduin päivän paisteesta vielä lämpimänä olevalle asfaltille kynnet rapsahtaen vaimeasti. Muotoni on tullut takaisin.

Sen villiys sykähteli suonissani ja vaistot tuntuivat vahvoina. Ei sanoja, ei ajatuksia. Pelkkiä reaktioita, liukuvaa liikettä. Vahvoja lihaksia sudenkarvan alla. Liikkeiden vaivattomuus tuntui taivaalliselta oman kömpelön ihmisruumiini jälkeen.

Sen voima on voittamaton.

hei olen pullataikina

Kuinka paljon oksetankaan itseäni. Tykkään olla kurvikas nainen, mutta en pidä siitä, että minua sanotaan isoksi. Olen monesti toivonut, että kun voisinkin olla pienempi. Keijukaismainen nainen.
Silti olen tällainen... isoluinen. Kiertoilmaus sanalle LÄSKI.

Miten inhoankaan kaksoisleukaani. Miten aina puristelenkin sitä kipeäksi, miten puristelenkaan pömpöttävää mahaani. Kiskon sitä sisäelimet kippuralla sisääni. Miten rutistelen sisäreisieni läskiä, joka hankaa kaikki housut rikki. Miten joka kerta kylpyhuoneessa avaan peilikaapin oven, jotta minun ei tarvitse katsoa rumaa, ällöttävää naamaani.

Kiitos taas muistutuksesta. Tiedän, etten ole itselleni ikinä sopivan kokoinen ja voisin vetää kaiken siihen saakka, että olen luuranko. Voisin lakata syömästä. Haluaisin lakata syömästä. Silti minulla on juuri nyt liian paljon menetettävää. Kelpaan omanlaisenani maailman ihanimmalle miehelle, mikä saa minut luopumaan typeristä ajatuksista.

Minä voisin tehdä vaikka mitä, mutta en tee. Voisin olla ties millainen, mutta en ole.

Mutta vielä tulee päivä, kun sinun, isä, ei tarvitse sanoa minua isoluiseksi.

Vielä näet.

Kun syöt minut elävältä, muista pureskella hyvin.

Kovin on rangaistavaa nykypäivänä olla itsestään ylpeä.
Hyväksyä oma PESSIMISTISYYTENSÄ ja elää sen kanssa. Elää itsensä kanssa, vaikka se ajoittain aika vaikeaa onkin.
Ei minusta tule päivänsädettä, vaikka miten parantaisitkin maailmaa.
En minä muutu optimistiseksi, vain koska sinä kaikkien yläpuolella oleva lonttoperse sellaista haluat ja pidät parempana.

Olen pohjasakkaa. Tiedän sen kyllä. Viimeiset 19-vuotta yksi jos toinenkin muistanut siitä muistuttaa.

Ylimielisyys -väitettä en tunnusta. Ylpeys on ainoa paheeni.

Mutta ei minun tarvitse sinulle avautua.
Et kuitenkaan ymmärtäisi.

Katkeruuden misantropinen monologi

niin se loppuu kuten alkaa
unohditko minut
vai muistatko vaikket haluaisi

( niin ne sanovat, sen mitä näet, sitä ei voi tehdä näkemättömäksi, mutta minäpä sanon, että aina voi sulkea silmät )

kuinka kylmäksi olenkaan muuttunut
vuosien kuluessa ohitse

eikä minulla ole
pienintäkään syytä
välittää kenestäkään

siitä saavat syyttää vain itseään
nuo ihmiset

kylmyys, tiedäthän
ihmiset tahtovat vain etelään
pakoon kylmää

luonteen heikkoutta, väitän

enkä odota
että minun rakkaudestani tulisi
jotenkin olla kovin kiitollinen

vihani on ansaittua
syystä
etkä edes sinä voi pyyhkiä pois syitä
joiden vuoksi kavahdan jopa lapsia

inho, tiedäthän
ei minun tarvitse pyytää anteeksi
tai selittää sinulle

et kuitenkaan ymmärtäisi

Anteeksi, että olen ollut niin kovin kauan poissa.

Ailahtelen jossakin yksinäisyyden ja pakokauhun rajamaastossa. Väsymys pitää niskalenkillään kiinni ja minä rimpuilen sen teräksisessä otteessa. Ahdistus hulvahtelee ylitseni aaltoina; selviänkö minä näiden myöhäisten tuntien yksinäisyydestä mitenkään?

Ikävä kouraisee sisäelimiäni, silmieni osuessa sohvalla nukkuvaan koiraan. Kissanpentu leikitteli äsken sylissäni paidassani olevan rusetin kanssa. Miten ihminen voi olla surullinen, jos hänellä on kissanpentu?

Minua raastaa tappava ikävä. Ole kiltti äläkä jätä minua. Rukoilisinko, vaikka et mitään ymmärrä, mustaturkkinen..

Minun yksinäisyyteni on kuin musta-aukko; se nielee kaiken valon ja hyvän ympäriltäni. Tahtoisin olla itselleni paha, mutta en salli sen tapahtuvan.

Kuulen oman hengitykseni. Unohdan kenelle kirjoitan. Minun pieni maailmani on niin sekaisin. Paikkaan tyhjyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteitani eläimillä.

Yksi koira tuohon noin.. ja kissanpentu tuohon ! Yksi aikuinen kissa tuohon ja nuori koira tuohon ja.. valmis !

Nyt minua itkettää. Olen niin helvetin katkera siitä, että olen aina ollut kakkonen toisille. Ilman sinua en kai edes välittäisi siitä, mutta sinä näytit minulle, että miltä tuntuu, kun joku rakastaa ja hyväksyy...

Minun pitää vain pitää visusti kaikki langat käsissäni ja hymyillä, vaikka sattuisi. Muuten millään, mitä ikinä on tapahtunut, ei ole mitään merkitystä. Apua en kuitenkaan halua, minun on siis vain pärjättävä omillaan. Vähän kuin hylättynä. En minä tahdo laskea näitä asioita, niitä kaikkia, mitä veljeni on saanut osakseen ja mistä kaikista minä olen jäänyt paitsi.

Miten minä vihaankaan tätä yksinäisyyttä, turvattomuutta, riittämättömyyttä. Sitä, että olen niin merkityksetön muille. Mitätön.

Sitten sinä syytät itseäsi taas aamulla, että olet jättänyt minut yksin. Itkemään.

Ei minun ole niin paha olla, että tarvitsisi viiltää. Eihän?

Tunnemerkit

Katselin erään vanhan lapsuudenystävä-koulukaverin kuvia eräässä internetin yhteisöpalvelussa. Hänkin muuttunut niin, etten tunnistaisi, jos kävelisi kadulla vastaan. Ulkoisesti näin, en tiedä sitä, että miten paljon sisäisesti. En tiedä, että kysyäkö mitä kuuluu vai pyytää anteeksi. Yhä mietin sitä, ailahtelen kahden vaihtoehdon välillä. On päiviä, jolloin tekisi mieli kysyä mitä kuuluu ja sitten on päiviä, jolloin haluaisin pyytää anteeksi. En kyllä tiedä, että mitä minun oikeastaan pitäisi pyytää anteeksi. Minähän en meidän ystävyyssuhteessa töpännyt, mutta enpähän täysin syytönkään kai ollut. En tiedä.

Hänen kuviaan katsellessa tulee tunne, että hän on muuttunut siihen suuntaan, jota en oikein arvosta. Minä lienen yhä ainoa, joka ei siitä eräästä luokasta ole muuttunut ja ainoa, joka ei ole mitään aikaiseksi saanut. Ulkoisesti en ole muuttunut, mutta se sisäinen puoli... en tiedä, onko sekään järin paljoa muuttunut. Ehkäpä jatkuva itsensä halveksiminen on vähentynyt. Tavallaan olen kyllästynyt kaikkeen, etenkin itseeni. Välillä minun on niin tavattoman hyvä olla, mutta sitten on näitä yksinäisiä hetkiä, jolloin tuntuu, että tahtoisi vaan itkeä itsensä uneen.

Ehkä olen vain liian väsynyt ja kipuisa.

Välillä tuntuu, että olen uskotellut itselleni koko elämäni olevani ruma, lihava ja ällöttävä. Ehkä etenkin ruma. En pysty elämään sen asian kanssa, että joku pitäisi minua kauniina. En pysty käsittämään, että miksi jonkun mielestä olisin kaunis.

En pysty edes pukeutumaan naisellisesti, sillä koen järkyttävää ahdistusta, jos joku erehtyy tuijottamaan erästä ruumiinosaani liian pitkään. En halua olla mikään seksiobjekti, en halua, että minua tuijotetaan peitsi tanassa.

Tämä kirous on johtanut siihen, että kuljen ympäriinsä mustissa vaatteissa, helteelläkin. Hikoillessa vaaleammat vaatteet näyttäisivät läpi sen, mitä niiden alla on. Valkoiset näyttäisivät joka tapauksessa. Enkä halua olla kenenkään muun katseltavana, kuin Kulkijan. En enää ikinä.

Ajoissa nukkumaan meneminen on vaativaa.

Itseinhon ABC

Pimeys ympärilläni syvenee ja liukenee lopulta ääniksi, jotka käskevät mennä, kiireesti. Pian. Mielellään nyt heti. Elämä odottaa kuulemma heti oven takana, miksen minä jo mene. Lumi ei narsku kenkien alla, en minä edes kävele. Yläkerran ikkunassa tumma hahmo. Pahaenteinen. Tuijottaa. Tuijotan takaisin, kaikella uhmallani, vaikka haluan vain paeta sen näkökentästä. Kiertää talojen väliin, jäädä hankeen makaamaan. Unohtua. Ikään kuin vahingossa. Se turhautuminen pistelee. Turhautuminen toisten päättömyyteen, minulla sentään on vielä pääni. Ulkoisesti olen kokonainen, sisältä hämmentynyt lapsi, neuvoton ja avuton. Hölmö. Minun pitäisi avata ne surullisen kuuluisat siipeni ja lentää viimeinkin tieheni, kuten olen vuoden verran uhonnut. Yhtäkkiä ei ole vapaita pesiä, yhtäkkiä en voi elää oman mieleni mukaan. Kulkija jahkaa ja päätöksen teon vaikeus (tai helppous) vyöryy minun niskoilleni, kunnes hengitän sitä niin, että tukehdun, kuten yleensä hapettomassa tilassa tukehdutaan. Pelkään tuntevani itseni vieraaksi omassa kodissani. Pelkään, ettei minulla tämän valkoseinäisen kotelon jälkeen ole säilytyspaikkaa itselleni. Lienee parasta mennä suosiolla mullan alle, ennen kuin tapahtuu mitään kamalampaa. Tiskaava mies ei riitele. Mutta juuri nyt minä kaipaisin sydäntä raastavaa, repivää, riipivää draamaa. Veristä draamaa. Itkua ja huutoa ja henkistä väkivaltaa. Rankaiskaa minua. En ole ihmisarvoinen. Riitaa, joka puhdistaisi ilman ja saisi minut itkemään kyyneleitä säästelemättä. Ei sillä, että niitä kamalasti muutenkaan säästelisin. Itken ikävää, itken unieni ahdistavuutta, sitä, että niiden on muistutettava minua jostain muinaisesta. Siitä kivusta, jota olen joskus saanut yliannostuksen. Ehkä ihan omin avuin. Who knows. Puran turhautumiseni tylyihin tekstiviesteihin ja ihmettelen sitten, että miksi olen tällainen. Miksi rankaisen muita ja minun tekee taas mieli ruoskia itseäni. En voi kieltää, etteikö terä houkuttelisi, mutta sitten satuttaisin taas Kulkijaa. Satuttaisin enemmän, enkä minä halua satuttaa enää ikinä ketään. En halua rakastaa ketään, koska pelkään satuttavani. Enkä halua kenenkään rakastavan minua, koska satutan. Miksi minua kaduttaa vuoden takaiset asiat? Autossa hytistyt pakkasyöt, kun melkein jäädyimme kuoliaiksi vain eläimellisten himojen vuoksi. Minua oksettaa. Olen oksettava. Miksi en saatana vain tappanut itseäni ! Mutta minun täytyy saada tämä olo minusta ulos. Vaikka sitten terällä. En halua. Haluanpas ! Voi kyllä, miten minä haluankaan ! Vältän konflikteja kaikkien muiden paitsi itseni kanssa. Olen jatkuvasti törmäyskurssilla. Kulkijan rakkaus saa minut tuntemaan itseni liian hyväksi ihmiseksi. Mutta Kulkija ei ole nyt täällä. Ei ole pelastamassa. Enkä soita, enkä tekstaa, että nyt en kestä. En, en en en. Minun on opittava itse pelastamaan itseni. Heti huomenna, heti huomenna kun hän tulee, luovutan teräni hänelle ja käsken hänen hävittämään sen. Tiedän rikkovani uuden sheiverin, kun tulee taas sietämättömyys. Mutta siihen saakka hän on minut pelastanut. Helvetti, miksi vihaan itseäni näin paljon.

Kuilun reuna kutsuu. (Älä anna minun pudota.)

Sama eroahdistus kuin miljoona kertaa aikaisimminkin. Lähtösi jälkeen on niin tyhjää, hiljaista. Lähtösi jälkeen minä uhkaan vajota, pudota. Yksinäisyys kietoo vuorostaan kätensä ympärilleni kuin uskollinen rakastaja. Oloni on niin tavattoman väkivaltainen. Aina välillä. Päässäni susi jahtaa häntäänsä, tulee hulluksi. Nyt kun minä viimeinkin tunnen itseni niin kovin selväjärkiseksi. Vaikka olenkin aika paljon pahoillani olemassa olostani. Sen kerran elämässäni kun pyydän, että minua ei jätettäisi yksin, minut jätetään. Kyllä minä kuulemma yhden yön pärjään. Silmissäni maailma pirstaloituu palasiksi ja sekoittuu palaneiden sielujen tuhkaan. Ahdistus on kuin musta huppu vedettynä kasvojen ylitse. Sen läpi ei näe, ei kuule, ei haista.. ei hengitä. Verkkokalvoille piirtyy kuvitteellinen maailma. Karu ja harmaa taivas, musta meri. Silmät tuijottavat suoraan takaraivooni, läpi pölyisen pimeyden näen ehkä heijastuksia muistoista. Heijastuksia sen miehen kasvoista, heijastuksia siitä vaaleanpunaisesta aamusta, joskus kauan sitten, kun minä rakastuin. Sitten on paljon sellaista, jota toivoisi, ettei muista. Jota jollakin tavalla häpeää, katuu. Vaikka kuinka tolkuttaisikin itselleen, että se on mennyttä, sitä ei muuteta. Vaikka sillä ei ole väliä. Silti sitä toivoo, että ei olisi vain rasittava lehmä. Mutta sitä on, pienessä katkerassa sydämessä. Sitä on silti. Huutaisin, jos kipeä ääneni kantaisi tämän kylmyyden ylitse. Saisit pyyhkiä kyyneleeni, jos ne eivät olisi kobran myrkkyä, joka syövyttää sinutkin olemattomiin. Jos minä en olisi näin täysin viallinen, saisit ehkä rakastaa minua. Vaikka rakastat nytkin, mutta minusta tuntuu, etten tee muuta kuin rimpuilen ja yritän voimieni takaa saada sinut sanomaan, että vihaat minua. Että olen mielestäsi vain rasittava lehmä. Tiedän sydämessäni, etten ansaitse ketään. Etten ansaitse ketään sinun kaltaistasi tämän kuiluni reunalle. En halua, että olet silta ihmisten ja minun välilläni. Tiedätkö, että sillat poltetaan, kun niitä pitkin ei haluta kenenkään enää kulkevan?

Ja se laulu kertoo...

...masennuksesta, alkoholista, heikkoudesta, rakkaudesta, alemmuudesta, pelkotilasta, tappohalusta, itsemurhasta, vihan tunteesta, vihan tunteesta... Isänpäivä. Istun kotona. Stam1na sinkoilee ulos kaiuttimista. Puhelin ilmoittelee vähän väliä tekstiviesteistä. Haluaisin tämänkin päivän viettää erilailla. Kehtaankohan sanoa ääneen? Kulkijan kanssa.. Viettää sen Kulkijan ja meistä siinneiden pikkukulkijoiden kanssa. Mutta en minä voi muuta kuin luottaa tulevaisuuteen tämän suhteen; jonakin päivänä, ehkä...

~ * ~

Hoidosta huolimatta on vaikea parantua. Kaksi kuukautta pois elävien kirjoista, enkä minä jaksa enää ottaa lääkkeitä, tai syödä kunnolla. Kuihdun hitaasti olemattomiin. Niiden lupauksista on tullut tyhjiä kaiuttomia sanoja, jotka leijuvat aikansa ja haihtuvat sitten olemattomiin. Elimistö on sekaisin; sydän ei toimi, hiukset putoilevat, syöminen aiheuttaa pahoinvointia, nielua vihloo, väsyttää.. Enkä minä jaksaisi enää taistella, silti olen se, joka vakuuttelee siskot ja muut, että ei tässä hätää, ei se ollut kamalaa, olen kunnossa. Olen kunnossa... Olen kaikkea muuta kuin kunnossa. Pelkään kuolemaa, pelkään nukkumaan käymistä, pelkään yksinäisyyttä ja pelkään... silti minulla on rohkeutta vielä väittää, että ei hätää, I'm alright ! Sekin valhe vain siksi, ettei ole ketään, ketä oikeasti kiinnostaisi jaksamiseni, vointini. Ahdistaa tämä orpous. Ne lupasivat viedä perjantaina tautipesäkkeeni a.k.a. nielurisani. Sitten tämän kaiken pitäisi olla viimein ohitse. Pääsisin viimeinkin nuolemaan haavojani. (Kuinka ironista tämä onkaan!) Pelkään silti verenvuotoa. Sitä, että menehdyn yön aikana. Jos en kuitenkaan herää siihen yöllä ja aamulla minusta ei ole kuin valkoinen kuori jäljellä. Katselen vaihtoehtoisia opiskelupaikkoja rakastamallani alalla. Haluan pois täältä, enkä anna Kulkijalle mahdollisuutta jättää minua tänne. Haen yhteishaussa, enkä anna itselleni vaihtoehtoa jäädä tänne. Äiti saa tietää sitten, kun haastattelukutsu kolahtaa postilaatikkoon. Miten päästä eroon ihmisistä, joille ei ole kuin ongelmien jätesäiliö?

Tämä on sinulle ja itsekeskeisyydellesi, kaikessa rakkaudessa.

seinillä mennyttä historiaa
kynsillä riivittyä tapettia

sinä tykkäät elää psykoosissasi
kuinka me suunnittelemme taas jotain
vain ja ainoastaan sinun pääsi menoksi

vaikka kysyin vain että mitä kuuluu
oliko sinun pakko valehdella taas
ja kyllä vitussa minä näen miten nautit
siitä kun minä olen sidottuna vuoteeseen
ja kidun ilman korrektisti toimivaa sydäntä

peilistä sinua katsoo sinä itse
välillä mietin, että miten voit edes katsoa sinne
kaiken sen jälkeen mitä olet tehnyt
ihmisille
minulle
itsellesi

pahinta on ettet ymmärrä vihaani
vaan se on sinusta täysin kohtuutonta
ethän sinä ole tehnyt mitään minulle (mutta itsellesi)
ja meistä kahdesta minun pitää aina soittaa vitun luurankoprinsessalle
että kiinnostaisiko tänään nähdä tai ehkä huomenna
no entäs viikonloppuna tai ehkä ensi viikolla (miksi ei samantien seuraavassa elämässä?)

joka kerta sanani hukkuvat tärkeytesi alle
joka kerta lupaat että ensi viikolla ihan varmasti nähdään
sitä viikkoa ei tule ikinä
ja taas antaudun juoksemaan siinä oravanpyörässä
johon sinä lisäät vauhtia niin välinpitämättömänä minua(kin) kohtaan

ymmärrätköhän edes mistä minä puhun
ei, en puhu sinusta
puhun y s t ä v y y d e n v a s t a v u o r o i s u u d e s t a (tai ainakin yritän mutta niin totta kuin olemassa oloni on tämäkin pyörii vain sinun ympärilläsi)

mutta en tiedä että miten kauan vielä
myös vihassani minun on ajateltava sinua
en kykene välinpitämättömyyteen
en kykene kävelemään tunteidesi ylitse

kuten sinä olet niin tuhannen kertaa tallonut minun ylitseni norsunkoivillasi

Hulluuden rajamailla

kyynelneste syövyttää ihoni syljessäni pieniä määriä verta ja muita myrkkyjä koiranhampaiden rahina sängyn jalkaa vasten vastenmielistä herään öisin yskimään lasinsirpaleita ja pieniä karvaisia hämähäkkejä kiipeää ulos suustani kylkiluita on katkennut, lainassa tai on muuten vain hukassa en tiedä että mitä ajatuksia kävelevät ruumiit ihmisissä herättävät tai mitä he miettivät ritariperhosista tai kuolleista sitruunaperhosista lasikaapissa kivien lehtien käpyjen puunkappaleiden saksalaisen sotilaan ja muiden aarteiden seassa tai siitä kun hämähäkki opettelee puhumaan juoksen unissani itseni lattialle herätyskellon huutaessa luulen jonkun tekevän kuolemaa

entä jos en jaksa enää

tyhjyydessä on myrkkynsä minun hengitykseni on katkonaista silmät itkevät verta niin sokeina vartalo vain yhtä ruhjetta kipu, ainut todellisuus ei saanut luovuttaa liian aikaisin mutta joko nyt saa?

Kaluttu kuparikolikko.

En jaksaisi herätä. En mitenkään. Närkästyneenä kiljun äidille joojoojoojoojooo. Kääntäen sen jälkeen kylkeä autuaana, olen juuri putoamaisillani unien sulosyleilyyn takaisin, kun puhelin pöydällä alkaa surrata. Ensimmäisenä koen mielihalua heittää mokoman laitoksen seinään. Toisena ajattelen, että antaa soida. Lopulta otan sen alistuneena käteeni. Vierasnumero välkähtelee näytössä ja minä ojennan puhelinta äidille vastaa, joku vierasnumero soittaa. Äiti vastaa omalla nimellään ja langan toisesta päästä todetaan anteeksi väärä numero. Minä mietin, että senkö takia oli häirittävä aamuani. Olisi perkele katsonut tarkemmin minne vittuun soittelee. Inhoni puhelimia kohtaan nousee taas pykälän. Mistä minä hankkisin itselleni sihteerin, joka viitsisi huolehtia puhelinliikenteestäni näinä välinpitämättöminä aamuinani? Nyt kun kerran on hereillä, niin kai sitä voi samantien ylöskin nousta. Ensimmäiseksi keittiöön, vitamiinit suuhun ja virtsalta näyttävää omenamehua päälle. Sitten hetken aikaa pohdiskelua, että kolottaako sattuuko särkeekö jomottaako mitään. Ei kipua. Joka on tavallaan järjettömän helpottavaa - ei tarvitse ruveta miettimään, että mihin sairaalaan sitä tänään lähtisi. Olo on ollut varsin orpo ilman myrkkyjä. Elimistö on yhä ihan sekaisin. Suklaa aiheuttaa inhon väristyksiä, nuudelit muistuttavat aivomassaa, omenamehu on kuin virtsaa ja jäätelö on se pahin. Se sotkeutuu nielussani vellovaan limaan ja muodostaa sellaista liisteriä, että se saa minut oksentamaan ennemmin tai myöhemmin. Useimmiten ennemmin. Olen uupunut ja viime yönäkin mietin kuolemista. Nukkuminen ei auta väsymykseen. Herään väsyneenä ja käyn nukkumaan vielä uupuneempana. Aamuisin olo on välinpitämätön. Ei jaksa kiinnostaa mikään ja naama on norsun vitulla. Päivällä nukun tunnin tai pari ja sitten olen hieman virkeämpi. Enkä edes niin äkäinen enää. Välillä mietin, että miten ihmiset jaksavat minua, kun minä en jaksa olla. Eilen teki mieli iskeä terällä jalkaan, mutta mitä minä olisin siitäkin loppupelissä taas hyötynyt. Kirjoittaminen ajoi saman asian, enkä minä siitäkään mitään hyötynyt. Mutta nukkumaan käyminen oli helpompaa, vaikka en saanutkaan unta. Olin hereillä taas kun veli valui kotiin aamuyöstä. Inhoan tänään tasapuolisesti kaikkea.

Lääkitse minua !

Olo on yhtä epävarma kuin silloin joskus, kun en ollut varjoakaan siitä mitä olen nyt. Tuntuu samalta kuin silloin, kun yksityisyyttäni ei kunnioitettu siinä valkoisessa vankilassa. Samalla tavalla tulivat ja rikkoivat luottamuksen sinetin. Sama yksinäisyys tavoittelee minua nyt, sama pakokauhu... Pitäisikö...? Silloin tuntui, että vain itse olen riittävät luotettavaa seuraa itselleni. Nyt ei tunnu siltä. Olen muuten vain ihan hukassa, epävarma, kuten sanoin. En tiedä, että jatkaako enää vai ei. Jos salaisuuteni on paljastettu, yksityisyyteni on olematon. Miksi minun pitäisi enää kirjoittaa? Keho huutaa lääkitse minut lääkitse minut ja minä vain makaan tässä, kun en noustakaan jaksa. Tässä olen miettimässä iltasatujeni kohtaloa. Olenko minäkin pohjimmiltani pelkuri vai pystynkö sittenkin? Oloni on kovin turvaton. Ties missä osoittaa ase suoraan silmieni väliin, enkä voi kuin vain odottaa. Viimeistä tuomiota.

Infectious mononucleosis

Lääkehuuruissani olin vähällä kosia sinua. Silmäni kiinni turvonneina, sokeina. Kuin vielä aukeamattomat koiranpennun silmät. Yhtä kuurokin olin, pelkkää huminaa päässäni. Kurkkuni kipeydestä johtuen en osannut oikein puhuakaan, surkeaa vikinää ja kitinää pidin. Ihminen sisältäni yritti huutaa, mutta huuleni eivät olleet yhtä mieltä, suuni ei muodostanut selviä äänteitä. Kenties kurkkuni oli niin kipeä, kenties se oli vain lääkkeistä johtuvaa. Ääneni kohoaa häiritsevään falsettiin kun yritän puhua. Se kohoaa ja lakkaa sitten kuulumasta. En voi olla yskimättä, en voi olla oksentamatta limaa sisuksistani kun keuhkoni eivät saa riittävästi ilmaa. Aivan kuin olisin nielaissut säikähtäneen nahkiaisen. Paikallaan istuminen on tuskastuttavaa. Kun ei pysty nukkumaankaan, kun ei pysty nielemään, kun kurkku on niin kipeä. Sitten minä vain istun. Istun ja ihmettelen ja oksennan sisuksissani piilottelevan nahkiaisen limaa. Voin pahoin.