Päivä, jona melkein tapoin itseni.

Sinä ja jakamasi muistot ovat meille tärkeitä. Sinua saattaa kiinnostaa tämä julkaisu, joka tehtiin 3 vuotta sitten.

Facebook-muistoja. Kuvassa istuvat aina niin uskolliset koirani jossakin sateisessa ja kylmässä Kuopiossa.

Kyseinen kuva näyttää viattomalta kuvalta koiristani. Samanlaiselta kuin niin monet muutkin vastaavat kuvat.

Silti muistan vain toivottomuuden. Väsymyksen. Sekavuuden. Häpeän. Halun päästä pois ja lopettaa kipu. Mietin kenelle saisin koirani, jotta voisin päästää itseni päiviltä. Olin rikki. Romuna. Olin yksin. Yksin silloin kun tarvitsin toista ihmistä. Petettynä ja jätettynä. Eksä teki silloin jotain, mitä en voinut enää antaa anteeksi. Kaikki tunteet, mitä minulla oli häntä kohtaan ikinä ollut kuolivat silloin. Luottamus rikkoutui, eikä se tullut enää ehjäksi. Eron lähtölaskenta alkoi.

Siskoni teki itsemurhan 2013. Veli kertoi siitä minulle Skypessä, koska äiti ei joko kyennyt kertomaan tai uskaltanut ottaa yhteyttä, sillä välimme olivat siihen aikaan aika tulehtuneet. On ironista, että siskoni kuoltua olen lähentynyt äitini kanssa. Mutta siskoani en saa takaisin.

Muistan vieläkin kirkkaasti, kuin eilisen, kun epäuskoisena luin niitä sanoja tietokoneen ruudulta yhä uudelleen ja uudelleen:

A on kuollut.

Enkä tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Tai tuntea. Muistan, kuinka tuijotin sormenpäitäni käsieni alkaessa täristä ja tärinän kiivetessä ylemmäs kohti kehoa. Sitten tuli itku. Keskustelin veljen kanssa pitkään sinä iltana. Ikinä en ole hänen kanssaan keskustellut sillä tavalla, niin pitkään ja niin syvällisesti. Vannotin, että kertoo mulle, jos ikinä, milloinkaan tulee olo, että pää ei kestä ja haluaa tappaa itsensä. Saman pyysi tekemään, jos minusta ikinä tuntuisi siltä.

Silti en koskaan ole kertonut kenellekään, edes sitä, että eksä lähti ja jäin yksin. Yksin kaikkien surujeni kanssa.

Sillä eksähän lähti. Noin viikko kuolin uutisesta, eräänä sunnuntai-iltana. Ikään kuin hetken mielijohteesta. Pakkasi tavaransa ja vain häipyi. Kysyin syytä ja hän vain totesi, etten ole rakastettava. Kuin sekin olisi ollut minun syytäni.

Jäin yksin ja halusin tappaa itseni. Istuin viiltelemässä selkä lämpöpatterissa. Itkien.

En mennyt sillä viikolla kouluun. Puoli välissä viikkoa vein koirat - josta se kuvakin on - erääseen niemeen, jossa harkitsin pudottautumista kalliolta. Olin yksin vieraassa kaupungissa. Minulla ei ollut siellä enää ketään. Ei ollut mitään syytä olla olemassa. Halusin pois.

Ilman koiria tuskin kai olisin tässä. Eniten maailmassa pelkään, että ne joutuvat kodittomiksi.

Siskon kuolema oli toisaalta myös se hetki kun koko tämä kolmen vuoden alamäki alkoi. Masennus, koulu- ja keskittymisvaikeudet, opettajan asiaton käytös, koulun lopettaminen, ero ja haimatulehdus.

Jotkut sanovat, ettei huono onni voi jatkua loputtomiin. Ongelmani kai on, etten oikein usko onneen. Tämä ei ole sattumaa. Eikä tämä ole mitään ennalta kirjoitettua kohtaloakaan. En tiedä mitä tämä on.

Ymmärrän kyllä miksi ihmiset piiloutuvat onnen tai kohtalon taakse, jolloin voi tuudittautua ajatukseen siitä, että itse ei olisi voinut tehdä mitään tai itse ei voisi vaikuttaa mihinkään. Kaikessa kai vaikuttaa se, miten pelaa omat korttinsa. Mitä päätöksiä tekee, kun eteen tulee vaikeuksia.

Ovatko päätökset oikeita tai hyviä? En osaa sanoa. Sen näkee, jos saavutan elämässäni sen, mitä olen tavoitellut. Tässä vaiheessa ne eivät kuitenkaan olleet lopullisia.

Sen ymmärtäminen, kuinka yksin me loppujen lopuksi olemme, on pelottavaa. Mutta sitä pelkoa pitää vain katsoa sen pohjattomiin, mustiin silmiin.

Trying desperately to get my shit together.. *boom* a depression? Wtf.

En tiedä mitä päässäni on tällä hetkellä menossa.

Sen tiedän, että olen helvetin kyllästynyt tähän olotilaan. Olen helvetin ahdistunut 24/7 ja nyt lisäksi olen joko masentunut tai sitten tämä on vain jokin hormonikuoppa tai sitten kaamosmasennus. Onhan tätä jatkunut jo pidempään, mutta tuntuu, että olo on vain pahentunut joulukuun aikana. Enkä tiedä miksi - kaikki pitäisi olla reilassa; minulla on mahdollisuus kouluttautua, "työpaikka", parisuhde ja kuljen tavoitettani kohti tasaisen varmasti.

Totesin, että koulu on liian raskasta. Edes nykyisessä muodossaan, siihen päälle työkkärin pakkotyö, jonne on pakko valua paikalle. Kouluun ei ole, koska verkko- ja etäkurssit. Koulua siis voi helpottaa, mutta orjatyö on vitun orjatyötä.

Anoin sossusta bussikorttia, mutta olen varma, että ne on sitä mieltä, että eiei. En saanut edes rahaa talvivaatteisiin, joten nyt kuljen laina-/lahjoitusvaatteilla, jotka hajoavat päälleni... Tarvitseeko sanoa, ettei lainavaatteisiini kuulu talvitakki?

Sain myös 150 euroa yhdistetyksi syntymäpäivä- ja joululahjaksi isältäni. Olen 91% varma, että sossu ottaa sen huomioon tulona ja sitten tilanne on se, etten ole edes saanut mitään lahjaa. Minun kun piti käyttää se niin, että voisin aloittaa tankotanssin uudestaan, sillä sitä olen kaivannut aivan tajuttomasti viimeaikoina. Tosin, sekin raha on nyt huvennut 85 euroon, sillä jouduin ostamaan ruokaa ja lääkkeitä, joten mitään lahjaa ei ole edes ollutkaan...

Kaikki menee vitun elämiseen. Mistään ei jää mitään, että voisin pitää välillä huolta itsestäni ja tuntea oloni hyväksi tai kauniiksi tai ostaa edes vitun vaatteita. Eikä vika edes ole rahankäytössäni, sillä suurin osa menee vuokraan, loput pakollisiin laskuihin ja koiraan. Lopuilla onkin sitten jo pakko ostaa ruokaa.

Taloudellista tukea on haettu ties sun mistä vitusta ja nyt harkitsen jo sitä, että tarvitsen apua pitääkseni itseni kasassa, sillä ainoa asia, mikä tässä maailmassa tuo yhtään mitään mielihyvää on rakkaani - seksi, läheisyys ja yhdessäolo, yhdessä tekeminen ylipäätään. Kaikki muu on tasaisen paksua, harmaata liejua.

Välillä tekee niin tiukkaa, että saa edes yhtä bensatankillista laina-autoon, jotta voisin käydä rakkaani ja koirien kanssa kätköilemässä. Mutta sen kympin uhraaminenkin bensaan on joskus (=aina?) hankalaa. Arjesta on siis helvetin vaikea päästä hetkeksi eroon, näistä maisemista ei pääse eroon ja tästä olosta ei pääse eroon.

Hoen pääni sisällä, etten jaksa elää. Jos tätä oloa jatkuu vielä pitkään, päädyn samaan osoitteeseen kuin siskoni - kirkon kiviaidan taakse.

Muistelkaa edes hyvällä. Minä yritin.

Kun ymmärrys ei enää riitä

Kuulin eilen surullisen uutisen; keskimmäinen siskoni oli löytynyt kuolleena. Varmaa kuolinsyytä ei ole vielä tiedossa, mutta viinillä ja lääkkeillä saattaa olla osuutta asiaan, mikä puolestaan tarkoittaisi sitä, että hän on ehkä lähtenyt oman käden kautta.

Tehnyt itsemurhan.

Kaikki tuntuu epätodelliselta; miten ja miksi näin kävi. En ole pystynyt ymmärtämään tapahtunutta. En pysty ymmärtämään sitä, että en enää ikinä tule sanomaan hänelle sanaakaan, enkä enää ikinä tunne hänen halaustaan. En enää ikinä näe häntä.

Ennen kaikkea, en voi kysyä häneltä, että miksi.

Kaikki tuntuu edelleen vain pahalta unelta. Näen jatkuvasti mielessäni kuvan, jossa hän makaa sängyssään, yöpöydällä viinipullo ja lääkkeitä.

Aamulla oli todella absurdi olo. Tuntui unelta nousta ja lähteä kouluun. Olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Etukäteisvaroitukseni opettajalle edeltävänä iltana näkyi molempien katseista. Kukaan ei sanonut mitään mistään. Olin normaali, tavallinen. Heitin läppää uuden ystäväni kanssa ja nauraa kikersimme.

Totesin itselleni mielessäni, että kouluun pääsee pakoon raskaita ajatuksia ja mahdottomuutta ymmärtää. Asiat on helppo sulkea pois mielestä ja keskittyä lentokoneisiin.

Ensimmäinen reaktioni uutiseen oli epäusko ja kyyneleet. Sen jälkeen vannotin velipoikaa, ettei kuole ja kertoo mulle, jos tulee itsetuhoisia ajatuksia. Veli pyysi tekemään samoin. Sen jälkeen vain istuin ja tärisin. Yritin ymmärtää, mitä on tapahtunut. Enkä pysty ymmärtämään sitä vieläkään.

Tuli itsesyytöksiä; sisko pyysi joskus vuosi sitten käymään siellä, mutta ei tullut koskaan sovittua mitään ja halusi tulla meidän luonamme käymään, mutta sekään ei koskaan edennyt mihinkään. Vaikka kai tässä pitäisi tajuta se, ettei se ole minun syyni. Se oli siskon ratkaisu, aikuisen ihmisen ratkaisu.

Mutta en silti ymmärrä sen tapahtuneen.

kalma kaulaluilla

Lauantainen hautajaistilaisuus sai minut miettimään omia maahanpanijaisiani.

Kristinuskon hautajaistilaisuus on perin aneeminen kaikkine synkistelyineen ja masentavuuksineen, ilmapiiri oli painostava ja huulillani liehuva hymy tuntui lähes rikokselta. Mutta en voinut sille mitään, että tunsin oloni kevyeksi ja hyväksi, hymy ja itku ovat minulla herkässä. Kyllä oli hetkiä, kun silmät kostuivat, lähinnä siksi, kun muistelin rakkaan Nokkosperhoseni pois lähtöä.

En suostunut laulamaan virsiä tai lausumaan rukouksia, en suostunut lausumaan uskontunnustusta, sillä minun uskoni ei enää ole evankelis-luterilainen kristinusko. Toki muuten käyttäydyin tilanteeseen sopivasti, pyrin hymyilynkin jättämään vähemmälle, vain äidin ja siskon läsnä ollessa tohdin vallattomien suupielieni hieman kohota.

Mitä omiin maahanlaskijaisiini tulee, toivon niissä olevan iloista musiikkia ja vaikka omiin elintapoihini ei viina kuulukaan, mikäpä estää vieraiden sitä nauttimasta. Haluan, että ihmiset sisäistävät sen, että surussa roikkuminen estää vainajan henkeä siirtymästä eteenpäin. Haluaisin, että ihmiset iloitsisivat siitä, että pääsen viimeinkin tapaamaan esivanhempiani.

Sitäkin toivoisin, että minut tuhkattaisiin ja tuhka kaadettaisiin maahan ja sille kohtaan istutettaisiin puu.

En puhetta halua hautajaisiini, muistoja saisi kertoa toki. Sikäli kun minusta sellaisia kenellekään ikinä jää tai jos minulle ylipäätään niitä hautaajia jää.

Henkilökohtaisesti kokisin kristinuskon hautajaistoimituksen häpäisevänä ja loukkaavana, senkin toivoisin ihmisten tajuavan.

Toki on mahdollista, mikäli siis vanhaksi elän ja vanhana saan kuolla, että kulkisin johonkin korpeen odottamaan loppuani. Jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa ei ketään kulkisi ja saisin mädäntyä ja maatua sinne – sellainenhan olisi unelmallinen ja absoluuttisen luonnollinen tapa kuolla.

Mutta no, toivon tosin, että saisin vielä monta vuotta nauttia Kulkijan rakkaudesta ja yhteiselosta.

Paimenkoira

En voi hengittää. Päällimmäinen tunne.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.

Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.

Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.

Hengitykseni ei kulje.

Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.

Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.

Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.

En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.

Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.

Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.

Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.

Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.

She's not coming back.

Anteeksi, että olen ollut niin kovin kauan poissa.

Ailahtelen jossakin yksinäisyyden ja pakokauhun rajamaastossa. Väsymys pitää niskalenkillään kiinni ja minä rimpuilen sen teräksisessä otteessa. Ahdistus hulvahtelee ylitseni aaltoina; selviänkö minä näiden myöhäisten tuntien yksinäisyydestä mitenkään?

Ikävä kouraisee sisäelimiäni, silmieni osuessa sohvalla nukkuvaan koiraan. Kissanpentu leikitteli äsken sylissäni paidassani olevan rusetin kanssa. Miten ihminen voi olla surullinen, jos hänellä on kissanpentu?

Minua raastaa tappava ikävä. Ole kiltti äläkä jätä minua. Rukoilisinko, vaikka et mitään ymmärrä, mustaturkkinen..

Minun yksinäisyyteni on kuin musta-aukko; se nielee kaiken valon ja hyvän ympäriltäni. Tahtoisin olla itselleni paha, mutta en salli sen tapahtuvan.

Kuulen oman hengitykseni. Unohdan kenelle kirjoitan. Minun pieni maailmani on niin sekaisin. Paikkaan tyhjyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteitani eläimillä.

Yksi koira tuohon noin.. ja kissanpentu tuohon ! Yksi aikuinen kissa tuohon ja nuori koira tuohon ja.. valmis !

Nyt minua itkettää. Olen niin helvetin katkera siitä, että olen aina ollut kakkonen toisille. Ilman sinua en kai edes välittäisi siitä, mutta sinä näytit minulle, että miltä tuntuu, kun joku rakastaa ja hyväksyy...

Minun pitää vain pitää visusti kaikki langat käsissäni ja hymyillä, vaikka sattuisi. Muuten millään, mitä ikinä on tapahtunut, ei ole mitään merkitystä. Apua en kuitenkaan halua, minun on siis vain pärjättävä omillaan. Vähän kuin hylättynä. En minä tahdo laskea näitä asioita, niitä kaikkia, mitä veljeni on saanut osakseen ja mistä kaikista minä olen jäänyt paitsi.

Miten minä vihaankaan tätä yksinäisyyttä, turvattomuutta, riittämättömyyttä. Sitä, että olen niin merkityksetön muille. Mitätön.

Sitten sinä syytät itseäsi taas aamulla, että olet jättänyt minut yksin. Itkemään.

Ei minun ole niin paha olla, että tarvitsisi viiltää. Eihän?

Rakas Nokkosperhonen...

Kesällä tuntui kummalliselta. Mummi makasi kuolemankielissä ja minä olin juuri rakastumassa yhä enemmän mieheen, joka täyttää pelkällä olemassa olollaan kaikki unelmani. Muistan, kun en aluksi pystynyt käsittämään mummini kuolemaa. En ollut halunnut oikein hyväksyä hänen haurauttaan muutenkaan. Niin touhukas ja hyväntuulinen kun aina oli, monesta raskaasta surusta huolimatta. Touhukkaana ja hyväntuulisena hänet muistan, onnellisena. Olimme aina tervetulleita hänen luokseen, me lapsenlapset. Hänellä oli aina aikaa meille ja hän auttoi meitä, aina kun vain pystyi. Hän piti meistä huolta ja kertoi tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joka osaksi oli sodankeskellä. Kesä kuitenkin oli monellakin tapaa hyvin kummallinen. Minusta tuntui, etten oikein tuntenut surua mummin pois menosta. Olin jollakin tapaa jopa hirvittävän helpottunut, että se tapahtui. Koen syyllisyyttä, etten mennyt hänen viimeisinä aikoinaan häntä tapamaan. Mutta en uskaltanut silloin, olin kovin lamaantunut kyseisestä uutisesta... niin, ja sitten tietysti oli Kulkija, joka vei suurimman osan huomiostani ja tuskastani pois. Pelkäsin, etten osaisi itkeä hautajaisissa. Etten tuntisi mitään, kuten ensimmäisen isoäitini hautajaisissa. Ensimmäisen poisnukkuneen isoäitini. Tunsin minä. Vaikka toimin kuvaajana siellä, ehdin vieritellä kyyneleitä. Muistan kun takerruin siskooni Vanhan Pappilan pihalla. Miten hän silitti kädellään selkääni ja miten hyvältä se tuntui, miten lohduttavalta. En ollut yksin, vaikka siltä tuntui. Olen vasta muutaman kuukauden aikana alkanut tuntemaan ikävää. Riipivää, repivää ikävää. Surua. Että hän on poissa. ...että hän ei ikinä tule näkemään onneani, ei ensimmäistä yhteistä asuntoani ja ennen kaikkea, ei Kulkijaa. Hän ei voi antaa siunaustaan rakkaudellemme, ei voi hyväksyä sitä. Eikä etenkään voi sanoa, että miten hieno mies Kulkija on. Se on jotain, mitä olisin halunnut hänen suustaan vielä kuulla. Eikä hän ikinä tule minun häihini. Hän ei tule näkemään minua morsiuspuvussa ja siksi minusta tuntuu, ettei kenenkään muunkaan pitäisi nähdä. Kaipaan lapsuuteni iltapäiviä koulun jälkeen hänen seurassaan, kun katsoimme mustavalkoelokuvia ja pelasimme Kiinanshakkia. Kun hän vielä oli ihana oma itsensä. Kun hän kertoi tarinoita lapsuudestaan. Kun hän muuttui jälleen lapseksi minun kanssani. Minä kaipaan häntä ja olen vasta huomannut, että miten paljon. Miten suunnaton ikävä minulla on. Miten suunnaton, kivulias ikävä. Haluan hänet takaisin, näkemään onneni. Tuokoon ensi kesä paljon nokkosperhosia.

Itseinhon ABC

Pimeys ympärilläni syvenee ja liukenee lopulta ääniksi, jotka käskevät mennä, kiireesti. Pian. Mielellään nyt heti. Elämä odottaa kuulemma heti oven takana, miksen minä jo mene. Lumi ei narsku kenkien alla, en minä edes kävele. Yläkerran ikkunassa tumma hahmo. Pahaenteinen. Tuijottaa. Tuijotan takaisin, kaikella uhmallani, vaikka haluan vain paeta sen näkökentästä. Kiertää talojen väliin, jäädä hankeen makaamaan. Unohtua. Ikään kuin vahingossa. Se turhautuminen pistelee. Turhautuminen toisten päättömyyteen, minulla sentään on vielä pääni. Ulkoisesti olen kokonainen, sisältä hämmentynyt lapsi, neuvoton ja avuton. Hölmö. Minun pitäisi avata ne surullisen kuuluisat siipeni ja lentää viimeinkin tieheni, kuten olen vuoden verran uhonnut. Yhtäkkiä ei ole vapaita pesiä, yhtäkkiä en voi elää oman mieleni mukaan. Kulkija jahkaa ja päätöksen teon vaikeus (tai helppous) vyöryy minun niskoilleni, kunnes hengitän sitä niin, että tukehdun, kuten yleensä hapettomassa tilassa tukehdutaan. Pelkään tuntevani itseni vieraaksi omassa kodissani. Pelkään, ettei minulla tämän valkoseinäisen kotelon jälkeen ole säilytyspaikkaa itselleni. Lienee parasta mennä suosiolla mullan alle, ennen kuin tapahtuu mitään kamalampaa. Tiskaava mies ei riitele. Mutta juuri nyt minä kaipaisin sydäntä raastavaa, repivää, riipivää draamaa. Veristä draamaa. Itkua ja huutoa ja henkistä väkivaltaa. Rankaiskaa minua. En ole ihmisarvoinen. Riitaa, joka puhdistaisi ilman ja saisi minut itkemään kyyneleitä säästelemättä. Ei sillä, että niitä kamalasti muutenkaan säästelisin. Itken ikävää, itken unieni ahdistavuutta, sitä, että niiden on muistutettava minua jostain muinaisesta. Siitä kivusta, jota olen joskus saanut yliannostuksen. Ehkä ihan omin avuin. Who knows. Puran turhautumiseni tylyihin tekstiviesteihin ja ihmettelen sitten, että miksi olen tällainen. Miksi rankaisen muita ja minun tekee taas mieli ruoskia itseäni. En voi kieltää, etteikö terä houkuttelisi, mutta sitten satuttaisin taas Kulkijaa. Satuttaisin enemmän, enkä minä halua satuttaa enää ikinä ketään. En halua rakastaa ketään, koska pelkään satuttavani. Enkä halua kenenkään rakastavan minua, koska satutan. Miksi minua kaduttaa vuoden takaiset asiat? Autossa hytistyt pakkasyöt, kun melkein jäädyimme kuoliaiksi vain eläimellisten himojen vuoksi. Minua oksettaa. Olen oksettava. Miksi en saatana vain tappanut itseäni ! Mutta minun täytyy saada tämä olo minusta ulos. Vaikka sitten terällä. En halua. Haluanpas ! Voi kyllä, miten minä haluankaan ! Vältän konflikteja kaikkien muiden paitsi itseni kanssa. Olen jatkuvasti törmäyskurssilla. Kulkijan rakkaus saa minut tuntemaan itseni liian hyväksi ihmiseksi. Mutta Kulkija ei ole nyt täällä. Ei ole pelastamassa. Enkä soita, enkä tekstaa, että nyt en kestä. En, en en en. Minun on opittava itse pelastamaan itseni. Heti huomenna, heti huomenna kun hän tulee, luovutan teräni hänelle ja käsken hänen hävittämään sen. Tiedän rikkovani uuden sheiverin, kun tulee taas sietämättömyys. Mutta siihen saakka hän on minut pelastanut. Helvetti, miksi vihaan itseäni näin paljon.

Maa makaa martona kohmeessa.

Lumi tuli yön aikana. Sillä välin kun jätimme hyvästejä. Minun sydämeni repeytyi irti rinnastani - minun viallinen sydämeni - kun näin miten pahaa sinun teki lähteä. Vaikka et kuitenkaan ollut lähelläni ollutkaan. Lupasin kestää. Mutta en minä tiedä, että kestänkö kuitenkaan. En voi lääkitä itseäni juoksemalla, en voi kuin odottaa ja antaa ajan kulua. Odottaa, että korjaako se minut vielä kerran. Sinua varten tällä kertaa, ainoastaan sinua varten. Minun ei tee mieli kirjoittaa. En osaa. En löydä sanoja. Marraskuu on tullut ja minun elämänlankani käy vähiin, päivä päivältä, yö yöltä. Minun ikäväni ei vähene, eikä rakkaus. Pelkään silti iltaisin, etten herää huomiseen. Pelkään, etten minä jaksa enää herätä. Että sydän on tullut tiensä päähän, ruhjoutuneena ihmisten leikkikaluna, ilman, että kukaan on sitä kerennyt oikeasti rakastaa. Rakastaa, kuten sinä rakastat - niin, että minuakin polttaa. Minuun sattuu. Repikää nämä saastat minusta pois. Minä en jaksa enää. En tiedä mitä tehdä, kun en voi taistella. Enkä osaa luottaa yhteenkään myrkkyyn, mitä minun on nieltävä. Olen niin sekaisin ikävästä. Kaipaan syleilyäsi, liikaa.

Hulluuden rajamailla

kyynelneste syövyttää ihoni syljessäni pieniä määriä verta ja muita myrkkyjä koiranhampaiden rahina sängyn jalkaa vasten vastenmielistä herään öisin yskimään lasinsirpaleita ja pieniä karvaisia hämähäkkejä kiipeää ulos suustani kylkiluita on katkennut, lainassa tai on muuten vain hukassa en tiedä että mitä ajatuksia kävelevät ruumiit ihmisissä herättävät tai mitä he miettivät ritariperhosista tai kuolleista sitruunaperhosista lasikaapissa kivien lehtien käpyjen puunkappaleiden saksalaisen sotilaan ja muiden aarteiden seassa tai siitä kun hämähäkki opettelee puhumaan juoksen unissani itseni lattialle herätyskellon huutaessa luulen jonkun tekevän kuolemaa

entä jos en jaksa enää

tyhjyydessä on myrkkynsä minun hengitykseni on katkonaista silmät itkevät verta niin sokeina vartalo vain yhtä ruhjetta kipu, ainut todellisuus ei saanut luovuttaa liian aikaisin mutta joko nyt saa?

Hänen kuolemansa ei ollut meidän syymme.

Epikriisissä ne jaksavat muistuttaa psykiatrian ongelmista, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä nielupaiseen kanssa. Haluaisin joskus lukea tarinoita ajalta, jolloin olin hullujen huoneella. Minut kuvattuna toisen ihmisen näkökulmasta. Se voisi olla hyvin mielenkiintoista. Lisäksi myös hyvin ristiriitaista. Minä olin vanki silloin, muulta minusta se aika ei ole ikinä tuntunut. En tee muuta kuin luen, mietin ja kuihdun. Jalkani ovat ohentuneet, käteni muuttuneet luiseviksi. Lihakseni piirtyvät melkein yksityiskohtaisesti ihoani vasten. Ne kuultavat nahkani alta. Minulle tuli mieleeni mummi silloin, kun hän mielestäni muistutti haurasta linnunpoikaa. Minäkin muistutan melkein; eivät nämä kuolevan ihon sisään käpristyvät jalat kaukana siitä ole. Käyneet nekin luiseviksi, lihakset alkavat kadota samaa vauhtia kuin elämänhalu. Mitä minulle jää, jos juokseminenkin otetaan pois? Viikon verran olin kuolleena. Tuntui kuin olisi omissa hautajaisissaan ollut, kun kukkia toivat ja isokin itki. Korpisotilaskin oli niin arka ja nöyrä. Syytti itseään minun viallisuudestani. Olin liian uupunut muutenkin, olisin vain halunnut nukkua hänen sydämen lyönteihinsä.. hukkua hänen sydämenlyönteihinsä siihen sairaalasänkyyn.. tai sinne legendaariseen Hiljaiseen huoneeseen, jossa minun oli päästävä käymään, vanhojen ei-niin-kovin-hyvien aikojen muistoksi. Päämajaan, jossa kaikki keljuudet saivat alkunsa ja, jossa tuli tyhjennettyä sydäntään ja mieltään sen aikaiselle rikoskumppanille. Oi niitä aikoja. Suutelukielto oli vaikeaa täyttää. Huuleni kun kovasti kaipasivat hänen huulilleen ja liian monta kertaa ne meinasivat vahingossa lipsahtaa hänen suulleen. Liian monta kertaa ne kulkivat ohitse arkana ja pelokkaana, kaivaten salaa. Kaivaten, kuten silloin erään puiston penkillä. Ennen kuin salainen toiveeni ja tavoitteeni kävi oikeasti toteen. Kyllä minäkin joskus pelkään. Sairaanhoitajan virne on palanut verkkokalvoilleni, kuten ne tuhannet, miljoonat kysymykset mieheni olinpaikasta ovat palaneet tärykalvoilleni ! Kalvoja joka paikassa. Silmissä, korvissa, suussa ja jossain muualla. Liikaa kalvoja. Erossa oleminen, ilman mahdollisuutta yhteyden pitoon, on sama kuin kidutus. Tämän julmempaa kidutusmuotoa ei ole. Tuntuu taas siltä, kuin olisi jäänyt yksin.. ja alkaa kaivata väärää ihmistä. Pelkään kirjoittaa totuutta, sillä sinä luit tätä jo kerran ja en näe syytä sille, miksi et rohkaistuisi lukemaan toistekin minun salaisuuksiani, jotka eivät aina niin kovin viattomia ole. Ahdistaa joka kerta liikaa, pelkään sanovani liian paljon, vaikka samalla haluaisin huutaa ulos kaiken. Aivan kaiken. En minä jaksa paeta sinua, mutta silti minun on oltava jatkuvasti varuillani. Tämä on minun reviiriäni ja täällä olet minun armoillani. Se, jos mikä, saa minut pelkäämään.

Vähemmän henkistä pahoinvointia.

Ruumis on sekaisin. Se luuli minun kuolleen jo viikko sitten. Se oli hassua tajuta, että ei olisi selvinnyt niinkään pitkään, jos ei olisi ollut tiputuksessa ja saanut nesteitä ja energiaa letkua pitkin. Samaa letkua, jota pitkin kipuni valutettiin aika ajoin ulos. Lähinnä silloin, kun se oli sietämätöntä. Se oli pelottava hetki. Tajuta oma kuolevaisuutensa, vaikka aina luulee olevansa niin vahva... Jos en olisi lähtenyt silloin yöllä sairaalaan, en minä istuisi nyt tässä. En olisi elänyt kulunutta viikkoa, en sitä edeltänyttäkään. Se on pelottavaa ajatella. Se oli pelottavaa, kun äiti sanoi sen, etten olisi selvinnyt niin pitkään ilman tiputusta. Silloin minäkin ymmärsin oman heikkouteni ja pienuuteni. Silloin myös huomasin, että kenelle minä oikeasti merkitsen jotain ja ketkä kannattaa pitää lähellä, vaikka olinkin kohtalaisen närkästynyt siitä, että minut huomataan vain silloin, kun elämässäni tapahtuu jotain merkityksellistä. En ole arkena kenellekään olemassa. Se on surullista. Enkä halua ajatella sitä. Ystäviä ei ole. Kukaan heistä niin kutsutuista ystävistäni ei käynyt katsomassa, ei edes kysellyt, miten jakselen. Ei tekstiviestejä, ei soittoja. Ainoastaan Korpisotilaalta. Äidiltä. Isältä ja siskolta. Muille minä olin jo kuollut. Muille olen kuollut jo aikaa sitten. En mahdu heidän unelmiensa mittoihin, en mahdu heidän syömishäiriömaailmaansa, jossa he oksentavat itsensä laihoiksi ja pieniksi. Siihen maailmaan, jossa he tuijottavat valheellista peiliä, eivätkä huomaa haurastuneita hiuksia, huonovointista ihoa. Vain ne saatanan luut, jotka on nahan alla, koska niiden kuuluu olla. Se on heille täydellisyyttä. Mutta ei se mitään. En minä tarvitse heitä; osaan kyllä kuolla ihan yksinkin.

Rigor mortis

mielessäni rukoilen puhu minulle puhu minulle älä lopeta kuolinprosessi on jo käynnistynyt livor mortis ilmestyy kun sydän on lakannut lyömästä viimeiset sanat ovat kimmonneet huulilta älä jätä minua y... tyhjyys ottaa nekin vastaan ruumishuoneen kylmä metalli

Pahoja unia.

Pelkään niitä pahoja unia, joissa minä kuolen ja sinä jäät yksin. Mikään ei revi minua enempää, kuin se pelko, että minun olisi joskus jätettävä sinut. Mietin joskus, että kun olemme vanhoja ja on aika kuolla pois, kumpi lähtee ensin? En haluaisi kuolla ennen sinua, mutta se tuntuu samalla niin raastavalta ajatella, että minun olisi jätettävä sinut. En minä ole ikinä lähtemistä pelännyt, vain sitä mitä jää jäljelle. Silloinkin ehkä joskus tulevaisuudessa, jossain ihanan elämämme lopussa, miten sinä jaksaisit, jos minun olisi mentävä? Eroaminen sillä tavalla tuntuu pahalta ajatella. Tapaisimmeko enää ikinä? Ja jos, niin missä?

Vaikka uskon, että päädymme maan multiin, madoiksi, haluan silti itsepäisen lapsellisesti uskoa, että on vielä toinen elämä odottamassa tai edes kuolemanjälkeinen paikka, jossa saisin olla kanssasi vähintään ikuisuuden.

Näiden asioiden ajatteleminen tekee minut hulluksi. Minun tulee ikävä ja minä pelkään niin suunnattomasti. Pelkään menettäväni sinut. Se ei olisi paha, jos päättäisit, että joku olisi minua parempi sinulle. Voisin elää sen tiedon kanssa, voisin elää, koska tietäisin, että olet hengissä ja kaikki on hyvin.

Mutta jos kuolisit ja ajautuisin siten eroon sinusta... en tiedä, että pystyisinkö elämään enää sen jälkeen. Koska kuolisit rakastaen minua ja minusta se olisi tuskallisinta mahdollista. Tuskallisin mahdollinen tapa joutua eroon sinusta. En voisi olla ilman sinua. Milloinkaan, missään. Rakastan sinua niin.

Rakastan sitä, miten nimesi kuuleminen aiheuttaa minussa sanattoman suurta hyvän olon tunnetta. Miten se saa minut värisemään sisälläni. Miten se saa oloni niin suloiseksi ja lämpimäksi.

Rakastan myös sitä, miltä kosketuksesi tuntuu ihollani. Miten hellä se on, hellä ja rakastava. Ihoni kihelmöi sen jälkeen ja kaipaa lisää. Olen kuin riippuvainen siitä. Tuntuu kuin ainoa oikea tapa olla, olisi olla iho sinun ihoasi vasten. Olla sinua niin lähellä, että sydämemme voisivat huudella vankiloistaan toisilleen. Siltähän se varmasti sieltä katsottuna näyttää; kuin olisi kylkiluiden muodostamien kalterien takana vankina.

Vaikka mikään ei kai sitä voittaisikaan; ei jos sinun sydämesi jakaa viereisen sellin.

Kaipaan sinua; silmiesi katsetta, nauruasi, puhetta ja lauluasi. Kosketustasi ja läheisyyttäsi. Läsnä oloasi ehkä etenkin. Sitä, että olisit tässä, lähellä, vaikka et kiinni minussa, tai kosketusetäisyydellä. Mutta siten, että voisin sinut nähdä ja kuulla puheesi. Siten, että voisin eksyä silmiisi, eksyä niihin ja miettiä, että mitä niin hyvää olen tehnyt, että ansaitsen sinun kaltaisesi ihmisen. Että ansaitsen olla onnellinen. Onnellinen sinusta, onnellinen sinun kanssasi.

Muistan kun sanoit - kirjoitit - että haluaisit, että maailmamme yhdistyisivät siten, että olisi vain yksi maailma. Yksi paikka, jossa me olisimme. Paikka, johon ei kuuluisi muita. Minäkin haluaisin sitä ja uskon, että niin on tapahtunut, tai että maailmojemme sulautuminen yhdeksi on alkanut, jos ei vielä tapahtunut. Mitä enemmän sinusta opin, sitä enemmän minusta tuntuu, että meidän olemassa olon tarkoituksemme oli löytää toisemme ja tehdä toisemme onnelliseksi.

Minusta tuntuu usein myös siltä, että minut on tehty sinua varten. Että sinä olet kaikista ihmisistä se, jonka kanssa minun kuuluu olla ja, jota minun kuuluu rakastaa. Sinä olet se, joka minut on kesyttänyt. Ainoa, joka on uskaltanut tehdä sen.. tai edes viitsinyt yrittää. Halunnut yrittää.

Olen siitä sinulle kiitollinen. Mahdollisuudestani tassutella sydämeesi.

Muistan miten vaikeaa oli tunnustaa itselleni, että olen ihastunut sinuun. Vaikeaa oli myös sinulle kertoa, että mitä minä tunnen sinua kohtaan. Vaikka en olisikaan uskaltanut ikinä kertoa sitä sinulle tai vaikka olisit torjunut minut, olisit silti jättänyt lähtemättömän merkin minuun. Olisin tyytynyt ystävyyteesikin; periaatteessa mihin vain, jos olisin voinut vain olla osa elämääsi. Tietenkin parasta on, että voin olla sinun. Muuta minä en elämältäni halua enää; vain sinun onnellisuuttasi ja tyytyväisyyttäsi. Sinä merkitset minulle paljon; et ole minulle pelkkä maailma, vaan koko maailmankaikkeus, vastaus elämäntarkoitusta pohtivaan kysymykseen. Olet syyni elää, hengittää ja olla olemassa. Olet minulle syy rakastaa, syy olla onnellinen. Olet minulle jokaisen aamun nouseva aurinko, valo pimeydessäni. Olet se vapaus, jota olen unissani aina jahdannut ja etsinyt. Minun ei tarvitse enää etsiä mitään, sillä olen löytänyt sinut.

Miten sinua taas ikävöinkään, kun yö kääntyy aamuksi. Miten ikävöinkään aamun synkimmällä hetkellä. Ahdistuksen tunteina, kun et ole vierelläni. Niinä öinä, kun kuulen hengityksesi kevyen uneni lävitse, tunnen oloni turvalliseksi. Niinä muina öinä havahdun hiljaisuuteen ja hapuilen sängyn tyhjää puolta, kunnes muistan, ettet ole luonani. Vaikka hetken aikaa unessa läsnäolosi tuntuikin niin todelliselta.

Minun on ikävä sinua, siksi kirjoitan.

Näen kulkueen niin mustan.

Tänään en ole muuta kuin ajan tuhkaa. Ympärilläni on elokuista yötä mustempi sumu, lakkaan hetkeksi olemasta ihminen, hetkeksi olemasta susi ja vaihdan hahmoni usvaolentoon. Sieluuni - ja lennän ja kiepun keskiaikaisen kirkon kolkossa hämäryydessä.

Olen täällä ottaakseni surunne pois, kantaakseni taakkanne. Kukaan ei tiedä, miten pienet lapset saavat minutkin pelkäämään kuolemaa, uskomaan näkymättömään. Elämä sattuu ja se on kurjaa oppia jo pienenä, vaikka toisaalta silloin niistä suruista on helpointa kiivetä ylitse.

Minä en vain ikinä oppinut kiipeämään, siksi muutun suruolennoksi, harhaksi. Näkymättömäksi näkyväksi. Olen tässä - mutta en kuitenkaan.

Sen mustuuden keskeltä minua ei kukaan tavoita, ei aurinko, ei sydäntenne epätoivoinen syke, ikävänne tai lämpöäni havitteleva halauksenne.

Kyselen sinulta mielessäni, oletko turvanani kun siipeni väsyvät. Otatko kiinni, kun putoan. Tiedän yhden onnettoman, joka putosi omaan kuolemaansa, enkä minä halua tehdä niin. En halua luopua sinusta, sillä sinä olet ainoa valo, jonka päästän luokseni nytkin. Jonka annan loistaa syvällä pienessä sydämessäni. Valo, joka antaa minun unohtaa hetkeksi taisteluni, antaa hetkeksi laskea miekkani. Valo, joka suojelee minua kaikelta pahalta.

Minä otan tuskan kantaakseni, annan tutun kivun sykkiä sisimpääni, porautua sydämeeni. En minä kuole, harmiton usvaolento.

Minun miekkani on vahvempi, mutta ei mitään verrattuna Valoon.

Avatkaa sielunne, antakaa auringon paistaa sisään. Minä olen maalitaulunne; heittäkää kipu ulos !

Vaatimaton, vilpitön rakkautesi korjaa kyllä arpikudokseni. En minä pelkäisi, olethan minun kanssani.