Sosiaalisten tilanteiden pelko

Toisin sanoen, sosiaalinen fobia, sotketaan usein ujouteen tai arkuuteen, mutta eroaa niistä siten, että kanssakäymispelko on liiallista tai kohtuutonta. Sen voittaminen on usein erittäin vaikeaa.

Oirehtiminen ja tilanteet, joissa sosiaalista pelkoa esiintyy, ovat yksilöllisiä. Pelkoa on hankala hallita, tai se saattaa jopa estää siitä kärsivää henkilöä elämästä normaalia elämää.

Toisinaan henkilö tiedostaa oman pelkonsa kohtuuttomuuden ja epärealistisuuden, mutta siitä huolimatta ei pysty hallitsemaan pelkoa ja pääsemään pois sosiaalisen pelon aiheuttamasta kierteestä; äkäisesti tavaroita paiskova ja nyöseästi vastaava kaupankassa saattaa saada henkilön tuntemaan, kuin vika olisi hänessä ja usein sosiaalisesta pelosta kärsivä syyttääkin tilanteessa itseään, jolloin sosiaalisten tilanteiden epämiellyttävyys ruokkii itseään ja kasvaa.

Näissä tilanteissa normaali henkilö ajattelee kassatyöntekijällä olleen huono päivä tai välttämättä ei edes noteeraa työntekijän ärtymystä.
Henkilö sosiaalisen pelon kanssa saattaa pyöritellä tilannetta mielessään montakin päivää ja miettiä, mitä hän teki tilanteessa väärin, ymmärtämättä kuitenkaan sitä, että tilanne ei alunperinkään johtunut hänestä, vaan kaupan kassaihmisellä todellakin oli vain huono päivä.

Moni sosiaalista pelkoa kokematon ei välttämättä pysty ymmärtämään miltä tuntuu, kun kaupassa hipelöit tavaroita hyllyssä ja yrität tehdä ostopäätöstä ja luoksesi pölähtää yhtäkkiä yli-innokas myyjä, joka apua tarjottuaan ja sinun siitä kieltäydyttyä, jääkin hönkimään niskaasi siihen muutaman metrin päähän, tekemättä yhtikäs mitään muuta, kuin tarkkailemaan sinua ja mahdollista avun tarvettasi. Siinä vaiheessa mielesi tyhjenee, unohdat mitä olit tullut ostamaan ja menet lukkoon. Tuijotat eteesi ja yrität muistaa, mutta ajatuksiisi ei mahdu kuin selkäsi takana kyttäävä myyjä ja päätät liueta pois kaupasta.

Tilanne saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta on usein sosiaalisia tilanteita pelkäävälle arkipäivää ja oikeasti ahdistava tilanne.
Jotkut fobiasta kärsivät ehkä pelkäävät soittaa ja ottaa vastaan puheluita, tai tirkistelevät ovisilmästä ennen ulos lähtöä, että rappukäytävässä ei varmasti ole ketään. Toinen taas ei ehkä pysty syömään julkisesti, tai ei pysty käyttämään julkisia käymälöitä. Tai vieraille ihmisille puhuminen jännittää niin paljon, että on pakko näytellä olevansa puhelimessa, jotta ei tarvitsisi kommunikoida vieraan ihmisen kanssa nyökkäystä enempää.

Jotkut kuitenkin ovat pelkonsa kanssa sinut, pystyvät ehkä nauramaan jälkeen päin hassuille tilanteille, joita sattuu ja muutenkin tiedostavat pelkonsa kohtuuttomiksi ja yrittävät päästä pelkoaan niskan päälle.

Anna siis anteeksi minulle, kun ensi kerralla väistän katsettasi, tai ehkä pyydän sinua seuraksi jonnekin, koska tarvitsen henkistä tukea, vaikka en sitä ääneen sanoisikaan. Anna myös anteeksi, jos en vastaa puhelimeen tai soittamisen sijaan laitan sähköpostia tai tekstiviestin. Minua oikeasti pelottaa, ahdistaa tai vain jännittää liikaa, enkä voi sille mitään.

Seriously?

Olen taas tänään kuulemma ollut huono ihminen.
Tai ainakin ilkeä. (Auts!)

Koska mielestäni munanvalkuaisen vatkaamiseen ei tarvitse konetta, vaan sen voi tehdä ihan hyvin käsin. Vaikka sitten olisikin vatkattava kaksi artikkelia.

Olen minäkin herranjumala pystynyt täytekakun munavaahtoineen ja kermavaahtoineen saamaan aikaiseksi. Eikä kukaan valittanut, että olisi ollut pahaa.

En ymmärrä muutenkaan mukavuuden tavoittelua ja sitä, että asiat pitää tehdä helpoimman kautta... päästäkseen mahdollisimman helpolla. Yeah, right.

Maailma on liian mukava nykyihmiselle. Unohdamme vanhat tavat ja vanhat perinteet, meidän ei tarvitse miettiä kuin omaa napaamme, pahoinpitelemme luontoa ja maailmaa, luulemme olevamme älykkäistä älykkäimpiä...
Emme pian viitsi enää kävelläkään, kun se on liian raskasta ja vaikeaa. Amerikassa asiat ovat jo tällä mallilla; autoa pidemmät matkat kuljetaan autolla. Kuusi metriä postilaatikolle on liikaa. Lapset viedään autolla viidentoista metrin päähän bussipysäkille, jotta ei tarvitsisi kävellä...

Kun minä ilmaisen mielipiteeni asiasta, josta en selvästikään olisi saanut ilmaista, syljetään päälle?

Asiaa voi miettiä myös ekologiseltakin kannalta;
- vatkaimen tekeminen vaatii energiaa
- vatkaimen käyttö vaatii energiaa
- vatkain jää lopulta turhana kaapin pohjalle, kun leipominen ei innostakaan => roskiin tai kiertoon => kumpi tahansa ratkaisu, se lopulta päätyy kuormittamaan maapalloa
- vatkain rikkoutuu => hankitaan uusi => kuormitus

+ käden käyttö vaatii ainoastaan ruisleipää
+ käsi ei käy milloinkaan turhaksi, jos et tarvitse sitä vatkaamiseen, johonkin muuhun taatusti
+ käsi ei rikkoudu ja kuormita luontoa, sinne se hajoaa kuten muukin alunperin elävä

Go fuck a landmine.

Can you run with the big dogs?

Sain aika yllättävää postia. Koiraleireistä, jotka ovat tarkoitetut 13-18-vuotiaille. Totesin yhdellä silmäyksellä olevani yli-ikäinen niille, eikä minua juurikaan kiinnosta näyttelyleirit. Periaatesyyt.
Eikä vaellusleiri, joka maksaa 195 e ja majoittuminen tapahtuu 2 hengen huoneissa täyden ylläpidon ja saunan lämmössä.
Milloin tahansa, kun siltä tuntuu, voin lähteä ihan oikeasti vaeltamaan, eikä se maksa minulle mitään.

Se, mikä todella herätti mielenkiintoni oli se, että nämä läpyskät oli lähetetty äitini osoitteeseen. Eikä netissä ole kuin tasan yksi paikka, josta sen osoitteen ja minun nimeni enää löytää. Nimittäin Kennelliiton sivut. Työharjoittelupörssiä tuskin on tähän hommaan tarkoitettu; tällaisen mainospaskan levittämiseen. Enkä kiellä, etteikö mieleni tekisi ko. tahoa (siis roskapostin lähettäjää) lähestyä muutamalla tuikealla sanalla.

Menin nyt sitten vilkaisemaan ko. henkilön sivuja ja ensimmäiseksi silmiini osuu se, että tämä kasvattaa "siistejä oravia". Kuten Kulkijan kanssa tapaamme vitsailla pienistä koirista. Se ei sinällään ole paha, eikä meillä mitään pieniä koiria vastaan olekaan. Meidän oma mieltymyksemme on vain hieman suurempikokoisiin koiriin suuntautunut. Ne ovat haastavia ison kokonsa puolesta; niille ei pärjää fyysisesti, vaan mielen voimalla. Eikä kyse ole nyt mistään taikatempuista ja telepatiasta, vaan ihan siitä, että niiden tahtoa on pystyttävä hallitsemaan. Ne vaativat työtä, mutta se todellakin on sen arvoista.
Siksi minun on helpompaa suhtautua vakavasti ihmiseen, joka pystyy isoja koiria hallitsemaan. Kaikki eivät pysty siihen, toisin kuin pienten koirien kanssa. Niille pärjää jo oman kehonsa massalla.
Itsekin olen siis kasvanut suhteellisen pienen koiran kanssa. Pärjään sille fyysisesti. En ole vähällä menettää tasapainoani, jos se hieman nykäisee hihnasta ohittaessamme toista koiraa. Toisin kuin vaikka Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa. Susi tosin on paljon pehmeämpi luonnoltaan, kuin oma kylärakkini. Kylärakin kanssa saa aina käydä tahtojen taistelun, se on itsenäinen ajattelija. Sellainen kuin työkoiran kuuluu olla. Se on primitiivinen, herkästi nollasta sataan kiihtyvä ja peloton terrierimäinen paimenkoira. Sen jaksaminen on loputonta. Sen työmoraali on ihailtavaa. Se tekee kaiken 110 % innokkuudella ja halulla.
Sellaista ei voi kuin ihailla, mutta samalla elämä sen kanssa, kun sillä ei ole rotunsa vaatimaa työtä, on todella vaikeaa. Paimennushalu kääntyy ylisuojelevuudeksi, jonka takia minun on todistettava sille päivästä toiseen, että tiedän mitä teen, tiedän olevani Johtaja ja todistettava sille, että ansaitsen sen kunnioituksen itselleni.
Pumit eivät ole helpoimmasta päästä, vaikka kooltaan pieniä ovatkin. Tahto on silti kaksinkertainen. Elämä pumintahdolla varustetun Valkoisen Suden kanssa olisi vaarallista.
Siksi ihailen ihmisiä, jotka ovat riittävän voimakkaita elämään isojen koirien kanssa turvallisesti.

Niin, mihin jäinkään?
Tosiaan oravat. Selaan sivuja pidemmälle ja kyllähän sieltä löytyy varsin vakuuttava lista erilaisia suoritettuja kursseja ja kokeita.

Se minua vähän huvittaa, että koiraa harkitseva ihminen tarvitsisi aiheesta kurssin?
Voin tarjota saman ilmaiseksi, kuin tuo henkilö, joka ottaa 35 euroa 1,5 tunnista.

Henkilön itsensä järjestämiä kursseja löytyy sitten taas listan verran.
Minusta on aina ollut mielenkiintoista, että aggressiivisia koiria ei auteta. Kukaan ei halua niitä auttaa, vaikka ne eniten sitä apua kaipaisivatkin.

Yhteystietosivulta sitten löydänkin sen kaikkein ällistyttävimmän kuvan;
henkilö kulkee kahden jackrusselinterrierin kanssa ja molemmat koirat kulkevat edellä, toinen vielä näyttäisi kiskovan kameran suuntaan.
Kuka tässä siis ulkoiluttaa ja ketä?

Sarjassamme "niitä henkilöitä, joita en halua tavata".

I will bite back.

Minua loukkaa se, ettet ymmärrä hätääni. Mielestäsi aina vain huudan turhasta. Sinun päiväsi kuluvat varmasti leppoisasti paskaa jauhaessasi asiakkaidesi kanssa kaupassa, siinä samalla kun heittelet pakkaseen tai hyllyyn tavaroita.
Mitä luulet minun tekevän? Piirrän tai kirjoitan tai valokuvaan tai kuljeskelen koiran kanssa ulkona.
Jälkimmäistä en nyt ole voinut harrastaa selkäkivun ja rikkinäisten kantapäideni vuoksi hetkeen. Aika on paljolti siis kulunut piirtäen tai kirjoittaen.
Luulisi siis hätäni siitä, että aiot perseelläsi murskata minun piirtopöytäni kynän, olevan sallittu. Etenkin kun et vaivaudu siirtämään (aivan kuin siitä olisi niin helvetin paljon vaivaa) sitä ennen kuin rötkähdät ruhoinesi sohvalle.
Se on minulle t ä r k e ä. Mutta sitähän sinä et voi ymmärtää. Se on minun instrumenttini. Jotakin, jolla voin halutessani vauhdittaa ajan kulkua. Rahalla saa uusia, toki. Mutta tarvitseeko ehdoin tahdoin rikkoa jotain, joka vielä toimii?

Se nyt sattui vaan jäämään siihen, kuten sattui kameralaukkunikin jäämään lattialle.
Aivan kuten sinulta sattui jäämään eräs kuuluisa juomalasi, jonka jäänteitä sittemmin sain kaivella varpaistani, tuohon korkealle pöydänvirkaa toimittaneelle jakkaralle, siirtäessäsi laiskan ruhosi sängyn puolelle.
Aivan kuten näyttökin jäi päälle, vaikka aivan hyvin olisit voinut sammuttaakin sen, sillä tiesit kyllä, etten aio siitä katsoa enää mitään ja koska minulla sattui olemaan pesukone täytettävänä juuri sillä hetkellä.

"Ei minulla ole huomenna kiire töihin."
Asiat voisi siinä tapauksessa hoitaa nyt, eikä sitten kun ne ovat sirpaleina lattialla. Vaikka eihän se minulta ole millään tavalla pois, jos näyttö humpsahtaa kissojen yöllisten riekkumisten johdosta maahan. Tai astiat.

Minä en ole sinun komentosi alla, minun ei tarvitse katsella tuollaista porsastelua.

Toivottavasti sattuu, edes puoliksi yhtä paljon kuin minuun.

Hyvät ihmiset.

Katselin aikani kuluksi Tuuliranta -nimisen sarjan, jossa sattui yhtä ja toista. Itsekin joskus tullut oltua kaveriporukalla mökkeilemässä, silloin pelkäsi tahtomattaan, vaikka kukaan ei pelotellutkaan. Mitä minä mahdoinkaan olla? 12-vuotta?
Minä itsehän kun istuin keskellä yötä nukkuvan kaverini vieressä ja luin ääneen vitsejä, sillä en uskaltanut nukkua, koska olin kuullut jotain ääniä. Koiranikin oli silloin mukana, mutta se ei reagoinut mihinkään. Nekin äänet taisivat silloin kuulua lepakolle, ellen väärin muista. Olivathan ne kuitenkin pelottavia pienestä tytöstä.

Sarjan loputtua aloin miettimään sitä, että voivatko eläimet aistia yliluonnollista, paranormaaleja asioita. Googlasin asiaa ja muutaman keskustelun selattuani lävitse, päädyin eräälle foorumille, jossa asiaa pohdiskeltiin pienten lasten ja eläinten kannalta.
Siinä alkoi huvittamaan, kuinka joku neropatti kehtasi väittää, että koiran näköaisti olisi muka 15 kertaa parempi kuin ihmisen.
Oikeasti, on syytä hieman miettiä. Jos koiran näköaisti olisi niin hyvä, silloinhan se luottaisi yksinomaan näköaistiinsa. Mutta on aika utopistista edes ajatella tuollaista. Koiran näköaisti on huonompi kuin ihmisen. Asian todistaa jo se, että koira käyttää mieluummin nenäänsä, kuin silmiään. Se ei usko mihinkään, ennen kuin haistaa. Vähän kuten me emme usko, ennen kuin näemme.

Kun kissoja taas miettii, en ole vieläkään päässyt varmuuteen siitä, että onko kissalle silmät vai korvat tärkeämmät. Toinen kolli tahtoo nähdä esimerkiksi ovesta tulijat ja toinen kuullessaan ovikellon säntää sohvan alle. Mielestäni kissat - ainakin meidän - käyttävät aika olemattoman verran nenäänsä. Lähinnä silloin kun silmistä tai korvista ei ole apua. Esimerkiksi jos pidän pientä makupalasta nyrkissäni, eikä harmaa kollus voi sitä nähdä, se nuuhkii jo kaukaa, että mitä minulla on.
Toisina hetkinä se taas tuijottaa hyvin pitkään minua, korvat eteenpäin suunnattuina.

Entäs käärmeet sitten? Sellainenkin asunnosta löytyy. Liikkuessaan se käyttää aika paljon kieltään, eli hajuaistiaan. Mutta luulen, että sille tärkeämpi aisti lienee tuntoaisti ja saalistaessa lämpöaisti sekä hajuaisti. Voisin hehkuttaa ikuisuuksiin käärmeen ihmeellisestä, kaksihaaraisesta kielestä, joka kerää hajumolekyyjä ilmasta ja kuljettaa ne jacobsoninelimeen. (Myös meiltä muuten löytyy tällainen!)
Käärme haistaa stereona. Mikä on todella mielenkiintoista. Ylipäätään voisin hehkuttaa käärmeiden ihmeellisyydestä, mutta se ei nyt varsinaisesti kuulu aihepiiriin. (Joka jälleen kerran oli "valot päälle, kiitos".)

Me ihmiset sitten. Mikä meille on tärkeä aisti? Ei liene vaikea arvata, että käytämme aika paljon silmiä. Ilman niitä tämänkin tekstin lukeminen olisi perin vaikeaa.

Käyttäkää maalaisjärkeä tai jos teitä ei ole sellaisella varustettu, käyttäkää Googlea, ennen kuin puhutte paskaa.