If you want loyalty, get a dog. If you want loyalty and attention, get a smart dog.

         

yksinäiset väittelyni kanssa hulluuden

Suojeleva pala hopeaa on ollut poissa sydämeni lähettyviltä liian kauan. Olo on tuntunut perin alastomalta ilman sitä. Sen tuttu paino on puuttunut.

Koira on käpertynyt keräksi. Se iltaisin hourailee kivuissaan rakastamisesta ja astuu väkisin pikkulapsia.

Joskus vajoan omaan pienuuteeni ja panikoin, koska en halua epäonnistua.

Kai minun pitäisi alkaa taas meditoimaan. Istua pimeässä huoneessa ja laskea sydämenlyöntejä silmät kiinni.

En tiedä mitä minun pitäisi kirjoittaa suojattomuudessani. Tiedän asioita, joiden tietämisellä ei ole merkitystä.

Joinakin hetkinä on vain turha taistella vastaan; sinua käytetään kuitenkin, teitpä minkä teit.

En tiedä vieläkään mitä on Vapaus ja sitä minä kai lähdinkin etsimään aloittaessani Sinfonian.

Joskus on kai vain parempi sulkea mielestään ne asiat, joita ei voi muuttaa tai unohtaa täysin.

Pysyä jatkuvasti liikkeellä, ja paeta.

mustikanvarpujen seassa

tanssii susi

vapain askelin

Katoava ranta

sudenpolkujen mittaiset unet
untuvienjäänteet katoavalla rannalla

muistatko vielä missä olet
missä polku katosi
ja missä suottarien viehkeä kikatus kuului

 

 

näillä main mikään näkemäsi
kuulemasi, haistamasi
ei ole totta
mikään tunne ei ole totta

vielä hetken kun viivyt
et enää muista itseäsikään

 

 

katoavan rannan taika
on unohtaa kaikki
ja nähdä unia
vaikka ei sulkisi silmiään

olemassa olo on toissijaista

tämä on koti

Hukkuessa

Yön lävitse liukuu vaivattomin liikkein Valkoinen Susi.
Suon reunassa villatupsuja.
On helppo olla hengittämättä, ettei hetki rikkoudu,
yöperhoset lepattele harhateille.

Järvi syö kaiken valon,
musta kita hohkaa kylmää.
Pelko asuu
niissä lähteissä ja syvänteissä.
Petokalan tavoin ui kiinni saaliinsa.

Vanhat mahdit opettivat  minut pelkäämään mustaa vettä.

Sydämenlyönnit ovat ajan mittayksiköitä.
Niinä tunteina moni näky on harhaa ja polut katoavat ilmoittamatta.

Minä luotan vain mustaturkkiseen koiraan,
kun polut johtavat väärään suuntaan.

kasvotusten todellisuuden kanssa

elämäni on salaista mytologiaa
ajatukseni sulavat nytkähteleviksi
sähkökäyriksi hiljaisiin virtapiireihin

tunsin suden turkin
katoavan hetken ajan ihoani vasten

silmäni täynnä näkyjä
unohdettuja maailmoja
täysin sokeat

minä liu'un tuolle puolen
kuten joka yö
aistin läsnäolon
mutta silti en voi muuttua

tunnen venyväni susimaiseen loikkaan
mutta en koskaan laskeudu
matka vain jatkuu jatkuu jatkuu
seuraavaan aamuun

vedän väristen henkeä
kuin pitkän sukelluksen jälkeen

yhä päässäni nytkyy
hajoavat sähköimpulssit
enkä minä muutu

Rakkauden uinuva selkä
Hetki aamuyöstä

Nousevan auringon ensisäteet

Saksalaisen sotilaan käsi
Minun hiuksissani

Sinun sylissäsi pohjaton vesi
johon sukellan, lähemmäs sydäntäsi
tarpeeksi lähelle

Kosketuksesi uinuvalla seljälläni
väreilee

Kuikka ui rikki peilityynen

Sulan sinuun auringonnoustessa

Luiden pelko

aamuyöstä on hiki
näkymättömät päästäiset rapistelevat nurkissa
kissat nukkuvat sylikkäin
koiran tassut värisevät

tunnen irtautuvani itsestäni
paniikki ovien sulkiessa tieni
täältä ei ole varauloskäyntiä

hylkään ruumiini öisin
jätän tassunjälkiä lumihankeen
ja kun taivaanholvin alla pysähdyn
kun se ääni aaltoilee sisältäni,
lipeää tummilta huuliltani yöilmaan

sillä hetkellä
jopa galaksit lipuvat ohitseni nöyrinä

Se on pimeys täällä.
Suuri, tukahduttava,
kaikkivoipa
pimeys.

Olemme unohtaneet miten
puhua toisillemme.

Elämme omissa lokeroissamme.
Hiljaa, etteivät naapurit kuule.
Olemme lähellä,
mutta välillämme on kuitenkin Etäisyys.

Kukaan ei vastaa, vaikka soittaa.
Ei lue, vaikka kirjoittaisi.
Ei kuuntele, vaikka yrittäisi puhua.

Vasta vuosien jälkeen,
kun on auttamatta liian myöhäistä,
he kääntyvät ja kysyvät,

sanoitko jotain?

eksynyt

täällä on kylmä
varpaani palelevat
tämän kuoren takana
on kylmä

mies < susi > nainen

miksi et hengitä

yhtä aikaa kanssani

miksi sydämesi ei lyö

yhtä aikaa minun sydämeni kanssa

kynsien jarrutusjäljet

syvät uurteet jäässä

tuosta se meni

tuonne se meni

ja vei minut mukanaan

tea time

jos puilla olisi ääni
mitä ne kertoisivat
jos tuuli löytäisi sanat
mitä se sanoisi

miten vaikea on päästää irti
kaikesta rakastamastaan
miten vaikea on hyväksyä
tämä yksityinen helvetti
totuus ettei kukaan välitä                                                                                                         ( p a i t s i   s i n ä )

sisälläni on niin paljon vihaa
vihaa vihaa vihaa
ja ehkä vähän surua

miten oppia itsekkääksi
                             jos ei ole sellaiseksi syntynyt?

Katkeruuden misantropinen monologi

niin se loppuu kuten alkaa
unohditko minut
vai muistatko vaikket haluaisi

( niin ne sanovat, sen mitä näet, sitä ei voi tehdä näkemättömäksi, mutta minäpä sanon, että aina voi sulkea silmät )

kuinka kylmäksi olenkaan muuttunut
vuosien kuluessa ohitse

eikä minulla ole
pienintäkään syytä
välittää kenestäkään

siitä saavat syyttää vain itseään
nuo ihmiset

kylmyys, tiedäthän
ihmiset tahtovat vain etelään
pakoon kylmää

luonteen heikkoutta, väitän

enkä odota
että minun rakkaudestani tulisi
jotenkin olla kovin kiitollinen

vihani on ansaittua
syystä
etkä edes sinä voi pyyhkiä pois syitä
joiden vuoksi kavahdan jopa lapsia

inho, tiedäthän
ei minun tarvitse pyytää anteeksi
tai selittää sinulle

et kuitenkaan ymmärtäisi

Sudetus / Vaellus

kuin olisi nukkunut iäisyyden
soisella rannalla
miten syntyä uudestaan
löytää uudestaan tie
jolla oli, jonka kadotti
millä sanoin kuvailla tunnetta
öisessä metsässä
kiiluvien otsalamppujen valokeilassa
nuotion piirin ulkopuolella
villeys iskee, raapii
haluan juosta äärettömyyden teitä
laulaa ikiaikainen laulu
joka on meissä
sudensieluisissa seikkailijoissa

She's not coming back.

Olisiko sillä mitään väliä, kuitenkaan

Vain sinun kokemuksesi merkitsevät
Tiedäthän sinä kaiken ja enemmän
Vain sinähän olet oikeassa

Keskenkasvuinen hädin tuskin
kukaan tai mikään
Minä sinuun verrattuna
en ole yhtään mitään

Eihän minulla ole lapsia
eikä perhettä
eikä elämänkokemusta
enhän minä voi tietää mistään mitään
kun en ole elänytkään kuin
liian vähän
aina

Vaikka minusta huolehtivat
mielenterveyshäiriöt ja ongelmat
yksinäisyys alemmuuskompleksi
koulukiusaajat paniikkihäiriö
sosiaalisten tilanteiden pelko
en tiedä mistä puhun

niin minulla ei silti ole kokemuksia
joista voisin puhua
vaikka leikkasin reiteni auki
silloin kun sinä luit iltasatuja lapsillesi
istuin itkien laitoksessa ja mietin
miksi edes ...

vaikka asetat sädekehän päähäsi
en tiedä ansaitsetko sitä

ethän edes sinä
ollut siellä
minun tukenani

vaikka olet siskoni

rajamaat

katoaa ja palaa taas näkyviin
tanssii puiden lomassa
sammaleeseen ei painaudu jälkiä
ulvoo
mutta ei sinun kanssasi

Mitä muut näkevät

Kaikessa hiljaisuudessa outo olento vaeltaa läpi pimeän, sateisen yön. Sitä ei kuule, sitä ei näe, sitä ei edes aisti; niin paljon se on osa ympäristöään, osa luontoa ja osa pimeyttä, mutta kuitenkin se on hyvin elävä. Erittäin elävä.

Sen askeleet painavat liejuun jälkiä, joita ei jäljiksi tunnista. Iltanuotion heikko kajo jossakin tuolla puolen, se ei edes katso. Askelluksen keveä ravi ja koleassa yöilmassa leijaileva hengityksen luoma höyry, sanovat, että minä olen tässä. Mutta en ole.

Minä en tiedä itseäni, en tunne. Tämä ruumis ei ole minun, mutta minä en kerro sitä kenellekään.

Kuunvärisessä turkissani seisoessani keskellä oudon olennon polkua, se viimein seisahtuu ja sen silmät eivät edes erotu, mutta tunnen niiden poltteen tutkivan olemustani. Enkä ole varma, pitäisikö minun paeta vai seisoa siinä.

Olento - kuka tai mikä hyvänsä onkin - paljastaa valkoiset hampaansa, irvistykseen ja murina, joka sen sisuksista kohoaa, kaikuu kuin kuilun yllä ja sen mataluus ja uhkaavuus iskevät pelon miekkansa minuun, täysin armotta. Minä tulin sinun tiellesi.

Samassa se ampaisee luokseni; parin sentin päässä kuonostani sen kita höyryää lämpöään ja silmät leimuavat mustuuttaan. Sen pahuuden voi haistaa.

Aran varovaisesti paljastan hampaani, korvani vetäytyvät niskaani pitkin, selkäkarvat nousevat pystyyn. Minä en ole ikinä oppinut murisemaan, mutta nyt yritän ja saan aikaan vain lapsekkaan kurahduksen kurkustani. Se riittää ja olento takertuu henkitorveeni pitkillä valkoisilla kulmahampaillaan. Minun koristessani hämmentyneenä sen otteessa, tiedän, että tämä valssi on vain meille kahdelle.