I'd like to grow. It's important to me.

Would you like to grow with me?

minä olin paha susi johon punahilkat rakastuivat

En tiedä, mihin kaikki tämä aika vajoaa. Yritin kirjoittaa aktiivisemmin, mutta silti kaksi viikkoa on taas kulunut kuin yhdessä hujauksessa. Tuntuu, että eihän siitä ole pitkä aika kun juuri kirjoitin tuon edellisen postauksen.

Elän vähän viikonloppuja varten. Joko minulla on päivystys, pelit, tukiryhmä tai tapaan Sen Yhden Tietyn. Arki siinä välillä ei tunnu erityisemmin miltään ja valvon mielelläni myöhään siinä toivossa, että voisin kuluttaa päivän nukkumalla. Yön hiljaisuus on edellen mielenrauhani. On ollut aina.

Toissa viikon loppuna olin EA2-kurssilla ja se on nyt osaltani suoritettu. Yksi päivystys puuttuu vielä ja sen sain ujutettua 17. päiväksi, eli kohta saan "vapaaehtoisoikeuteni" tämän erään järjestön riveissä. Kohta olen siis Jäsen.

Edellisen viikon lauantaina olin tapaamassa Häntä ja kävimme kahvilla hänen äitinsä tykönä. Reissu oli jokseenkin värikäs, mutta yllättävää kyllä, tunsin oloni tervetulleeksi, vaikka etukäteen olinkin hermoillut.
Nousi taas fiilis, että pitäisi olla lähempänä. Molemmat haluaisivat tavata useammin ja jotenkin tuntuu, että yhteys välillämme on parhaimmillaan silloin kun olemme kasvokkain. Kaikki yhteydenpito sen ulkopuolella tuntuu toisinaan hieman pakotetulta ja etäiseltä.

Mutta pelkään niin helvetin paljon lähtemistä täältä, koska olen rakentanut elämääni viimeiset melkein viisi vuotta tänne. Huonolla menestyksellä ehkä, mutta rakentanut kuitenkin ja just nyt, kun kaikki tuntuu lähes täydelliseltä ja tuntuu, että maailmakin näyttää valoisammalta, tulee tää hetki, kun mun sydäntä revitään kahteen suuntaan.

Näen toki mahdollisen ympäristön vaihdoksen positiivisena muutoksena ja tilaisuutena uudelle alulle, elämälle ja rakkaudelle, mutta muuttaminen pois tarkoittaisi sitä, että se tukiverkosto, jonka vuoksi tänne edes palasin, jäisi jälkeen ja en tiedä olenko vielä tarpeeksi vahva selvitäkseni yksin. Toisaalta, en tiedä muuttuisiko elämässäni mikään niin merkittävästi kuin kuvittelen muuttuvan. Läheisten näkeminen ja tapaaminen jäisi toki vähemmälle, ja toisessa kaupungissa pitäisi ehkä nähdä enemmän vaivaa sen oman tukiverkon rakentamiseksi.

Sitä vaihtoehtoa en edes halua miettiä, että jos suhteesta ei sitten mitään tulisikaan. Ei se hitto ole edes vaihtoehto. Pääsenhän minä sieltä pois, jos tuntuu siltä. Mitä minä muka oikein pelkään?

Tiedän miten tässä tulee tapahtumaan, vaikka mikään näinkin radikaali muutos, kuin muutto, ei vielä hetkeen olekaan ajankohtainen. Kun se tulee ajankohtaiseksi, kun se tulee ylipäätään puheeksi, tiedän, mitä haluan tehdä.

Eksyksissä? Vapaana.

Mietin aika pitkään tämän blogin tarkoitusta ja sitä, tuoko se minulle enää yhtikäs mitään. En jostain syystä saa luontevasti tuotua nykyistä minuuttani tänne, mutta kun en osaa vain lähteä poiskaan. Kirjoitustahti vain harvenee, koska en tiedä miten kertoisin mistään ja toisaalta välillä tuntuu, ettei minulla ole kerrottavaa yhtään mistään.

Koen pysyneeni pitkään paikoillani, samassa ruudussa. Elämässäni on ollut asioita, joista on ollut työlästä ja vaikeaa päästä eroon. Yksi asioista varmaan ollut masentuneisuuteni, tuhlasinhan koko viime vuoden paikoillani jumittaen ja hukkuen syvyyksiin. Loppuvuodesta vasta tajusin, että seuraavasta vuodesta en halua samanlaista. Eikä tästä ole vielä sellaista tullut. Kiitos oman aktiivisuuteni ja motivaationi muuttaa asioita.

Yksi ensimmäisistä askelista oli ymmärtää, että voin itse valita, mitä haluan elämältäni ja, että minun ei tarvitse perustella sitä kenellekään, jos suunnitelmani muuttuvat.

Koen toisinaan joutuvani usein perustelemaan itseäni ja valintojani kaikille ja kaikkialla. Todennäköisesti lähinnä nykyisen elämäntilanteeni syytä; työkkä ja iänikuiset hiillostukset. En saisi etsiä itseäni, vaan minun pitäisi tietää kuka olen ja mitä haluan. Tässä ja nyt. Vähintään seuraavalta 30 vuodelta.
...vaan kun se ei mene noin. Ei minun kohdallani.

Toisaalta, olen pelännyt koko tähän astisen elämäni sitä, että olen 26 vuotiaana tässä tilanteessa, jossa en tiedä mitä haluan. Tuskallisinta on ollut se, että hetken aikaa kaikki on vaikuttanut selkeältä ja yksinkertaiselta. En ole osannut hyväksyä sitä, että en tiedä mitä haluan. Enkä tiedä pystynkö hyväksymään sitä täysin nytkään, että on vain olemassa asioita, joita en voi tietää ja, joita vastaan en voi varautua.

Tavallaan olen ollut aika katkeroitunut siitä, että elämältäni lähti pohja, kun se parinkympin alkupuolen parisuhdekuvio tuli tiensä päähän 2015 alkuvuodesta. Enkä ole edes tajunnut, että miten eksynyt olen ollut ja miten jumissa olen ollut sen jälkeen. Enkä ole voinut hyväksyä sitä, että se on vaikuttanut minuun niin paljon. Kuka sellaista nyt sinällään edes tahtoisi myöntää itselleen.

Toipuminen koko kuviosta on vienyt lähes yhtä kauan kuin itse parisuhde kesti. Olen hyvin pitkälti kokenut, että en halua sitoutua kehenkään, en samalla tavalla kuin sitouduin Kulkijaan. Yhteinen elämä, arjen jakaminen, kihlautuminen, perheen perustamisen harkitseminen - en ole tahtonut samaa yhdenkään ihmisen kanssa sen jälkeen. Välillä olen kokenut olevani sitoutumiskammoinen ja se on huolettanut minua, sillä haluaisin yhden ihmisen, kehen voisin luottaa ja sitoutua. Mutta ajatus jonkun kanssa yhteen muuttamisestakin on ollut kauhistuttava ja samalla olen tuntenut järkyttävää yksinäisyyttä. Fyysisesti kuin emotionaalisestikin.

Parin viimeisen vuoden aikana olen vasta alkanut kaipaamaan vakinaistumista ihan oikeasti, haaveilemaan varovaisesti siitä, että löytäisin vielä jonkun, joka veisi minulta jalat alta samalla tavalla kuin Kulkija vei. Asioita, joita en uskonut kirjoittavani ikinä. En minä Kulkijaa kaipaa tai edes halua elämääni - hän teki asioita, joita en olisi voinut antaa anteeksi koko elinikänänikään, mutta en silti kiellä, etteikö meidän suhde olisi alkanut lähes täydellisellä tavalla ja olihan hän tietyllä tavalla ensirakkauteni, joten saan kai kaivata sitä, että minulla olisi joku, joka aiheuttaisi samanlaisia värinöitä.

Tämä on kai toinen asia, joka minun piti myöntää itselleni; elämäni suurimman rakkaustarinan päättyminen vaikutti minuun paljon. Aivan järkyttävän paljon. Erosta selviytyminen vei pidempään kuin koskaan kuvittelin.

Ajauduin uuteen parisuhteeseen samana vuonna ja sitä parisuhdetta minun ei kai olisi ikinä pitänyt aloittaa. Se oli omalla tavallaan intensiivinen, mutta toi minusta paljon huonoja puolia esille ja koen sen olleen suurin syy sille, miksi eteenpäin liikkuminen on ollut haastavaa; erityisesti ehkä siksi, että odotimme suhteelta eri asioita ja sitten ihan tietysti vain se ajankohta, jolloin se alkoi. En voinut muuttua ja kasvaa, koska minusta olisi tullut eri henkilö, kuin se, joka olin hänen ja minun tavatessani.
Halusin mennä eteenpäin, lähteä opiskelemaan ja vaihtaa paikkakuntaa, mutta se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa, joten jäin tänne, koska laitoin parisuhteen itseni edelle. Asia, jota minun ei olisi pitänyt tehdä.

Minulla ei ole ollut pitkään aikaan motivaatiota mihinkään. Olen vihannut elämääni ja itseäni, mutta olen myös yrittänyt rakentaa sitä uudestaan, että siinä olisi jotain, joka toimisi motivaationa. Olen takertunut vapaaehtoistoimintaan kaksin käsin, kuin viimeiseen oljenkorteen. Se on antanut minulle omanarvontuntoa ja tunteen siitä, että minä merkitsen jotain. Osaan ja pystyn johonkin.
Pian sen jälkeen sain tiedon siitä, että minua mahdollisesti odottaisi työt toukokuussa.
Pian huomasin rakastuneeni elämääni uudelleen.
Ja sitten toiseen ihmiseen.

Olen oikeastaan aika onnellinen juuri nyt. Kaikki tuntuu liian täydelliseltä ollakseen totta.
Pitkästä aikaa tuntuu, että minulla on suunta, jota kohti ponnistella ja motivaatio tehdä jotain elämälläni.

Oletko onnellinen?

Käyn aina vaan uudestaan mielessäni läpi tämän blogin identiteettikriisiä. Melkein kymmenen vuotta mun elämääni, en halua poistaa sitä, mutta en myöskään tykkää tämän nykyisestä tilasta, jossa periaatteessa vain dumppaan kaiken mielenmyllerrykseni ikään kuin roskakoriin.

Mä en ole lukenut tätä pitkään aikaan. En ole vilkaissut kymmenen vuoden takaisia kirjoituksia, en muista edes milloin viimeeksi.

Mulla on ollut hankalat pari vuotta, joka varmaan näkyy mun epätoivoisista avautumisista aika selkeästi. Itsensä kadottamista, haikailua menneisyyteen, fyysistä sairastelua ja ylipäätään intohimon ja motivaation häviämistä. Tuskaista vellomista elämäntilanteessa, josta ei oikein tiedä mihin päin haluaisi paeta. (Ja jotkut vielä sanovat olevansa kateellisia mulle, koska muka tiedän mitä haluan elämältäni...) Mun suunnitelmat on hyvin paljolti olleet vain työvoimatoimistoa varten, että vaikuttaisi siltä, että teen jotain ja mulla muka olisi suunta, jota kohti olen pyrkimässä. Mutta kun se todellisuus on jotain ihan muuta.

Mä en just nyt ole pyrkimässä yhtään minnekään. Mun koulu on tauolla, koska en vaan löydä motivaatiota. Mun kroppa tuntuu pitkästä aikaa fyysisesti ihan siedettävältä, mulla ei ole erityisen paha olo, mulla ei ole kipuja vatsassa ja ruoka pysyy sisällä. Mun selkä on tosin edelleen aivan vitun kipeä, mutta se ei toisaalta ole rampauttanut mua samalla tavalla kuin keväällä, eikä se ole jatkuvaa. Mulla on fyysisesti siis aika hyvä olla. Just nyt haluan pitää vaan tästä kiinni. Tästä ja siitä, että mun kuukautiskierto on palautunut suhteellisen normaaliksi tämän vuoden aikana. Miinus tietty jonkin asteinen PMD-oireilu, jonka kaavamaisuuden olen onnistunut bongaamaan. Ehkä sekin rauhoittuu jossain vaiheessa.

Henkisesti mua on stressannut aivan saatanasti tämä tila, kun en pysty päättämään mitään ja en tiedä mitä haluan. Aikaisemmin tuntui siltä, että aika loppuu kesken. Sen jälkeen oli vaihe, kun halusin vain takaisin menneisyyteen, koska asiat olivat muka paljon paremmin. Nyt on ollut tämä, että ahdistaa, kun en oikein tiedä mihin olen menossa. On hirveän vaikea yrittää rauhoittaa tilannetta omassa elämässä, kun joka suunnalta käytännössä huohotetaan niskaan ja tivataan selitystä ja perusteluja ties mille. Annetaan ymmärtää, että mun tarvitsisi jotenkin tietää, mitä haluan elämältäni.

Mutta totuus on, että mun ei tarvitse.

Mun mielenrauha perustuu tällä hetkellä sille, että annan itseni tuntea, mutta yritän olla jäämättä kiinni mihinkään negatiiviseen. Yritän olla vellomatta missään olotilassa liian pitkään.
Olen saanut rakennettua jonkin hataran onnellisuudenkuplan itselleni. Tiedän tosin, että se on varmaan puhjennut seuraavaan kirjoitukseen mennessä, mutta just nyt se on vielä olemassa.

Everyone you meet always asks if you have a career, are married or own a house as if life was some kind of grocery list. But no one ever asks you if you are happy.

Toisaalta mua on auttanut paljon muiden ihmisten lempeys, vaikka aluksi koinkin tarpeelliseksi eristäytyä muista, etten tartuttaisi pahaa oloani muihin. Siinä mielessä koen ehkä päässeeni jossain asiassa tänä vuonna eteenpäin. Ihmiset on muistuttaneet mua, että saa masentaa, saa ahdistaa, saa tuntea, koska olen kuitenkin ihminen.

Toisaalta oma ymmärtävä suhtautuminen muihin on myös auttanut hahmottamaan omaa ankaruuttani itseäni kohtaan. Jos voin olla muille niin ystävällinen, niin miksi en voisi olla sitä myös itselleni? Miten minä eroan muista ihmisistä? Ihan yhtä lailla kaipaan itsekin sitä, että joku hyväksyisi ja ymmärtäisi, ilman tuomitsemista.

Toisaalta, olen myös huomannut, että kun itsellä on hyvä olo, on ollut helpompaa osoittaa myötätuntoa myös muita ihmisiä kohtaan ja ylipäätään kannustaa muita ihmisiä heidän omissa tavoitteissaan.

Haluaisin myös saada pidettyä tämän myönteisen asenteen yllä omassa elämässäni, että myös ehkä tässä blogissa. Tosin, en ole täysin varma, mikä tämän blogin kohtalo loppujen lopuksi oikein on. Tällä hetkellä kun keskittymiseni on pääasiassa peliprojekteissa; olen striimaillut pitkin vuotta aika on/off -meiningillä ja harkitsen, jos alkaisin hieman vakavammin suhtautumaan kyseiseen harrastukseen ensi vuoden puolella. Peliblogaamista olen kokeillut ainakin kahdesti, englanniksi ja suomeksi, mutta se ei vain oikein ota tuulta alleen tai sitten alusta vain on väärä. Tätä blogia en peliblogiksi sattuneesta syystä halua brändätä, joten en tiedä mitä tälle tapahtuu. Jotain evoluutiota kuitenkin kaipaisin tähän tilanteeseen, mutta ehkä se ei nyt sitten ratkea muuten kuin katsomalla mitä tapahtuu... jos tapahtuu.

Tämä on viimeinen etappi.

Huono olo. Väsyttää. Haluaisin vain maata sohvalla ja töllöttää "eeliigaa". Puolivälierät menossa.

Selitän koiralle mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se makaa mahani päällä ja kuuntelee pää puolelta toiselle keikahdellen. Se ei tiedä mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se ei ole ikinä ollut vaelluksella. Jotakin sitä muistuttavaa tehtiin paljon Kuopiossa; tulisteltiin ja samoiltiin metsässä. Mutta ei se ole vaeltamista sanan varsinaisessa merkityksessä, edes silloin kun vahingossa nukahdettiin nuotiolle eräänä kesäiltana. Joskus kaipaan sitä vapautta ja yhteyttä luontoon.

Väsymyksestä huolimatta saan pitkällisen prokrastinoinnin päätteeksi vääntäydyttyä ulos. Koira syttyy eteisessä, kun näkee minun ottavan vetovaljaat naulasta. Pyörä on rikki ja sukset väärässä osoitteessa. Mutta jaloilla minä olen harkinnutkin opettelevani taas liikkumaan.

Ulos kerrostalon alaovesta ja tiukka käännös vasempaan. Puikahdamme metsään, jossa ei näe nenäänsä pidemmälle. Liukastelen parhaani mukaan koiran perässä kapeilla poluilla, jotka aika ajoin hukkuvat hämärään ja huomaan tarpovani lumihangessa säärtäni myöten. Aika mitätön talvi.

Päädymme tielle, joka vie rivitaloalueelle. Sen ja metsän välillä on pelto. Hetken mielijohteesta suuntaan pellolle. Tähtitaivas näkyy hyvin. Heitän pitkälleni maahan ja tarkastelen taivaan tarjontaa. Valosaaste häikäisee ja näkymä on melko huono sumun heijastaessa valoa. Koira touhuaa vieressäni hetken ja menee vahtimoodiin, kun ei keksikään enää tekemistä itselleen. Örähtelee miehekkäästi muutaman kerran.

Jotenkin en halua hetken menevän ohitse. Hetken aikaa tunnen vapautta ja sisäistä rauhaa. Sisäistä hiljaisuutta. Hetken aikaa jokin minussa on aivan hiljaa ja etsii karttaa tähtien joukosta.

Hengitän kylmää lumentuoksua sisääni. Tunnen talvitakin läpi maan kalvavan kylmyyden. En halua nousta. Tässä on hyvä. Tässä on hiljaista.

Uff, uff... Vouh!

Ole hiljaa.

Rrr.... uff.. Urrr...

Kohotan päätäni ja rivitalojen välissä tiellä näkyy hahmo koiran kanssa. Myönnän hetkeni keskeytetyksi ja kohottaudun polvilleni. Heittelen koiralle lunta sen aikaa, että hahmo katoaa sulkemasta tietämme. Koira on haltioissaan saamastaan huomiosta ja vetää siksakkia jousto benjinaruna toimien. Naurahdan ääneen nelijalkaisen hölmöilylle.

Nousen lopulta ylös, korjaan putkihuivin asentoa ja tunnen takaraivooni jääneen lunta. Kuljemme takaisin tielle, rivitalojen pihavalojen loisteessa kiinnitän jouston juoksuvyöhöni ja siirrän lukon pannasta valjaisiin.

Kehotan nelijalkaisen liikkeelle.

Jousto kiristyy välillämme ja tiedän, että juoksunopeuteni on liian kova suhteuttuna matkaan, mutta en saata hidastaa. Yritän, mutta koira määrää tahdin, jonka se mestarillisesti osaa suhteuttaa nopeuteeni - aina juuri vähän kovempaa kuin minä. Juuri sen verran, että jousto pysyy kireänä.

Jää tuntuu liukkaalta lenkkareideni alla, hiekoitus ja jää narskahtelevat. Hengitys pihisten kipitän eteenpäin. Risteyksestä oikealle. Pääsemme puoleen väliin keskellä peltoa kulkevaa tietä, kun pimeässä usvassa hahmottuu joku kahden koiran kanssa. Käsken karavaanin seis ja päästän koiran pusikkoon tarpeilleen, jonka jälkeen tartun ketjupannasta kiinni ja suoritamme epämääräisen häröilyohituksen. Naurahdan toisen ihmisen sylissä huutavalle pikkupiskille. Susi hihnassani urahtaa pari kertaa ja tilanne on ohitse. Päästän irti pannasta ja käsken vetämään jouston tiukalle. Hölköttelemme ison tien varteen ja taistelen hidastaakseni matkaa. Tiedän, etten jaksa juosta niin lujaa, niin pitkää matkaa.

Tulemme hyvää vauhtia loivaa mäkeä ylös päin. Kun happikoneistoni leikkaa kiinni, seisautan meidät ja lasken koiran käymään tarpeilleen. Kävelen joitakin satoja metrejä. Päässäni ei kulje muuta kuin hapettomuuteni ja muutaman mutkan takana häämöttävä koti. Vilkaisen aktiivisuusmittariani, joka kertoo, etten ole juossut tarpeeksi nopeasti, että se olisi jäänyt mittariin juoksuna. Juoksumetrejä on nolla. Jostain on kuitenkin aloitettava.

Tulemme kotiin vievälle mäelle. Psyykkaan itseäni useita metrejä uuteen pyrähdykseen, vaikka tiedän, ettei se kanna kotiin asti. Koiran siirsin jo ison tien vierellä pantaan kiinni, koska sitä kiinnosti enemmän haistelu kuin vetohommat.
Saan lopulta itseni liikkeelle ja juoksemme vielä vähän, mutta mäen päälle en pääse. Hyydyn jo ennen toista bussipysäkkiä. En hapetu. Kävellään sitten.

Siinä vaiheessa totuus iskee kasvoihin. Alastomana, varoittamatta. Hetkellinen ymmärrys siitä, että olen matkani viimeisellä osuudella. Kaikki sisäiset taisteluni ja ponnisteluni, kaikki se työ yhtä tavoitetta varten päättyy. Olen melkein perillä. Olen todella lähellä. Ensi vuonna on haettava armeijaan. Tiedän, että sekin tuntuu uskottavammalta vasta sitten kun olen saanut paperit sisään ja käynyt kutsunnoissa. Mutta että se on edessä jo ensi vuonna.

Matka on ollut pitkä ja mutkainen. Elämä on heitellyt paikasta toiseen, ihmiseltä toiselle, terveydentilasta toiseen. Aina on pitänyt etsiä uudelleen suuntaa, miettiä uusi reitti ja toivoa, että kompassi tällä kertaa toimii ja kartat ovat ajantasalla.

Sitten yhtäkkiä olen tässä. Omalla kotipihallani kyynelten sumentamin silmin, koira tanssahtelee vierelläni häntä heiluen ja naama loistaen. Kun tajuan, että tämä matka on kohta ohitse, olen kohta perillä. Se on uuden tarinan alku. Uuden elämän alku, jota varten minun täytyy valmistautua ja etsiä itsestäni kadonneita osia, jotta voisin täyttää seuraavan luvun parhaalla mahdollisella tavalla.

Niitä omituisia aikakausia elämässä, kun on tavoite ja on matkalla sitä kohti, mutta ei kuitenkaan osaa tuntea ylpeyttä tästä hetkestä. Sama vanha klisee, että onhan minulla kaikki hyvin - työ, koti, koulu ja elämänkumppani. En vain osaa olla kaipaamatta lentokonehuoltoa ja silti sekin häämöttää enemmän tai vähemmän lähitulevaisuudessa.

Sairaalatarinoita pt. 2

Ylläripylläri, olen yhä elossa.

Sain uuden kipukohtauksen edellisen kirjoituksen jälkeen ja päädyin osastolle 15. päivä helmikuuta. Vietin siellä noin 1,5 viikkoa, ensin tarkkailussa ja sen jälkeen sisätautien vuodeosastolla, vaikka olisin oikeasti kuulemma kuulunut kirurgiselle.

Noin 1,5 viikkoa sitten pääsin lopulta kotiin. Diagnoosiksi sain akuutin haimatulehduksen sekä triglyseridemian. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että toivun ennalleni, ehkä jopa niin hyvin, etten tarvitse lääkkeitä myöhemminkään elämässäni. Sitä tosin edellyttää se, että ruokavalion muutos pitää triglyseridit kurissa ja jos se ei pidä, olen lääkityksellä lopun ikääni.

Toistaiseksi kuitenkin kohdallani on valtaisa riski sairastua uudestaan haimatulehdukseen, saada sydänkohtaus tai aivoinfarkti.

Ensi viikolla on kontrolliverikoe ja siitä kaksi viikkoa eteenpäin on verikoe ja ultraääni.

Maksastani tehty löydös on todennäköisimmin fokaalia rasvoittumista, eikä kasvain.

Jään siis, monen iloksi ja monen suruksi, edelleen henkiin.

Sairaalasta pääsyä seuranneena viikonloppuna olinkin jo suden kanssa treeneissä. Kotiuduin treeneistä riutuneena ja umpiväsyneenä. Totesin, että minun on opeteltava täysin uudenlainen oleminen ja eläminen, sillä kroppa ei enää kestä muutamaa tuntia ilman ravintoa tai edes nestettä. Nestettä pitäisi muutenkin juoda yli kaksi litraa, jotta haima pysyisi kunnossa. Tein saman virheen treenien jälkeen ja lähdin parin tunnin lenkille valmistautumatta kunnolla - palasin sieltä jälleen huonovointisena, joskin ruoka ja vesi paransi oloani välittömästi.
Kolmatta kertaa en enää toistanut samaa virhettä, vaan nautin välipalaksi pari löytämääni proteiinipatukkaa, jotka olivat ravintoarvoiltaan kelvollisia uuteen ruokavaliooni, hieman salaattia ja pullon Pepsi Maxia, eräällä koko päivän kestäneellä ostosreissulla, jolloin tuli jahdattua puutteellisia artikkeleita ympäri kaupunkia. Yllättäen nämä puutteelliset artikkelit koskivat pääasiassa koiraa. Yksi oleellinen tavara jäi hankkimatta, nimittäin häkki, mutta noin muuten sain päivitettyä treenikamat 1.0 treenikamoihin 2.0. Nyt pitäisi olla sellaiset vermeet, että kelpaa keskittyä treenaamiseen.

Ostin rakkaalle koiralleni myös viilentävän makuualustan, jonka hankkimista olen harkinnut vain hieman vajaan vuoden.

Mitäs muuta?

Sain taas retkeilukuumeen ja rupesin suunnittelemaan varusteiden hankkimista. Halusin vaeltamaan viime kesänäkin, mutta en omannut oikeanlaisia varusteita. Kallein ostos tulee olemaan makuupussi. Noin  muuten ajattelin pärjätä pressulla, köydellä sekä trangialla, kuten eräällä maanpuolustuskurssilla oli teemana.

Kouluunkin pitäisi palata jo 14.3. enkä tiedä vielä otanko verkko-/etäkursseja, vai menenkö ihan tunneille. Olo on hieman sellainen, etten tiedä jaksanko vielä nähdä ihmisiä saati pyöräillä 4xviikossa kaupunkiin ja takaisin, mutta tässä on aikaa vielä suunnitella asioita.

Toipumista pidän kuitenkin tärkeimpänä. Olen kyllä siis liikkunut ja sain lääkäriltä ihan jopa luvan liikkua niin paljon kuin mieli tekee, koska se auttaa triglyihin. Olen hieman jopa juossutkin, lähinnä tosin vain kokeillakseni, että saanko kipuja. Mitään hulluja repimislenkkejä en ole vielä uskaltanut kokeilla, mutta lähes päivittäin olen kävelyllä käynyt oman olon ja jaksamisen mukaan.

Noin muuten laumallani on kaikki kuten pitää ja arki on tällaista hiljaiseloa. Ei mitään ihmeellisyyksiä suuntaan tai toiseen. Tyydyn tällä hetkellä tähän.

Miten niin muka olen hemmoteltu?

Life 2.0 is compatible with Niehku 2.0

Maakuntamatkailua ja uusi koti.
Olen onnellinen.

Valmistautukaa käynnistämään Elämä 2.0.

Sunnuntaitreenit

:)

Pakko myöntää, että olen ihan helvetin ylpeä itsestäni. Olen alkanut näkemään asiat verrattain objektiivisemmin ja missä se vika päättyneessä suhteessa oikein oli.
Olen antanut myöten enemmän kuin olisi tarvinnut. Siirtänyt syrjään omat tarpeeni, jotta olisin voinut täyttää toisen tarpeet. Ihmisen, jolle mikään ei riittänyt tai ollut tarpeeksi hyvä. Ihmisen, jonka mielestä hänen mielenterveytensä oli minun vastuullani. Mutta enhän minä voi ottaa vastuuta kenenkään mielenterveydestä.

Toisen omistushalu ja kontrollointi on estänyt minua elämästä elämääni. Tämä yhtäkkinen vapaus on ollut huumaavaa. Itseluottamukseni on noussut, olen vapaa ja enimmäkseen peloton. Toistaiseksi olen pysynyt koossa ja olen selviytynyt ilman Kulkijaakin.
Enkä ole montaa kertaa itkenyt Kuopiosta lähdön jälkeen. Siitä olen tyytyväinen. Tunnen itseni vahvaksi.

Uskomatonta varmaan, mutta elämä viimeinkin hymyilee.
Yksinkään ei ole tarvinnut jäädä. Olen kuulemma nätti.

Tästä se taas alkaa, hommat vasta aluillaan, kaksi konetta jonossa odottaa…

Päivät ovat pitkiä ja väsyttäviä. Loppuviikon kestää, mutta tiistaisiin ja maanantaisiin on vaikeaa motivoitua. Syysloman jälkeen tosin vaihtuu jakso, että ei tarvitse sen pidempää niitä tuskastella. Toisena vuotena vasta vissiin lisää ATTO-opintoja? Näin ainakin muistelisin.

Henkilökortti-/kulkulupa-asiat ovat vasta alkaneet edetä; koulutus suoritettu ja huomenna sekä perjantaina valokuvaus kortin kuvaa varten. Opiskelijakorttia en ole hakenut, enkä oikeastaan edes jaksa. Syömässä en “mölymäellä” kuitenkaan käy, sillä liikaa ihmisiä, hälinää ja liian vähän aikaa syödä. Eli en tarvitse sitä mihinkään.

Olo on ajoittain aika juminen, en tiedä puhunko päivän aikana paljon mitään, ainakin pääni sisällä itseni kanssa, jos en muuten.

Olen taas miettinyt paljonkin sitä, että onkohan minulla aspergerin syndrooma. Se antaisi vastauksen aika moniin ‘outouksiini’ ja ehkä etenkin siihen, että miksi joskus ajattelen asiat todella monimutkaisesti. Toisaalta tekisi mieli käydä tutkituttamassa nuppi, mutta toisaalta siihen rumbaan ei huvita taas lähteä. Eikä virallinen diagnoosi kuitenkaan muuta asiassa yhtään mitään; se ei muuta sitä, kuka minä olen. En myöskään varsinaisesti halua papereihini lukemaan mitään, mikä saattaisi vaikuttaa tulevaisuuden suunnitelmiini.

Välillä tuntuu, että aika kulkee liian nopeasti. Viikot vaihtuvat kuukausiksi huomaamatta. Tuntuu, ettei edes viikonloppuna ehdi irroittautumaan arjesta kunnolla. Jatkuvasti on väsynyt olo, mikä vetää mielen ajoittain todella alakuloiseksi ja itkuiseksi.

Tilannetta saa ajoittain hieman korjattua nukkumalla koulun jälkeen tai viikonloppuisin hieman pidempään, mutta ei sekään hirveästi auta, kun vuorokaudesta tuntuu tunnit loppuvan kesken kaiken nukkumisen takia ja sitten jatkuva kiireentapainen hektisyys stressaa. Eikä kyse ole siis siitä, etteikö mitään ehtisi tekemään, vaan kun ei vain yksinkertaisesti jaksa, vaikka miten haluaisi tai pitäisi.

Silti olen edelleen sitä mieltä, että ala on kiva. Opiskeluympäristö on jostain syystä parempi, kuin mitä on aikaisemmin ollut, enkä osaa sitä eritellä, että miksi tai mikä siitä tekee paremman. Viihdyn ja se on kai se pääasia.

Jotain koen sisäistäneenikin, sillä esimerkiksi olen matemaattisia kaavoja oppinut “pyörittelemään” ja laskimen kanssa aika harvoin lasken väärin. Oma pääni sitten onkin laskimena sellainen, missä mättää ja päässä laskemisesta en selviä, vaikka miten yritän tai haluaisin. Kokonaiset luvut menevät, mutta desimaalit ja murtoluvut/jakolaskut eivät onnistu. Mikä sinällään on melko kurjaa. Pääni ei ole tietokone. Eikä se sellaiseksi ihan heti muutu, jos ollenkaan. Olen kuitenkin matematiikan kanssa paininut koko kouluhistoriani ajan ja se ei vieläkään helpoimpiin asioihin kuulu, mutta jokainen “lähes oikein” laskettu lasku on minulle itselleni ollut suuri asia tai ylipäätään se, että tajuan itse, missä olen virheen tehnyt ja voinut sen sitten korjata.

Mutta jos lähtisi uneskelemaan, sillä viikko ei vielä ole ohitse…

Vähenevät lentopäivät sielunelämän vie kaamokseen…

I'll keep you by my side with my superhuman might.

Monesti on pitänyt tarinoida siitä, missä olen tänä vuonna aloittanut opintoni, mutta en ole varsinaisesti jaksanut, koska koulurytmiin on ollut taas tottuminen lähes parin vuoden tauon jälkeen. Nukkumaankin olisi mentävä ihmisten aikaan ja tuppaan valvomaan liikaa, jos istahdan iltasella koneelle. Eikä tässä toisaalta edes ole mitään tekemistä.

Nyt yritän vaihteeksi olla ottamatta stressiä nukkumaan menemisestä, sillä haluaisin vielä kirjoittaa tätä blogia. Tämä on minulle monestakin syystä hyvin rakas, enkä osaa päästää tästä(kään) irti.

Toisaalta, opiskeluistani ehdin kertomaan myöhemminkin. Olen lentokonealalla ja rakastan sitä, ainakin tämän ensimmäisen kuukauden perusteella. Se on vaikeaa, mutta kuten on sanottu, mikään ei tässä maailmassa tule ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä.

Kirjoituksen otsikko tiivistää aika hyvin sen, miltä minusta tuntuu. Minun pitäisi olla yli-ihminen, että pystyisin vastaamaan ihmisten vaatimuksiin millään tasolla. Minä yritän ja teen parhaani. Vaikka se ei varmastikaan riitä millään tasolla. Mutta haluan sanoa, että olen vain ihminen ja minä en pysty ihmetekoihin. Eikä yrittämiseni tai parhaani ole varmastikaan läheskään aina tarpeeksi, mutta toistaiseksi se on kaikki mitä minulla on antaa. Sen on siis pakko riittää. Minulle ja kaikille muillekin.

Parisuhde on välillä aikamoista vuoristorataa, mutta sen kai kuuluukin olla. Ketju on yhtä vahva, kuin sen heikoin lenkki. Eikä periksiantaminen ole ennenkään kuulunut ominaisuuksiini. Taistelen sen edestä, mitä rakastan. Olen tottunut siihen.

Juttelen äidin kanssa Facebookissa. En ole ollut siihen kunnolla yhteydessä ties miten pitkään aikaan ja harkitsin nytkin, etten vastaisi sen keskustelunavaukseen, mutta päätin antaa tilaisuuden, jota oikeastaan kadun jo nyt. Ei humalainen ihminen kykene keskustelemaan järkevästi. Eikä se ole mulle aikoihin puhunut kuin humaltuneena.

Elämänlaatuni on ollut huomattavasti parempaa ilman sitä. Tavallaan ikävää sanoa, että elämäni on parempaa ilman jotakuta, kun elämässäni ei muutenkaan ole mitenkään liikaa ihmisiä. Välillä pelkään, että jään kokonaan yksin, että onnistun karkottamaan ihmiset ympäriltäni. En voi ketään pakottaa mihinkään ja jokainen, joka on osa elämääni, on sitä vapaaehtoisesti.

Elämä siis tosiaan vaatisi superihmisen kykyjä.

Tässä blogissa on hassua se, että aloitin tämän kun vielä asuin äidin luona, olin juuri päässyt tai pääsemässä irti eräästä tuhoisasta suhteesta ja juuri tavannut Kulkijan. Kävin läpi aikamoista tunnemyrskyä ja olin ihan teini, kakara siis vielä.
Nyt olen aikuinen nainen, elän oman perheeni kanssa kolmensadan kilometrin päässä sieltä, missä tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kirjoitin. Perheeseeni kuuluu Kulkija ja kaksi koiraa, Mosu ja Susi.

Tuntuu, etten ole vuosien aikana muuttunut yhtään, mutta muutosta on kuitenkin tapahtunut hyvin paljon. Olen kasvanut henkisesti sellaiseksi, että en tarvitse jatkuvasti jonkun hyväksyntää teoilleni, vaan pystyn elämään oman tahtoni mukaan. SE tuntuu hyvältä.

Unohdin ilmoittaa palanneeni takaisin. Harjoitus itsessään oli voimauttava kokemus. Yhdessä tekeminen tuntui hyvältä. Löysin hyvin Säkylään, vaikka sitä ehkä eniten jännitinkin.

Vaikka koko juttu ei kestänytkään kuin viikonlopun, se oli kuitenkin samalla niin tavattoman hektistä, että tuntui, kuin olisi ollut poissa viikkokaupalla. Tuntui hassulta, että kaikki ne pelot, jotka ovat hallinneet elämääni niin tavattoman pitkään, olivat yhtäkkiä huitaistu pois, kaikki yhdellä kertaa. Yhtäkkiä sitä olikin täysin normaali ihminen.

Kävin syömässä Rumpalipojassa ja nukuin 8 vieraan ihmisen kanssa samassa tuvassa. Olin itsepuolustus- ja hätäensiapukoulutuksessa fyysisessä kosketuksessa toisen, vieraan ihmisen kanssa. Enkä missään vaiheessa tuntenut ahdistusta tai pelkoa. En ajatellut missään vaiheessa, että selviänköhän nyt tästä ja tuosta.

“Siviilielämään” on ollut totuttautuminen, maanantai oli todella hämmentävä, kun kukaan ei kailottanut käytävässä “Komppaniassa herätys! Valot tupiin!”. Toisaalta suorastaan pursuan hyvää oloa, intoa ja motivaatiota.

Ilmoittauduin jo syksyn harjoitukseen ja sain paikankin kohtuullisen suositulta kurssiltakin. Hyvä minä.

Ylihuomenna kadotaan K-Suomeen koko lauma.

Toivottavasti ei ole liian inhottavaa sanoa, että olen onnellinen.

Maailman paras joululahja

Olet sinä, rakkaani.

En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin olen sinun kanssasi. Ensimmäinen joulu sinun kanssasi tuntui monien vuosien jälkeen joululta. Oli ihana herätä sinun vierestäsi, maata siinä. Ei ollut kiire minnekään. (Muualle kuin imuroimaan… Niitä hetkiä, joille voi nauraa loppuelämän.)

Oikeastaan, meidän alkuumme palatakseni, olen vasta alkanut nauttimaan elämästä sinun tultua osaksi elämääni.

En unohda ikinä sitä tunnetta, kun ensi kertaa kohtasimme. Kun näin sinun kävelevän minua kohti bussiasemalla, kasvoillasi leveä virnistys. En unohda sitä, miltä kätesi tuntui kädessäni. Enkä liioin sitä, miten turvalliseksi tunsin oloni kanssasi kesäyössä.

Enkä koskaan unohda sitä, miltä tuntui nojata sinuun bussiasemalla ja miten Yön Rakkaus on Lumivalkoinen soi taustalla, lähellä olevasta konsertista johtuen.

Ne kaikki yöt sinä syksynä vierelläsi, olivat jotain paratiisimaisella tavalla ihanaa. Kaikki pois lähtösi samalla tavalla pakahduttavaa ja aina ensimmäinen vuorokausi oli pelkkää itkemistä ja ahdistumista yksinäisyydestä ja siitä, että seuraavaan tapaamishetkeen oli niin pitkä aika vielä.

Yöt lähelläsi eivät tunnu enää samalta, vaan joltakin paremmalta. En tiedä mitään ihanampaa kuin kaivautua viereesi peiton alle, tuntea kuinka kätesi kiertyvät ympärilleni. Rakastan kuunnella hengitystäsi niinä hetkinä kun en saa unta ja makaan vain hereillä.

Tunnen oloni turvalliseksi kanssasi.

Tämä on kolmas yhteinen joulumme. Uutta tässä on se, ettei se ole samanlainen kuin aikaisemmat. Olemme tänäkin jouluna yhdessä, mutta se on erilaista yhdessä oloa. Emme ole enää ihastuneita, vaan rakkaus on sitoutunutta ja vakinaista. Kestävää ja taipuisaa.

Tältäkään joululta en odota muuta, kuin sitä, että saan viettää aikaa rakastamani ihmisen, sinun, kanssasi.

Olet rakkainta minulle. Tärkeämpää kuin mikään muu ja haluan, että voisit olla onnellinen kanssani. Nauttia näistä joulun pyhistä ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Muistaa vain sen, että olemme olemassa toisiamme varten.

Minä rakastan sinua, kulta.

Mukavaa joulua.

En tahtoisi olla täysi ääliö.

Siinä minä seison. Tai oikeastaan kävelen, kohti kotia. Vanha puminretale tepastelee vieressäni, ei kisko tai pyri minnekään. Kulkee vain.

Jostain takaani kuuluu kaiun säestämänä rääkyvän paimenkoiran epätoivoinen mölinä. Kuin se yrittäisi sanoa, että älä jätä minua. Se tuntuu tavallaan liikuttavalta, että jokin olento saattaa pitää minusta noinkin paljon. Mutta todellisuudessa se tuntuu vain oksettavalta. Se on riippuvainen minusta. Riippuvaisuus ei ole ikinä hyvä. Se ahdistuu, kun joku toinen taluttaa sitä, tai vie sen pois minun luotani. Se ei ole terveellistä.

Sinä hetkenä vihasin itseäni. Kävellessäni. Vihasin sitä mitä olen, sitä mitä minussa on. Vihasin omaa sukupuoltani, naiseuttani. Vihasin olla nainen. Vihasin myös sisälläni olevaa heikkoutta. Mietin, että millä sellaisenkin saa kaivettua ulos itsestä. Millä sen voi puristaa pois, kuin finnin. Ruoskia sen kuoliaaksi. Mitä tahansa. Haluan eroon siitä.

Mietin, että olisin varmasti ollut onnellisempi miehenä. Ehkä olisin erilainen, täysi peilikuva itsestäni.

Tuntuu, että muut ihmiset saavat elämän näyttämään niin kamalan helpolta. (En väitä, että se olisi sellaista ollut – enhän minä näe kenenkään elämästä kuin nykyhetken ja sen mukaan pyrin olemaan arvioimatta henkilöä.) Koen saavani ponnistella elämäni eteen kohtuuttoman paljon. Aina tulee paskaa niskaan, vaikka en sitä pyydä. Kaikki mitä olen aina toivonut, on ollut se, että saisin olla ja elää rauhassa, omana kummallisena itsenäni. En kaipaa ketään tuomitsemaan, arvostelemaan tai muutakaan. Haluaisin vain olla ja yrittää rakentaa itselleni sellaista elämää, jota haluan elää.

Heikkous, jonka koiratkin minussa aistii, mietin, että voivatko ihmisetkin aistia sen? Olemme kuitenkin mekin pohjimmiltamme eläimiä ja vaikka suurin osa ei ehkä nykyään osaa enää käyttää vaistoaan ja aistejaan, niin eikö silti periaatteessa olisi mahdollista, että minä haisen heikolle, jonka vuoksi paskaa tulee niskaan kerta toisensa jälkeen?

Eivät koiratkaan epätasapainoisen – heikon – lajitoverin päätä silitä ja säälittele. Kyllä ne kiinni käyvät, jos toinen ei pysty, osaa toimia niiden pelisääntöjen mukaan.

Tunnen itsekin, että minussa on vikaa. En ole ehjä, enkä tasapainossa. Toisena hetkenä uskon itseeni ja seison ylpeänä, varmana itsestäni. Toisena hetkenä haluaisin vain vajota lähimpään suohon, pois näkyviltä, pois elämästä. Paeta, kuten olen aina paennut.

Toisaalta huomaan itsessäni muuttuneen paljon asioita, mutta silti tuntuu, että vähäistenkin asioiden muuttaminen on työn ja tuskan takana. Uuvuttavaa.
Onnistuminen on toisaalta palkitsevaakin, mutta välillä tuntuu, että “palkka” vaivaan nähden on varsin mitätön.

Esimerkiksi kampaaja-aika mitä en saa varattua, vaikka miten yritän. Unohdan sen tahattomasti, tuntuu, että soittaminen maksaa enemmän, kuin se euforia siitä, että on taas vaihteeksi sellaiset hiukset, joista tykkää ja voi taas hetken aikaa olla tyytyväinen ulkonäköönsä.

Pelkään välillä antavani periksi, luovuttavani ja samalla ajatus periksi antamisesta saa minut taistelemaan. Tavallaan kai tarvitsen pohjalle putoamista, jotta pystyn hakkaamaan päätäni seinään vielä senkin jälkeen kun sattuu.

Välillä pelkään, että tuhoan läheisteni elämää olemalla, no, tällainen, tarvitseva ihminen. On vaikeaa tuoda omat tarpeensa julki, sillä ei kukaan ole niistä ennen välittänyt. Koen syyllisyyttä siitä, että elän oman tahtoni mukaan ja tavoittelen elämää, jollaista haluan elää. Kuin tekisin pahankin rikoksen muita ihmisiä kohtaan.

Se heikkous, tahdon siitä eroon.

Olen oikeastaan yllättynyt siitä, että en ole kokenut kovinkaan suurta pettymystä itseäni kohtaan nyt kun ihan virallisesti lopetin koulun. Ajoittain tajuan, että olen opiskelupaikaton ja joidenkin mielestä ehkä jopa ns. “tyhjän päällä”. Minusta ei tunnu, että olisin tyhjän päällä. Kulkijan syliin on aina pehmeä pudota.

Olen jopa erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen; jopa siihen, että joudun ottamaan etäisyyttä vanhempiini ja vaikka se aluksi tuntuikin aika kamalalta ajatukselta, ymmärsin, että se on hyväksi itselleni. Ymmärsin myös, että ehkä en ole ikäisekseni riittävän itsenäinen, vaikka se tavallaan on asia, jota olen aina tavoitellut. Haluan pärjätä omillani.

Tuntuu siltä, että maailma on alkanut avautumaan minullekin. Etenkin noiden Turvallisuus & Puolustus 2012 –messujen jälkeen. Tavallaan odotan, että olisi jo kevät, jotta voisin hakea ja jännittää sitä, että pääsenkö opiskelemaan. Pelätä pahinta ja toivon parasta.

Koulun lopettaminen oli fiksuin teko tähän mennessä. En minä ollut valmis sinne. En voi tietää olenko valmis vielä ensi vuonnakaan, mutta aina saa ja voi yrittää. Mutta kai tämä oli se henkisen kasvunkausi, jota sisimmässäni odotin aikaisemmin. Ehkä tunne “minun kasvettava” enteili tätä hetkeä, kun alan oppimaan itsenäisemmäksi ja kohtelemaan itseäni paremmin.

Minun on ollut hyvä olla useamminkin kuin olen tänne jaksanut kirjoittaa. Ahdistus vain on asia, joka vaatii yleensä tulla kuulluksi ja päästä pois, siinä missä hyvän olon parantava voima hyväilee sisintä ja siitä tykkää nauttia itsekseenkin.

Odotan 22. päivää. Haluan puhua. En muista milloin olisin halunnut puhua aikuisen ihmisen kanssa mistään elämääni liittyvästä. Olen aina ollut sitä sorttia; “mene pois, ei kuulu sulle” – vaikka en ole edes osannut huolehtia tai antaa muiden huolehtia itsestäni.

Vaikka silti vihaan sitä, että jotkut huolehtivat vain työkseen, mutta niitäkin on, jotka oikeasti haluavat tietää, miten minulla menee. Niitä, joiden neuvot ovat henkilökohtaisia, eivätkä vain viranpuolesta annettuja.

Minulla on tappajan vaisto…?

Jahtaan omaa häntääni. Todellisuus muuttuu aste asteelta sekavammaksi.

Yritän elää sen mukaan mitä haluan. Kuunnella sydäntä, kuunnella itseäni. Tehdä juuri niin kuin tuntuu hyvältä. Mutta järki sotkee väkisin mukaan ja sekoittaa kaiken. Armeija tuntuu oikealta. Kyllä, mietin sitä taas. Mietin sitä itse asiassa koko ajan. Tajusin senkin, että 2014 ei ole kaukana, jos silloin aion astua palvelukseen, minun on aloitettava työnteko jo nyt. Lisäksi, minun on ensi vuonna täytettävä hakemukseni. Enkä tiedä edes vielä, että minne haluan. Ehkä ystävän neuvoa noudattaen sissiksi, tai omaa sydäntä kuunnellen ilmavoimiin. En oikeastaan usko, että mihinkään erityistehtävään minusta on, vaikka toki nekin houkuttelisivat. Erikoisrajajääkäri etenkin.

Yritän kasvaa henkisesti, rohkeutta ja tahtoa on, mutta ne on jossakin kaiken epävarmuuden ja epäonnistumispelon alla. Täytyisi vaan luottaa itseensä ja uskoa, että minusta on siihen.

Tämä päivä ollut merkillinen; eräillä lenkkipoluilla kulkiessani, yrittäen järjen mukaan suunnistaa, eksyin muutaman kerran. Antaessani jalkojeni viedä, vaistojeni kuljettaa, löysin oikealle polulle hukatakseni sen taas yrittäessäni järkeillä tilannetta ja suuntaa.

Isä olisi viihtynyt armeijassa. Hänenkö jalanjälkiään seuraan? Viihtyisinkö minä siellä? Mitä enemmän imen itseeni tietoa, sitä enemmän haluan sinne. Sitä enemmän se minua kiinnostaa.

En ole kenellekään oikeastaan puhunut tästä. Veljeni oli ensimmäinen, joka ikinä koskaan tiesi näistä haaveistani. Sitten Kulkija ja viimeiseksi olen äidilleni maininnut, kun tämä alkoi kuulustelemaan tulevaisuussuunnitelmiani. Myös ainakin kaksi ystävääni tietää, joskaan eivät ymmärrä. Heidän mielestään kyseisessä touhussa ei ole mitään ideaa. Mutta jos tuolta syrjältä on asiaa ajateltava, onko missään touhussa mitään järkeä?

Isälleni en ole kuitenkaan rohjennut kertoa. Muistan sen joskus puhuneen halventavaan sävyyn naisista armeijassa, joten en ole uskaltanut kertoa. Jossain vaiheessa tosin on varmaan kerrottava, mutta sen aika ei ole vielä. Oikeastaan en aio mainita juuri kellekään (kuulostaa hassulta, kun kuitenkin muutama tietää jo) lähdöstäni. Enkä aio siitä muutenkaan mitään numeroa tehdä; jos joku kysyy suoraan, kerron kyllä. Mutta oma-aloitteisesti en aio tätä tietoa muille jakaa. Teen tämän itseni vuoksi, en muiden. Teen tämän omasta tahdostani, omasta haaveestani, enkä muiden.

Tämä ei ylipäätään ole muiden elämää, vaan minun.

Silti niin perin sekavaa ja monimutkaista. En usko, että jaksan koulussa istua, vaikka kuinka yrittäisin. Ei minusta tule koskaan mitään ihmeellistä, en jaksa lukea edes itseni tähden. En ole ylioppilasainesta, enkä mitään muutakaan. Olen liian yksinkertainen ihminen sellaiseen, yksinkertainen mihinkään mammonan käärimiseen. Haluan elää ja kokea asioita, vain niillä ollut merkitystä tähänkin asti; kokemuksilla, sillä, että nautin elämästä.

Tuntuu hyvältä tehdä asioita itsensä vuoksi.

Suden kyyneliä

Joku kymmenen minuuttia edellisen päivityksen jälkeen, äiti soitti olevansa tulossa.

Olo on tänään ollut yllättävän hyvä. Edeltävinä päivinä en ole tehnyt muuta kuin itkenyt. Eilenkin koko päivä, aina siihen asti, että Kulkija tuli kotiin. Yhtä kyyneltä.

Tuntuu, että melkein saisin jotain aikaiseksikin. Ehkä. Energisyys tuntuu hyvältä.
Laihdutusprojektini edistyy ja moni muukin.

Ostin Kulkijalle kahvikupin ja makukahvia. Haluaisin hemmotella rakastani, sillä olen ollut kamalan huonolla tuulella ääneen mainitsemattomien syiden takia ja olen tavallaan vieläkin. Mutta se ei ole Kulkijan syy.

En halua, että hän tuntee oloaan huonoksi kanssani tai syyllisyyttä minun mielipahastani.
En halua tartuttaa huonoa oloani häneen, vaan haluan, että hän voisi edes kotona rentoutua ja päästää irti ongelmien ratkomisesta.

Keksin viime yönä, että mistä minä kirjoitan. Tai toissa yönä oikeastaan.

Haluan kirjoittaa heistä.