Näytetään tekstit, joissa on tunniste susi-ihmisiä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste susi-ihmisiä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 21. elokuuta 2016

If you want loyalty, get a dog. If you want loyalty and attention, get a smart dog.


tiistai 17. marraskuuta 2015

Therian, otherkin

Jos en olisi meditoinut, olisin väittänyt sitä uneksi.

Lyhyt meditaatio kutsumiseen, aurinkoinen ja lämmin kesäpäivä. Olemme suojassa metsän sylissä. Minä ja leiskuvasilmäinen kaksoisliekkini.

Toinen shamaanirumpuineen ja sanattomine lauluineen. Rytmi porautuu vereeni, selkärankaani ja hetkessä olen toisaalla.

Luminen metsä, yönkarkea pakkashanki. Minä sutena ja jievja, valkoinen ajoporo oikealla. Juoksu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu shamaanirumpujen hakatessa tahtia askelillemme. Kuulen läähätyksen, tunnen lihasteni työn.

Susi on yhä siellä. Toisella puolella.

En ole unohtanut miten muuttua.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

miehet soutakaa ! airot tahdissa käskyjen !

Päätä särkee. Uneni ovat olleet väsyneet, vähäiset, puutteelliset ja tyhjät.

Itse asiassa nukkumaan meno eilen oli lähes mahdotonta, vaikka uni toisaalta kyllä tulikin saman tien, kun sain pääni tyynyyn, vaikka tuntuikin aluksi siltä, etten tule nukahtamaan pyörimättä ensin sataa vuotta hereillä.

Mietin taas tulevaisuuttani, tein suunnitelmia. Ei todellakaan ole pitkä aika, kun on aika käydä toteuttamaan… unelmiaan?
Kaipa ne niiksi lasketaan. Tavoitteiksi sitten ainakin, jos ei unelmiksi.

Eräs koira, tuolla kaukana jossakin, on myös saanut jälkikasvua. Siitä hyvällä onnella yksi olisi meidän.

Inhoan tuntea itseni tyhmäksi tai muuten epäonnistuneeksi, myös pettymys on inhottava tunne. Pelkään liikaa.
Siksi en taas saa auki erästä sähköpostia. Siellä se nököttää virtuaalisessa postilootassani, mutta käteni ei suostu tottelemaan. Siksi ei taas auta kuin odottaa Kulkijaa.

Tästä käytöksestä olisi päästävä eroon. En vain tiedä miten. Minua oikeasti        p e l o t t a a.

Niin naurettavalta kuin kuulostaakin. Mieluummin uisin järven ympäri yksin, kuin luen tuon sähköpostin yksin.

Sudentassuni tavoittivat maan eräänä iltana, kun en saanut unta. Hengitin rauhallisesti ja aloitin loikan, tavallisesti loikka kestää iäisyyden, seuraavaan aamuun. Nyt laskeuduin päivän paisteesta vielä lämpimänä olevalle asfaltille kynnet rapsahtaen vaimeasti. Muotoni on tullut takaisin.

Sen villiys sykähteli suonissani ja vaistot tuntuivat vahvoina. Ei sanoja, ei ajatuksia. Pelkkiä reaktioita, liukuvaa liikettä. Vahvoja lihaksia sudenkarvan alla. Liikkeiden vaivattomuus tuntui taivaalliselta oman kömpelön ihmisruumiini jälkeen.

Sen voima on voittamaton.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Kirjoita minulle runo.

tekee taas mieli lähteä
vaihtaa muotoa ja kadota
juosta etäisyydet pieniksi

törmätä sydämeesi
pesiytyä sinne

ulvoa täysikuuta
sinun kerallasi
rakkaani

perjantai 23. syyskuuta 2011

Sudetus / Vaellus

kuin olisi nukkunut iäisyyden
soisella rannalla
miten syntyä uudestaan
löytää uudestaan tie
jolla oli, jonka kadotti
millä sanoin kuvailla tunnetta
öisessä metsässä
kiiluvien otsalamppujen valokeilassa
nuotion piirin ulkopuolella
villeys iskee, raapii
haluan juosta äärettömyyden teitä
laulaa ikiaikainen laulu
joka on meissä
sudensieluisissa seikkailijoissa

lauantai 10. syyskuuta 2011

Out of Control.

Liekö missään mitään järkeä, ehkä vähiten torstaiaamuisissa mietelmissäni bussissa. Ylitse vyöryvä epätoivo ja samanaikainen epäusko; ei kai asia tosissaan voi olla näin?

Minusta tuntuu, etten osaa elää näin. Tällä tavalla, ilman jatkuvaa selviytymistaistelua. Mietin mielessäni jatkuvasti, miten puolustaudun, jos joku kommentoi siihen tai tähän asiaan jotain tai käyttäytyy muuten vain minua kohtaan ikävästi. Torstaiaamunakin mietin näitä, mietin, että miten reagoisin, jos heppatytöt kommentoisivat jotain tai mitä heille sanoisin, sitten kun heidän nokkava käytöksensä alkaisi ärsyttämään liikaa.
Sitten havahduin, että mitä ihmettä oikein ajattelen, kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut.

En osaa elää näin, kun kukaan ei kiusaa minua. En osaa elää ja se saa oloni aika sekavaksi. Yhtä aikaa pelkään ja toivon sitä. En ole tottunut ystävällisiin sanoihin, enkä tekoihin, en positiiviseen ilmapiiriin. En tiedä miten minun pitäisi reagoida, jos kuuntelen itseäni, joudun yhä enemmän eksyksiin ja jos taas en kuuntele, en ole sen selväjärkisempi.

En tiedä, että mitä minun pitäisi tehdä sisäisten ristiriitojeni kanssa. Inhoan yksinäisyyttä ja silti haluan olla kuitenkin rauhassa, yksin. Pelkään myös olla yksin. En itse yksinäisyyden vuoksi, vaan sen, että minua ei kukaan suojele ja minun veitsenikin on niin pieni, ettei sekään oikein suojele minua, jos joku käy pimeillä teillä kimppuuni. Minun ihmisen hampaillani ei purra vastaantulijoita, minun säälittävä murinani ei pelota ketään.

Miten elää itsensä kanssa harmoniassa?
Miten päästä siihen?

perjantai 19. elokuuta 2011

Elokuun mustat yöt.

En tiedä unettomuuden syitä. Minun sisälläni on hyvin hiljaista. Äänetöntä. En kai ole kuullut sudesta aikoihin. En edes muista milloin viimeksi.

Aistin tuulessa tulevan syksyn ja aikaisina aamuinani bussissa, näen suteni vierelläni hetken, ennen kuin kadotan sen taas.

Tänään tai eilen, ehkäpä oikeammin, näin ison suden kulkevan kohti. Se oli jättimäinen minun pieneen ja arkaan rimpulaani verrattuna. En tiedä kuka se oli ja mistä se tuli, mitä se edes halusi. Se kulki vain kohti ja katosi.

En oikein jaksa elää. Olen vaan, keksin tekemistä, jotta minun ei tarvitsisi antautua ajatuksille. Ne ovat sellaisia petoja, että ne raatelevat minut henkihieveriin, jos annan niille valtaa.

Odotanko vai enkö huomista.

Juoksin tänään ja se tuntui hyvältä. En silti ole varma olemassa olostani. Taaskaan.

rajamaat

katoaa ja palaa taas näkyviin
tanssii puiden lomassa
sammaleeseen ei painaudu jälkiä
ulvoo
mutta ei sinun kanssasi

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Pieni musta bimbambulla.

Istun yksin hiljaisessa asunnossa, jossa suihkusta tulee vuoronperään kylmääkuumaakylmääkuumaa vettä. Luulen koiran olevan koko ajan vierelläni. En saa viheltää, ettei se tule hössöttämään. En saa läpsytellä paljaita reisiäni, ettei koira luule, että kutsun sitä luokseni. Yhtäkkiä ihmettelen, että missä on koira. Huomaan ajattelevani sitä jatkuvasti, varovani sitä tyhjässä sängyssä. Aamuisin teen tilaa sille viereeni ja sitten havahdun, ettei se ole täällä. Iltaisin etsin sitä varpaillani sängystä. Lämpöä kylmille varpailleni. Koti ei ole koti ilman koiraa. Tavallaan sanomattakin selvää, että en pystyisi, kykenisi, osaisi elää ilman sitä. Olen yrittänyt rentoutua ja nauttia siitä, että saan olla yksin, eikä minun tarvitse tehdä mitään, mitä ei huvita tai haluta tehdä. Toisaalta on hyvin terapeuttista olla yksin talossa, jossa on liian hiljainen porraskäytävä. Minä pelkäsin täällä, kun koira oli kanssani. Jokainen vahti- ja huomiohaukku sai sydämeni läpättämään ja pinnistelin kuuloani; oliko se avain lukossa, jymähdys ovea avatessa, kun turvaketju ottaa vastaan? Vai ehkä sitten postiluukkua kalisuttava postimies? Olen hermostunut ihminen. Sen kai kertoi sekin, kun olin eräässä pelitapahtumassa pääkirjastolla Kulkijan kanssa ja en pystynyt pelaamaan siellä mitään, koska minusta tuntui jatkuvasti siltä, että en voi olla paikoillani. Vaikka näin tuttujani, silti tunsin oloni todella epämiellyttäväksi. Sitten jo seuraavana iltana oksentelinkin ja kaikki seuraavalle päivälle suunnitellut asiat jäivätkin tekemättä ja tunsin syyllisyyttä. Mutta se on sen pituinen se tarina. Tänään postiluukusta kolahti armaalle avomiehelleni jokin ykkösbonuskorttiin liittyvä lehti, jossa mainostettiin "oletko sosiaalisesti taitava". Mulkaisin sitä, kuten mulkaistaan B-luokan makkaraa ja sitten heränneen mielenkiinnon vuoksi selasin esiin sen ja luin, tottakai. Oletin sen olevan jotain pissaliisalehtien "näin olet sosiaalinen: puhu paljon ja ole aktiivinen, mene rohkeasti ottamaan kontaktia ihmisiin" -tasoista roskaa. Yllätyin suuresti, sillä se ei ollut. Koko juttu ei sanallakaan kertonut, miten olla sosiaalisesti taitava. Se vain kertoi, että sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot sotketaan usein keskenään nyky-yhteiskunnassa ja, että sosiaalisuutta ei mitata sillä, kuinka paljon päästät ääntä, vaan sillä, kuinka paljon haluat olla tekemisissä ihmisten kanssa ja miten teet sen. Joku saattaa pitää kovaakin ääntä ja näyttää ulospäin siltä, että hän pitää kaikista, mutta kaikki eivät välttämättä pidäkään hänestä, koska hänellä ei välttämättä ole tilannetajua - ei siis osaa olla hiljaa silloin kuin kuuluisi olla. Sen jutun myötä tajusin olevani sosiaalinen eläin ja sosiaalisesti taitava. En siis olekaan sosiaalisesti kömpelö tai antisosiaalinen - kuten olen aina luullut - vaan ainoastaan arka. Olen aina kuvitellut, että en osaa olla ihmisten kanssa, kun en osaa puhua taukoamatta. Kun minulla tuskin riittää sanat sitä "mitä kuuluu" -kysymystä pidemmälle. Etenkään jos toinen vastaa vain lyhyesti "ihan hyvää". Se oli päivän ihanin sattumus, ymmärtää itsestään jotain uutta. Tuntuu hyvältä ajatella, että en olekaan ihan syrjäytynyt ihminen. Minäkin osaan jotain. Osaan olla ihmisten kanssa. Voi hitsi, että se tuntuu hyvältä. Lauantaihin on vielä pitkä matka. Saan rakkaani kotiin ja saan rakkaan koirani kotiin. Hitsi, miten hyvältä sekin tuntuu ajatella.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Jalkarahinaa.

Myönnätkö unieni puutteellisuuden? Sen miten ne kertovat samaa tarinaa eri sanoin, kuten mekin, kaksi näkökulmaa yhdestä elämästä, vaikka ne näkökulmat ovatkin aika samanlaisia. Ei tarvitse kysyä tietääkseen mitä toisella on mielessä. Unieni ahdistavan surrealistinen maailma, jossa ei saa kiinni sanastakaan ja minun ajatuksenikin ovat vieraita. En muista jälkeenpäin heidän puhettaan tai äänenpainoa, muistan vain, että he olivat. Kuten olin minäkin. Susi ei ole ollut aktiivinen hetkeen. Huolestun jostain syystä, kun se ei ole vaatimassa minua taittamaan matkaani juosten. Vihaan sitä silloin, kun se ei anna minun olla rauhassa, vaan ahdistaa minua, pakottaa juoksemaan. Ajatukseni ovat veressäni kelluvia teurasjätteitä. Mätänemisestä aiheutuvia kemiallisia reaktioita. Iljettäviä. Tähänkö olemme tulleet? Minun turvapaikkanani toimineeseen sanamelskaan, johon sinun tunkeutuessasi loukkaannuin kovin. Tällaistako on paljastaa ihan kaikki. ...ja katsoa silti sinua vielä silmiin. Koppakuoriaisten rapina aiheuttaa päänsärkyä ja ärsytystä, mutta en silti raaski laittaa niitä hämähäkin ruoaksi. Voi, miksi et, ystäväni, voisi syödä kasviksia, kuten muutkin? Miksi minua ärsyttää tänään kaikki?

lauantai 19. helmikuuta 2011

Elämää ihmiskehossa.

Sixty years is a long time to deny yourself to touch one of another. But you do it, because you just can't bare the thought of seeing yourself as a monster of someone elses eyes.

- Mick St. John, private investigator & vampire (Moonlight, Season 1: "There's such things as vampires")
That line hit me totally. It tells exactly what I have gone through. I still feel same sometimes. Feel like I can't get close enough to another people. I'm not even sure why. Is it me who holds back or is it them who won't let me close? Or is it just that they doesn't have animal soul with them? So it makes me feel like I don't get any contact towards them... Or what? I'm really afraid of that someone will reveal my "secret", that I feel my self a wolf in a human body. More than that I afraid that whoever it gets on it's known, would laugh it and think I'm lunatic. May be it's me who holds back and can not be as open as I hope I could be with it. I feel lonely, because I just can't be me. Always I had to be something else, someone else.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Matkalla

2 päivää sitten lähdön hetki koittaa mielikuvitusmatkalla tyhjää rautatietä pitkin suden pitkät loikat kantaa hanki kantaa

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Suojelija

Maailman pimeys tiivistyy ympärilläni, minä kutistun ja huomaan putoavani patjani lävitse, lattiaakin alemmaksi. Oikeastaan huomaan leijuvani tyhjyydessä. Kuuma hengitys tuntuu poskellani. Käsi pitelee lantiostani. Silmien auki rävähtäminen, väkivaltainen havahtuminen. Olen vieläkin hereillä. Toinen aika ja toinen paikka. Hiivin kielletyillä alueilla, enkä ymmärrä, miksi edes olen siellä. Lähden pois, en tiedä mikä meni vikaan. Kulkija juoksee perässä huutaa ja haukkuu; olet ruma läski maistut pahalta inhoan sinua sinä rasittava lehmä. Kaikki sanat hukkuvat minun kipupisteisiini, aran ihmisen arkaan sieluun. Juoksen pakoon ja huudan, että lopeta ole hiljaa lopeta jätä mut rauhaan anna mun olla lopeta lopeta. Sitä tietä kävelin viisitoista vuotta, sillä samalla tiellä kävelin hänen kanssaan paria päivää aikaisemmin, siinä tiellä hän kääntyy ympäri ja juoksee pois. Minä pysähdyn ja hajoan itkuun. Yksi ainoa viesti, minä kirjoitan; Onko tämä meidän loppumme? Sitten minä havahdun todellisuuteen. Pimeään aamuun ja huoneessani öisin vallitsevaan arktiseen ilmastoon. Lämmin hengitys poskellani. Voi, sinä olet siinä. Helpotuksen seinä repeytyy ja hautaan pääni Kulkijan kaulaa vasten ja itken. Itken siitä helpotuksen määrästä; unta, se oli vain unta ! Pelkkää typerää unikuvaa. Miten hyvä minun onkaan olla tässä... Paria tuntia myöhemmin uneksin taas, tällä kertaa katatoonisista zombeista. Herään siihen, kun sotilaat soittavat minulle. En ehdi vastata, ennen heräämistäni. Toinen helpotus. Hetkeä myöhemmin pukeudun ja sukellan Kulkijan kanssa lumisateiseen aamuun. Taas on mentävä. Enkä ymmärrä, että miksi taas. Löysimme eilen kodin, erään luonnonsuojelualueen läheltä, kaukana keskustasta, läheltä luontoa, rantaa, järveä. Sinne minä tahtoisin, hänen kanssaan, hänen rakkaus suojanaan. Minun on taas niin ikävä.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Kääpiöperhosten pakkaslaulu

En tiedä miten monta kirjoitusta olen elämäni aikana aloittanut sanoilla "en tiedä". Miten moneen kysymykseen olen vastannut "en tiedä". Enkö minä tosiaan tiedä? Vai enkö vain halua tietää? Toisinaan minulla on hurja ikävä, toisinaan minua kyllästyttää. Toisinaan en tiedä. Askeleeni ovat uupuneet, rikkovat enää vain väkisin lumen tasaisen pinnan. Junassa istuessani minä aina kuvittelen, miten susi seuraa minua. Miten se juoksee junan vierellä, lumisilla pelloilla hylänneenä kaiken sen, mikä sille merkitsee. Seuraten minua vain siksi, että se ei pysty rakastamaan mitään muuta. Minä haluaisin kirjoittaa kipeän tarinan rakkaudesta. Siitä, miten vaikeaa on sopeutua ja miten vaikeaa on rakastaa ja rakastua. Etenkin, miten vaikea on antaa toisen rakastaa sinua sudenmuotoisine sieluinesi. Pelkään, että otsaani leimataan taas "hullu", kun edellinen on kulunut siitä jo pois. En muista mitä sanoit, mutta minä vastasin, että pitäisihän sinun tietää, että olen susi ja sinä sanoit tietäväsi. Tunsin itseni typeräksi; miksi minä keksin vieläkin satuja, joihin uskoa? Todellisuus on kai se, oikeasti, objektiivisesti tarkasteltuna, että en tiedä, mikä tai kuka olen. Minulla ei ole mitään käsitystä identiteetistäni. Joskus en ollut nainen, enkä mies, vaan susi. Nähtävästi olen sitä vieläkin. En jaksa enää hämmentyä, en jaksa enää ahdistua. Tyydyn lönkyttämään samaa ympyrää, nämä polut jo kerran nähneenä ja tutkineena. Millainen nainen minä olen, kun en tahdo lapsia?

maanantai 10. tammikuuta 2011

Olen pahoillani, että olen murhaaja.

Olen jumiutunut tähän aikajatkumoon. Päässäni nainen laulaa let yourself go wild ahh ja minä tahdon liikkua yksinkertaisen rytmin tahdissa. Musiikki vain menee suoraan tajuntaani, lävistäen sen, jättäen todelliseksi ainoastaan tämän rytmin, jonka mukaan en kuitenkaan mene. Yöt ovat mielenkiintoisia. Näen unia kuolleista eläimistä ja juoksevista susista. Sitten minä herään säpsähtäen sinun vierestäsi ja kiehnään kyljessäsi kunnes heräät ja annat huomiota. Sitten minä katoan taas tajunnan taakse ja jätän sinut yksin tähän hyiseen tammikuiseen pimeyteen. Sinä lähdet aamuhämärässä. Juoksen sinut vielä kiinni bussipysäkillä. Enimmäkseen minusta tuntuu siltä, että en saa kiinni mistään ja mikään ei pitele minua. Mutta sinusta minun otteeni pitää, takerrun sinuun epätoivoisesti. Vain tuskaa, joka unohtuu silloin, kun sinä olet läsnä. Kanssasi minäkin olen voittamaton. Uskon olevani suurempi kuin olen ja se antaa salaperäistä voimaa. Susi on minussa ja minä tunnen sen juoksevan auton vierellä lumisessa aamussa. Kuitenkin sisällä minä olen taas häkkiin suljettu eläin. Kierrän levottomasti ympyrää ja vilkuilen ulos ikkunoista. Enkä minä halua myöntää, että minun on ikävä sinua jo nyt. Sisimmässäni jokin on kuitenkin yhä jumissa; sen kertovat kuvat, joissa puoliksi lumihankeen hukkunut susi puhaltaa höyryä pakkasilmaan. Toinen haluaa sanoa, että minä en halua enkeliksi, sillä minun sielullani on neljä käpälää, villit silmät ja sydämessä ikiaikainen laulu. Halu juosta on vastustamaton, mutta minä olen hukkumassa umpihankeen. On kyse vain sekunneista kun kiväärin tähtäin tavoittaa minut. Saksalainen sotilas on kadonnut jonnekin. Sisällä talossa haisee bensa.

perjantai 31. joulukuuta 2010

I am a Wolf Trapped in a Human Body

maanantai 20. joulukuuta 2010

Kun lakkaa salailu, lakkaa ongelmatkin.

Juokseminen tekee minut hulluksi. Rakastan sitä. Rakastan vauhtia, järjetöntä vapauden tunnetta. Rakastan sitä huumaantunutta oloa. Rakastan koirien haukkua, innostusta. Se tarttuu minuunkin ja minä juoksen kuin pakenisin aran kauriin tavoin, vaikka sisälläni elävän metsästäjän rinnassa sykkii peloton soturinsydän. Minä sykin elämää niillä askelilla. Silmänräpäyksen mittaisen ajan minä en ole enää ihminen.