Ei tarvitse kaukaa etsiä syytä vainoharhaisuudelleni. Toivoisin, ettei se olisi verissä, mutta kasvatuksessa ainakin.

Toisaalta sama jääräpäisyys loistaa. Neuvojen vastaanottamattomuus. Ei ole vaikea nähdä, kenen tytär oikein on..

Kuitenkin sisimmässäni haluaisin olla täysin eri ihminen. Kaikkea sitä, mitä en ole. Tuskin ikinä olenkaan.

Joskus toivoisin, että minullakin olisi ollut samanlaiset vanhemmat, kuin tuntemillani ihmisillä; yhtä lämpimät, välittävät, tukevat.

Kaiken sen sijaan sainkin painostavat, häpeävät, hyljeksivät ihmiset. Kaikki ne toiveet, joita en ole onnistunut täyttämään ! Enkä ole silti vieläkään oppinut elämään itselleni.

Enkä ole kasvanut aikuiseksikaan näiden vuosien aikana. Tunnen itseni vieläkin 15-kesäiseksi tytönhupakoksi, vaikka jokin silti jossain on jollakin tavalla muuttunut.

Välillä tuntuu, että täytyisi päästä jonnekin pois, missä olisi tilaa huolehtia itse itsestä.

Tavallaan inhoan sitä, että minusta on kasvatettu suorituskeskeinen mielistelijä. Se on johtanut siihen, että en tee elämässäni mielestäni mitään oikein, enkä jaksa enää yrittää ja ryven tässä itsesäälissä, tietämättä totellako omaa vai toisten tahtoa. Jos sellaista omaa tahtoa minulla edes on.

Jopa se, että koiralla on maha sekaisin, saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi koiranomistajaksi – minusta siis ei edes ole ruokkimaan ja hoitamaan nelijalkaista… miten minusta siis mihinkään muuhunkaan olisi.

Jatkan siis pakomatkaani vielä. Vaikka kaikki varastetut unelmani yhä kummittelevat mielessäni. Sen vielä sanon, että mielestäni on ikinä, milloinkaan, missään tilanteessa väärin sanoa nuorelle ihmisille, että sinusta ei ole täyttämään omia unelmiasi.

Siksi minusta ei tullut, eikä ikinä tule, astrogeologia.

kauniit rakkaustarinat

Tunnen itseni näkymättömäksi. Olen odottanut, että olisi jotain kerrottavaa, mutta mitään ei tule. Pää pysyy tyhjänä silloin kun mieliala on jotenkuten maan päällä lipuva. Sitten kun se maa tulee vastaan, on helppo myöntää kaikki virheensä ja se, että tarvitsee ehkä jonkun ulkopuolisen apua. Vaan kun en osaa ottaa apua vastaan.

On oikeasti ollut paha olla. Ollut jo pidemmän aikaa. Kaikki tuntuu mustalta ja tunnen epäonnistuneeni. Tuntuu vaikealta nousta sieltä syvänteistä, vaikka mieli keveänä se ei vaikeuksia tuotakaan. Silloin ei tosin tuota vaikeuksia edes uskoa siihen, etteikö minusta vielä olisi johonkin. Mutta kuten sanoin; kun maa tulee vastaan, ei ole pois pääsyä.

Nautin monista asioista, joita teen. Minusta on ihanaa elää; silti on jokin lähtemätön minussa, joka heittää varjonsa todellisuuteni päälle. Myönnän taas eläneeni enimmäkseen pääni sisällä ja olleeni varsin väsynyt kommunikoimaan, sen tähden, etten jaksa todellisuutta. Vaikka ei tämä niin karseaa ole, muuten kuin yksinäisyyden osalta. Mutta sekään ei muutu, jos en itse tekisi sille jotain. Mutta en osaa.

Näkymättömyyden tunne tulee siitä, että kukaan ei huomaa olemassa oloani. Tuntuu, että saan koko ajan taistella, että tulen huomatuksi ja kuulluksi. Silti tuntuu, etten tule siltikään.

Olen harkinnut hankkiutuvani eroon facebookista, nähdäkseni, että kuinka moni oikeasti jää sen jälkeen. Kuinka moni pitää yhteyttä sen jälkeen. Tuskin kovin moni, kun nytkään ei pidä kukaan… ja koen itse sen uuvuttavaksi, että joudun roikkumaan ihmisissä ja lähes kerjäämään nähdyksi tulemista. En halua sitä. Haluaisin, että edes joskus minulla olisi ystävyyssuhde, joka perustuisi vastavuoroisuuteen; saisin siis oikeaa vastakaikuakin joskus.

Joku viisas joskus sanoi, että uhrautuvaisuudesta joutuu kärsimään, että se polttaa loppuun. Minun myönnettävä, että se henkilö oli oikeassa.

Silti en pääse eroon syyllisyydestä, joka tulee siitä, että koen kääntäväni selkäni ihmisille.

Ehkä suurin syy näkymättömyydelle onkin se, että en itse huomaa itseäni?

Sinä olet ihminen, muistatko?

Öinen vaellus lävitse uinuvan lähiön. Valkoisen Suden väsymätön askellus, pentumaiset, riehakkaat loikat. Kynsien rapse asfalttia vasten. Uskollisuus, turva, suoja. Rakkaus, loppumaton, vaatimaton, uhrautuva, palvova, vilpitön, ehdoton.

Sudenrakkaus.

Minä kävelen jalkani loppuun ja sen jälkeenkin. Nykyään on helpompaa kävellä, kuin nukkua.

Haluaisin avautua, puhua jollekin, mutta yhä vaan minussa elää sitkeästi se ajatus, että se vaan kuormittaa muita ihmisiä. Se ajatus minuun on istutettu, muutenkin jostain syystä olen alkanut saamaan lempeyttäni takaisin. Vaikka toisaalta sisälläni on niin paljon padottua ja suojeltua vihaa, että voisin huutaa ikuisuuden ja se kaikki ei silti tulisi ikinä ulos. Enempää en kuitenkaan voi sitä suojella sisälläni, sillä sinne ei mahdu enempää. Portin raottuessa sieltä syöksähtää vereen salattu määrä myrkkyä, kuin viallisen sydänläpän pumpatessa verta ja päästäessä osan väärään suuntaan, jaksamatta täysin sysätä sitä oikeaan suuntaan.

Mitä ihmeen tienristeyksiä nämä ovat kaikki. En tiedä kuka olen, en muista itseäni. Olen ilkeä ja silti lempeä. Katkera ja suloinen. Vastustamaton ja silti täysin vastustettavissa.

On suloista katsoa nukkuvaa koiraa ja Sutta lattialla. Silti olen täysin hukassa. Ristiriidat vaativat selityksiä. Olen yksinäinen ja silti en kaipaa ketään. Uneton ja toisaalta nukun liikaa.

Juoksen vaikka en jaksaisi.

Vain liikunta saa minut tuntemaan näinä päivinä mitään, senkin tuntu vähenee ja joudun kuluttamaan yhä enemmän aikaani siihen, että se tuntuisi kehossa, minussa. Edes väsymyksenä. Samalla tunnen oloni hyväksi ja varmaksi, voittamattomaksi (oi, naurakaa minulle) ja silti olen heikoin lenkki, arka ja pelokas. Kovin taistellen pelkojani vastaan, yrittäen ymmärtää ja olla ymmärtämättä. Tietämättä mitä tehdä ja silti tietää täysin, että mitä ei tehdä.

Selittäkää minut itselleni.

Miksi tunnen itseni niin vahvaksi nyt, vaikka en ole?

Sydäntäni paleltaa, vaikka ei se lämmin ollutkaan.

Tuntuu hyvältä uskaltaa. Olen tehnyt päätöksen koulun suhteen. En mene sinne enää. En aio jatkaa. Hyvästit siis sille stressinkohteelle.

Pidän välivuoden, jonka aikana laihdun ja treenaan. Teen itsestäni vahvan. Sitä seuraava vuosi kuluu – toivottavasti – palveluksessa. Sitä en tiedä, että mitä teen sen jälkeen. Ehkä yritän jäädä töihin sinne? Samaa verta kun kuitenkin olen isäni kanssa; on olemassa todennäköisyys, jonka mukaan minäkin saattaisin viihtyä ruotuväessä.

Olen ollut iltasella jostain syystä perin itkuinen. Tästä juhannuksesta tuntuu puuttuvan jotain. Kokkoa en ole tänä juhannuksena katsonut. Kai minä aluksi suunnittelin meneväni sitä katsomaan Kulkijan kanssa, mutta ei sitten tullut lähdettyä. En jaksa roikkua lapsuuden perinteissä kiinni, kun ei niillä ole enää väliä.

Välillä oikeastaan tuntuu, ettei minullakaan ole mitään väliä. Minä en ole menestynyt elämässäni mitenkään, mikä tuntuu olevan häpeä vanhemmilleni; yrittävät väkisin ohjailla elämääni. luovat paineita. Minun pitäisi tehdä sitä ja tätä, olla jotain. Kukaan ei kuitenkaan kannusta missään mitä yritän. Hyvä, etteivät tee melkein päinvastoin.

Välillä kaikki tuntuu turhalta. Tuntuu turhalta tehdä mitään, kun tuntuu, että ihmiset toivovat, että epäonnistun tai sitten niitä ei jaksa kiinnostaa minun elämäni.

Mutta ei se tarkoita sitä, että antaisin periksi minkään suhteen. Rakastan elämää ja minulla on maailman ihanin aviomies. Ihana koira ja elokuussa toinen. Kaksi ihanaa kissaa. Mitä minä muka tarvitsisin?

Olen vahvempi kuin olen pitkään aikaan ollut. Minä uskon itseeni ja tulevaisuuteen. Minulla on tavoite, joka motivoi minua. Minulla on halua onnistua siinä. Minulla on myös uskoa, että onnistun.

En ole hetkeen pelännyt mitään, en ole jaksanut, enkä sallinut pelkoa itselleni. En halua sen hallitsevan ja rajoittavan elämääni. En ole hetkeen pelännyt epäonnistumista ja pyörtänyt siksi suunnitelmiani. On asioita, joita pelkään, mutta juuri nyt en pelkää epäonnistumista.

Vielä on pari päivää tätä viikkoa jäljellä. Sunnuntaina punnitus, olen kai laihtunut melkein kilon verran tällä viikolla. Mutta tunnit silti jääneet 5 tunnin paikkeille, että jos en huomenna tee useamman tunnin rääkäisyä pyörällä tai jalkaisin, niin tuskin saan 14 tuntia täyteen. Ensi viikolla on siis nähtävä hieman enemmän vaivaa.

Naisenraivolla, sanotaanko.

Koulutuksen miettiminen on hyvä tapa synnyttää itselleen varsin älytön ahdistus.
Olen sössinyt kyllä elämäni varsin hyvin. Tai ainakin koulutuksellisessa mielessä.

Mielessäni käy yhä uudestaan ja uudestaan, että jos kuitenkin hakisin keskeytystä, vaikka en tosin tiedä, että lienevätkö nuo jo pyyhkineet minut ylitse kirjoistaan tuolla koulussa. Enkä tiedä, että kehtaisinko mennä sinne enää, tai huolisivatko ne minua sinne enää.

Tällä kunnalla ei ole oikeastaan juurikaan mitään annettavaa minulle. Toinen EHKÄ kiinnostava ala olisi merenkulku. Sitäkin varten olisi sitten joko muutettava pois tai ainakin oltava viikot poissa, edellyttäen, että koululla olisi jokin kampusalue, jossa asua.

Täällä ei kuitenkaan ole mitään ja lähteminenkin on aika vaikeaa; parisuhteessa kun otettava se toinenkin osapuoli huomioon. Pahin mahdollinen tilanne olisi sellainen, että joutuisimme muuttamaan erillemme, jotta voisin opiskella. Samalla se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

Kysymys ei ole enää siitä, ettenkö tietäisi, että mitä teen. Vaan ehkä enemminkin, että miten teen.
Toisaalta tekisi mieli olla hakematta ollenkaan minnekään tänä vuonna, mutta samalla taas jokin minussa suorastaan rääkyy, että on haettava.

Ristiriitaisten tuntemuksieni ja ahdistukseni vuoksi istun nyt tässä itkemässä. En voi, enkä halua koko elämääni viettää tällä tavalla. Minulla on unelmia, vaikka niiden ajatteleminenkin tekeekin aika kipeää juuri nyt. En ehkä tule ikinä saavuttamaan sitä ja se tuntuu erittäin tuskalliselta. En tiedä, että mitä teen.

Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Vaikka ei se kai ole niin oikeasti. Kyllä sitä kai työelämässä ehtii olemaan muutama kymmenen vuotta, vaikka kuinka haparoisi alussa. Mutta omien unelmien saavuttamisen vuoksi tuntuu niin tappavalta kaikki hukkaan heitetty aika.

Pelkään ja ahdistun. Haluan ammattitutkinnon, kokea saavuttaneeni jotain elämässäni.

I belong to you.

Olen onneni kukkuloilla ja silti mieleni mataa mustana maata myöten.

Näin edellisenä yönä unta koulustani ja opettajastani. Kai hän on minulle ensimmäinen opettaja, johon olen koskaan uskaltanut millään tasolla luottaa. Hän tuntuu kovin läheiseltä ihmiseltä minulle, vaikka loppujenlopuksi olemmekin vain muodollisessa opettaja-oppilas-suhteessa. Hän on silti tuntunut turvalliselta ja luotettavalta. Ihmiseltä, jonka olen melkein mieluummin toivonut olevan äitini, kuin opettajani.

Samalla tuli taas ahdistus koulutuksesta. En usko, että voin täällä opiskella miksikään, Kaupunki on niin täynnä tuskaa ja huonoja muistoja. Tuntuu siltä, että olisi päästävä pois, jotta voisin viimeinkin seistä omilla jaloillani ihanan mieheni rinnalla.

Tunnen eläväni vuodesta toiseen samaa painajaista. Kaikki muistuttaa jostain menneestä ja tuottaa ahdistusta ja onnettomia muistoja. Olen itkenyt liikaa. Olen kai vain niin kadoksissa itseltäni. En tiedä, että mikä tai kuka olen ja mitä minun olisi tarkoitus tehdä.

Kulkija puhuu kadiksesta. Sillä ehdolla, että muutetaan Hyvinkäälle. Helsinkiin en suostu. Hyvinkäällä voisin edelleen jatkaa koulussa, tällä samaisella linjalla. Siksi sinne.
Sitten Kulkija peruu puheensa ja minussa herännyt toivon kipinä sammuu.
Toinen vaihtoehto olisi oppisopimuskoulutus. En vain tiedä, että kuka huolii tällaista arkaa ja epävarmaa ihmistä minnekään. Toisaalta en vielä edes haluaisi päätyä minnekään. En haluaisi, mutta haluaisin kuitenkin.
Jonkin ratkaisun tähän koulutuksettomuuteen. En minä pysty siihen, että makaan kotona tekemättä yhtään mitään. Mutta en minä tosin pysty moneen muuhunkaan. Minua pelottaa.

En tiedä enää, että mitä oikein käyn läpi. Toivon sen olevan muutosta itsessäni, kasvamista ehkä. Henkistä sellaista. En ole varma tosin siitäkään. Välillä mielessäni käy, että ehkä olen vain masentunut, mutta ajatukseni eivät loppujen lopuksi ole niin synkkiä ja päivissäni kuitenkin on paljon hyviäkin hetkiä. Uskon sitä paitsi vielä tulevaisuuteen, vaikka polku sinne näyttääkin tällä hetkellä aika mutkaiselta. Lisäksi ahdistus on niin vahvasti läsnä, että en voi olla masentunut. En tunne oloani turtuneeksi, enkä mielestäni juurikaan ole "hälläväliä" -mielellä menossa, vaikka aika huolettomaksi ihmiseksi noin muuten itseni miellänkin.

Eristäydyn kyllä. Kai sekin on vain halua suojella muita tältä minua varjostavalta tummalta pilveltä. Ehkä minä vain taistelen masentumista vastaan.
Toisaalta on ollut kovin vaikea sanoa ääneen, että missä nyt oikein mennään. En liene sitä itsekään oikein tiennyt. Ennen näkemääni unta, jossa koin suurta helpotusta ja turvallisuudentunnetta keskustellessani opettajani kanssa.

Ehkä tämä kaikki on vain selvittämättömiä ja viimeistelemättömiä asioita?
Olen kuitenkin pahoillani mielialani heittelehtimisestä. On vaikeaa olla iloinen, jos ei sitä oikeasti ole. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnellinen. Olen onnellinen. Todella onnellinen ja kiitollinen, että Kulkija on olemassa ja luvannut rakastaa minua ikuisesti.

Kai sitä olisi hetkeksi suljettava silmät. Huomenna kai pitäisi inspiroitua siivoamaan. Ällöksyn sitäkin puuhaa ihan liikaa. Lisäksi voisin yrittää kammeta itseni lenkille ja palata takaisin rutiineihini.

En yritä.
Minä teen sen.

Hui.

Joulu, josta en osannut uneksia. Vuodenvaihde, sekin ihmeellinen. Kurin palautus, niskalenkkiote itsestäni; minä laihdun.

Tämä nainen käy läpi uudelleensyntymistä; en osannut aavistaa sen tuntuvan tältä, kaoottiselta, pelottavalta, samalla kuitenkin hurjan ihanalta ja... rohkaisevalla tavalla mahdolliselta.

Olen toiveikas, vaikka silti negatiivisten tunteiden riivaama. Kärsin myös näkymättömyydestä. Se on maailman kurjin tuntemus.

Tuntuu kuin kaikki olisi hallinnassa. Mitä rakas puolikkaani joskus sanoikaan; asioilla on tapana loksahtaa kohdalleen.

Vaikka minusta tuntuu, etten ole vielä kuullut ainuttakaan loksahdusta. Kaikki tuntuu silti tavattoman yksinkertaiselta ja helpolta. Tai sitten olen vaan nukkunut liian vähän ja ulkoillut liikaa.

En osaa sanoa mitään järkevää. Sisimpäni on kovin hiljainen ja autio. Uutena vuotena rakettien paukkeessa minua kyllä ulvotti, mutta... se ei ole sama asia?

En tiedä, mutta joka tapauksessa kuitenkin kaipaan sitä nelijalkaista sisälläni. Sen villiyttä ja kesyttömyyttä, loppumatonta halua olla vapaa.

Haluan saada itseni kuntoon. Elämäni hallintaan ja lopettaa tämän typerän ajelehtimisen. Vaikka silti, mitään muuta en haluaisikaan tehdä kuin tätä. Vain olla ja käydä välillä metsässä samoilemassa. Lienen sekava, sekaisin.

Jotain merkillistä olen itsessäni havainnut; nykyään niin suuri suru kuin ilokin saa minut haluamaan ulvoa. Yksinäisyys, sekin ylitsevellovana ulvottaa kovastikin. Mutta kiihtymys - haluaisin silloin aina ulvoa.

Lienen kumma.

Aion ryhdistäytyä tämän blogiyksilön kanssa. En tosin tiedä, että miten. Ehkä ensiksikin valtaan tämän kokonaan itselleni, sillä puolikkaallani ei tunnu olevan ikinä mitään sanottavaa...

Paimenkoira

En voi hengittää. Päällimmäinen tunne.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.

Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.

Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.

Hengitykseni ei kulje.

Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.

Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.

Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.

En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.

Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.

Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.

Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.

Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.

Out of Control.

Liekö missään mitään järkeä, ehkä vähiten torstaiaamuisissa mietelmissäni bussissa. Ylitse vyöryvä epätoivo ja samanaikainen epäusko; ei kai asia tosissaan voi olla näin?

Minusta tuntuu, etten osaa elää näin. Tällä tavalla, ilman jatkuvaa selviytymistaistelua. Mietin mielessäni jatkuvasti, miten puolustaudun, jos joku kommentoi siihen tai tähän asiaan jotain tai käyttäytyy muuten vain minua kohtaan ikävästi. Torstaiaamunakin mietin näitä, mietin, että miten reagoisin, jos heppatytöt kommentoisivat jotain tai mitä heille sanoisin, sitten kun heidän nokkava käytöksensä alkaisi ärsyttämään liikaa.
Sitten havahduin, että mitä ihmettä oikein ajattelen, kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut.

En osaa elää näin, kun kukaan ei kiusaa minua. En osaa elää ja se saa oloni aika sekavaksi. Yhtä aikaa pelkään ja toivon sitä. En ole tottunut ystävällisiin sanoihin, enkä tekoihin, en positiiviseen ilmapiiriin. En tiedä miten minun pitäisi reagoida, jos kuuntelen itseäni, joudun yhä enemmän eksyksiin ja jos taas en kuuntele, en ole sen selväjärkisempi.

En tiedä, että mitä minun pitäisi tehdä sisäisten ristiriitojeni kanssa. Inhoan yksinäisyyttä ja silti haluan olla kuitenkin rauhassa, yksin. Pelkään myös olla yksin. En itse yksinäisyyden vuoksi, vaan sen, että minua ei kukaan suojele ja minun veitsenikin on niin pieni, ettei sekään oikein suojele minua, jos joku käy pimeillä teillä kimppuuni. Minun ihmisen hampaillani ei purra vastaantulijoita, minun säälittävä murinani ei pelota ketään.

Miten elää itsensä kanssa harmoniassa?
Miten päästä siihen?

Anteeksi, että olen ollut niin kovin kauan poissa.

Ailahtelen jossakin yksinäisyyden ja pakokauhun rajamaastossa. Väsymys pitää niskalenkillään kiinni ja minä rimpuilen sen teräksisessä otteessa. Ahdistus hulvahtelee ylitseni aaltoina; selviänkö minä näiden myöhäisten tuntien yksinäisyydestä mitenkään?

Ikävä kouraisee sisäelimiäni, silmieni osuessa sohvalla nukkuvaan koiraan. Kissanpentu leikitteli äsken sylissäni paidassani olevan rusetin kanssa. Miten ihminen voi olla surullinen, jos hänellä on kissanpentu?

Minua raastaa tappava ikävä. Ole kiltti äläkä jätä minua. Rukoilisinko, vaikka et mitään ymmärrä, mustaturkkinen..

Minun yksinäisyyteni on kuin musta-aukko; se nielee kaiken valon ja hyvän ympäriltäni. Tahtoisin olla itselleni paha, mutta en salli sen tapahtuvan.

Kuulen oman hengitykseni. Unohdan kenelle kirjoitan. Minun pieni maailmani on niin sekaisin. Paikkaan tyhjyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteitani eläimillä.

Yksi koira tuohon noin.. ja kissanpentu tuohon ! Yksi aikuinen kissa tuohon ja nuori koira tuohon ja.. valmis !

Nyt minua itkettää. Olen niin helvetin katkera siitä, että olen aina ollut kakkonen toisille. Ilman sinua en kai edes välittäisi siitä, mutta sinä näytit minulle, että miltä tuntuu, kun joku rakastaa ja hyväksyy...

Minun pitää vain pitää visusti kaikki langat käsissäni ja hymyillä, vaikka sattuisi. Muuten millään, mitä ikinä on tapahtunut, ei ole mitään merkitystä. Apua en kuitenkaan halua, minun on siis vain pärjättävä omillaan. Vähän kuin hylättynä. En minä tahdo laskea näitä asioita, niitä kaikkia, mitä veljeni on saanut osakseen ja mistä kaikista minä olen jäänyt paitsi.

Miten minä vihaankaan tätä yksinäisyyttä, turvattomuutta, riittämättömyyttä. Sitä, että olen niin merkityksetön muille. Mitätön.

Sitten sinä syytät itseäsi taas aamulla, että olet jättänyt minut yksin. Itkemään.

Ei minun ole niin paha olla, että tarvitsisi viiltää. Eihän?

Tunnemerkit

Katselin erään vanhan lapsuudenystävä-koulukaverin kuvia eräässä internetin yhteisöpalvelussa. Hänkin muuttunut niin, etten tunnistaisi, jos kävelisi kadulla vastaan. Ulkoisesti näin, en tiedä sitä, että miten paljon sisäisesti. En tiedä, että kysyäkö mitä kuuluu vai pyytää anteeksi. Yhä mietin sitä, ailahtelen kahden vaihtoehdon välillä. On päiviä, jolloin tekisi mieli kysyä mitä kuuluu ja sitten on päiviä, jolloin haluaisin pyytää anteeksi. En kyllä tiedä, että mitä minun oikeastaan pitäisi pyytää anteeksi. Minähän en meidän ystävyyssuhteessa töpännyt, mutta enpähän täysin syytönkään kai ollut. En tiedä.

Hänen kuviaan katsellessa tulee tunne, että hän on muuttunut siihen suuntaan, jota en oikein arvosta. Minä lienen yhä ainoa, joka ei siitä eräästä luokasta ole muuttunut ja ainoa, joka ei ole mitään aikaiseksi saanut. Ulkoisesti en ole muuttunut, mutta se sisäinen puoli... en tiedä, onko sekään järin paljoa muuttunut. Ehkäpä jatkuva itsensä halveksiminen on vähentynyt. Tavallaan olen kyllästynyt kaikkeen, etenkin itseeni. Välillä minun on niin tavattoman hyvä olla, mutta sitten on näitä yksinäisiä hetkiä, jolloin tuntuu, että tahtoisi vaan itkeä itsensä uneen.

Ehkä olen vain liian väsynyt ja kipuisa.

Välillä tuntuu, että olen uskotellut itselleni koko elämäni olevani ruma, lihava ja ällöttävä. Ehkä etenkin ruma. En pysty elämään sen asian kanssa, että joku pitäisi minua kauniina. En pysty käsittämään, että miksi jonkun mielestä olisin kaunis.

En pysty edes pukeutumaan naisellisesti, sillä koen järkyttävää ahdistusta, jos joku erehtyy tuijottamaan erästä ruumiinosaani liian pitkään. En halua olla mikään seksiobjekti, en halua, että minua tuijotetaan peitsi tanassa.

Tämä kirous on johtanut siihen, että kuljen ympäriinsä mustissa vaatteissa, helteelläkin. Hikoillessa vaaleammat vaatteet näyttäisivät läpi sen, mitä niiden alla on. Valkoiset näyttäisivät joka tapauksessa. Enkä halua olla kenenkään muun katseltavana, kuin Kulkijan. En enää ikinä.

Ajoissa nukkumaan meneminen on vaativaa.

----------------------------------------------------------------------------------------

Henkistä väsymystä ja kroonista yksinäisyyttä. Tuntuu, että en jaksa edes hengittää. Istuin eräässä niemenkärjessä hyttysten syötävänä, jotta tavoittaisin mielenrauhan... Minua alkoi ainoastaan itkettämään. Enemmän vielä, kuin aikaisemmin. Muutama sana muutaman hyvän ystävän kanssa tekstiviestin muodossa vaihdettuna piristi - ihan tavallinen, mitä-sinulle-kuuluu -keskustelu ja muutama typerä vitsi.

Maailma siis mataa edelleen radallaan pääkoppani ulkopuolella ja muualla on kaikki hyvin.

Kutittaa ihan syntisen paljon. En jaksa olla älykäs tänään.

Hallittu hallitsematon avautuminen. En tiedä, että mikä minua oikeastaan edes vaivaa. Haluaisin vain itkeä.

Koira makaa jaloissani, kaunis säkkipilli-panhuilumusiikki lipuu ympärilläni ja minusta tuntuu siltä, että kaikki ihmiset vain käyttäisivät minua. Tavallaan hyvin terapeuttista keskustella asiallisen tuntemattoman ihmisen kanssa kaikista traumoistani ihmisiä kohtaan, avautua kerrankin jollekin ihan oikeasti, välittämättä yhtään mistään. Kaikista vääryyksistä. Ainoa, että minusta vain tuntuu siltä, että minua on käytetty, kokeiltu, testattu, minun tunteillani on leikitty ja kanssani on vain pelattu peliä. Olen ollut ihmisten pelinappula. Kaikki hurjat kolme aikaisempaa ihmissuhdettani. Kaksi ensimmäistä kokeili, kolmas käytti. Tavallaan koen iljettäväksi sen, että teen taas sitä, mitä olen joskus tehnyt ja, josta olen jo kuvitellut päässeeni eroon. Avaudun jollekin tuntemattomalle elämäni iloista ja suruista. Enimmäkseen suruista. Enimmäkseen vääränlaisista ihmisistä. Se vaan kyselee lisää ja lisää ja minä kerron tarpeettoman vuolaasti kaikesta turhasta paskasta, mikä ei elämääni vaikuta enää tippaakaan. Olen helpottunut siitä, että rakas Korpimetsäin Kulkijani palaa tänään kotiin. Pääsen hänen lähelleen ja voin unohtaa kaiken muun. Miten odotankaan iltaa ja hänen lämpöään !

Pieni musta bimbambulla.

Istun yksin hiljaisessa asunnossa, jossa suihkusta tulee vuoronperään kylmääkuumaakylmääkuumaa vettä. Luulen koiran olevan koko ajan vierelläni. En saa viheltää, ettei se tule hössöttämään. En saa läpsytellä paljaita reisiäni, ettei koira luule, että kutsun sitä luokseni. Yhtäkkiä ihmettelen, että missä on koira. Huomaan ajattelevani sitä jatkuvasti, varovani sitä tyhjässä sängyssä. Aamuisin teen tilaa sille viereeni ja sitten havahdun, ettei se ole täällä. Iltaisin etsin sitä varpaillani sängystä. Lämpöä kylmille varpailleni. Koti ei ole koti ilman koiraa. Tavallaan sanomattakin selvää, että en pystyisi, kykenisi, osaisi elää ilman sitä. Olen yrittänyt rentoutua ja nauttia siitä, että saan olla yksin, eikä minun tarvitse tehdä mitään, mitä ei huvita tai haluta tehdä. Toisaalta on hyvin terapeuttista olla yksin talossa, jossa on liian hiljainen porraskäytävä. Minä pelkäsin täällä, kun koira oli kanssani. Jokainen vahti- ja huomiohaukku sai sydämeni läpättämään ja pinnistelin kuuloani; oliko se avain lukossa, jymähdys ovea avatessa, kun turvaketju ottaa vastaan? Vai ehkä sitten postiluukkua kalisuttava postimies? Olen hermostunut ihminen. Sen kai kertoi sekin, kun olin eräässä pelitapahtumassa pääkirjastolla Kulkijan kanssa ja en pystynyt pelaamaan siellä mitään, koska minusta tuntui jatkuvasti siltä, että en voi olla paikoillani. Vaikka näin tuttujani, silti tunsin oloni todella epämiellyttäväksi. Sitten jo seuraavana iltana oksentelinkin ja kaikki seuraavalle päivälle suunnitellut asiat jäivätkin tekemättä ja tunsin syyllisyyttä. Mutta se on sen pituinen se tarina. Tänään postiluukusta kolahti armaalle avomiehelleni jokin ykkösbonuskorttiin liittyvä lehti, jossa mainostettiin "oletko sosiaalisesti taitava". Mulkaisin sitä, kuten mulkaistaan B-luokan makkaraa ja sitten heränneen mielenkiinnon vuoksi selasin esiin sen ja luin, tottakai. Oletin sen olevan jotain pissaliisalehtien "näin olet sosiaalinen: puhu paljon ja ole aktiivinen, mene rohkeasti ottamaan kontaktia ihmisiin" -tasoista roskaa. Yllätyin suuresti, sillä se ei ollut. Koko juttu ei sanallakaan kertonut, miten olla sosiaalisesti taitava. Se vain kertoi, että sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot sotketaan usein keskenään nyky-yhteiskunnassa ja, että sosiaalisuutta ei mitata sillä, kuinka paljon päästät ääntä, vaan sillä, kuinka paljon haluat olla tekemisissä ihmisten kanssa ja miten teet sen. Joku saattaa pitää kovaakin ääntä ja näyttää ulospäin siltä, että hän pitää kaikista, mutta kaikki eivät välttämättä pidäkään hänestä, koska hänellä ei välttämättä ole tilannetajua - ei siis osaa olla hiljaa silloin kuin kuuluisi olla. Sen jutun myötä tajusin olevani sosiaalinen eläin ja sosiaalisesti taitava. En siis olekaan sosiaalisesti kömpelö tai antisosiaalinen - kuten olen aina luullut - vaan ainoastaan arka. Olen aina kuvitellut, että en osaa olla ihmisten kanssa, kun en osaa puhua taukoamatta. Kun minulla tuskin riittää sanat sitä "mitä kuuluu" -kysymystä pidemmälle. Etenkään jos toinen vastaa vain lyhyesti "ihan hyvää". Se oli päivän ihanin sattumus, ymmärtää itsestään jotain uutta. Tuntuu hyvältä ajatella, että en olekaan ihan syrjäytynyt ihminen. Minäkin osaan jotain. Osaan olla ihmisten kanssa. Voi hitsi, että se tuntuu hyvältä. Lauantaihin on vielä pitkä matka. Saan rakkaani kotiin ja saan rakkaan koirani kotiin. Hitsi, miten hyvältä sekin tuntuu ajatella.

Pääntakomissessio.

Olen taas häkkieläin. Maailmaani peittävät kalterit. Oikeastaan maailmani ei koostu muusta kuin kaltereista. Kierrän kehää, jahtaan omaa häntääni. Jokaisella askeleella luulen pääseväni karkuun, jokaisella askeleella olen lähempänä itseäni. Liekö kolmas yö, kun istun valveilla ahdistuneena ja tuskaisena. Itsetuhoisena. Hampaani eivät vain yllä ihooni, eivät pääse pureutumaan omaan häntääni. Olen siis kuitenkin askeleen edellä itseäni. Yhtä monta yötä puukkoni on maannut kirjoituspöydälläni. Valmiina antamaan apua, jos sitä tarvitsen. Yhtä monta yötä olen taistellut itseni kanssa, mutta en voi sanoa voittaneeni; yhä janoan tuon metallisen esineen kosketusta aralla ihollani. Yhä mietin, että mitä siitä seuraa; ketä muuta mahdollisesti satuttaisin väärällä ratkaisulla. Itselläni ei ole merkitystä, mutta eräällä toisella on ja häntä en halua satuttaa. En tiedä enää, että olenko itsekäs vai epäitsekäs. Valvon yöt, nukun päivisin, pakenen illaksi isälle, etten koko ajan kuljeksisi ympäri taloa ja takoisi päätäni seinään. Vihaan yksinäisyyttä. Pelkäsin taas alkuyöstä, mutta väsymys on jo turruttanut senkin. Kulkija tulee Uudeksi Vuodeksi tänne. Rehellisesti sanottuna olisin halunnut olla itsekseni ja ahdistua pian jatkuvasta koulusta. Ehkä käydä ilotulitteita kuvaamassa. Koen itseni vielä enemmän vangiksi, tai ehkä ennemmin vierihoitopotilaaksi. Hänen kotiutuspippaloihinsa oli tarkoitus mennä tammikuussa, mutta ehkä nyt sitten kuitenkin jää menemättä. Kauhistuttaa moinen. Hän olisi sitä paitsi halunnut minut mukaan joihinkin sen jälkeisiin illanviettoihinsa, mutta sanoin, etten lähde. En minä viihtyisi, saati osaisi olla missään ihmisten ilmoilla kuitenkaan. Samalla vaivalla voin siis jättää ne kotiutusjuhlat väliin. Sanokoon kavereilleen, kuten sanoi aikaisemminkin, että olen niin pasifisti, etten suostunut tulemaan armeijan kemuihin. (Edeltäviin tuo ei minua edes pyytänyt ja kehtasi silti tuollaista suustaan päästää.) Tunnen itseni kovin epäonnistuneeksi. Pelkään lusmuavani täällä vielä kesälläkin äidin vaivoina. Asunto kun on liian kallis meille ja minun pitäisi muutenkin oma asunto löytää. Sekä miljoona muuta asiaa, joita en jaksa luetella. Ehkä sitten Uuden Vuoden yönä, jos sinne saakka hengissä selviän. Ehkä sitten listaan tehtäväni ja uudenvuodenlupaukseni. Niitäkin on. Inhoan itseäni liikaa.

Hopeatähtien sade

Ruksasin päiviä kalenteristani yli. Se oli aika pelottavaa ja ahdistavaa.. Kääntää sivuja ja antaa kuulakärkikynän viuhua. Jotenkin ymmärrän vasta, että miten pitkään olen ollut poissa koulusta. Aivan liian pitkään. Ajattelin huomenna kohdata menneisyyden aaveita ja marssia vanhalle koululleni, jälleen kerran. Oikeastaan kaipaan niitä ihmisiä sieltä. Se on hämmentävää. Siellä ollessani vihasin heitä ja pidin heitä vain naurettavina. Inhoan joitakin ihmisiä vieläkin sieltä, mutta en enää samalla tavalla. Nykyään on helppoa antaa typerien kysymysten ja muun typerän sössönsöön mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vien heille joulukortinkin, jonkun ihmeen kiltteyspuuskan johdosta. Tunnen kelluvani taas irrallaan kaikesta. Kaikki ahdistaa ja mitään en haluaisi tehdä. Tuntuu, että elän jonkun toisen elämää. Teen toisen ihmisen valintoja, teen ratkaisuja. Mikä sekin on ihme. Etsin varteenotettavia opiskelupaikkoja netistä hirveällä vimmalla ja innolla. Toisin oli viime vuonna, kun häthätää sitä yhteishakua täytin silloin keväällä ja tein niitä päätöksiä siinä, täyttäessäni sitä hakukaavaketta. Muistaakseni vielä toiseksi viimeisenä iltana, ennen haun loppumista. Mikään ei olisi innostanut ja kouluun en olisi silloin halunnut mennä. Se on hassua. Nyt en haluaisi muualla ollakaan kuin koulussa. Tunnen olevani jossain hyödyksi, tunnen itseni arvostetuksi ja kunnioitetuksi ihmisenä. Hyväksytyksi. Se tekee minusta niin onnellinen ja kokonaisen ihmisen. Se on niin ihmeellistä. Hämmentävää. Se saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Kunpa olisin tällaista saanut kokea silloin joskus. Parempi kuitenkin kai myöhään kuin ei milloinkaan. Savo ja Lappi kiehtoo minua. Niiden suuntaan olen hakemassa, yritän vain löytää vielä ainakin kolmatta vaihtoehtoa. Sen jälkeen voi käydä niin, että yritän hakeutua jonnekin hopeasepäksi opiskelemaan. Sekin kiehtoo suunnattomasti. Savossa muistaakseni oli myös metsurilinja. Sekin kiinnostaisi ja sinnekin voisin ehkä yrittää. Se ei ehkä vain olisi ihan luonto-ohjaajan veroista työtä. Kuitenkin haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Katselin tänään Tori.fi -sivustolta vapaita työpaikkoja, harmikseni tällä alueella ei ollut lumenluontia tai mitään vastaavaa hommelia tarjolla. Voisin hyvin käydä lapioimassa ihmisten pihoilta lunta pientä maksua vastaan. Erehdyin myös haaveilemaan hieman ja suunnittelemaan tulevaisuutta; katselin Lapinmaisemista tontteja ja vanhoja maatiloja. Vanhan maatilan minä haluaisin. Haluaisin sen kunnostaa itse, pistää oman yritykseni pystyyn sinne. Sitä minä haluaisin. Pistin myös oman "etsitään asuntoa" -ilmoitukseni sinne. Jälleen kerran. Kulkija menee armeijan jälkeen töihin siellä etelärannikolla. Minä muutan omilleni ja opettelen elämään itsekseni. Syksyllä - jos olen jonnekin kelvannut opiskelemaan - minä lähden täältä. Tulee hän mukaan tai ei. En kestä enää olla täällä. Kaikki muistuttaa vanhasta ahdistuksesta ja ikävistä ajoista. Enimmäkseen pystyn olemaan ja elämään antamatta niiden vaikuttaa sen suuremmitta mihinkään, mutta sitten on hetkiä, kun tuntuu, että en kestä. Olen aika solmussa itseni kanssa. Se on niin kummallista alkaa itse ratkomaan omia ongelmiaan, kun on aikaisemmin vain vastustellut ja toivonut, ettei kukaan penkoisi koko ajan jotain. Jotenkin koen pystyväni vasta näkemään selvästi, että mikä on aikanaan mennyt vikaan ja miten ehkä voisin sen korjata. Miten minä voisin korjata itseni. Minulla on luvattoman hyvä olla. Vaikka stressiä on rahasta, tai sen puutteesta oikeastaan, ja joulun tulemisesta, täällä vallitsevasta sotkusta. Niin olen kuitenkin pitkästä aikaa yllättävän levollinen. En koe jatkuvasti, että minun pitäisi olla jossain tekemässä jotain. Pystyn olemaan kahden itseni kanssa. Miettimään asioita ja tekemään päätöksiä. Tällaistako on olla sinut itsensä kanssa?

Miten myönnetään tappio?

En tiedä mistä aloittaisin. Kaiketi olisi varoitettava siitä, että luvassa on mitä todennäköisimmin hallitsematon avautuminen. Halkean, jos en avaudu jonnekin. Sanomattakin lienee selvää, että olen varsin ahdistunut juuri nyt. Aamulla ehkä haluan taas sulkea kaiken mielestäni. Hoitosuhde loppui, marraskuussa ollut käynti jäi viimeiseksi. Itse päätin niin, vaikka koen - sain juuri myönnettyä itselleni - tarvitsevani vielä apua. Käsittelemättömiä asioita on liikaa ja ne ovat taas alkaneet vaikuttaa elämääni, erään ahdistuskohtauksen jälkeen etenkin. Lopetin hoidon siksi, että en jaksa enää sitä pöllytystä ja ihmiseltä toiselle heiteltävänä olemista. En osaa luottaa oikein kehenkään, mikä on kai aikaa myöten tullut selväksi yhdelle jos toisellekin. Luottamuspulan vuoksi on vaikeaa luoda toimivaa hoitosuhdetta kehenkään avuntarjoajaan. Siitä sitten seuraa se, että lentää ihmiseltä toiselle. Tarvitsisin oikeastaan vain aikaa enää nykyään. Mutta sitä niillä ei ole antaa, kaikki on kakistettava ulos hetinyt. Enkä minä pysty siihen tuntematta itseäni pakotetuksi. Pystyn puhumaan, jos saan itse puhua. Pakotettuna menen vain paniikkiin ja puolustusmekanismini pärähtää päälle; tilanteesta on paettava HETI. Pakomahdollisuutta kun harvemmin löytyy, katson paremmaksi olla sanomatta mitään. Todellakin vajoan aikamoiseen mykkyyteen ja itsevihaan. Miksi minä en vain voi olla kuten muut? Senkin minä myönsin itselleni tänään, että olen mielistelijä. Haluan miellyttää ihmisiä. En osaa elää itselleni, en osaa sanoa "EI" silloin kun siltä tuntuu. Tai jos sanon ei, sanon sen siellä missä ei pitäisi sanoa ei. Minun pitäisi kieltää ihmisiä tekemästä epämiellyttäviä asioita minulle, mutta kiellänkin itseltäni vain toisten ihmisten seuran. Toisaalta tässä astuu luottamus taas kuvaan - en luota ihmisiin ja siksi en halua viettää heidän kanssaan aikaa. Pelkään, että joku sanoo sen maagisen "läski" -sanan. Pelkään, että minut kutsutaan kohteliaisuudesta jonnekin. En haluaisi joutua pelkäämään ihmisten seurassa, miettimään, että milloin sanotaan taas pahasti ja kuka tällä kertaa. Se, mistä mielistely johtuu, on koulukiusaaminen, syrjityksi tuleminen ja kenties jossakin määrin yksinäisyyskin. Haluan ja janoan hyväksyntää. On sikäli väärin, että teen sen eteen mitä tahansa. Kyllä, luit aivan oikein. Mitä tahansa. Näiden asioiden ohella myönsin itselleni myös sen, että olen tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Vaikka en koe saavani käyttää tuota ilmausta asiasta, koska en ole kieltäytynyt ikinä mistään, mitä eräs ihminen minulle ja minun kanssani on halunnut tehdä. Toisaalta en ole ikinä myöntynytkään. Tunsin itseni käytetyksi sen suhteen aikana ja etenkin loppuvaiheessa. Halusin sen ihmisen hyväksyntää, halusin rakkautta ja välittämistä... läheisyyttä. Kaikkea sitä, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Rakastuin siihen ihmiseen, minkä vuoksi en paljoa ajatellut, että miten kohelsin menemään ja mitä ehkä tuli tehtyä väärin. Sitäkään minä en paljoa miettinyt, kun ko. ihminen ei ikinä sanonut minun olevan tärkeä hänelle, ei sanonut rakastavansa tai kaipaavansa minua, vaikka minä hänelle niitä toitotinkin lähes jatkuvasti. Yhden ainoan kerran sain kuulla olevani hänelle rakas. Sekin oli silloin, kun tosissani olin päättänyt lopettaa sen paskan. Nada. Se suhde ei sinä iltana päättynytkään. Taisi olla viimeinen kerta kun sitä ihmistä enää tapasin, kaikki alkoi kuitenkin ihan tavallisesti. Hän ajoi tänne ne hienot 200 km, jota meillä oli välillämme. Otti minut kyytiin ja ajoi takaisin. Iltakin eteni hänen luonaan kuten tavallisesti, nukuin hänen vieressään sinä yönä, kuten oli hyvin tavallista. Seuraavana aamuna heräiltiin, syötiin, käytiin suihkussa. Ei yhdessä siis. Minä olin vaatteeni saanut jo päälleni ja loikoilin sohvalla, kun hän tuli suihkusta. Hän tuli ensin viereeni istumaan ja harjasi mietteliäänä hiuksiaan. Lopulta hän alkoi ehdottelemaan kaikkea seksiin liittyvää. Suihinottoa hän etenkin hinkui. Kieltäydyin ja totesin, että eikö meillä äsken ollut kiire. Hän ei vastannut mitään. Tuli vain kyrpä ojossa päälleni istumaan. Yritin kiemurrella pois alta ja hän otti minusta kiinni (tai käsistäni lähinnä; en päässyt lyömään, enkä vastustelemaan muillakaan tavoin), enkä päässyt pyristelemään minnekään. Hän painoi peniksensä huuliani vasten ja pyysi minua avaamaan suuni. Tuijotin häntä kyyneleet silmissä, suutani avaamatta, järkyttyneenä ja pelokkaana. Vääntelehdin, mutta en minä vieläkään päässyt minnekään. Hänen tehdessä tätä edestakaisin liikettään, painaen peniksensä huuliani vasten ja vetäytyen sen jälkeen aavistuksen poispäin, ja minun vääntelehtiessä ja pyristellessä irti hänen otteestaan ahdistukseni ja pelkoni ylittivät paniikin rajan - ja kyyneleet vierivät alas poskiani. Hän lopetti tämän edestakaisin liikkeensä ja katseli minua päälläni istuen. Lopulta hän nousi ylös ja käveli pois, pukeutumaan. Minä kiemurtelin sohvalta lattialle ja repesin koko vartaloa vavisuttavaan itkuun. Olin helpottunut. Luottamus sitä ihmistä kohtaan tosin koki julman kolauksen. Pelkäsin häntä sen jälkeen. Makasin aikani lattialla, hänen pukeutuessaan ja harjatessaan hiuksiaan. Kokosin itseäni, omaa ihmisyyttäni ja yritin ryhdistäytyä. Tuntiessani hänen kosketuksensa hiuksillani en voinut olla kavahtamatta kauemmas. Hän totesi kuivakkaan sävyyn, että hän vie minut kotiin. En puhunut hänelle matkalla mitään. Enkä moneen viikkoon sen tapahtuman jälkeen. Lopulta koin, että oli tehtävä jotain ja kirjauduin pikaviestimeen, jossa aikeenani oli sanoa, että en pysty olemaan hänen kanssaan enää. Mutta keskustelusta ei tullut pitkä, hänellä oli kavereita kämpillään ja hän tyytyi vain kysymään, että missä olin ollut. Totesin, että oli mukamas armoton peliputki päällä. Siitä meni viikko jos toinenkin, kun juhannuksen alla kirjauduin uudestaan pikaviestimeen ja sanoin sen, mitä aikeenani oli ollut. Hän oli hurjan pettynyt ja yritti minua saada jäämään, mutta ensimmäistä kertaa pidin oman pääni. Sen keskustelun jälkeen olin helpottunut. Monta kuukautta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, kunnes taas... erään ahdistuskohtauksen jälkeen, joka aiheutui täysin tahattomasta tilanteesta, jonka koin uhkaavaksi. Taas se vaivaa. Eniten minua on jäänyt tilanteesta vaivaamaan se, että hän lupasi joskus, ettei tekisi minulle mitään väkisin. Vaikka olin hänelle puhunut heikkolaatuisesta luottamuksestani, hän päätti sen kuitenkin hyvin itsekkäistä syistä rikkoa. Oman nautintonsa vuoksi. Koen, ettei hän arvostanut minua senkään vertaa, mitä antoi minun ymmärtää. Kenties olinkin hänelle vain se pilluteline, jota hän itsepintaisesti kielsi minun olevan. Olin kuulemma muutakin, en tiedä tosin mitä. Käytetyltä minusta joka tapauksessa tuntui.. ja toisinaan todella iljettävältä. Ei sillä, on minulla ollut päiviä ennenkin, kun olen tuntenut itseni oksettavaksi ja halunnut vain silputa itseni olemattomiin. Tai vaihtaa ihoni toiseen, oikeastaan. Haluaisin niin kipeästi saada sen ihmisen kosketuksen pois. Se todellakin kuvottaa minua. Voin fyysisesti pahoin ajatellessani tuota tapahtumaa, ajatellessani sen ihmisen värkkiä suutani vasten. Ajatellessani ylipäätään, että olen antanut sen ihmisen käyttää minua miten on mieli tehnyt. Koen itseni varsin kuvottavaksi ihmiseksi. Ja minua hävettää aivan mielettömän paljon tällainen idioottimaisuus. Jollakin tavalla olen helpottunut siitä, että olen voinut tunnustaa itselleni tällaista. Tai nämä asiat, mitä olen kirjoittanut. Nyt pitäisi tyydyttää vain tarve puhua näistä jollekin, saada apua. Ylitettävä häpeän kynnys, mikä sekin tulee tekemään kipeää tai tulee olemaan mahdotonta. En usko, että tulen tästä enää tämän enempää kenellekään selittämään. Ikinä. Sen lisäksi minun olisi ehdottomasti opeteltava sanomaan "EI". Nämä asiat kun ovat itselleni kohtuullisen selvinä, minun pitäisi tehdä ratkaisuja koulun ja opiskelun suhteen. Mutta juuri nyt minun pitäisi tehdä ratkaisu nukkumisen suhteen. Yrittää nukkua ikävästä ja ahdistuksesta huolimatta. Huomenna on siivottava ja jatkettava itsensä kokoamista. Niin fyysisesti kuin henkisesti.