Oreo

Tämä(kin) vuosi on ollut kuin märkä pieru.

Välillä on tuntunut, että olen saanut taas elämän syrjästä kiinni ja sitten olen kuitenkin luisunut kauemmaksi elämänhallinnasta ja takaisin huonoihin tapoihin, joista olen yrittänyt kouluttaa itseäni irti.

Välillä on kovakin ahdistus siitä, että en voi kiertää kelloa taaksepäin, en voi tuoda eteeni niitä hetkiä kun olen juuri päässyt peruskoulusta. En voi muuttaa mennyttä, en voi muuttaa tekemiäni ratkaisuja. En voi tuoda takaisin ihmisiä, jotka ovat poistuneet elämästäni.

Tuntuu välillä, että kärsin jostain keski-iän kriisistä. Tunnen olevani vanha, vanhempi kuin vain sen vaivaisen neljännesvuosisadan. En tiedä mitä odotan seuraavalta kymmeneltä vuodelta, kun en tiedä edes mitä odotan ensi vuodelta. Enkä uskalla, enkä haluakaan, ajatella asiaa. Tämäkin hetki juuri nyt on välillä liikaa.

Enimmäkseen tämä vuosi on ollut täynnä väsymystä ja jatkuvaa tuulimyllyjä vastaan taistelua. Haluaisin ajatella voittaneeni, sillä sain viimeinkin tahtoni läpi. Joulukuun piti olla taloudellisesti (ja täten myös henkisesti) paljon pahempi kuin se päätyikin lopulta olemaan. Sääli vain, että koko syksy on siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, verottanut omia resurssejani huomattavasti, enkä tiedä miten jaksan tammikuussa palata niin sanotusti sorvin ääreen.
Välillä hävettää kuinka huonosti olen selviytynyt koulutehtävistä, mutta toisaalta on pitkälti stressannut sekin, että taloudellinen tilanteeni on mahdollisesti koulutehtävistä ja niistä selviytymisessä kiinni. Suoriutumispaine on syönyt henkisesti. Se ajatus, että on pakko selviytyä, koska ei ole muita vaihtoehtoja. Revanssiin ei ole mahdollisuutta. (Kokeet voisi koulun puolesta uusia, mutta työkkä&sossu eivät antaneet tähän mahdollisuutta...)
En tiedä voiko ihmiseltä vaatia pelkkää onnistumista jatkuvasti. Tai siis, toki, en vaadi itseltäni muuta kuin virheettömyyttä kaikessa mihin ryhdyn, mutta tiedostan kyllä senkin, että ihminen ei ole virheetön... Joskus on annettava itselleen lupa epäonnistua. Joskus täytyisi vain luottaa siihen, että asiat järjestyy, olipa ne kuinka kurjasti tahansa.

Siksi kai ehkä eniten pelkäänkin, että tämä on vain myrskyn silmä ja kohta joudun taas pakotetuksi ja rangaistuksi. Kun en ole oikein edes toipunut vielä entisestäkään.

Pitäisi kai alkaa miettimään lupauksia ja tavoitteita uudelle vuodelle. Koulun suhteen en halua luvata vieläkään mitään, sillä haluan pitää itselläni mahdollisuuden laskea opinnot hetkeksi käsistä, jos minusta tuntuu siltä, että tarvitsen tauon.
Laihdutuksen suhteen on turha luvata mitään, kun en ole tainnut pitää entisiäkään lupauksia. Haluaisin ajatella, että tilanne on muuttunut nyt kun olen käynyt salilla ja aion käydä jatkossakin, mutta faktahan on, etten ole laihtunut. Lihomisen olen onnistunut toki tehokkaasti katkaisemaan ja pääasiallinen tavoitteeni onkin ollut ja tulee olemaan, etten pyöristy tästä enää enempää. Se, että laihdunko, on sitten täysin toinen kysymys ja mietin pitkään ja hartaasti aionko luvata mitään sellaista enää. (Ikinä?)
Blogin suhteen kävi mielessä, että voisin yrittää kirjoittaa joka päivä jotain. Ehkä rohkaistua tekemään videopostauksen kerran viikkoon tai harvemmin. Tuskin esittelen pärstääni sen kummemmin, mutta voisin yrittää kuvata jotain päivästäni.. Ehkä lemmikkejäni?
Sitäkin harkitsin pitäisikö tavallisten lupauksien ja tavoitteiden ohella ottaa tavoitteet myös jokaiselle kuukaudelle tulevana vuotena. En tiedä vielä millaisia nuo kuukausittaiset tavoitteet olisivat, mutta onhan tässä aikaa vielä pyöritellä juttuja.
Lukeminen on ehkä yksi asia, mihin haluaisin tulevana vuotena panostaa. En ole tänä vuonna tainnut lukea kuin ihan muutaman kirjan ja olen vähän pettynyt, kun nautin joskus lukemisesta kovastikin, mutta enää en vain jaksa keskittyä.

Lemmikeistä tuli mieleen, että harkitsen vakavasti erään tietyn viljakäärmeen värimuodon hankkimista ulkomailta. Näillä näkymin tämä tapahtuisi keväällä ja toivottavasti olisi alku pienimuotoiselle käärmekasvatukselle, jota olen tässä useamman vuoden jo pohtinut ja suunnitellut. Palaan kuitenkin asiaan sitten kun tiedän lisää hankintaprosessista, kun toistaiseksi en saanut siihen mitään muuta vastausta kuin, että keväällä.

Nyt siirryn katsomaan Supernaturalia, syömään roskaruokaa ja niiden myötä lopulta ansaitulle levolle.

Note-to-self:
Blogi tarvitsee päivitystä. On ihan ok sisällyttää koko elämänsä aspektit yhteen blogiin, et tarvitse erillistä blogia pelaamiselle ja lemmikeille ja laihdutukselle ja valokuville. Tämä riittää. Muista päivittää ulkoasu. Pinkki on kiva väri.

Ps. Ehkä kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi saada nostettua tämä synkkyyden, turhautumisen ja pettymysten kirjailema verho. Kirjoittaminen tekee hyvää, miksi en tee sitä useammin? Miksi eristän itseni muista, vaikka samalla kaipaan eniten sosiaalisia kontakteja ja muita ihmisiä?

Miksi olen joskus niin ankara itselleni?

But I believe that they are free.

En muista milloin olisin kirjoittanut kunnolla mitään. Milloin olisi ollut oikeasti jotain sanottavaa. Eikä tämä tarkoita sitä, että olisi huonoa, jos ei ole sanottavaa. Minun kohdallani se yleensä merkitsee sitä, että kaikki on hienosti, kun en koe tarvetta avautua minnekään.

Eikä sillä, että menisi huonosti sen takia, että päätin kirjoittaa. Olen onnellinen ja voin hyvin.

Tj 5 ja en kai olisi syksyllä uskonut, että päädyn lähtemään Naisten Valmiusliiton harjoitukseen. En meinannut edes uskaltaa ilmoittautua ja toivoinkin tavallaan, etten tulisi valituksi, koska minua pelotti. Alussa oli pelkoa, välillä todella irrationaalista sellaista. Tuntuu oudolta ajatella, että millaisen tunnemylläkän olen käynyt läpi. Mutta tärkeintä on se, että olen menossa sinne. Haluan sitä enemmän, kuin pelkään.

Asiat taas toisessa kädessä eivät ole menneet lainkaan siten kuin olisin toivonut – en saanut ensimmäiseen opiskeluvaihtoehtooni edes haastattelukutsua, myöskään kesätöitä ei ole tiedossa. En edes tiedä toteutuvatko muut opiskeluvaihtoehtoni. Mutta yritän elää hetkessä ja olla stressaamatta asioista, joihin en tällä hetkellä voi missään määrin vaikuttaa. Toiset ovat ehkä hyvillään siitä, miten opiskelukuvioni nyt nasahtivat, heidän mielestään en kyseiselle alalle kuuluisi. Suokoon heille heidän mielipiteensä – he eivät tiedä, mitä minä sisälläni tunnen. Heillä ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.

Hetkittäin tajuan miten sulkeutunutta ja yksinäistä elämää loppupelissä ylipäätään elän. Haluaisin nähdä ihmisiä, käydä ulkona ja kaupungilla kuten joskus ennen. Haluaisin ystäviä, kuten joskus oli. Sitten taas, en kuitenkaan kaipaa mitään hössötystä, tai ihmissuhdedraamaa. Totean olevani tyytyväinen nykyiseen, vaikka sosiaalisesti aktiivisempi elämä ei tekisi pahaa.

Painonpudotus on ollut olematonta vuoden alusta. Oli varsin merkittävää ymmärtää, että ongelmani ei ollut liian vähäinen liikunta, vaan vääränlaisen ruoan syöminen. Liikuntaan on helppo motivoitua, mutta mitä vittua voi tehdä hyvän ruoan edessä? Siihen sortuu tahtomattaan, ilman kontrollia. Se on riippuvuus, jonka kanssa on pakko oppia elämään, koska ilman ruokaa ei kuitenkaan voi elää.

Välillä olen ollut siinä tilassa, että suklaa korvaa seksin ja kaiken vääryyden maailmassa. Mitä vittua oikeasti. En halua olla mikään ruoan orja. Asialle on helppo nauraa, sitä on vaikeaa ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.

Miten monta kertaa olen tänäkin keväänä luvannut itselleni, etten syö enää ikinä, ja kuitenkin päivät ovat olleet toistensa kaltaisia – ei ahmimista, mutta jatkuvaa periksi antamista mieliteoilleen. Sitten on niitä hetkiä, kun haluaa vain paeta ruokaa ja jääkaapissa pelkkää ahdistusta, ruoan välttelyä.

Sitten on valvottuja öitä, joita ei osaa selittää itselleen. Jännittää törkeästi. En tiedä, miten nukun seuraavana viikkona. Miten voin saada unta, kun vain mietin, että löydänkö oikeaan bussiin, osaanko oikeaan paikkaan, minkälainen koko viikonloppu tulee olemaan.

Eikä sekään kai ole muuta, kuin yritys todistaa itselleni, että minä hengitän vielä ja olen vahvempi, kuin kukaan koskaan osaa arvata.

Herään aamulla valkoisen turkin seasta. Haparoin sudenkarvaa unisesti ja mietin, että miten tutulta se tuntuu.

Näin taas viime yönä unta kouluunlähdöstä, isästä sekä koirista. Se oli aika kummallinen uni, mutta en muista siitä juuri mitään. Vain sen, että menin taas kouluun.

Taas tuntuu pärjääminen siellä hyvin mahdolliselta, vaikka järjellisesti tiedän, että se kaatuu siihen samaan kuin aina ennenkin. Ahdistus siitä, että tiedän, etten osaa. Vaikka tiedän, että oppimista varten olen siellä. Mutta en ole esimerkiksi ruotsissa edes ammattikoululaisen tasolla, puhumattakaan matematiikasta. Tavallaan olen kyllästynyt olemaan erityinen, kyllästynyt siihen, että painin aivan eri sarjassa.

Kyllästynyt olemaan riittämätön. (Ennen kaikkea itselleni.)

Eikä ongelma tietenkään ole yksin nuo, vaan liikuntatunnit. Ajatus niistä on aivan käsittämättömän ahdistava. Tai yleensäkin koko kouluilmapiiri on ahdistava. Ahdistava ajatus.

Pyyhin kielteiset ajatukset pois, vaikka sormet niitä kirjoittavatkin. En salli niitä. Niiden kautta olen heikko, kielteisen ajattelun kautta olen heikko. Perfektionismistani en kuitenkaan suostu luopumaan, olkoon sitten vaikka kuinka sairasta. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja minä en aio olla tyytyväinen.

Tästä ruumiista on muuhunkin ! Minä aion ruoskia sen muun ulos sieltä, sen on tultava ulos, tiedän, että se on siellä ! Tässä kehossa on vahvuutta, käsittämätöntä vahvuutta. Vaikka olen nainen.

Se on jännä, että miten vahvaksi itsensä tunteekaan riittävällä itsekurin määrällä.

Pidän siitä tunteesta, kun liikkumattomuus ahdistaa ja on vaikea pysyä paikallaan. Tykkään tästä uudesta levottomuudesta.

Tykkään myös siitä, että on sitä itsekuria tehdä niitä valintoja ruoan suhteen. Vaikkakin välillä olen antanut tietoisesti periksi, jos on tehnyt mieli jotain erityistä.

Koen silti onnistuneeni, edes jossain.

Sydäntäni paleltaa, vaikka ei se lämmin ollutkaan.

Tuntuu hyvältä uskaltaa. Olen tehnyt päätöksen koulun suhteen. En mene sinne enää. En aio jatkaa. Hyvästit siis sille stressinkohteelle.

Pidän välivuoden, jonka aikana laihdun ja treenaan. Teen itsestäni vahvan. Sitä seuraava vuosi kuluu – toivottavasti – palveluksessa. Sitä en tiedä, että mitä teen sen jälkeen. Ehkä yritän jäädä töihin sinne? Samaa verta kun kuitenkin olen isäni kanssa; on olemassa todennäköisyys, jonka mukaan minäkin saattaisin viihtyä ruotuväessä.

Olen ollut iltasella jostain syystä perin itkuinen. Tästä juhannuksesta tuntuu puuttuvan jotain. Kokkoa en ole tänä juhannuksena katsonut. Kai minä aluksi suunnittelin meneväni sitä katsomaan Kulkijan kanssa, mutta ei sitten tullut lähdettyä. En jaksa roikkua lapsuuden perinteissä kiinni, kun ei niillä ole enää väliä.

Välillä oikeastaan tuntuu, ettei minullakaan ole mitään väliä. Minä en ole menestynyt elämässäni mitenkään, mikä tuntuu olevan häpeä vanhemmilleni; yrittävät väkisin ohjailla elämääni. luovat paineita. Minun pitäisi tehdä sitä ja tätä, olla jotain. Kukaan ei kuitenkaan kannusta missään mitä yritän. Hyvä, etteivät tee melkein päinvastoin.

Välillä kaikki tuntuu turhalta. Tuntuu turhalta tehdä mitään, kun tuntuu, että ihmiset toivovat, että epäonnistun tai sitten niitä ei jaksa kiinnostaa minun elämäni.

Mutta ei se tarkoita sitä, että antaisin periksi minkään suhteen. Rakastan elämää ja minulla on maailman ihanin aviomies. Ihana koira ja elokuussa toinen. Kaksi ihanaa kissaa. Mitä minä muka tarvitsisin?

Olen vahvempi kuin olen pitkään aikaan ollut. Minä uskon itseeni ja tulevaisuuteen. Minulla on tavoite, joka motivoi minua. Minulla on halua onnistua siinä. Minulla on myös uskoa, että onnistun.

En ole hetkeen pelännyt mitään, en ole jaksanut, enkä sallinut pelkoa itselleni. En halua sen hallitsevan ja rajoittavan elämääni. En ole hetkeen pelännyt epäonnistumista ja pyörtänyt siksi suunnitelmiani. On asioita, joita pelkään, mutta juuri nyt en pelkää epäonnistumista.

Vielä on pari päivää tätä viikkoa jäljellä. Sunnuntaina punnitus, olen kai laihtunut melkein kilon verran tällä viikolla. Mutta tunnit silti jääneet 5 tunnin paikkeille, että jos en huomenna tee useamman tunnin rääkäisyä pyörällä tai jalkaisin, niin tuskin saan 14 tuntia täyteen. Ensi viikolla on siis nähtävä hieman enemmän vaivaa.

Naisenraivolla, sanotaanko.

hei olen pullataikina

Kuinka paljon oksetankaan itseäni. Tykkään olla kurvikas nainen, mutta en pidä siitä, että minua sanotaan isoksi. Olen monesti toivonut, että kun voisinkin olla pienempi. Keijukaismainen nainen.
Silti olen tällainen... isoluinen. Kiertoilmaus sanalle LÄSKI.

Miten inhoankaan kaksoisleukaani. Miten aina puristelenkin sitä kipeäksi, miten puristelenkaan pömpöttävää mahaani. Kiskon sitä sisäelimet kippuralla sisääni. Miten rutistelen sisäreisieni läskiä, joka hankaa kaikki housut rikki. Miten joka kerta kylpyhuoneessa avaan peilikaapin oven, jotta minun ei tarvitse katsoa rumaa, ällöttävää naamaani.

Kiitos taas muistutuksesta. Tiedän, etten ole itselleni ikinä sopivan kokoinen ja voisin vetää kaiken siihen saakka, että olen luuranko. Voisin lakata syömästä. Haluaisin lakata syömästä. Silti minulla on juuri nyt liian paljon menetettävää. Kelpaan omanlaisenani maailman ihanimmalle miehelle, mikä saa minut luopumaan typeristä ajatuksista.

Minä voisin tehdä vaikka mitä, mutta en tee. Voisin olla ties millainen, mutta en ole.

Mutta vielä tulee päivä, kun sinun, isä, ei tarvitse sanoa minua isoluiseksi.

Vielä näet.

Keskustelutaidoton.

Pääni on yhtä sekava, kuin Teurastamo 5, vaikka se onkin yllättävän selkeä sekavaksi kirjaksi.
Dresdenin pommitus sekoittuu rohdoskasveihin, keskittyminen on vaikeaa. Koko ajan sahaan laidasta laitaan, asiasta toiseen ja kolmanteen. Ajatukseni harhailevat, eivät pysy kasassa.

Mieleni tekisi kirjoittaa sodasta ja sen iljettävyydestä. Jälleen kerran. Eräs sotanovellini kelautuu päässäni edes takaisin. Hiljaa hiipivä hulluus.
Pihalla kolisee öisin.

Haluaisin kai nukkua, mutta en ole varma, saisinko unta, vai lukisinko kirjaa aamuun saakka.

Olo on ajoittain aika kamala. Jatkuva tyytymättömyys itseensä ja epävarmuus kalvavat. Tekisi mieli paastota, mutta tiedän, etten jaksaisi sitä kuitenkaan. Mutta mietin kuitenkin liikaa syömistä, koko ajan tekisi mieli syödä jotain ja se on sietämätöntä. Yritä nyt sitten elää normaalisti, kun pää haluaa milloin suklaata ja milloin jäätelöä. Mielihalun pitäisi mennä ohitse 10 minuutissa, jonka vuoksi usein istuksinkin yleensä sohvalla himoilemassa ties mitä ja odottamassa, että menee ohitse. Mutta se ei mene. Lienen kai jollain tasolla riippuvainen ruokaa. Mikä mielestäni varsin ironinen ilmaus, sillä totta helvetissä olen riippuvainen. Kuten me kaikki olemme.
En olisi tässä, etkä sinä olisi siinä, ilman ravintoa.

Tunnen myös jotenkin olevani kamalan yksin. Vaikka ei se toisaalta haittaa, aikani kuluu opiskellessa rohdoskasveja ja perehtyessä itseeni ja polkuun, jonka olen v a l i n n u t .
Lisäksi Kulkija on ollut kiva lisä päivissäni näinä muutamana päivänä. On ollut ihanaa viettää aikaa yhdessä. Jossakin suhteessa siis yllättävä lomautuminen oli ihan tervetullutta.

Tapani kirjoittaa opin joskus Stephen Kingiltä. Tekstini ja aiheeni muistuttivat todella paljon hänen tapaansa. Myöhemmin kun kirjoitin runoja, minua verrattiin Mika Waltariin.

Kun mietin aiheita, joihin olen viime aikoina kajonnut, ovat ne ollees tieteis- ja sotapainotteisia. En tiedä, että onko sisälläni sitten niin paljon vihaa, että en halua kirjoittaa kuin tuhosta.
Kun kuitenkin mietin, niin molemmat sota-aiheiset novellini ovat kuitenkin olleet sotavastaisia, ainakin jollakin tasolla. Niissä ei ole ihailtu sotaa, vaan enemmänkin puitu seurauksia. Sitä, miten se tuhoaa ihmisten elämiä. Monellakin tasolla.

Vaikka tuskin tekstini Vonnegutin veroisia ovatkaan. Lähinnä mietin itseäni kirjoittajana. En tiedä itsestäni mitään sillä saralla. Kirjoja valitessani luettavaksi olen todella nirso, nimen pitää houkutella, kannan pitää houkutella ja takakansitekstin pitää olla houkutteleva, jotta luen tai edes ajattelen lukevani.

Tunnen itseni taas vaihteeksi jotenkin alikoulutetuksi ja alisuoriutujaksi. Haluaisin olla jotain, mutta loppujen lopuksi en olekaan mitään.
Taidan kuitenkin päätyä kirjailijaksi. Se on ainoa mitä muiden ja itseni mielestä osaan tehdä.
Jotain missä voi saavuttaa jotain, vaikka ei olisikaan lähtöjään mitään.

Kirjoittaminen on sellaista, mitä kukaan ei voi opettaa. Sen joko osaa tai sitten ei.
Se on lahja tai kirous. Sitä rakastaa, ainakin puolella sydämellään.

Kirjoittamisen terapeuttisuus

Haluaisin oppia paremmaksi ystäväksi. Haluaisin olla parempi ihminen, parempi vaimo. Tehdä jotain, enkä vain aina luvata tekeväni.
Lopetin yrittämisen, kaiken suhteen. Teen tai olen kokonaan tekemättä, niinhän sen pitää olla. Pitää onnistua, eikä vain yrittää.
Haluan elää ja yhtä aikaa pelkään elämää ihan kamalan paljon. Tulevaisuuskeskustelut saavat minut välttelemään koko aihetta. Se vain herättää tavatonta, sekavaa pelkoa. Ahdistusta. Tällä hetkellä tuntuu helpoimmalta vain keskittyä tähän kuluvaan hetkeen. Ei minun resurssini riitä muuhun. Ei nyt.

Kirjoittaminen on terapiaa, etenkin kun nyt olen taas saanut suuni auki ja pakottanut itseni kohtaamaan ne asiat, jotka ahdistavat ja aiheuttavat stressiä. Kirjoittamaan ne alas, käsittelemään ne.
En tiedä, että mitä kirjoittaminen oikein tekee minulle. Se tuntuu puhdistautumiselta. Vähän kuin kävisi henkisesti suihkussa. Kuin se sulattaisi sieluni jäykkyyden kuten kuuma vesi sulattaa jäykkyyden minun lihaksistani. Se tekee minut vapaaksi, sillä ainoalla tavalla, jolla voin koskaan vapaa olla.

Välillä maailma tuntuu ahdistavalta. Yhteiskunta toivottomalta. En muista, että oliko se tänään, kun mietin, että miten ihmiset jaksavat elää. Tuntuu, että meiltä riistetään kaikki. Teemme töitä ja asian voisi melkein ilmaista niin, että me maksamme isommille herrastelijoille siitä, että saamme tehdä työtä ja elättää perheemme.
Tai no, en minä ketään kyllä elätä. Edes itseäni.
Ei tuollainen lattialuuttuna oleminen hirveästi motivoi hakeutumaan töihin. Opiskelupaikan vastaanottaminen on kuin lupautuisi sylkykupiksi yhteiskunnalle. Samalla jotkut ovat kovin ylpeitä siitä. Sen olen vannonut, että tasan yhden ammatin opiskelen ja jos en sillä itseäni voi elättää, niin perkele en sitten millään.
Vielä kuitenkin tulee päivä, kun minulla on oma yritys. Eikä lukiopellet naureskele minulle enää. Jumalauta, siinä vaiheessa he katsovat ylöspäin kun minulla on joku tarkoitus elämälleni ja he sen sijaan istuvat sossunluukulla miettimässä, että perkele.

Mutta juuri nyt tarvitsen aikaa itselleni. Minussa on paljon korjattavia asioita, enkä pääse niistä vain kieltämällä niiden olemassa oloa.
Tulen tarvitsemaan juoksua ja kirjoittamista tehdäkseni itsestäni ehjemmän, päästäkseni ylös tästä sotkusta, johon olen antanut itseni ajautua.
Juoksu tekee vahvemmaksi, kohottaa itsetuntoa kun saavuttaa edes jotain tavoitteita. Kirjoittaminen auttaa käymään asioita läpi, unohtamaan ne turvallisesti. Mutta ennen kaikkea miettimään niitä.
Juoksemisen kautta myös itsekuri alkaa löytämään omaa jalansijaa. Sekin on joskus ollut minussa vahva. Tällä hetkellä ei.
Itsekuri pysyy vain jos sitä harjoittaa jatkuvasti, eikä vain silloin tällöin kun sattuu huvittamaan. Yksi onnistuminen johtaa toiseen, itsetunto nousee ja itsekuri vahvistuu.
Juokseminen myös vähentää ahdistusta ja stressiä, tai yleisesti kaikkia mieleni heilahduksia. Energiaa ei jää varastoon, jotta sen voisi myöhemmin käyttää asioiden stressaamiseen ja murehtimiseen.

Minun on noustava ylös tästä sudenkuopasta.
Minä nousen ylös tästä sudenkuopasta.

(Olen enää 4,5 kg päässä ensimmäisestä laihdutustavoitteestani - kuten voi todeta, elämäni sujuu jokaisella sektorillaan paremmin kuin hyvin. Paremminkin silti voisi mennä, itselläni itseni kanssa.)

Hui.

Joulu, josta en osannut uneksia. Vuodenvaihde, sekin ihmeellinen. Kurin palautus, niskalenkkiote itsestäni; minä laihdun.

Tämä nainen käy läpi uudelleensyntymistä; en osannut aavistaa sen tuntuvan tältä, kaoottiselta, pelottavalta, samalla kuitenkin hurjan ihanalta ja... rohkaisevalla tavalla mahdolliselta.

Olen toiveikas, vaikka silti negatiivisten tunteiden riivaama. Kärsin myös näkymättömyydestä. Se on maailman kurjin tuntemus.

Tuntuu kuin kaikki olisi hallinnassa. Mitä rakas puolikkaani joskus sanoikaan; asioilla on tapana loksahtaa kohdalleen.

Vaikka minusta tuntuu, etten ole vielä kuullut ainuttakaan loksahdusta. Kaikki tuntuu silti tavattoman yksinkertaiselta ja helpolta. Tai sitten olen vaan nukkunut liian vähän ja ulkoillut liikaa.

En osaa sanoa mitään järkevää. Sisimpäni on kovin hiljainen ja autio. Uutena vuotena rakettien paukkeessa minua kyllä ulvotti, mutta... se ei ole sama asia?

En tiedä, mutta joka tapauksessa kuitenkin kaipaan sitä nelijalkaista sisälläni. Sen villiyttä ja kesyttömyyttä, loppumatonta halua olla vapaa.

Haluan saada itseni kuntoon. Elämäni hallintaan ja lopettaa tämän typerän ajelehtimisen. Vaikka silti, mitään muuta en haluaisikaan tehdä kuin tätä. Vain olla ja käydä välillä metsässä samoilemassa. Lienen sekava, sekaisin.

Jotain merkillistä olen itsessäni havainnut; nykyään niin suuri suru kuin ilokin saa minut haluamaan ulvoa. Yksinäisyys, sekin ylitsevellovana ulvottaa kovastikin. Mutta kiihtymys - haluaisin silloin aina ulvoa.

Lienen kumma.

Aion ryhdistäytyä tämän blogiyksilön kanssa. En tosin tiedä, että miten. Ehkä ensiksikin valtaan tämän kokonaan itselleni, sillä puolikkaallani ei tunnu olevan ikinä mitään sanottavaa...

Tavaranlevittäjä.

Ponnistaudun lattialta seisomaan yhden jalan varassa, välttäen rasittamasta toista. Vasemman polven ympärillä on musta polvituki.

Joulukuussa 2010 puhuin laihtumisesta viimeisen kerran. En tosin täällä, vaan eräässä toisessa blogissani. Näin rehellinen ollakseni. Viime syksynä painoin 67,1 kilogrammaa. Tällä hetkellä minulla on elopainoaa peräti 81,8 kilogrammaa. Ulkoisesti mikään ei kuulemma kuitenkaan ole muuttunut. Välttämättä. Mutta painoindeksi on silti liki kolmekymmentä, eli melkein merkittävän ylipainon alarajalla. Ehkä se tuntuukin nivelissä, polvessani, vaikka kukaan ei minua haluakaan uskoa. Isääni lukuunottamatta. Itseasiassa tuo oli alunperin isäni ajatus ja minun järkeeni se valitettavasti käy oikein hyvin. Eihän minulla tätä aiemmin ole polvet olleet kipeät.

...eli tervetuloa takaisin elämääni, kaloreiden laskeminen, emme ehtineetkään olla erossa kuin melkein kaksi vuotta. En koe sitä mitenkään pahaksi tavaksi, sillä pystyn siitä lopulta päästämään irti ja etenkin kun se auttaa minua hahmottamaan todella, että miten paljon voin syödä. Kiloklubi auttaa myös muutenkin punaisten pallojensa kanssa - miten siis syödä terveellisesti ja riittävästi.

Mieleni tekisi kokeilla karppaamista, koska olen joskus kuullut, että se auttaa makeanhimoon, joka kohdallani on hallitsematon ainoastaan silloin, kun tavoitteena on kulkea karkkihyllyn ohitse kaupassa. Sieltä takertuu jotain aina mukaan; sen tosin olen havainnut, että pystyn yhä vaikuttamaan siihen, että mitä sieltä lähtee - viime kerralla tämän haasteen kohdatessani valitsin kaksi Fazerin suklaapatukkaa, sen sijaan, että olisin valinnut kahta suklaalevyä. Ajattelin myös vaihtaa kaikki sokeriset herkut - suklaan siis lähinnä - Pepsi Maxiin. Suklaa on asia, josta on hyvin vaikea luopua. Ainoa paheeni liikunnan ohella. Mutta näin alkuun, haluan siitä eroon ja vähentää makeanhimoani. Myöhemmin suklaa on tervetullut takaisin elämääni kerran viikossa, kuten "vanhoina" ja "hyvinä" aikoina. Vaikkakin olen aiemmin pystynyt syömään ihan mitä olen halunnut ja niin paljon kuin on mieli tehnyt, lihomatta, koska olen juossut.

Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana liikunta on ollut vähän hankalaa sairasteluista ja siitä johtuvan motivaation puutteen takia. Olen päivittäin käynyt ulkona, mutta en ole oikein jaksanut saati halunnut minnekään lenkille lähteä. Se tuntuu masentavalta, että liikkuu hitaammin ja hengästyy helpommin, kuin aikaisemmin. Se vie halun tehdä yhtään mitään. Mutta huonon kunnon paras puolihan on se, että se nousee nopeasti?

En voi sanoin kuvailla sitä epäreiluuden tunnetta, miltä tuntui viime syksy olla liikkumatta ja maata vain sängyssä. Oli hetkiä kun voin paremmin, mutta olin kuitenkin vielä sellaisessa jamassa, että ei sopinut urheilla. Enkä voi kuvailla sitä oikein nytkään, olen oikeasti hirveän katkera siitä, että minä - aikaisemmin päivittäin urheillut ja muutenkin hyvässä fyysisessä kunnossa ollut nainen - joudun sängyn pohjalle niin hävyttömän pitkäksi aikaa ja vielä pelotellaan sydänlihastulehduksilla ja streptokokin aivoihin kulkeutumisella, jos uskallan edes ylös nousta.

Kaikista epäreiluinta ehkä on se, että nyt kun haluan takaisin entisiin mittoihini (166/70), ihmiset, tai ainakin eräs, asettuu tielleni ja sanoo, että minun ei tarvitse laihtua, sen sijaan, että olisi tukenani. Mikä ajaa minut tilanteeseen, etten tiedä, että mitä teen. En halua tehdä hänen toivettaan/tahtoaan vastaan, mutta en myöskään halua olla tekemättä oman tahtoni mukaan.

Tämäkin kuulostaa oikeastaan aikalailla manifestilta; halusin todellisuudessa vain sanoa, että kannustatpa tai et, minä teen tämän, laihdutan. En sinun, enkä muiden ihmisten takia, vaan itseni vuoksi, jotta minun ei tarvitsisi kärsiä polvikivuista ja, jotta jaksaisin taas juosta. Liikunta on elämäni ja kärsin, jos en voi nauttia siitä kuten olen ennen nauttinut.