Suklaa

Olen monta kertaa tännekin luvannut ja puhunut, Kuinka Nyt Aloitan Terveellisemmän Elämän. Paskanvitut. Jaksan sen kaksi päivää ja se kuolee siihen. Epäilen edelleen, että kropassa tai päässäni on vikaa. Ei ihmisellä voi olla koko ajan nälkä. Välillä kun on synkempi aikakausi, ei edes ole nälkä. Käyn päiviä pelkillä höyryillä, pepsillä, kahvilla ja teellä. Ei tee mieli syödä, mutta en myöskään inhoa itseäni.

Välillä tuntuu, että en vain jaksa tarpeeksi inhota itseäni, jotta mitään tapahtuisi. Toisaalta nyt myös ahdistaa nämä terveysongelmat, jotka ymmärtääkseni jollakin lailla saattavat jopa vaikeuttaa ja estää painonpudotuksen. Toisaalta, olen kyllä siinä vaiheessa kuutakin menossa, ettei mistään terveellisestä syömisestä kannata edes haaveilla, puhumattakaan siitä, että mikään laihdutus onnistuisi. En ole syönyt lääkkeitäkään kolmeen tai neljään päivään. Tavallaan pelkään joka hetki, että milloin mahakivut iskevät, milloin päättyy lentoni mahalaskuun...

Tykkään kasata tehtäviä ja ongelmia. En ole jaksanut käyttää puhelinta ja yhtenä aamuna oli miljoona viestiä vanhemmilta vastassa. En tiedä mikä on kun en jaksa tehdä mitään järkevää. Haluaisin vain olla ja pelata, mutta minua painaa se, ettei se loppupelissä johda minua mihinkään. Ei siihen suuntaan mihin haluaisin kulkea.

Haluaisin muuttaa blogin ulkoasuakin joksikin muuksi, koska en ole enää edes varma kuinka pitkään tämä on ollut musta. Vuoden? Kaksi? Toisaalta se heijastaa tämän(kin) hetkistä sielunelämääni, mutta toisaalta ehkä joku pirteämpi voisi piristää.

En ole tankotanssinut kahteen tai kolmeen vuoteen? Ostin kuitenkin itselleni tangon, sillä se pelasti henkeni viimeeksikin, siis tanssi, ei tanko. Se palautti jotain puuttuvaa. Jotain mikä kai puuttuu nytkin. En tiedä. Elämänhalu, tulevaisuus, naiseus, seksikkyys, itsetunto? Ehkä tämä on vain eräänlaista pakomatkaa. En tiedä mistä ja en tiedä minne. Pois on kuitenkin päästävä. Levottomuutta. Synkkää palavaa levottomuutta, josta olen kärsinyt koko elämäni. En ole aina varma onko minusta kenenkään lemmikiksi. Toivon, että minusta olisi, mutta tulen parisuhteessa klaustrofobiseksi. Toisaalta tuntuu, että tämä henkilö tässä näin, on ainoa syyni hengittää ja olla olemassa. Hänen vuokseen haluan elää. Mutta rakastan vapautta samalla intohimolla, vapaus on syy elää ja hengittää. Eikä sitä korvaa ihminen. Sitä ei korvaa kukaan. Eikä se varmaan ole kenenkään syy, että minulla on huono olla. Haluan olla jotain, mitä en ole.

Lopetin terapian, koska en tiedä. Annan liikaa suhteelle, josta saan liian vähän. Samalla tein päätöksen, että kun tämä syysloma loppuu ja palaan kotiin, aion keskittyä enemmän itseeni ja omiin asioihin ja antaa parisuhdekuvioille tilaa vyöryä omalla painollaan. Tästä tulee jotain tai sitten ei, mutta en aio siitä tekemällä enää tehdä mitään.

Toisinaan minua katkeroittaa ihan vain se seikka, etten voi humaltua. En voi kietoutua substanssin hellän kovakouraiseen syleilyyn kadottaakseni hetkeksi otteen todellisuudesta. Ei. Enää. Känniä.
Ei sillä, että sitä olisi elämässäni muutenkaan liikaa ollut, mutta koen silti tulleeni riistetyksi. En tiedä mitä haluan elämältä, muuta kuin oikein kovaa humalaa.

Niitä omituisia aikakausia elämässä, kun on tavoite ja on matkalla sitä kohti, mutta ei kuitenkaan osaa tuntea ylpeyttä tästä hetkestä. Sama vanha klisee, että onhan minulla kaikki hyvin - työ, koti, koulu ja elämänkumppani. En vain osaa olla kaipaamatta lentokonehuoltoa ja silti sekin häämöttää enemmän tai vähemmän lähitulevaisuudessa.

Ei oo ihme, että huollot kestää näin.

Koko vuosi on ollut omituinen, en sanoisi huono, sillä olen oppinut paljon itsestäni sekä muista ihmisistä, mutta omituinen kuvaa sitä hyvin. Se on mennyt nopeasti ohitse, enkä ole oikeastaan edes huomannut sitä.
Mutta olen tosiaan selviytynyt ja saanut elämäni omituisesti järjestykseen, vaikka alkuvuodesta tuntuikin, etten yhtään tiedä mistä ja miten aloittaisin.

Helmikuussa tulin takaisin kotiseudulleni hämmentyneenä ja yksin kahden koiran kanssa. Olin asunnoton. Ainoa päämääräni oli saada elämäni kasaan. Kesään mennessä minulla oli oma asunto ja pian huomasin myös seurustelevani taas. Keväällä pysyin kai parhaiten kasassa sen takia, että minulla oli koira ja rupesin taas treenaamaan aktiivisesti. Iso kiitos tietysti kuuluu myös ystävälleni, jonka seura oli varsin voimauttavaa ja, jota ilman olisin tuskin selvinnyt. Monet illat istuttiin ABC:llä parantamassa maailmaa, lenkkeiltiin koirien kanssa ja ylipäätään tehtiin kotiaskareita yhdessä.

Tämän viikon maanantaina jatkoin opiskeluitani, joista sain hyväksiluettua muutamaan kurssin lentokonepapereillani. Olen aikuislukiossa. Eli olen jälleen matkalla kohti omaa päämäärääni ja tavoitettani. Tätä kestää pari vuotta, kirjoitan itseni ylioppilaaksi ja lähden armeijaan... Pari vuotta, jos sitäkään.

Synnyin sotilaaksi, tai jos en syntynyt, niin isä on ainakin propagandallaan sellaisen minusta tehnyt, enkä jaksa hävetä sitä enää. Se on juuri sitä, mitä minä haluan elääkseni tehdä. Onnistuin jopa löytämään miehen - ihan vahingossa - jolle maanpuolustus on elämäntapa ja, joka tukee minua tavoitteissani parhaalla mahdollisella tavalla.

Voisiko elämä enää täydellisempää olla?







Syksy on noin muuten kulunut mm. radioamatöörikurssilla, sekä kahdella maanpuolustuskurssilla, joista ensimmäinen oli Helsingin edustalla Kuivasaaressa ja toinen Tikkakoskella Ilmasotakoululla - siellä, minne minäkin joku päivä menen.

Pysytään motivoituneena:

joskus irti päästäminen on ainoa tapa rakastaa

Hassua, että tämä blogi on seurannut minun ja Kulkijan elämää meidän alkuhetkistä suhteen viimeiseen hengen vetoon. Ehdin jo viikonlopun jäljiltä saada itseni jonkinlaiseen orastavaan tasapainoon ja toiveikkuuteen, mutta nyt kun tajusin, että tämä on lopullisesti ohitse, tärisen ja itken taas. En haluaisi luopua hänestä, mutta kun minun pääni ei vaan enää jaksa jatkuvaa epävarmuutta meidän tulevaisuudesta. Olen käytännössä vain odottanut viimeisen vuoden, että milloin hän lähtee taas pois. Oli helpottavaa sanoa, että en enää jaksa tätä. Olen yrittänyt jaksaa, rakastaa ja ymmärtää, mutta viimeisen poislähdön jälkeen en ole enää ollut entiselläni, en ole luottanut häneen samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Olen vain odottanut, milloin hän taas kyllästyy minuun ja lähtee pois.

Olen yrittänyt muuttua koko vuoden, mutta tajusin, että minun muuttumiseni ei auta, jos hän ei halua muuttua myös. Hän on muuttunut itsekeskeiseksi viimeisen vuoden aikana ja olen kunnioittanut sitä, mutta järkähtämätön itsekkyys ja vastaantulemattomuus lopulta ajoivat siihen päätökseen, että olen mieluummin itseni kanssa, kuin hänen. Hän ei ole ikinä ollut millään tavalla huono minua kohtaan ja rakastan häntä edelleen, mutta tämä ei vaan enää toimi.

Minusta tuntuu jälleen, etten varmaan pysty rakastumaan enää ikinä kehenkään. Enkä haluaisikaan rakastua.

Hän soitti minulle lähes joka päivä viime kesänä, kun hän oli töissä toisella paikkakunnalla ja hän oli se, joka minua lohdutti bussissa, kun viime itsenäisyyspäivän reissu ei oikein mennytkään putkeen. Hän on ollut minulle peruskallio - tukeva ja turvallinen. Hän on aina ottanut minut syleilyynsä kun olen tarvinnut lohtua.

Mutta hän oli myös toisaalta ihminen, joka uskoi, etten pärjää omillani...

Lopetin kai tämän blogin aktiivisen kirjoittamisen siinä vaiheessa kun kaikki muuttui liian vaikeaksi myöntää itselleni, että on vain ajan kysymys, milloin parisuhde kaatuu kuin jaloilleen kuollut hevonen. Onhan se horjunut jo pari vuotta.

Ehkä tämä oli minun tapani sanoa hänelle, että rakastan häntä. Oikeasti, mikä olisi parempi ystävänpäivälahja ihmiselle, joka kärsii kanssani, kuin päästää hänet vapaaksi?

Uneen pääsen vasta, kun tunnen molemmat koirat lähelläni. Niiden hengitys ja verkkaiset sydämenlyönnit rauhoittavat. Aamulla herään remontin ääniin, vaikka en haluaisi. En haluaisi nousta tähän autiuteen. Makaan sängyllä ja katselen keittiön ikkunasta tulevia valonsäteitä. Miten ihanalta tämä asunto näyttikään, kun muutimme. Uskoin, että se olisi täynnä onnellisuutta ja rakkautta.

Mutta todellisuus on, että olen jäänyt yksin. En tiedä, mihin menisin tai mitä tekisin. Kaikki muistuttaa yhteisestä elämästä ja ikävä repii minut palasiksi. Ihminen, joka on ollut ainoa turvani, lähti pois. Enkä minä saa vaiennettua pelkoa sisälläni.

Kaikki täällä muistuttaa, että täällä on joskus ollut joku muukin kuin minä ja koirat. Valokuva hyllyllä, käänsin sen jo illalla pois, jotta en tuijottelisi sitä ja ottaisi sitä viereeni kun käperryn nukkumaan. Kuten minulla on ollut tapana, aina kun ikävöin häntä ja hän ei ole lähelläni.

Muki, jossa lukee “Rakas” sai aikaan itkukohtauksen. Sattuu.

Pyykistä löytyneet vaatekappaleet aiheuttivat itkun.

Vaatehuoneessa majailevat pyörän ulkokumit saivat ahdistumaan.

Koira vahti pitkin yötä, että mihin isäntä lähti, onko se tulossa takaisin. Toivoin, että osaisin kertoa sille, että sillä on nyt vain minut ja Papu. Tälläkin hetkellä se istuu ikkunalla ja tuijottaa ulos. Jokainen rapsahdus saa sen ryntäämään ovelle. Onneksi en ole ainoa, joka kaipaa.

Ulkona kävellessä mieleeni palautuu jokainen öinen retkemme. Koneen kovalevy on täynnä valokuvia, enkä halua katsoa niitä, koska minuun sattuu niin valtavasti.

Tuntuu sairaalta sanoakin, mutta pysyn järjissä vain sen toiveen avulla, että jostain luonnonoikusta hän tulisikin vielä takaisin ja saisin tuntea ympärilläni tutut, vahvat kädet ja hengittää hänestä metsän, savun ja bensan hajua.

Ilman toivetta, minulla ei ole halua enää jatkaa elämää. Olen menettänyt elämäni rakkauden. Olen menettänyt kaiken.

I'll keep you by my side with my superhuman might.

Monesti on pitänyt tarinoida siitä, missä olen tänä vuonna aloittanut opintoni, mutta en ole varsinaisesti jaksanut, koska koulurytmiin on ollut taas tottuminen lähes parin vuoden tauon jälkeen. Nukkumaankin olisi mentävä ihmisten aikaan ja tuppaan valvomaan liikaa, jos istahdan iltasella koneelle. Eikä tässä toisaalta edes ole mitään tekemistä.

Nyt yritän vaihteeksi olla ottamatta stressiä nukkumaan menemisestä, sillä haluaisin vielä kirjoittaa tätä blogia. Tämä on minulle monestakin syystä hyvin rakas, enkä osaa päästää tästä(kään) irti.

Toisaalta, opiskeluistani ehdin kertomaan myöhemminkin. Olen lentokonealalla ja rakastan sitä, ainakin tämän ensimmäisen kuukauden perusteella. Se on vaikeaa, mutta kuten on sanottu, mikään ei tässä maailmassa tule ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä.

Kirjoituksen otsikko tiivistää aika hyvin sen, miltä minusta tuntuu. Minun pitäisi olla yli-ihminen, että pystyisin vastaamaan ihmisten vaatimuksiin millään tasolla. Minä yritän ja teen parhaani. Vaikka se ei varmastikaan riitä millään tasolla. Mutta haluan sanoa, että olen vain ihminen ja minä en pysty ihmetekoihin. Eikä yrittämiseni tai parhaani ole varmastikaan läheskään aina tarpeeksi, mutta toistaiseksi se on kaikki mitä minulla on antaa. Sen on siis pakko riittää. Minulle ja kaikille muillekin.

Parisuhde on välillä aikamoista vuoristorataa, mutta sen kai kuuluukin olla. Ketju on yhtä vahva, kuin sen heikoin lenkki. Eikä periksiantaminen ole ennenkään kuulunut ominaisuuksiini. Taistelen sen edestä, mitä rakastan. Olen tottunut siihen.

Juttelen äidin kanssa Facebookissa. En ole ollut siihen kunnolla yhteydessä ties miten pitkään aikaan ja harkitsin nytkin, etten vastaisi sen keskustelunavaukseen, mutta päätin antaa tilaisuuden, jota oikeastaan kadun jo nyt. Ei humalainen ihminen kykene keskustelemaan järkevästi. Eikä se ole mulle aikoihin puhunut kuin humaltuneena.

Elämänlaatuni on ollut huomattavasti parempaa ilman sitä. Tavallaan ikävää sanoa, että elämäni on parempaa ilman jotakuta, kun elämässäni ei muutenkaan ole mitenkään liikaa ihmisiä. Välillä pelkään, että jään kokonaan yksin, että onnistun karkottamaan ihmiset ympäriltäni. En voi ketään pakottaa mihinkään ja jokainen, joka on osa elämääni, on sitä vapaaehtoisesti.

Elämä siis tosiaan vaatisi superihmisen kykyjä.

Tässä blogissa on hassua se, että aloitin tämän kun vielä asuin äidin luona, olin juuri päässyt tai pääsemässä irti eräästä tuhoisasta suhteesta ja juuri tavannut Kulkijan. Kävin läpi aikamoista tunnemyrskyä ja olin ihan teini, kakara siis vielä.
Nyt olen aikuinen nainen, elän oman perheeni kanssa kolmensadan kilometrin päässä sieltä, missä tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kirjoitin. Perheeseeni kuuluu Kulkija ja kaksi koiraa, Mosu ja Susi.

Tuntuu, etten ole vuosien aikana muuttunut yhtään, mutta muutosta on kuitenkin tapahtunut hyvin paljon. Olen kasvanut henkisesti sellaiseksi, että en tarvitse jatkuvasti jonkun hyväksyntää teoilleni, vaan pystyn elämään oman tahtoni mukaan. SE tuntuu hyvältä.

Maailman paras joululahja

Olet sinä, rakkaani.

En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin olen sinun kanssasi. Ensimmäinen joulu sinun kanssasi tuntui monien vuosien jälkeen joululta. Oli ihana herätä sinun vierestäsi, maata siinä. Ei ollut kiire minnekään. (Muualle kuin imuroimaan… Niitä hetkiä, joille voi nauraa loppuelämän.)

Oikeastaan, meidän alkuumme palatakseni, olen vasta alkanut nauttimaan elämästä sinun tultua osaksi elämääni.

En unohda ikinä sitä tunnetta, kun ensi kertaa kohtasimme. Kun näin sinun kävelevän minua kohti bussiasemalla, kasvoillasi leveä virnistys. En unohda sitä, miltä kätesi tuntui kädessäni. Enkä liioin sitä, miten turvalliseksi tunsin oloni kanssasi kesäyössä.

Enkä koskaan unohda sitä, miltä tuntui nojata sinuun bussiasemalla ja miten Yön Rakkaus on Lumivalkoinen soi taustalla, lähellä olevasta konsertista johtuen.

Ne kaikki yöt sinä syksynä vierelläsi, olivat jotain paratiisimaisella tavalla ihanaa. Kaikki pois lähtösi samalla tavalla pakahduttavaa ja aina ensimmäinen vuorokausi oli pelkkää itkemistä ja ahdistumista yksinäisyydestä ja siitä, että seuraavaan tapaamishetkeen oli niin pitkä aika vielä.

Yöt lähelläsi eivät tunnu enää samalta, vaan joltakin paremmalta. En tiedä mitään ihanampaa kuin kaivautua viereesi peiton alle, tuntea kuinka kätesi kiertyvät ympärilleni. Rakastan kuunnella hengitystäsi niinä hetkinä kun en saa unta ja makaan vain hereillä.

Tunnen oloni turvalliseksi kanssasi.

Tämä on kolmas yhteinen joulumme. Uutta tässä on se, ettei se ole samanlainen kuin aikaisemmat. Olemme tänäkin jouluna yhdessä, mutta se on erilaista yhdessä oloa. Emme ole enää ihastuneita, vaan rakkaus on sitoutunutta ja vakinaista. Kestävää ja taipuisaa.

Tältäkään joululta en odota muuta, kuin sitä, että saan viettää aikaa rakastamani ihmisen, sinun, kanssasi.

Olet rakkainta minulle. Tärkeämpää kuin mikään muu ja haluan, että voisit olla onnellinen kanssani. Nauttia näistä joulun pyhistä ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Muistaa vain sen, että olemme olemassa toisiamme varten.

Minä rakastan sinua, kulta.

Mukavaa joulua.

Howl with me.

Paluu rutiineihin onnistui paremmin kuin odotin. Myös kävelyllä tuli käytyä.
Tällä hetkellä ei ole paljonkaan avauduttavaa. Kaiketi tuo eilinen teksti oli se, mikä piti saada ulos. Se jokin, mieltä painava asia. Tänään ei ole ollut huono olo laisinkaan. Ainoastaan kovin väsynyt, ehkä hieman vajavaisten yöunien vuoksi.

Olen alkanut nukkumaan sen ajan, mitä Kulkija on töissä. Inhoan olla yksin kotona. Näin tavallaan yhteinen aikamme on maksimoitu. Jokainen hereillä olo hetki Kulkijan kanssa.
Mikään ei ole parempaa.

Elämässäni tapahtui jotakin suurta eilen. Jotakin, mistä olen pienestä tyttösestä saakka haaveillut ja mitä olen aina toivonut salaa. Odottanut. Pelännyt, että elämässäni ei ikinä tulisikaan mahdollisuutta sellaiseen..

I belong to you.

Olen onneni kukkuloilla ja silti mieleni mataa mustana maata myöten.

Näin edellisenä yönä unta koulustani ja opettajastani. Kai hän on minulle ensimmäinen opettaja, johon olen koskaan uskaltanut millään tasolla luottaa. Hän tuntuu kovin läheiseltä ihmiseltä minulle, vaikka loppujenlopuksi olemmekin vain muodollisessa opettaja-oppilas-suhteessa. Hän on silti tuntunut turvalliselta ja luotettavalta. Ihmiseltä, jonka olen melkein mieluummin toivonut olevan äitini, kuin opettajani.

Samalla tuli taas ahdistus koulutuksesta. En usko, että voin täällä opiskella miksikään, Kaupunki on niin täynnä tuskaa ja huonoja muistoja. Tuntuu siltä, että olisi päästävä pois, jotta voisin viimeinkin seistä omilla jaloillani ihanan mieheni rinnalla.

Tunnen eläväni vuodesta toiseen samaa painajaista. Kaikki muistuttaa jostain menneestä ja tuottaa ahdistusta ja onnettomia muistoja. Olen itkenyt liikaa. Olen kai vain niin kadoksissa itseltäni. En tiedä, että mikä tai kuka olen ja mitä minun olisi tarkoitus tehdä.

Kulkija puhuu kadiksesta. Sillä ehdolla, että muutetaan Hyvinkäälle. Helsinkiin en suostu. Hyvinkäällä voisin edelleen jatkaa koulussa, tällä samaisella linjalla. Siksi sinne.
Sitten Kulkija peruu puheensa ja minussa herännyt toivon kipinä sammuu.
Toinen vaihtoehto olisi oppisopimuskoulutus. En vain tiedä, että kuka huolii tällaista arkaa ja epävarmaa ihmistä minnekään. Toisaalta en vielä edes haluaisi päätyä minnekään. En haluaisi, mutta haluaisin kuitenkin.
Jonkin ratkaisun tähän koulutuksettomuuteen. En minä pysty siihen, että makaan kotona tekemättä yhtään mitään. Mutta en minä tosin pysty moneen muuhunkaan. Minua pelottaa.

En tiedä enää, että mitä oikein käyn läpi. Toivon sen olevan muutosta itsessäni, kasvamista ehkä. Henkistä sellaista. En ole varma tosin siitäkään. Välillä mielessäni käy, että ehkä olen vain masentunut, mutta ajatukseni eivät loppujen lopuksi ole niin synkkiä ja päivissäni kuitenkin on paljon hyviäkin hetkiä. Uskon sitä paitsi vielä tulevaisuuteen, vaikka polku sinne näyttääkin tällä hetkellä aika mutkaiselta. Lisäksi ahdistus on niin vahvasti läsnä, että en voi olla masentunut. En tunne oloani turtuneeksi, enkä mielestäni juurikaan ole "hälläväliä" -mielellä menossa, vaikka aika huolettomaksi ihmiseksi noin muuten itseni miellänkin.

Eristäydyn kyllä. Kai sekin on vain halua suojella muita tältä minua varjostavalta tummalta pilveltä. Ehkä minä vain taistelen masentumista vastaan.
Toisaalta on ollut kovin vaikea sanoa ääneen, että missä nyt oikein mennään. En liene sitä itsekään oikein tiennyt. Ennen näkemääni unta, jossa koin suurta helpotusta ja turvallisuudentunnetta keskustellessani opettajani kanssa.

Ehkä tämä kaikki on vain selvittämättömiä ja viimeistelemättömiä asioita?
Olen kuitenkin pahoillani mielialani heittelehtimisestä. On vaikeaa olla iloinen, jos ei sitä oikeasti ole. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnellinen. Olen onnellinen. Todella onnellinen ja kiitollinen, että Kulkija on olemassa ja luvannut rakastaa minua ikuisesti.

Kai sitä olisi hetkeksi suljettava silmät. Huomenna kai pitäisi inspiroitua siivoamaan. Ällöksyn sitäkin puuhaa ihan liikaa. Lisäksi voisin yrittää kammeta itseni lenkille ja palata takaisin rutiineihini.

En yritä.
Minä teen sen.

Is it my wish.

- ape: suomalainen ruoka, (alkoholiton?) sahti/kotikalja/vesi/piimä, ruisleipä
(Väen Pidot on linnan rahvaan pidot. Hyvinvoivan linnanrahvaankin pitopöydässä herkkuja on ylen määrin eikä juomien tarjoilussa sovi kitsastella. Ilta alkaa käsien pesulla lavendelivedessä. Lautasen virkaa toimittaa kuiva ruisleipä, ruokailu tapahtuu sormin ja veitsen avulla, haarukka oli tuolloin vielä tuiki tuntematon kapistus. Lopuksi kädet pyyhitään surutta liinan reunaan.
Oli suurimman juhlan hetki. Juotaisiin olutta ja piimää, purtaisiin naurishaudukkaita, kyrsää ja lihaa suolasaavista. Pataan riitti myös jäniksiä ja metsälintuja, sillä miesten metsästys oli osunut kohdalleen.)
- perinteitä; morsiustanssi, handfasting?
 ('morsiantanssi', jossa labyrintin keskellä seisova tyttö ja
ratoja kiertävä poika (tai päinvastoin) koettivat pitää välilleen sidotun narun ilmassa
niin ettei se osuisi maahan. Naruun ei saanut koskea käsin, vaan sen pituutta säädettiin
kehoa pyörittämällä. Ehkä morsiantanssi on etäinen kaiku pakana-ajan hedelmällisyysriiteistä.
handfasting = käsien sidonta, käsien yhteen liittäminen, isät, punainen silkkinauha
Toinen asia joka kannattaa pitää mielessä on morsiamen itketys. Muistaakseni morsiamen sisaret hoitavat sen. Morsiamen on itkettävä oikein sydämmensä kyllyydestä häissään avio-onnen varmistamiseksi.)
- ajankohta; KESKIKESÄSTÄ EI TINGITÄ, kasvava kuu, ILTA ja haluan kokon, ison roihun jonka edessä sitoudumme toisiimme iäksi
(Kannattaa mennä naimisiin kasvavan kuun aikaan koska silloin on kuun kierto on sellaisille asioille otollisin. Kansanomaisten uskomuksien mukaan avio-onni laskee kuin lehmän häntä jos häät viettää väärään aikaan..)
- paikka: ULKONA satoi tai paistoi, oliko sen paikannimi Ahoniemi?

:: Morsian
- hiukset auki, kukkaseppele (mistä kukista?)
- vihreä-valkoinen korsettihame
- paljaat jalat

:: Sulhanen
- mitä haluat laittaa päällesi?
- paljain jaloin

• Ei mitään istumapaikkoja ja pöytä hössötystä. Nuotio, jonka ympärillä kaikki istuvat? Tai halutessaan missä vaan.
• Ei musiikkia muuten kuin tanssiessa.