Olen onneni kukkuloilla ja silti mieleni mataa mustana maata myöten.
Näin edellisenä yönä unta koulustani ja opettajastani. Kai hän on minulle ensimmäinen opettaja, johon olen koskaan uskaltanut millään tasolla luottaa. Hän tuntuu kovin läheiseltä ihmiseltä minulle, vaikka loppujenlopuksi olemmekin vain muodollisessa opettaja-oppilas-suhteessa. Hän on silti tuntunut turvalliselta ja luotettavalta. Ihmiseltä, jonka olen melkein mieluummin toivonut olevan äitini, kuin opettajani.
Samalla tuli taas ahdistus koulutuksesta. En usko, että voin täällä opiskella miksikään, Kaupunki on niin täynnä tuskaa ja huonoja muistoja. Tuntuu siltä, että olisi päästävä pois, jotta voisin viimeinkin seistä omilla jaloillani ihanan mieheni rinnalla.
Tunnen eläväni vuodesta toiseen samaa painajaista. Kaikki muistuttaa jostain menneestä ja tuottaa ahdistusta ja onnettomia muistoja. Olen itkenyt liikaa. Olen kai vain niin kadoksissa itseltäni. En tiedä, että mikä tai kuka olen ja mitä minun olisi tarkoitus tehdä.
Kulkija puhuu kadiksesta. Sillä ehdolla, että muutetaan Hyvinkäälle. Helsinkiin en suostu. Hyvinkäällä voisin edelleen jatkaa koulussa, tällä samaisella linjalla. Siksi sinne.
Sitten Kulkija peruu puheensa ja minussa herännyt toivon kipinä sammuu.
Toinen vaihtoehto olisi oppisopimuskoulutus. En vain tiedä, että kuka huolii tällaista arkaa ja epävarmaa ihmistä minnekään. Toisaalta en vielä edes haluaisi päätyä minnekään. En haluaisi, mutta haluaisin kuitenkin.
Jonkin ratkaisun tähän koulutuksettomuuteen. En minä pysty siihen, että makaan kotona tekemättä yhtään mitään. Mutta en minä tosin pysty moneen muuhunkaan. Minua pelottaa.
En tiedä enää, että mitä oikein käyn läpi. Toivon sen olevan muutosta itsessäni, kasvamista ehkä. Henkistä sellaista. En ole varma tosin siitäkään. Välillä mielessäni käy, että ehkä olen vain masentunut, mutta ajatukseni eivät loppujen lopuksi ole niin synkkiä ja päivissäni kuitenkin on paljon hyviäkin hetkiä. Uskon sitä paitsi vielä tulevaisuuteen, vaikka polku sinne näyttääkin tällä hetkellä aika mutkaiselta. Lisäksi ahdistus on niin vahvasti läsnä, että en voi olla masentunut. En tunne oloani turtuneeksi, enkä mielestäni juurikaan ole "hälläväliä" -mielellä menossa, vaikka aika huolettomaksi ihmiseksi noin muuten itseni miellänkin.
Eristäydyn kyllä. Kai sekin on vain halua suojella muita tältä minua varjostavalta tummalta pilveltä. Ehkä minä vain taistelen masentumista vastaan.
Toisaalta on ollut kovin vaikea sanoa ääneen, että missä nyt oikein mennään. En liene sitä itsekään oikein tiennyt. Ennen näkemääni unta, jossa koin suurta helpotusta ja turvallisuudentunnetta keskustellessani opettajani kanssa.
Ehkä tämä kaikki on vain selvittämättömiä ja viimeistelemättömiä asioita?
Olen kuitenkin pahoillani mielialani heittelehtimisestä. On vaikeaa olla iloinen, jos ei sitä oikeasti ole. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnellinen. Olen onnellinen. Todella onnellinen ja kiitollinen, että Kulkija on olemassa ja
luvannut rakastaa minua ikuisesti.
Kai sitä olisi hetkeksi suljettava silmät. Huomenna kai pitäisi inspiroitua siivoamaan. Ällöksyn sitäkin puuhaa ihan liikaa. Lisäksi voisin yrittää kammeta itseni lenkille ja palata takaisin rutiineihini.
En yritä.
Minä teen sen.
