Keep on keeping on.

Ei ole olemassa välitilaa. Joko välitän tai sitten en. Kyllästyin etenemään paniikista paniikkiin ja vain päätin, että en välitä enää.

Joten en välitä.

Samalla väsyn siihen, että en ole tässä maailmassa tarpeeksi. Jaan itseni kolmen miehen kanssa, jotta unohtaisin hetkeksi todellisuuden. Geralt of Rivia pitää seuraa silloin kun kyllästyn Dexterin verileikkeihin ja Dexterin puoleen käännyn silloin kun Geralt of Rivia, Butcher of Blaviken, White Wolf turhauttaa. Sitten on tietenkin VW. Elämäni ainoa, todellinen mies, jonka läheisyys on yhtä taianomaista kuin kuvitteellisten sankareiden, mutta paljon, paljon todellisempaa.

Pyysin apua, mutta en saanut sitä. Täytyy siis vain "yrittää yrittämistä", "jatkaa jatkamista". Mitä se nyt sitten ikinä suomeksi onkaan. Keep on keeping on.
En puhu tarpeeksi suomea nykyään, vielä vähemmän kirjoitan sitä.

Kirjoittamiseen olen hukuttanut aikaa ja tunnetiloja. Aloin lukea siinä toivossa, että inspiroituisin jostain ja saisin jatkettua paria novelliani - kuten arvattua, turha toivo. Ajattelin myös aloittaa kirjallisuusblogin, mutta en ole keksinyt sille hyvää nimeä. Se olisi nimenomaan vain kirjallisuusblogi; kertoisin elämästäni kirjailijana, antaisin neuvoja, arvostelisin kirjoja ja muiden ihmisten novelleja, jos joku sellaisia sattuisi lähettämään. Vähän kaikkea siihen liittyvää. En tiedä itsekään vielä.
Aktivoiduin viimein Goodreadsin suhteen. Yritin sitä joskus käyttää, mutta sieltä ei löytynyt puoliakaan kirjoista, joita olin lukenut, joten en aloittanut sen käyttöä. Nyt olen joitakin löytänyt ja aloitin sen käytön.

Toivon vain, että tämä harmaus sulaisi pois. Haluaisin olla läsnä, mutta se on tällä hetkellä liikaa vaadittu. Kaiken pakeneminen on niin paljon helpompaa.

Pakeneminen on ainoa tapa säilyä hengissä. Paetessa vain välimatkalla on väliä.

yksinäiset väittelyni kanssa hulluuden

Suojeleva pala hopeaa on ollut poissa sydämeni lähettyviltä liian kauan. Olo on tuntunut perin alastomalta ilman sitä. Sen tuttu paino on puuttunut.

Koira on käpertynyt keräksi. Se iltaisin hourailee kivuissaan rakastamisesta ja astuu väkisin pikkulapsia.

Joskus vajoan omaan pienuuteeni ja panikoin, koska en halua epäonnistua.

Kai minun pitäisi alkaa taas meditoimaan. Istua pimeässä huoneessa ja laskea sydämenlyöntejä silmät kiinni.

En tiedä mitä minun pitäisi kirjoittaa suojattomuudessani. Tiedän asioita, joiden tietämisellä ei ole merkitystä.

Joinakin hetkinä on vain turha taistella vastaan; sinua käytetään kuitenkin, teitpä minkä teit.

En tiedä vieläkään mitä on Vapaus ja sitä minä kai lähdinkin etsimään aloittaessani Sinfonian.

Joskus on kai vain parempi sulkea mielestään ne asiat, joita ei voi muuttaa tai unohtaa täysin.

Pysyä jatkuvasti liikkeellä, ja paeta.

i can barely believe i'm alive

Kaikki alkaa samalla tavalla; ensin on tyhjä paperi edessä, johon alkaa mielessään hahmottelemaan asioita. Viiva kerrallaan, varovasti kuva muodostuu kokonaiseksi.
Tyhjä paperi, johon kielen kärjellään alkaa sovittelemaan sanoja, maistellen vielä mielessään niiden makuja.

Älä puhu minulle kivusta.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle, kuin petollisen viehkeä rakastajatar. Petturimainen, mutta silti liian houkutteleva erossa pysyttäväksi.

Sitä vihaa siksi, että sitä rakastaa. Se on nautintoa ja kipua, rakastelua hammasta poistettaessa.

Keskustelutaidoton.

Pääni on yhtä sekava, kuin Teurastamo 5, vaikka se onkin yllättävän selkeä sekavaksi kirjaksi.
Dresdenin pommitus sekoittuu rohdoskasveihin, keskittyminen on vaikeaa. Koko ajan sahaan laidasta laitaan, asiasta toiseen ja kolmanteen. Ajatukseni harhailevat, eivät pysy kasassa.

Mieleni tekisi kirjoittaa sodasta ja sen iljettävyydestä. Jälleen kerran. Eräs sotanovellini kelautuu päässäni edes takaisin. Hiljaa hiipivä hulluus.
Pihalla kolisee öisin.

Haluaisin kai nukkua, mutta en ole varma, saisinko unta, vai lukisinko kirjaa aamuun saakka.

Olo on ajoittain aika kamala. Jatkuva tyytymättömyys itseensä ja epävarmuus kalvavat. Tekisi mieli paastota, mutta tiedän, etten jaksaisi sitä kuitenkaan. Mutta mietin kuitenkin liikaa syömistä, koko ajan tekisi mieli syödä jotain ja se on sietämätöntä. Yritä nyt sitten elää normaalisti, kun pää haluaa milloin suklaata ja milloin jäätelöä. Mielihalun pitäisi mennä ohitse 10 minuutissa, jonka vuoksi usein istuksinkin yleensä sohvalla himoilemassa ties mitä ja odottamassa, että menee ohitse. Mutta se ei mene. Lienen kai jollain tasolla riippuvainen ruokaa. Mikä mielestäni varsin ironinen ilmaus, sillä totta helvetissä olen riippuvainen. Kuten me kaikki olemme.
En olisi tässä, etkä sinä olisi siinä, ilman ravintoa.

Tunnen myös jotenkin olevani kamalan yksin. Vaikka ei se toisaalta haittaa, aikani kuluu opiskellessa rohdoskasveja ja perehtyessä itseeni ja polkuun, jonka olen v a l i n n u t .
Lisäksi Kulkija on ollut kiva lisä päivissäni näinä muutamana päivänä. On ollut ihanaa viettää aikaa yhdessä. Jossakin suhteessa siis yllättävä lomautuminen oli ihan tervetullutta.

Tapani kirjoittaa opin joskus Stephen Kingiltä. Tekstini ja aiheeni muistuttivat todella paljon hänen tapaansa. Myöhemmin kun kirjoitin runoja, minua verrattiin Mika Waltariin.

Kun mietin aiheita, joihin olen viime aikoina kajonnut, ovat ne ollees tieteis- ja sotapainotteisia. En tiedä, että onko sisälläni sitten niin paljon vihaa, että en halua kirjoittaa kuin tuhosta.
Kun kuitenkin mietin, niin molemmat sota-aiheiset novellini ovat kuitenkin olleet sotavastaisia, ainakin jollakin tasolla. Niissä ei ole ihailtu sotaa, vaan enemmänkin puitu seurauksia. Sitä, miten se tuhoaa ihmisten elämiä. Monellakin tasolla.

Vaikka tuskin tekstini Vonnegutin veroisia ovatkaan. Lähinnä mietin itseäni kirjoittajana. En tiedä itsestäni mitään sillä saralla. Kirjoja valitessani luettavaksi olen todella nirso, nimen pitää houkutella, kannan pitää houkutella ja takakansitekstin pitää olla houkutteleva, jotta luen tai edes ajattelen lukevani.

Tunnen itseni taas vaihteeksi jotenkin alikoulutetuksi ja alisuoriutujaksi. Haluaisin olla jotain, mutta loppujen lopuksi en olekaan mitään.
Taidan kuitenkin päätyä kirjailijaksi. Se on ainoa mitä muiden ja itseni mielestä osaan tehdä.
Jotain missä voi saavuttaa jotain, vaikka ei olisikaan lähtöjään mitään.

Kirjoittaminen on sellaista, mitä kukaan ei voi opettaa. Sen joko osaa tai sitten ei.
Se on lahja tai kirous. Sitä rakastaa, ainakin puolella sydämellään.

Kirjoittamisen terapeuttisuus

Haluaisin oppia paremmaksi ystäväksi. Haluaisin olla parempi ihminen, parempi vaimo. Tehdä jotain, enkä vain aina luvata tekeväni.
Lopetin yrittämisen, kaiken suhteen. Teen tai olen kokonaan tekemättä, niinhän sen pitää olla. Pitää onnistua, eikä vain yrittää.
Haluan elää ja yhtä aikaa pelkään elämää ihan kamalan paljon. Tulevaisuuskeskustelut saavat minut välttelemään koko aihetta. Se vain herättää tavatonta, sekavaa pelkoa. Ahdistusta. Tällä hetkellä tuntuu helpoimmalta vain keskittyä tähän kuluvaan hetkeen. Ei minun resurssini riitä muuhun. Ei nyt.

Kirjoittaminen on terapiaa, etenkin kun nyt olen taas saanut suuni auki ja pakottanut itseni kohtaamaan ne asiat, jotka ahdistavat ja aiheuttavat stressiä. Kirjoittamaan ne alas, käsittelemään ne.
En tiedä, että mitä kirjoittaminen oikein tekee minulle. Se tuntuu puhdistautumiselta. Vähän kuin kävisi henkisesti suihkussa. Kuin se sulattaisi sieluni jäykkyyden kuten kuuma vesi sulattaa jäykkyyden minun lihaksistani. Se tekee minut vapaaksi, sillä ainoalla tavalla, jolla voin koskaan vapaa olla.

Välillä maailma tuntuu ahdistavalta. Yhteiskunta toivottomalta. En muista, että oliko se tänään, kun mietin, että miten ihmiset jaksavat elää. Tuntuu, että meiltä riistetään kaikki. Teemme töitä ja asian voisi melkein ilmaista niin, että me maksamme isommille herrastelijoille siitä, että saamme tehdä työtä ja elättää perheemme.
Tai no, en minä ketään kyllä elätä. Edes itseäni.
Ei tuollainen lattialuuttuna oleminen hirveästi motivoi hakeutumaan töihin. Opiskelupaikan vastaanottaminen on kuin lupautuisi sylkykupiksi yhteiskunnalle. Samalla jotkut ovat kovin ylpeitä siitä. Sen olen vannonut, että tasan yhden ammatin opiskelen ja jos en sillä itseäni voi elättää, niin perkele en sitten millään.
Vielä kuitenkin tulee päivä, kun minulla on oma yritys. Eikä lukiopellet naureskele minulle enää. Jumalauta, siinä vaiheessa he katsovat ylöspäin kun minulla on joku tarkoitus elämälleni ja he sen sijaan istuvat sossunluukulla miettimässä, että perkele.

Mutta juuri nyt tarvitsen aikaa itselleni. Minussa on paljon korjattavia asioita, enkä pääse niistä vain kieltämällä niiden olemassa oloa.
Tulen tarvitsemaan juoksua ja kirjoittamista tehdäkseni itsestäni ehjemmän, päästäkseni ylös tästä sotkusta, johon olen antanut itseni ajautua.
Juoksu tekee vahvemmaksi, kohottaa itsetuntoa kun saavuttaa edes jotain tavoitteita. Kirjoittaminen auttaa käymään asioita läpi, unohtamaan ne turvallisesti. Mutta ennen kaikkea miettimään niitä.
Juoksemisen kautta myös itsekuri alkaa löytämään omaa jalansijaa. Sekin on joskus ollut minussa vahva. Tällä hetkellä ei.
Itsekuri pysyy vain jos sitä harjoittaa jatkuvasti, eikä vain silloin tällöin kun sattuu huvittamaan. Yksi onnistuminen johtaa toiseen, itsetunto nousee ja itsekuri vahvistuu.
Juokseminen myös vähentää ahdistusta ja stressiä, tai yleisesti kaikkia mieleni heilahduksia. Energiaa ei jää varastoon, jotta sen voisi myöhemmin käyttää asioiden stressaamiseen ja murehtimiseen.

Minun on noustava ylös tästä sudenkuopasta.
Minä nousen ylös tästä sudenkuopasta.

(Olen enää 4,5 kg päässä ensimmäisestä laihdutustavoitteestani - kuten voi todeta, elämäni sujuu jokaisella sektorillaan paremmin kuin hyvin. Paremminkin silti voisi mennä, itselläni itseni kanssa.)

the midnight disease :::: the sight of the stars make me dream

Kun lakkaa puhumasta, ei loppujen lopuksi ole montaakaan paikkaa, mihin mennä.
Tätä voi hyvin verrata puhumisen lopettamiseen. Samalla tavalla halusin joskus vaientaa itseni. Yritän päästää irti ihmisistä, haluan nähdä, kuka kaipaa minua ensimmäiseksi. Vai kaipaako kukaan.
En tiedä, että kumpi sattuu enemmän. Se, että minua ei huomata nyt vai se, että minua ei huomata kun teen fb-itsarin.

Oikea kuolemani huomattaisiin, that's for sure. Kuolisin mielelläni muuten, mutta en voi sietää sitä tietoa, että miten tekopyhästi ihmiset tulisivat jeesustelemaan hautajaisiini. Puhuisivat paskaa siitä, miten hieno ja ihmeellinen ihminen olin ja miten surullista se on, kun lähdin niin aikaisin. Kuitenkaan tajuamatta, että HE olivat syy siihen, miksi en jaksanut enää. Tai pikemminkin se, että he eivät nähneet minua.
Enkä halua, että kukaan itkisi hautajaisissani. Mikä vitun oikeus kellään olisi itkeä siellä, kun kukaan ei itkenyt eläessänikään kanssani?
En voi ymmärtää sitä, että jos olen muka niin vitun tärkeä, niin miksi sitä ei voi näyttää NYT eikä vasta sitten kun olen mullan alla...
Jos ikinä kuolen johonkin, niin yksinäisyys on varmasti se, mikä vie hengen.

Olen nykyään hirveän vihainen, turhautunut ja kylmä. Istun mieluummin koneella, kuin olen rakkaimpieni kanssa. Pakenen mieluummin peleihin. Piirrän ja kirjoitan maanisesti vain kumittaakseni todellisuuden ympäriltäni. Unohtaakseni kaiken muun. On vaan paljon helpompaa elää kuvitteellisissa maailmoissa, kuin istua ja odottaa puhelimen soivan. Josko-minua-joku-kaipaisi-tai-tarvitsisi.
Mutta kun kukaan ei tarvitse.

Se on ristiriitaista, että tavallaan olen tällaista yksinäisyyttä odottanut. Tämä on samanlaista kuin vuosia sitten. Samalla tavalla rikkovaa.

Tätä olen odottanut, jotta voisin kirjoittaa. Kirjoitankin taas, muutakin kuin runoja tai blogia. Mikä tuntuu omalla tavallaan hyvältä.

• I don't know much about creative writing programs. But they're not telling the truth if they don't teach, one, that writing is hard work, and, two, that you have to give up a great deal of life, your personal life, to be a writer.
• Writing is the only thing that, when I do it, I don't feel I should be doing something else.
• Writing is hard work and bad for the health.
• Writing is a socially acceptable form of schizophrenia.
• When I say "work" I only mean writing. Everything else is just odd jobs.
• Writing is the most fun you can have by yourself.
• No one ever committed suicide while reading a good book, but many have tried while trying to write one.
• Writing is a solitary occupation. Family, friends, and society are the natural enemies of the writer. He must be alone, uninterrupted, and slightly savage if he is to sustain and complete an undertaking.
• I live with the people I create and it has always made my essential loneliness less keen.

>>NaNoWriMo<<

Seuratkaa ja kannustakaa tai ottakaa vaikka itsekin osaa.

Jalkarahinaa.

Myönnätkö unieni puutteellisuuden? Sen miten ne kertovat samaa tarinaa eri sanoin, kuten mekin, kaksi näkökulmaa yhdestä elämästä, vaikka ne näkökulmat ovatkin aika samanlaisia. Ei tarvitse kysyä tietääkseen mitä toisella on mielessä. Unieni ahdistavan surrealistinen maailma, jossa ei saa kiinni sanastakaan ja minun ajatuksenikin ovat vieraita. En muista jälkeenpäin heidän puhettaan tai äänenpainoa, muistan vain, että he olivat. Kuten olin minäkin. Susi ei ole ollut aktiivinen hetkeen. Huolestun jostain syystä, kun se ei ole vaatimassa minua taittamaan matkaani juosten. Vihaan sitä silloin, kun se ei anna minun olla rauhassa, vaan ahdistaa minua, pakottaa juoksemaan. Ajatukseni ovat veressäni kelluvia teurasjätteitä. Mätänemisestä aiheutuvia kemiallisia reaktioita. Iljettäviä. Tähänkö olemme tulleet? Minun turvapaikkanani toimineeseen sanamelskaan, johon sinun tunkeutuessasi loukkaannuin kovin. Tällaistako on paljastaa ihan kaikki. ...ja katsoa silti sinua vielä silmiin. Koppakuoriaisten rapina aiheuttaa päänsärkyä ja ärsytystä, mutta en silti raaski laittaa niitä hämähäkin ruoaksi. Voi, miksi et, ystäväni, voisi syödä kasviksia, kuten muutkin? Miksi minua ärsyttää tänään kaikki?

Mustanlihan kirous

Kotoisin ei-mistään. Menossa ei-minnekään. Sivustakatsoja, ainoastaan. Ikinä nähnyt mitään pysyvää. Ei edes usko, että on. Mutta joskus oli. Mitä sekään muuttaa. Ei mitään. Ei koskaan tule mitään, niin. Se ei ole yllättävää. Huominen on. Se, että se tulee. Vaikka luvattiin meteoriitteja taivaantäydeltä ja nälänhätä. Se tulee silti. Ruumis jäätymässä tien riitteiseen pintaan kiinni. Yöpaita päällä ja paljain jaloin, tai ei edes sitä paitaa. Lumi polttaa jalkoja. Verenkierto lakkaa. Minusta tuntuu, etten jaksa kävellä edes nurkan taakse nielemään haulikon piippua. Voisin niellä sen tässä ja nyt. Kaunis koriste vain käsipuolessa, ei osaa mitään, puhu mitään. On vaan ja hymyilee typeränä. Vihaan väkisin kirjoitettuja tekstejä. Niitä, että on muka pakko sanoa jotain vaikka ei oikeasti ole. Mikä tämä sitten on. Samanlainen. Ei minulla mitään sanottavaa ollut. Halusin vain kirjoittaa ja kertoa, että en osaa kirjoittaa. En herätä enää mielenkiintoa kenessäkään. Ihmettelen joskus itsekin, mitä minä täällä oikein teen.

Sanojen silta

Tassu on tassu ja askel on askel, oli se iso tai pieni. Jälki siitä jää, mutta ei ikuinen. Kylmyyden näykkiessä sormenpäitä, puhallan höyrypilven taivaalle ja tanssahtelen lumen narahtelun soidessa taustamusiikkina. Minä kuulun talveen. Sotarumpujen kumina ajaa minua kohti täydenkuun pyöreää syliä, sisälläni uinunut peto on herännyt. Merkki on annettu. Aseisiin, miehet. Käyttäkää hampaitanne.

Tuulen armoilla

Ota minut mukaasi. Sulje syleilyysi. Älä anna minun mennä, älä anna pudota. Olen vain varjo seinällä, tuuliviiri katolla. Niin hauras, niin levoton. Vaihtaen jatkuvasti suuntaa. Kuten tähtitaivas, olen olemassa, olen lähelläsi vaikka et näkisi minua. Minä vain odotan. Odotan ja odotan. Odotan hetkiä, jotka voin viettää sinun kanssasi, syleilyssäsi. Hetkiä, jolloin voin maata vieressäsi ja puhua. Kun voin olla vain minä ilman mustia salaisuuksiani ilman ahdistuksen värittämää menneisyyttä. Voin olla vain minä sinun seurassasi. Olla niin hauras ja levoton kuin minusta tuntuu. Voin kertoa kaiken, eikä minun tarvitse hävetä. Minun ei tarvitse piileksiä sinua. Koska tiedän, että olen riittävä sinulle. Minun ei tarvitse olla muuta, ei enempää, ei vähempää. En halua olla missään muualla, vain vierelläsi, vain sinun kanssasi. Silloin kun tuuli puhaltaa.

Maa makaa martona kohmeessa.

Lumi tuli yön aikana. Sillä välin kun jätimme hyvästejä. Minun sydämeni repeytyi irti rinnastani - minun viallinen sydämeni - kun näin miten pahaa sinun teki lähteä. Vaikka et kuitenkaan ollut lähelläni ollutkaan. Lupasin kestää. Mutta en minä tiedä, että kestänkö kuitenkaan. En voi lääkitä itseäni juoksemalla, en voi kuin odottaa ja antaa ajan kulua. Odottaa, että korjaako se minut vielä kerran. Sinua varten tällä kertaa, ainoastaan sinua varten. Minun ei tee mieli kirjoittaa. En osaa. En löydä sanoja. Marraskuu on tullut ja minun elämänlankani käy vähiin, päivä päivältä, yö yöltä. Minun ikäväni ei vähene, eikä rakkaus. Pelkään silti iltaisin, etten herää huomiseen. Pelkään, etten minä jaksa enää herätä. Että sydän on tullut tiensä päähän, ruhjoutuneena ihmisten leikkikaluna, ilman, että kukaan on sitä kerennyt oikeasti rakastaa. Rakastaa, kuten sinä rakastat - niin, että minuakin polttaa. Minuun sattuu. Repikää nämä saastat minusta pois. Minä en jaksa enää. En tiedä mitä tehdä, kun en voi taistella. Enkä osaa luottaa yhteenkään myrkkyyn, mitä minun on nieltävä. Olen niin sekaisin ikävästä. Kaipaan syleilyäsi, liikaa.

Säröinen silmä aamuharmaalla taivaalla.

Aamu ei tuo valoa. Ei kirkkaana, kaiken pimeyden pois ajavana. Ei sellaisena kuin sen muistan. Se laimentaa pimeyden hämäräksi, mutta hämärä ei koskaan mene kokonaan pois. Valo ei paista sisään tomumajani ikkunoista ja sen sisus peittyy hämärään, joka väkevöityy hiljalleen pään täyttäväksi pimeydeksi, mustuudeksi. Johon minäkin putoan ilman kädensijaa. Se nielaisee minut ahnaasti ja minä jatkan putoamista kaikkien kylmien aamujen lävitse. Putoan kunnes tuntuu enää mahdottomalta pudota, mutta pohja ei tule ikinä vastaan. Hetki, kun kyllästyy putoamaan, edeltää siipien aukaisua. Heräämistä. Kun ne avaa, liitää kuin itsestään ulos sen pimeyden ahnaasta kidasta. Mustat, kuumat ilmavirtaukset sen sisuksista vievät sinut kuin itsestään takaisin valoon ja siinä sinä olet taas, koskemattomana, voittamattomana. Et ikinä ruhjottuna tai lyötynä. Mutta entä jos syö siipensä pois ollakseen astetta kesympi? Astetta normaalimpi ja tavallisempi? Jos on väsynyt ainaiseen edestakaisin liikkeeseen. Väsynyt putoamaan ja pelastamaan itsensä. Välillä haluaisin painaa stop-nappulaa ja astella ulos elämästäni, tilanteista. Astua ulos siitä iänikuisesta edestakaisin, ylösalas liikkeestä. Astua ulos kuten bussista astutaan omalla pysäkillä. Makaat sängylläni kädet niskan takana, silmät kiinni. Puret huultasi. Hetki sitten hukuttautuessani jo valmiiksi olemassa olevaan ikävääni, huuliltasi kaikui lupaus ikuisuudesta, loppuelämästä, yhteisistä hetkistä. Silti minusta tuntuu, että olen liian vähän kanssasi. Nytkin istun tässä. Puolen metrin päässä sinusta. Liian kaukana. Puhelimestasi soi tuttu polkka, joka sotkee ajatukseni. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin juuri nielaissut oksennukseni. Sanavirta kiemurtelee sisälläni levottoman käärmeen tavoin, etsien ulospääsyä. Velloen pahoinvoinnin tavoin. Minun on annettava sinulle loppuaikani, vaikka minuun sattuu niin, että haluaisin repiä siipieni lisäksi pääni irti. Syleilysi on niin lämmin ja ihana.

Kaiken rakkauden takana musta on maailma.

Tiedän sinun tehneen minulle jotain luvatonta, kun viime yönä koin täysin viatonta halua kirjoittaa. Olen arvaillut niin kauan, että miksi minulta ei luonnistu mikään. Miksi kynä tuntuu niin ahdistavalta kädessä, miksi valkoinen sivu edessäni on niin ahdistava... ja yhtäkkiä minä haluan kirjoittaa. Arvailuni ja päättelyni ovat olleet turhia, en ole saanut vastausta, että miksi... Kaikki on pyyhkäisty olemattomiin. Sivu edessäni on tyhjä, miksi en siis kirjoittaisi? Kaksi viikkoa marraskuuhun. Tänä vuonna minä saavutan 50 000 sanaa.