Mustanlihan kirous

Kotoisin ei-mistään. Menossa ei-minnekään. Sivustakatsoja, ainoastaan. Ikinä nähnyt mitään pysyvää. Ei edes usko, että on. Mutta joskus oli. Mitä sekään muuttaa. Ei mitään. Ei koskaan tule mitään, niin. Se ei ole yllättävää. Huominen on. Se, että se tulee. Vaikka luvattiin meteoriitteja taivaantäydeltä ja nälänhätä. Se tulee silti. Ruumis jäätymässä tien riitteiseen pintaan kiinni. Yöpaita päällä ja paljain jaloin, tai ei edes sitä paitaa. Lumi polttaa jalkoja. Verenkierto lakkaa. Minusta tuntuu, etten jaksa kävellä edes nurkan taakse nielemään haulikon piippua. Voisin niellä sen tässä ja nyt. Kaunis koriste vain käsipuolessa, ei osaa mitään, puhu mitään. On vaan ja hymyilee typeränä. Vihaan väkisin kirjoitettuja tekstejä. Niitä, että on muka pakko sanoa jotain vaikka ei oikeasti ole. Mikä tämä sitten on. Samanlainen. Ei minulla mitään sanottavaa ollut. Halusin vain kirjoittaa ja kertoa, että en osaa kirjoittaa. En herätä enää mielenkiintoa kenessäkään. Ihmettelen joskus itsekin, mitä minä täällä oikein teen.