I feel sick.

Lupasin mennä tänään kahville äitini luo. VW tulee myös. Ja koirat.
Heräsin hieman ennen aikojani ja aloin märehtimään arvottomuuden tunnettani. Osittain kai johtui jälleen yhdestä VW:n linkittämästä työmainoksesta, osittain IG:ssa törmäämääni kuvasta.

Piti olla aikaa märehtiä tätäkin yksinään ja kunnolla, mutta äiti laittoi juuri viestin, että tulee kohta hakemaan meitä, joten nyt sillekään ei sitten ole aikaa. Tunnin verran siinä menee ennen kuin se tänne ehtii, mutta silti.

En saanut taaskaan kurssia valmiiksi. Tällä kertaa siitä tuli tosin O ja minulla on vuosi aikaa saada se valmiiksi. Syksyllä oli muistaakseni uudestaan tämä kurssi, joten minulla on ihan hyvät mahdollisuudet ehtiä ajoissa. Nyt ei vain ollut voimaa vääntää sitä loppuun. Olen myös todella epävarma seuraavasta jaksosta, enkä haluaisi ajatella sitä, sillä tällä hetkellä pelaaminen kiinnostaa minua enemmän kuin mikään "tulevaisuuteen sijoittaminen".

Tuntuu jatkuvalta uskottelulta itselleni, että tämä on vain tulevaisuuteen sijoittamista, mutta alan epäillä omia tarkoitusperiäni. Olen ollut puoli vuotta koulussa ja minulla on 2½ kurssia valmiina, nekin kaksi kurssia on vain hyväksikatsottuja. Olen toki ollut 2 kk vakavasti sairas tuosta 6 kk, joten en tiedä voiko minulla edes olettaa olevan energiaa opiskella. Tai siis, lienee kai ihan luonnollista, että oma terveyteni ja hyvinvointini kiinnostaa enemmän kuin se fakta, että pitäisi painaa kursseja kasaan, kuten alun perin oli tarkoitus.

Näitä aamuja kun edellisenä yönä on pelannut liikaa, juonut liikaa pepsiä ja pitäisi muka saada itsensä liikkeelle ennen iltaa. Nesteenvähyys oksettaa. Käytännössä kärsin krapulasta. Melkein, mutta en ihan kuitenkaan. Alkoholiahan en voi loppuelämäni aikana juoda, mutta se ei ole suuri menetys, sillä en ole sitä tähän ikäänkään mennessä nauttinut juuri lainkaan. Alkoholismista ei ole vaaraa siis minun kohdallani. Enkä pysty erinäisiä ruoka-aineitakaan enää nykyään syömään kuten ennen. Sokerista tulee kipuja ja huono olo, rasva suurina annoksina nautittuna aiheuttaa kipuja.

Haluaisin uskoa, että tällä kaikella on jokin syvempi tarkoitus, mutta en ole siitäkään enää varma. Minulla on ollut viime aikoina vaikeaa uskoa yhtään mihinkään, sillä alan pitää itseäni ja omaa älyllisyyttäni epäuskottavana, jos uskon johonkin muuhun kuin tähän hetkeen. Tiedät mitä tarkoitan.

Kyseenalaistan nykyään liikaa asioita ja nykyään helposti myös itseäni.

Mutta minun täytyisi jo valmistautua. Jääköön tämä tarinatuokio tähän. Jatkan ehkä kun palaan tai todennäköisesti en - pelaan sitten kun palaan, ellen mene nukkumaan.

Tästä se taas alkaa, hommat vasta aluillaan, kaksi konetta jonossa odottaa…

Päivät ovat pitkiä ja väsyttäviä. Loppuviikon kestää, mutta tiistaisiin ja maanantaisiin on vaikeaa motivoitua. Syysloman jälkeen tosin vaihtuu jakso, että ei tarvitse sen pidempää niitä tuskastella. Toisena vuotena vasta vissiin lisää ATTO-opintoja? Näin ainakin muistelisin.

Henkilökortti-/kulkulupa-asiat ovat vasta alkaneet edetä; koulutus suoritettu ja huomenna sekä perjantaina valokuvaus kortin kuvaa varten. Opiskelijakorttia en ole hakenut, enkä oikeastaan edes jaksa. Syömässä en “mölymäellä” kuitenkaan käy, sillä liikaa ihmisiä, hälinää ja liian vähän aikaa syödä. Eli en tarvitse sitä mihinkään.

Olo on ajoittain aika juminen, en tiedä puhunko päivän aikana paljon mitään, ainakin pääni sisällä itseni kanssa, jos en muuten.

Olen taas miettinyt paljonkin sitä, että onkohan minulla aspergerin syndrooma. Se antaisi vastauksen aika moniin ‘outouksiini’ ja ehkä etenkin siihen, että miksi joskus ajattelen asiat todella monimutkaisesti. Toisaalta tekisi mieli käydä tutkituttamassa nuppi, mutta toisaalta siihen rumbaan ei huvita taas lähteä. Eikä virallinen diagnoosi kuitenkaan muuta asiassa yhtään mitään; se ei muuta sitä, kuka minä olen. En myöskään varsinaisesti halua papereihini lukemaan mitään, mikä saattaisi vaikuttaa tulevaisuuden suunnitelmiini.

Välillä tuntuu, että aika kulkee liian nopeasti. Viikot vaihtuvat kuukausiksi huomaamatta. Tuntuu, ettei edes viikonloppuna ehdi irroittautumaan arjesta kunnolla. Jatkuvasti on väsynyt olo, mikä vetää mielen ajoittain todella alakuloiseksi ja itkuiseksi.

Tilannetta saa ajoittain hieman korjattua nukkumalla koulun jälkeen tai viikonloppuisin hieman pidempään, mutta ei sekään hirveästi auta, kun vuorokaudesta tuntuu tunnit loppuvan kesken kaiken nukkumisen takia ja sitten jatkuva kiireentapainen hektisyys stressaa. Eikä kyse ole siis siitä, etteikö mitään ehtisi tekemään, vaan kun ei vain yksinkertaisesti jaksa, vaikka miten haluaisi tai pitäisi.

Silti olen edelleen sitä mieltä, että ala on kiva. Opiskeluympäristö on jostain syystä parempi, kuin mitä on aikaisemmin ollut, enkä osaa sitä eritellä, että miksi tai mikä siitä tekee paremman. Viihdyn ja se on kai se pääasia.

Jotain koen sisäistäneenikin, sillä esimerkiksi olen matemaattisia kaavoja oppinut “pyörittelemään” ja laskimen kanssa aika harvoin lasken väärin. Oma pääni sitten onkin laskimena sellainen, missä mättää ja päässä laskemisesta en selviä, vaikka miten yritän tai haluaisin. Kokonaiset luvut menevät, mutta desimaalit ja murtoluvut/jakolaskut eivät onnistu. Mikä sinällään on melko kurjaa. Pääni ei ole tietokone. Eikä se sellaiseksi ihan heti muutu, jos ollenkaan. Olen kuitenkin matematiikan kanssa paininut koko kouluhistoriani ajan ja se ei vieläkään helpoimpiin asioihin kuulu, mutta jokainen “lähes oikein” laskettu lasku on minulle itselleni ollut suuri asia tai ylipäätään se, että tajuan itse, missä olen virheen tehnyt ja voinut sen sitten korjata.

Mutta jos lähtisi uneskelemaan, sillä viikko ei vielä ole ohitse…

Vähenevät lentopäivät sielunelämän vie kaamokseen…

But I believe that they are free.

En muista milloin olisin kirjoittanut kunnolla mitään. Milloin olisi ollut oikeasti jotain sanottavaa. Eikä tämä tarkoita sitä, että olisi huonoa, jos ei ole sanottavaa. Minun kohdallani se yleensä merkitsee sitä, että kaikki on hienosti, kun en koe tarvetta avautua minnekään.

Eikä sillä, että menisi huonosti sen takia, että päätin kirjoittaa. Olen onnellinen ja voin hyvin.

Tj 5 ja en kai olisi syksyllä uskonut, että päädyn lähtemään Naisten Valmiusliiton harjoitukseen. En meinannut edes uskaltaa ilmoittautua ja toivoinkin tavallaan, etten tulisi valituksi, koska minua pelotti. Alussa oli pelkoa, välillä todella irrationaalista sellaista. Tuntuu oudolta ajatella, että millaisen tunnemylläkän olen käynyt läpi. Mutta tärkeintä on se, että olen menossa sinne. Haluan sitä enemmän, kuin pelkään.

Asiat taas toisessa kädessä eivät ole menneet lainkaan siten kuin olisin toivonut – en saanut ensimmäiseen opiskeluvaihtoehtooni edes haastattelukutsua, myöskään kesätöitä ei ole tiedossa. En edes tiedä toteutuvatko muut opiskeluvaihtoehtoni. Mutta yritän elää hetkessä ja olla stressaamatta asioista, joihin en tällä hetkellä voi missään määrin vaikuttaa. Toiset ovat ehkä hyvillään siitä, miten opiskelukuvioni nyt nasahtivat, heidän mielestään en kyseiselle alalle kuuluisi. Suokoon heille heidän mielipiteensä – he eivät tiedä, mitä minä sisälläni tunnen. Heillä ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.

Hetkittäin tajuan miten sulkeutunutta ja yksinäistä elämää loppupelissä ylipäätään elän. Haluaisin nähdä ihmisiä, käydä ulkona ja kaupungilla kuten joskus ennen. Haluaisin ystäviä, kuten joskus oli. Sitten taas, en kuitenkaan kaipaa mitään hössötystä, tai ihmissuhdedraamaa. Totean olevani tyytyväinen nykyiseen, vaikka sosiaalisesti aktiivisempi elämä ei tekisi pahaa.

Painonpudotus on ollut olematonta vuoden alusta. Oli varsin merkittävää ymmärtää, että ongelmani ei ollut liian vähäinen liikunta, vaan vääränlaisen ruoan syöminen. Liikuntaan on helppo motivoitua, mutta mitä vittua voi tehdä hyvän ruoan edessä? Siihen sortuu tahtomattaan, ilman kontrollia. Se on riippuvuus, jonka kanssa on pakko oppia elämään, koska ilman ruokaa ei kuitenkaan voi elää.

Välillä olen ollut siinä tilassa, että suklaa korvaa seksin ja kaiken vääryyden maailmassa. Mitä vittua oikeasti. En halua olla mikään ruoan orja. Asialle on helppo nauraa, sitä on vaikeaa ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.

Miten monta kertaa olen tänäkin keväänä luvannut itselleni, etten syö enää ikinä, ja kuitenkin päivät ovat olleet toistensa kaltaisia – ei ahmimista, mutta jatkuvaa periksi antamista mieliteoilleen. Sitten on niitä hetkiä, kun haluaa vain paeta ruokaa ja jääkaapissa pelkkää ahdistusta, ruoan välttelyä.

Sitten on valvottuja öitä, joita ei osaa selittää itselleen. Jännittää törkeästi. En tiedä, miten nukun seuraavana viikkona. Miten voin saada unta, kun vain mietin, että löydänkö oikeaan bussiin, osaanko oikeaan paikkaan, minkälainen koko viikonloppu tulee olemaan.

Eikä sekään kai ole muuta, kuin yritys todistaa itselleni, että minä hengitän vielä ja olen vahvempi, kuin kukaan koskaan osaa arvata.

yksinäiset väittelyni kanssa hulluuden

Suojeleva pala hopeaa on ollut poissa sydämeni lähettyviltä liian kauan. Olo on tuntunut perin alastomalta ilman sitä. Sen tuttu paino on puuttunut.

Koira on käpertynyt keräksi. Se iltaisin hourailee kivuissaan rakastamisesta ja astuu väkisin pikkulapsia.

Joskus vajoan omaan pienuuteeni ja panikoin, koska en halua epäonnistua.

Kai minun pitäisi alkaa taas meditoimaan. Istua pimeässä huoneessa ja laskea sydämenlyöntejä silmät kiinni.

En tiedä mitä minun pitäisi kirjoittaa suojattomuudessani. Tiedän asioita, joiden tietämisellä ei ole merkitystä.

Joinakin hetkinä on vain turha taistella vastaan; sinua käytetään kuitenkin, teitpä minkä teit.

En tiedä vieläkään mitä on Vapaus ja sitä minä kai lähdinkin etsimään aloittaessani Sinfonian.

Joskus on kai vain parempi sulkea mielestään ne asiat, joita ei voi muuttaa tai unohtaa täysin.

Pysyä jatkuvasti liikkeellä, ja paeta.

Jos jotain inhoan, niin tätä epäuskoa itseäni kohtaan. Tänään on taas tuntunut, ettei minusta ole mihinkään. En jaksa uskoa, että on.

Ymmärsin miksi turvallisuus ja puolustus kiehtoo; se totuus siitä, että olen tuntenut oloni turvattomaksi silloin kun asuin vanhempieni kanssa. Tavallaan se on läsnä vieläkin, vaikka sinällään oloni ei ole uhattu tai pelokas. Turvattomuus johtuu enemmänkin minun ja vanhempieni suhteesta. Silloin joskus osastolla tunsin oloni todella turvattomaksi, kuin olisin ollut tulilinjalla jatkuvasti, ilman suojaa.

Turva-ala ajatuksena tuo turvaa. Tavallaan kai tiedän, mitä haluaisin tehdä. Mutta ainoa kysymys on se, pystynkö ikinä saavuttamaan sitä. Aikaisemmin tuntui, etten jaksa olla koulussa ja nyt olen tehnyt varsin vakaan päätöksen siitä, että ehkä ensi keväänä haen. Samalla on pelottavaa miettiä miten kauan oikeasti on siihen, että astun palvelukseen – siihen ei nimittäin ole enää todellakaan pitkä aika. Minua pelottaa, myönnettäköön se. Pelkään epäonnistumista, sitä ettei minusta kuitenkaan olisi täyttämään omia haaveitani. …vai ovatko ne edes omiani… en tiedä.

Ymmärsin myös sen, että omat vanhempani ovat vahingollisia minulle. En haluaisi, mutta joudun ottamaan vielä enemmän etäisyyttä heihin. Itseni ja oman hyvinvointini vuoksi.

En oikeastaan jaksa miettiä tulevaisuutta, ennen kuin olen saavuttanut kaksi seuraavaa etappia. Mielessäni on jonkinlainen kartta, mutta en tiedä uskallanko suunnistaa sen mukaan.

Kerrankin kun olisin varma jostain, en uskalla elää sen mukaan.

Hyvä olo ja itsevarmuus kestivätkin jo liian pitkään. Ehkä tämä on ansaittua.

Tällainen mitätön raukka kun olen.

Ei tarvitse kaukaa etsiä syytä vainoharhaisuudelleni. Toivoisin, ettei se olisi verissä, mutta kasvatuksessa ainakin.

Toisaalta sama jääräpäisyys loistaa. Neuvojen vastaanottamattomuus. Ei ole vaikea nähdä, kenen tytär oikein on..

Kuitenkin sisimmässäni haluaisin olla täysin eri ihminen. Kaikkea sitä, mitä en ole. Tuskin ikinä olenkaan.

Joskus toivoisin, että minullakin olisi ollut samanlaiset vanhemmat, kuin tuntemillani ihmisillä; yhtä lämpimät, välittävät, tukevat.

Kaiken sen sijaan sainkin painostavat, häpeävät, hyljeksivät ihmiset. Kaikki ne toiveet, joita en ole onnistunut täyttämään ! Enkä ole silti vieläkään oppinut elämään itselleni.

Enkä ole kasvanut aikuiseksikaan näiden vuosien aikana. Tunnen itseni vieläkin 15-kesäiseksi tytönhupakoksi, vaikka jokin silti jossain on jollakin tavalla muuttunut.

Välillä tuntuu, että täytyisi päästä jonnekin pois, missä olisi tilaa huolehtia itse itsestä.

Tavallaan inhoan sitä, että minusta on kasvatettu suorituskeskeinen mielistelijä. Se on johtanut siihen, että en tee elämässäni mielestäni mitään oikein, enkä jaksa enää yrittää ja ryven tässä itsesäälissä, tietämättä totellako omaa vai toisten tahtoa. Jos sellaista omaa tahtoa minulla edes on.

Jopa se, että koiralla on maha sekaisin, saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi koiranomistajaksi – minusta siis ei edes ole ruokkimaan ja hoitamaan nelijalkaista… miten minusta siis mihinkään muuhunkaan olisi.

Jatkan siis pakomatkaani vielä. Vaikka kaikki varastetut unelmani yhä kummittelevat mielessäni. Sen vielä sanon, että mielestäni on ikinä, milloinkaan, missään tilanteessa väärin sanoa nuorelle ihmisille, että sinusta ei ole täyttämään omia unelmiasi.

Siksi minusta ei tullut, eikä ikinä tule, astrogeologia.

kauniit rakkaustarinat

Tunnen itseni näkymättömäksi. Olen odottanut, että olisi jotain kerrottavaa, mutta mitään ei tule. Pää pysyy tyhjänä silloin kun mieliala on jotenkuten maan päällä lipuva. Sitten kun se maa tulee vastaan, on helppo myöntää kaikki virheensä ja se, että tarvitsee ehkä jonkun ulkopuolisen apua. Vaan kun en osaa ottaa apua vastaan.

On oikeasti ollut paha olla. Ollut jo pidemmän aikaa. Kaikki tuntuu mustalta ja tunnen epäonnistuneeni. Tuntuu vaikealta nousta sieltä syvänteistä, vaikka mieli keveänä se ei vaikeuksia tuotakaan. Silloin ei tosin tuota vaikeuksia edes uskoa siihen, etteikö minusta vielä olisi johonkin. Mutta kuten sanoin; kun maa tulee vastaan, ei ole pois pääsyä.

Nautin monista asioista, joita teen. Minusta on ihanaa elää; silti on jokin lähtemätön minussa, joka heittää varjonsa todellisuuteni päälle. Myönnän taas eläneeni enimmäkseen pääni sisällä ja olleeni varsin väsynyt kommunikoimaan, sen tähden, etten jaksa todellisuutta. Vaikka ei tämä niin karseaa ole, muuten kuin yksinäisyyden osalta. Mutta sekään ei muutu, jos en itse tekisi sille jotain. Mutta en osaa.

Näkymättömyyden tunne tulee siitä, että kukaan ei huomaa olemassa oloani. Tuntuu, että saan koko ajan taistella, että tulen huomatuksi ja kuulluksi. Silti tuntuu, etten tule siltikään.

Olen harkinnut hankkiutuvani eroon facebookista, nähdäkseni, että kuinka moni oikeasti jää sen jälkeen. Kuinka moni pitää yhteyttä sen jälkeen. Tuskin kovin moni, kun nytkään ei pidä kukaan… ja koen itse sen uuvuttavaksi, että joudun roikkumaan ihmisissä ja lähes kerjäämään nähdyksi tulemista. En halua sitä. Haluaisin, että edes joskus minulla olisi ystävyyssuhde, joka perustuisi vastavuoroisuuteen; saisin siis oikeaa vastakaikuakin joskus.

Joku viisas joskus sanoi, että uhrautuvaisuudesta joutuu kärsimään, että se polttaa loppuun. Minun myönnettävä, että se henkilö oli oikeassa.

Silti en pääse eroon syyllisyydestä, joka tulee siitä, että koen kääntäväni selkäni ihmisille.

Ehkä suurin syy näkymättömyydelle onkin se, että en itse huomaa itseäni?

Y k s i n ä i s y y s j a s e n j ä i s e t h a m p a a t

raatelevat minua. Rikkovat herkän sudennahkani, saavat sen nirhautumaan mustelmille.

Taistella vai ei, ka siinä kysymys. Toinen soturinvaistoinen sai minut hetkeksi uskomaan tulevaisuuteen, mutta tänä yönä menneisyyden painostavuus nappasi minut kiinni ja raiskaa nyt minua uudestaan ja uudestaan. Eikä minulla ole voimaa laittaa vastaan.

Minä pelkään aivan tavattomasti; pelkään nyt tekeväni uudestaan samat virheet, kuin edellisen koiran kanssa. Entä jos en enää osaa kasvattaa koiranpentua?

Epävarmuus pureskelee nilkkojani poikki, estäen minulta paon. Vai antaudunko minä vain sille? Onko se totta, etten voi paeta sitä ja sen kumppania, jota kutsutaan Peloksi?

Miksi ne aina haluavat satuttaa ja pilata kaiken? Pahoinpidellä minut niin sisältä kuin ulkoa.

Miksi alistun niille? Miksi alistun kaikille, jotka kävelevät ylitseni?

Tunnelukkotesti sanoo, että vahvin lukko on Uhrautuvaisuudessa, jonka takia kärsin niin paljon ihmissuhteissani. Ulkopuolisuus ja Uhrautuvaisuus.

Haluaisin vaan sulkea ihmiset pois ympäriltäni, mutta kun se vaan sattuu niin paljon. En tiedä, että tekeekö se elämästäni yhtään sen helpompaa, että elän heidän varjossaan, josta sitten katselen heitä ja heidän elämiään haikeana ja kipeästi toivoen, että voisin olla osa sitä. Kaikkien vuosien jälkeenkin.

Miksi annan ihmisten käyttää minua? Hyötyä minusta ilman vastapalkkaa; vilpitön avunanto on nyt eriasia. Haluaisin vain tasapainoisen ystävyyssuhteen, jossa en olisi vain se henkilö, joka antaa ja tekee kaikkensa, mutta ei saa edes kiitosta takaisin.

Olen henkilö, jota ignoorataan päivästä toiseen, mutta roikkuu silti uskollisesti peesissä.

Helvetti, en mä ole kenenkään koira.

Herään aamulla valkoisen turkin seasta. Haparoin sudenkarvaa unisesti ja mietin, että miten tutulta se tuntuu.

Näin taas viime yönä unta kouluunlähdöstä, isästä sekä koirista. Se oli aika kummallinen uni, mutta en muista siitä juuri mitään. Vain sen, että menin taas kouluun.

Taas tuntuu pärjääminen siellä hyvin mahdolliselta, vaikka järjellisesti tiedän, että se kaatuu siihen samaan kuin aina ennenkin. Ahdistus siitä, että tiedän, etten osaa. Vaikka tiedän, että oppimista varten olen siellä. Mutta en ole esimerkiksi ruotsissa edes ammattikoululaisen tasolla, puhumattakaan matematiikasta. Tavallaan olen kyllästynyt olemaan erityinen, kyllästynyt siihen, että painin aivan eri sarjassa.

Kyllästynyt olemaan riittämätön. (Ennen kaikkea itselleni.)

Eikä ongelma tietenkään ole yksin nuo, vaan liikuntatunnit. Ajatus niistä on aivan käsittämättömän ahdistava. Tai yleensäkin koko kouluilmapiiri on ahdistava. Ahdistava ajatus.

Pyyhin kielteiset ajatukset pois, vaikka sormet niitä kirjoittavatkin. En salli niitä. Niiden kautta olen heikko, kielteisen ajattelun kautta olen heikko. Perfektionismistani en kuitenkaan suostu luopumaan, olkoon sitten vaikka kuinka sairasta. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja minä en aio olla tyytyväinen.

Tästä ruumiista on muuhunkin ! Minä aion ruoskia sen muun ulos sieltä, sen on tultava ulos, tiedän, että se on siellä ! Tässä kehossa on vahvuutta, käsittämätöntä vahvuutta. Vaikka olen nainen.

Se on jännä, että miten vahvaksi itsensä tunteekaan riittävällä itsekurin määrällä.

Pidän siitä tunteesta, kun liikkumattomuus ahdistaa ja on vaikea pysyä paikallaan. Tykkään tästä uudesta levottomuudesta.

Tykkään myös siitä, että on sitä itsekuria tehdä niitä valintoja ruoan suhteen. Vaikkakin välillä olen antanut tietoisesti periksi, jos on tehnyt mieli jotain erityistä.

Koen silti onnistuneeni, edes jossain.

miehet soutakaa ! airot tahdissa käskyjen !

Päätä särkee. Uneni ovat olleet väsyneet, vähäiset, puutteelliset ja tyhjät.

Itse asiassa nukkumaan meno eilen oli lähes mahdotonta, vaikka uni toisaalta kyllä tulikin saman tien, kun sain pääni tyynyyn, vaikka tuntuikin aluksi siltä, etten tule nukahtamaan pyörimättä ensin sataa vuotta hereillä.

Mietin taas tulevaisuuttani, tein suunnitelmia. Ei todellakaan ole pitkä aika, kun on aika käydä toteuttamaan… unelmiaan?
Kaipa ne niiksi lasketaan. Tavoitteiksi sitten ainakin, jos ei unelmiksi.

Eräs koira, tuolla kaukana jossakin, on myös saanut jälkikasvua. Siitä hyvällä onnella yksi olisi meidän.

Inhoan tuntea itseni tyhmäksi tai muuten epäonnistuneeksi, myös pettymys on inhottava tunne. Pelkään liikaa.
Siksi en taas saa auki erästä sähköpostia. Siellä se nököttää virtuaalisessa postilootassani, mutta käteni ei suostu tottelemaan. Siksi ei taas auta kuin odottaa Kulkijaa.

Tästä käytöksestä olisi päästävä eroon. En vain tiedä miten. Minua oikeasti        p e l o t t a a.

Niin naurettavalta kuin kuulostaakin. Mieluummin uisin järven ympäri yksin, kuin luen tuon sähköpostin yksin.

Sudentassuni tavoittivat maan eräänä iltana, kun en saanut unta. Hengitin rauhallisesti ja aloitin loikan, tavallisesti loikka kestää iäisyyden, seuraavaan aamuun. Nyt laskeuduin päivän paisteesta vielä lämpimänä olevalle asfaltille kynnet rapsahtaen vaimeasti. Muotoni on tullut takaisin.

Sen villiys sykähteli suonissani ja vaistot tuntuivat vahvoina. Ei sanoja, ei ajatuksia. Pelkkiä reaktioita, liukuvaa liikettä. Vahvoja lihaksia sudenkarvan alla. Liikkeiden vaivattomuus tuntui taivaalliselta oman kömpelön ihmisruumiini jälkeen.

Sen voima on voittamaton.

Minulla on tappajan vaisto…?

Jahtaan omaa häntääni. Todellisuus muuttuu aste asteelta sekavammaksi.

Yritän elää sen mukaan mitä haluan. Kuunnella sydäntä, kuunnella itseäni. Tehdä juuri niin kuin tuntuu hyvältä. Mutta järki sotkee väkisin mukaan ja sekoittaa kaiken. Armeija tuntuu oikealta. Kyllä, mietin sitä taas. Mietin sitä itse asiassa koko ajan. Tajusin senkin, että 2014 ei ole kaukana, jos silloin aion astua palvelukseen, minun on aloitettava työnteko jo nyt. Lisäksi, minun on ensi vuonna täytettävä hakemukseni. Enkä tiedä edes vielä, että minne haluan. Ehkä ystävän neuvoa noudattaen sissiksi, tai omaa sydäntä kuunnellen ilmavoimiin. En oikeastaan usko, että mihinkään erityistehtävään minusta on, vaikka toki nekin houkuttelisivat. Erikoisrajajääkäri etenkin.

Yritän kasvaa henkisesti, rohkeutta ja tahtoa on, mutta ne on jossakin kaiken epävarmuuden ja epäonnistumispelon alla. Täytyisi vaan luottaa itseensä ja uskoa, että minusta on siihen.

Tämä päivä ollut merkillinen; eräillä lenkkipoluilla kulkiessani, yrittäen järjen mukaan suunnistaa, eksyin muutaman kerran. Antaessani jalkojeni viedä, vaistojeni kuljettaa, löysin oikealle polulle hukatakseni sen taas yrittäessäni järkeillä tilannetta ja suuntaa.

Isä olisi viihtynyt armeijassa. Hänenkö jalanjälkiään seuraan? Viihtyisinkö minä siellä? Mitä enemmän imen itseeni tietoa, sitä enemmän haluan sinne. Sitä enemmän se minua kiinnostaa.

En ole kenellekään oikeastaan puhunut tästä. Veljeni oli ensimmäinen, joka ikinä koskaan tiesi näistä haaveistani. Sitten Kulkija ja viimeiseksi olen äidilleni maininnut, kun tämä alkoi kuulustelemaan tulevaisuussuunnitelmiani. Myös ainakin kaksi ystävääni tietää, joskaan eivät ymmärrä. Heidän mielestään kyseisessä touhussa ei ole mitään ideaa. Mutta jos tuolta syrjältä on asiaa ajateltava, onko missään touhussa mitään järkeä?

Isälleni en ole kuitenkaan rohjennut kertoa. Muistan sen joskus puhuneen halventavaan sävyyn naisista armeijassa, joten en ole uskaltanut kertoa. Jossain vaiheessa tosin on varmaan kerrottava, mutta sen aika ei ole vielä. Oikeastaan en aio mainita juuri kellekään (kuulostaa hassulta, kun kuitenkin muutama tietää jo) lähdöstäni. Enkä aio siitä muutenkaan mitään numeroa tehdä; jos joku kysyy suoraan, kerron kyllä. Mutta oma-aloitteisesti en aio tätä tietoa muille jakaa. Teen tämän itseni vuoksi, en muiden. Teen tämän omasta tahdostani, omasta haaveestani, enkä muiden.

Tämä ei ylipäätään ole muiden elämää, vaan minun.

Silti niin perin sekavaa ja monimutkaista. En usko, että jaksan koulussa istua, vaikka kuinka yrittäisin. Ei minusta tule koskaan mitään ihmeellistä, en jaksa lukea edes itseni tähden. En ole ylioppilasainesta, enkä mitään muutakaan. Olen liian yksinkertainen ihminen sellaiseen, yksinkertainen mihinkään mammonan käärimiseen. Haluan elää ja kokea asioita, vain niillä ollut merkitystä tähänkin asti; kokemuksilla, sillä, että nautin elämästä.

Tuntuu hyvältä tehdä asioita itsensä vuoksi.

No voi sie hullu kun markan maksoit, mie sain kopeekalla...

...mie sain sängyssä viltin alla ja sie sait lattialla...

Aamuöisin mieleni tekisi mieli painua pitkin peltoja ja metsiä hukkana. Silti en saa itseäni muuttamaan muotoani enää. Joskus mietin, että juoksinko suteni loppuun.
...vai onko tämä vain sen perinteisiä katoamistemppuja?

Maailmassani ei ole enää muuta kuin sudet. Nekin enimmäkseen häälyviä varjoja aamu-usvaisen suonlaidalla. Huomaan juoksevani Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa ja kärsiväni levottomuudesta. Varsinaista ahdistusta ei ole ollut, enkä kai ole kovinkaan huolissani mistään muustakaan.

Olen vakuuttunut, että kaikki - etenkin unettomuus - johtuu vain keväästä ja lisääntyneen valon määrästä. Ihmiskehoni ei pysy tämän kaiken muutoksen mukana, eikä kai se sudenpuoliskokaan. Sillä kai se omilla teillään onkin.
Samalla tavalla sitäkin houkuttelee luonto, metsä, suo, järvi.

Talvikausi on selviytymistä, kesällä voi elääkin hieman.

Olen päntännyt rohdoskasveja päähäni. Huomenna ajattelin tehdä ehkä yhden tai useamman riipuksen ja ehkä riimuja.
Käydä tietenkin juoksemassa Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa.
Niin, ja tietenkin piirtää. Mitään muuta en olekaan tehnyt pitkään aikaan; vain piirtänyt ja kirjoittanut.

Tunnen pursuavani energiaa, hyvää oloa, yhteenkuuluvuutta ja onnea; elämää. Olen osa metsää, osa luontoa. Tuntuu niin tavattoman hyvältä.

Haluaisin vain olla ulkona, sammuttaa vapaudenjanoni.

Tänään kiivetessäni puuhun, tunsin pystyväni mihin tahansa. Tunsin itseni niin tavattoman vahvaksi ja voimakkaaksi. Jos minulla olisi häntä ihmiskehossa, se olisi ollut pystyssä, ilmaisemassa itsevarmuuttani.

Vaikka kiipesinkin sinne puuhun osittain siksi, että halusin kuvan itsestäni siellä ylhäällä. Mutta huomasin voivani päästää irti, heittäytyä asioihin; pystyin seisomaan siellä vahvana, pää pystyssä ja katse kaukaisessa horisontissa.

Laskeuduttuani puusta, mieleni olisi tehnyt vain kiivetä lisää. Lihastyöskentely tuntui hyvältä. Haluaisin juosta, haluaisin ulvoa; silkasta riemusta ja elämästä.

Kumpa ehtisin, edes pariksi päiväksi, metsään yöksi. Minä todella nauttisin siitä. Koko pitkän talven olen vain kaivannut puiden öistä kuisketta ja villejä ketunhuutoja yön pimeydessä. Jalkani ovat halunneet kulkea, kohdata tien kivet ja kannot.

Kaipaan vapauteen; ulos näistä betonilaatikoista.

Pystyn mihin haluan, mutta minun on vain päätettävä onnistua.

Palava talvi

Se on mielenkiintoista, miten oma päänikin jo ilkkuu minulle. Unet, joita näin, olivat niin lapsellisia.
Opettaja oli sama, kuin aina ennenkin. Se viimeisin naisopettaja. Se ainoa oikea opettaja. Se ainoa, johon olen ikinä luottanut. Se, jota en pidä vihollisena. Juuri se.

Sain eteeni sillä tunnilla AAPISEN, 1.-4. luokan oppikirjan ja jo valmiiksi täytetyn vihkon.

Uni oli jotenkin vaan liikaa. Tiedän, että en ole edistynyt mihinkään suuntaan sitten peruskoulun. Herätessä oli taas vaikea olo ja ensimmäinen ajatus jotakin siihen suuntaan kuin "kiitos tästä".
Olen niin pilalla, että jopa itse vittuilen itselleni? Might be.

Tajuilin asioita eilen suihkussa. Suihku on hyvä paikka filosofoida ja mietiskellä asioita.
En uskalla elää, koska pelkään epäonnistuvani. Se on se asia, jonka tajusin. Sitten tajusin vielä senkin, että jos pelkään epäonnistuvani, enkä sen vuoksi elä, olen jo valmiiksi epäonnistunut. Got the point?

Mutta ei se elämä helpotu sillä, että olen tekemättä mitään, koska pelottaa. Tavallaanhan olen invalidi. Ahdistus on invalidisoivaa. Epäonnistumisen pelko rajoittaa elämääni. Huono itsetunto rajoittaa elämääni. Sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa elämääni.

Näin ollen maailman typerin ratkaisu oli lopettaa koulu. Mutta en voinut pärjätä siellä ilman Kulkijaa.
Senkin minä tajusin, että Kulkijasta on muodustunut minulle ihmiskilpi. Asetan hänet aina maailman ja itseni väliin. Hänen kanssaan olen turvassa.

Välillä toivon, että tämä elämä annettaisiin sellaiselle, joka sitä tarvitsee ja osaisi arvostaa. Sillä minusta tuntuu, että en aina pysty olemaan niin hyvä itselleni, kuin minun pitäisi olla.

Vaikka olen minä aallonpohjineni täysin eri asteella, kuin joskus. Kannan kyllä vastuun itsestäni ja päätöksistäni, enkä syytä niistä ketään toista. Yritän Teen myös voitavani itseni kanssa, haluan edetä elämässäni, enkä vain pyöriä paikoillani kuten joskus, tekemättä mitään.
Vaikka tämä kaikki näyttääkin siltä, suurin ahdistukseni tällä hetkellä on juuri se, etten tee mitään. Haluan tehdä jotain, mutta en vain tiedä, että mitä tekisin.

Koulutuksen miettiminen on hyvä tapa synnyttää itselleen varsin älytön ahdistus.
Olen sössinyt kyllä elämäni varsin hyvin. Tai ainakin koulutuksellisessa mielessä.

Mielessäni käy yhä uudestaan ja uudestaan, että jos kuitenkin hakisin keskeytystä, vaikka en tosin tiedä, että lienevätkö nuo jo pyyhkineet minut ylitse kirjoistaan tuolla koulussa. Enkä tiedä, että kehtaisinko mennä sinne enää, tai huolisivatko ne minua sinne enää.

Tällä kunnalla ei ole oikeastaan juurikaan mitään annettavaa minulle. Toinen EHKÄ kiinnostava ala olisi merenkulku. Sitäkin varten olisi sitten joko muutettava pois tai ainakin oltava viikot poissa, edellyttäen, että koululla olisi jokin kampusalue, jossa asua.

Täällä ei kuitenkaan ole mitään ja lähteminenkin on aika vaikeaa; parisuhteessa kun otettava se toinenkin osapuoli huomioon. Pahin mahdollinen tilanne olisi sellainen, että joutuisimme muuttamaan erillemme, jotta voisin opiskella. Samalla se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

Kysymys ei ole enää siitä, ettenkö tietäisi, että mitä teen. Vaan ehkä enemminkin, että miten teen.
Toisaalta tekisi mieli olla hakematta ollenkaan minnekään tänä vuonna, mutta samalla taas jokin minussa suorastaan rääkyy, että on haettava.

Ristiriitaisten tuntemuksieni ja ahdistukseni vuoksi istun nyt tässä itkemässä. En voi, enkä halua koko elämääni viettää tällä tavalla. Minulla on unelmia, vaikka niiden ajatteleminenkin tekeekin aika kipeää juuri nyt. En ehkä tule ikinä saavuttamaan sitä ja se tuntuu erittäin tuskalliselta. En tiedä, että mitä teen.

Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Vaikka ei se kai ole niin oikeasti. Kyllä sitä kai työelämässä ehtii olemaan muutama kymmenen vuotta, vaikka kuinka haparoisi alussa. Mutta omien unelmien saavuttamisen vuoksi tuntuu niin tappavalta kaikki hukkaan heitetty aika.

Pelkään ja ahdistun. Haluan ammattitutkinnon, kokea saavuttaneeni jotain elämässäni.

Your voice chased away all the sanity in me.

Perfektionismi. En osaa antaa sille suomenkielistä vastinetta. Eikä minun kai tarvitsekaan; sana selittää itsensä.

En tiedä, että mikä on ajanut minut siihen, että lopetan opiskelun. En tiedä, että johtuuko se yksin ATTO-aineista vai tunnenko vain epäonnistuneeni niin totaalisesti, ettei minun kannata jatkaa? Tunnen myös itseni nöyryytetyksi... epäonnistuneeksi.

Opettaja on sitä mieltä, että minun pitäisi hakea keskeytystä. Millä verukkeella? Ei minulla ole sairaslomaa, enkä voi sellaista saada, koska en vain ole kenenkään papereissa, enkä suostu kenenkään papereihin menemään. En halua enää otsaani hullun leimaa, olen sitäkin kruunua kantanut jo ihan tarpeeksi.

Välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi hankkia lapsi, jotta tämä kaikki säätäminen olisi edes vähän hyväksytympää. Opiskelun lopettaminen etenkin.

...ja kyllähän se kauniimmalta kuulostaisi, kuin mielenterveysongelmat tai burnout tai mikään. Niissä papereissa, joihin se on pakko painattaa, kuin todistamaan sitä, että

SINÄ OLET

EPÄONNISTUNUT ! ! ! ! ! ! ! ! ! ! !

These wounds won't seem to heal
This pain is just too real
There's just too much that time cannot erase