Jo nuorempana kuvailin omaa sosiaalista käyttäytymistäni kuin olisin kuilun toisella puolella, yksin, ja muut sillä toisella puolella. Kukaan ei pääse lähelle, mutta kuulevat ja näkevät minut. Joskus on vaikea kuulla mitä kuilun toiselta puolelta huudetaan, joten muita on joskus vaikeaa ymmärtää.

Nyt minulle tulee mieleen muuri. Olen muurin toisella puolella ja toiset ihmiset toisella puolella. Muuri vaimentaa kasvottomat äänet. Kukaan ei tiedä olemassa olostani jos en sano mitään.

Etsin ja olen aina etsinyt, yhteyttä muihin ihmisiin. Mielellään sellaista sisäsyntyistä yhteyttä, jossa toinen ymmärtää puolesta sanasta mitä tarkoitan. Sellaisten ihmisten kanssa en tunne oloani yksinäiseksi tai vialliseksi. Ulkopuoliseksi. Alieniksi.

Olen aina halunnut ja haluaisin edelleen ympärilleni kommuunin tai "perheen" turvallisista ihmisistä. Ihmisistä, jotka ymmärtävät minua ja, joita minä ymmärrän.

Toisinaan tuntuu, että aivan sama miltä kannalta yritän lähestyä tätä ongelmaa, törmään aina seinään. Haluan olla sosiaalinen ja hitto, pelaaminen on sosiaalista puuhaa. On tiimit ja klaanit olemassa sitä varten. Silti minusta tuntuu, että kuolen ahdistukseen siitä, että pitää kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa. Silti inhoan syvästi sitä tunnetta, kun klaanichat hiljenee tervetulotoivotusten jälkeen kiusallisesti ja minusta tuntuu, että pitäisi sanoa jotain, mutta loppujen lopuksi en tiedä mitä sanoisin ja kaikki mitä sanon on vain "thank you for inviting".

Voisinko olla enää autistisempi.

Olen ollut klaanin johdossa ja rivimiehenä toisen klaanissa. Palaan aina tähän samaan ongelmaan; en pysty puhumaan, en pysty kommunikoimaan. Tunnen itseni ulkopuoliseksi omassa klaanissanikin.

If nobody's doing anything to keep you, why are you fighting to stay?

Rakensinko turhaan sinun varaasi ja saanko pettyä.

Ihmissuhteeni eivät ole tyydyttäviä. 

Kaikki neljä sanaa, jotka saan synnytettyä valkoiselle sivulle. Tunnen pettymystä, koska ihmissuhteeni eivät tyydytä älyllisiä ja emotionaalisia tarpeitani.

Ihmissuhteeni ovat turhauttavia. Lisäksi mielessäni pyörii eräs nainen töistä ja en tiedä mitä päässäni oikein tapahtuu. En sanoisi ihastuneeni, sillä ajatukseni eivät ole romanttisia, tai no, ainakaan seksuaalisia.

Haluaisin kai vain tutustua... vai ihastua?

Ennen niin viheliäiset maanantait... Nyt odotan niitä. Koska hän.

Hänen seuransa piristää. Silti aistin hänessä jotain herkkää, ehkä rikkinäistä, jonka toivoisin voivani tehdä ehjäksi. Mustasukkaisuus siitä, että hän puhuu jollekin toiselle, istuu jonkun toisen kanssa samassa pöydässä... ja se ilo siitä, että hän istuu hetken kanssani. En ole varma siitä mitä on tapahtumassa.

...ja voinko puhua siitä ääneen kenellekään. Voinko puhua siitä edes täällä. Saanko puhua.

Ehkä se haihtuu pois, jos en tee mitään. Jos leikin kuollutta ja lakkaan hengittämistä. Ehkä se menee pois, jos en reagoi.

Ehkä.

Mutta haluanko sitä.

Syvänmeren eliö.

Tulevaa vuotta varten olen suunnitellut lähinnä itseäni koskevia juttuja. Osittain kai haluan keskittyä itseeni senkin vuoksi, että viimeiset kolme vuotta on ollut pelkkää aallonpohjaa ja tuntuu, ettei tämä kyyti ole ihan heti loppumassa. (Nimimerkillä taas itken ja kiukuttelen.) Ei ole erityisen hyvä olla, enkä ole ihan varma, että mistä tämä olotila kumpuaa ja mitä sille pitäisi tehdä.

En tiedä onko tämä jonkin sortin ikä- tai identiteettikriisi, mutta tuntuu, etten yhtäkkiä tiedä mitä olen tai haluan olla. Tai siis. Haluan olla minä, juuri tällaisena kuin olen ja samalla haluaisin muuttua, koska ?????????.
En löydä järkevää syytä sille, miksi en ole tyytyväinen itseeni.

Itsetuntoni on korkea, mutta omanarvontunto, itseluottamus ja itsekunnioitus on matalalla. Tuntuu kuin en vain pystyisi löytämään mitään hyvää itsessäni, vaikka samalla olen sitä mieltä, että olen paras tyyppi maailmassa juuri tällaisena.

En tiedä sitäkään miten pureutuisin tähän ongelmaan, sillä pidän ulkonäön miettimistä turhamaisena ja narsistisena. Pääni mukaan olen narsistinen ja turhamainen, jos mietin ulkonäköäni liikaa tai postaan kuvia internetiin kysyäkseni, miltä naamani näyttää. Samalla toisaalta haluaisin tehdä sen, että ymmärtäisin ihmisiä, mutta samalla ylpeyteni estää sen. En halua alentua sille tasolle. En halua paljastaa heikkouttani - huonoa itsetuntoani. Koska naamaansa nettiin postaavat eivät voi olla muuta kuin heikkoja itsetunnoltaan, narsistisia, turhamaisia... ja samalla se ulkonäkö on ensimmäinen myyntivaltti. Pinta, jonka ihmiset ensimmäisenä näkevät.

Uskon vahvasti siihen, ettei muiden mielipiteillä ole merkitystä, mutta en tiedä voinko sanoa sitä tilanteessa, jossa ihminen on postannut kuvansa internetiin kysyäkseen onko hän ruma. Voinko sanoa, että sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelevat, jos poden itse samaa ongelmaa ja haluan itse postata kuvani nettiin kuullakseni mikä minussa on vialla tai edes saadakseni jonkinlaisen egoboostin.

Mitä olen kuvasäikeitä tutkinut tämän illan, huomaan, että kauneusihanteeni on jotakin sellaista, mitä muut kutsuvat keskiverroksi. Mutta jotenkin näen näissä "keskiverroissa" kaikkea muutakin mikä ei mielestäni tee heistä keskivertoa millään tavalla, vaan kauniita sellaisella ainutlaatuisella tavalla, jota toivoisin itsekin olevani.

Sen sijaan tunnen itseni rumaksi. Enkä taatusti ole mikään keskiverto pikkublondi räpsyripsineen ja suloisine hymyineen, sinisine siilitukkineni lentsikkahupparissani maastohousut ja maiharit jalassa narttuilmeineni (kuuluisa "resting bitchface").

Tämä vastaa ideologiaani.

Ihminen on vain niin paljon muutakin kuin ulkokuori. Tai ainakin minä olen pintaa syvempi eliö.

Onko se sitten vain sitä, että on hankala olla yksin syvämeren eliö?

Suklaa

Olen monta kertaa tännekin luvannut ja puhunut, Kuinka Nyt Aloitan Terveellisemmän Elämän. Paskanvitut. Jaksan sen kaksi päivää ja se kuolee siihen. Epäilen edelleen, että kropassa tai päässäni on vikaa. Ei ihmisellä voi olla koko ajan nälkä. Välillä kun on synkempi aikakausi, ei edes ole nälkä. Käyn päiviä pelkillä höyryillä, pepsillä, kahvilla ja teellä. Ei tee mieli syödä, mutta en myöskään inhoa itseäni.

Välillä tuntuu, että en vain jaksa tarpeeksi inhota itseäni, jotta mitään tapahtuisi. Toisaalta nyt myös ahdistaa nämä terveysongelmat, jotka ymmärtääkseni jollakin lailla saattavat jopa vaikeuttaa ja estää painonpudotuksen. Toisaalta, olen kyllä siinä vaiheessa kuutakin menossa, ettei mistään terveellisestä syömisestä kannata edes haaveilla, puhumattakaan siitä, että mikään laihdutus onnistuisi. En ole syönyt lääkkeitäkään kolmeen tai neljään päivään. Tavallaan pelkään joka hetki, että milloin mahakivut iskevät, milloin päättyy lentoni mahalaskuun...

Tykkään kasata tehtäviä ja ongelmia. En ole jaksanut käyttää puhelinta ja yhtenä aamuna oli miljoona viestiä vanhemmilta vastassa. En tiedä mikä on kun en jaksa tehdä mitään järkevää. Haluaisin vain olla ja pelata, mutta minua painaa se, ettei se loppupelissä johda minua mihinkään. Ei siihen suuntaan mihin haluaisin kulkea.

Haluaisin muuttaa blogin ulkoasuakin joksikin muuksi, koska en ole enää edes varma kuinka pitkään tämä on ollut musta. Vuoden? Kaksi? Toisaalta se heijastaa tämän(kin) hetkistä sielunelämääni, mutta toisaalta ehkä joku pirteämpi voisi piristää.

En ole tankotanssinut kahteen tai kolmeen vuoteen? Ostin kuitenkin itselleni tangon, sillä se pelasti henkeni viimeeksikin, siis tanssi, ei tanko. Se palautti jotain puuttuvaa. Jotain mikä kai puuttuu nytkin. En tiedä. Elämänhalu, tulevaisuus, naiseus, seksikkyys, itsetunto? Ehkä tämä on vain eräänlaista pakomatkaa. En tiedä mistä ja en tiedä minne. Pois on kuitenkin päästävä. Levottomuutta. Synkkää palavaa levottomuutta, josta olen kärsinyt koko elämäni. En ole aina varma onko minusta kenenkään lemmikiksi. Toivon, että minusta olisi, mutta tulen parisuhteessa klaustrofobiseksi. Toisaalta tuntuu, että tämä henkilö tässä näin, on ainoa syyni hengittää ja olla olemassa. Hänen vuokseen haluan elää. Mutta rakastan vapautta samalla intohimolla, vapaus on syy elää ja hengittää. Eikä sitä korvaa ihminen. Sitä ei korvaa kukaan. Eikä se varmaan ole kenenkään syy, että minulla on huono olla. Haluan olla jotain, mitä en ole.

Lopetin terapian, koska en tiedä. Annan liikaa suhteelle, josta saan liian vähän. Samalla tein päätöksen, että kun tämä syysloma loppuu ja palaan kotiin, aion keskittyä enemmän itseeni ja omiin asioihin ja antaa parisuhdekuvioille tilaa vyöryä omalla painollaan. Tästä tulee jotain tai sitten ei, mutta en aio siitä tekemällä enää tehdä mitään.

Toisinaan minua katkeroittaa ihan vain se seikka, etten voi humaltua. En voi kietoutua substanssin hellän kovakouraiseen syleilyyn kadottaakseni hetkeksi otteen todellisuudesta. Ei. Enää. Känniä.
Ei sillä, että sitä olisi elämässäni muutenkaan liikaa ollut, mutta koen silti tulleeni riistetyksi. En tiedä mitä haluan elämältä, muuta kuin oikein kovaa humalaa.

Ahdistaa

joskus irti päästäminen on ainoa tapa rakastaa

Hassua, että tämä blogi on seurannut minun ja Kulkijan elämää meidän alkuhetkistä suhteen viimeiseen hengen vetoon. Ehdin jo viikonlopun jäljiltä saada itseni jonkinlaiseen orastavaan tasapainoon ja toiveikkuuteen, mutta nyt kun tajusin, että tämä on lopullisesti ohitse, tärisen ja itken taas. En haluaisi luopua hänestä, mutta kun minun pääni ei vaan enää jaksa jatkuvaa epävarmuutta meidän tulevaisuudesta. Olen käytännössä vain odottanut viimeisen vuoden, että milloin hän lähtee taas pois. Oli helpottavaa sanoa, että en enää jaksa tätä. Olen yrittänyt jaksaa, rakastaa ja ymmärtää, mutta viimeisen poislähdön jälkeen en ole enää ollut entiselläni, en ole luottanut häneen samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Olen vain odottanut, milloin hän taas kyllästyy minuun ja lähtee pois.

Olen yrittänyt muuttua koko vuoden, mutta tajusin, että minun muuttumiseni ei auta, jos hän ei halua muuttua myös. Hän on muuttunut itsekeskeiseksi viimeisen vuoden aikana ja olen kunnioittanut sitä, mutta järkähtämätön itsekkyys ja vastaantulemattomuus lopulta ajoivat siihen päätökseen, että olen mieluummin itseni kanssa, kuin hänen. Hän ei ole ikinä ollut millään tavalla huono minua kohtaan ja rakastan häntä edelleen, mutta tämä ei vaan enää toimi.

Minusta tuntuu jälleen, etten varmaan pysty rakastumaan enää ikinä kehenkään. Enkä haluaisikaan rakastua.

Hän soitti minulle lähes joka päivä viime kesänä, kun hän oli töissä toisella paikkakunnalla ja hän oli se, joka minua lohdutti bussissa, kun viime itsenäisyyspäivän reissu ei oikein mennytkään putkeen. Hän on ollut minulle peruskallio - tukeva ja turvallinen. Hän on aina ottanut minut syleilyynsä kun olen tarvinnut lohtua.

Mutta hän oli myös toisaalta ihminen, joka uskoi, etten pärjää omillani...

Lopetin kai tämän blogin aktiivisen kirjoittamisen siinä vaiheessa kun kaikki muuttui liian vaikeaksi myöntää itselleni, että on vain ajan kysymys, milloin parisuhde kaatuu kuin jaloilleen kuollut hevonen. Onhan se horjunut jo pari vuotta.

Ehkä tämä oli minun tapani sanoa hänelle, että rakastan häntä. Oikeasti, mikä olisi parempi ystävänpäivälahja ihmiselle, joka kärsii kanssani, kuin päästää hänet vapaaksi?

Uneen pääsen vasta, kun tunnen molemmat koirat lähelläni. Niiden hengitys ja verkkaiset sydämenlyönnit rauhoittavat. Aamulla herään remontin ääniin, vaikka en haluaisi. En haluaisi nousta tähän autiuteen. Makaan sängyllä ja katselen keittiön ikkunasta tulevia valonsäteitä. Miten ihanalta tämä asunto näyttikään, kun muutimme. Uskoin, että se olisi täynnä onnellisuutta ja rakkautta.

Mutta todellisuus on, että olen jäänyt yksin. En tiedä, mihin menisin tai mitä tekisin. Kaikki muistuttaa yhteisestä elämästä ja ikävä repii minut palasiksi. Ihminen, joka on ollut ainoa turvani, lähti pois. Enkä minä saa vaiennettua pelkoa sisälläni.

Kaikki täällä muistuttaa, että täällä on joskus ollut joku muukin kuin minä ja koirat. Valokuva hyllyllä, käänsin sen jo illalla pois, jotta en tuijottelisi sitä ja ottaisi sitä viereeni kun käperryn nukkumaan. Kuten minulla on ollut tapana, aina kun ikävöin häntä ja hän ei ole lähelläni.

Muki, jossa lukee “Rakas” sai aikaan itkukohtauksen. Sattuu.

Pyykistä löytyneet vaatekappaleet aiheuttivat itkun.

Vaatehuoneessa majailevat pyörän ulkokumit saivat ahdistumaan.

Koira vahti pitkin yötä, että mihin isäntä lähti, onko se tulossa takaisin. Toivoin, että osaisin kertoa sille, että sillä on nyt vain minut ja Papu. Tälläkin hetkellä se istuu ikkunalla ja tuijottaa ulos. Jokainen rapsahdus saa sen ryntäämään ovelle. Onneksi en ole ainoa, joka kaipaa.

Ulkona kävellessä mieleeni palautuu jokainen öinen retkemme. Koneen kovalevy on täynnä valokuvia, enkä halua katsoa niitä, koska minuun sattuu niin valtavasti.

Tuntuu sairaalta sanoakin, mutta pysyn järjissä vain sen toiveen avulla, että jostain luonnonoikusta hän tulisikin vielä takaisin ja saisin tuntea ympärilläni tutut, vahvat kädet ja hengittää hänestä metsän, savun ja bensan hajua.

Ilman toivetta, minulla ei ole halua enää jatkaa elämää. Olen menettänyt elämäni rakkauden. Olen menettänyt kaiken.

Perustavanlaatuisesti viallinen

Vaikeuksia käsitellä todellisuutta noin muutenkin. Sitten vielä se, etten kelpaa tällaisena kuin olen. En saanut vilpitöntä, pyyteetöntä, ehdotonta rakkautta. Sellaista rakkautta, jota minä annan. Sekin tuntuu pahalta, että uskoin satuihin ikuisesta, koko elämänkestävästä rakkaudesta. Sellaisesta, joka selättää kaikki esteet. Ei sellaista ole, enkä halua rakastaa enää ikinä ketään… paitsi sinua.

Iho huutaa kosketusta, kaipaa lämpöä, sinun ihoasi. Huulet haluavat huulillesi ja lantio lantiotasi vasten.

Karkoitan ihmiset ympäriltäni. Olen aina karkoittanut. En uskalla enää rakastua kehenkään, enkä tosin tiedä, pystyisikö särjetty sydämeni enää rakastamaan ketään. En pysty rakastamaan edes itseäni.

Jäin yksin vieraaseen kaupunkiin, josta en tunne ketään ja minua pelottaa. Tunnen oloni turvattomaksi. En tiedä, mitä tehdä, minne mennä tai kenelle puhua.

En tiedä jaksaisinko ilman koiria. Ihanaa vanhaa äkäistä Papua tai sudenpentu-Joikua.

Tuntuu, etten pysty enää ikinä olemaan onnellinen.

Minä kaipaan sinua.

 

 

Älä jätä minua.

I'll keep you by my side with my superhuman might.

Monesti on pitänyt tarinoida siitä, missä olen tänä vuonna aloittanut opintoni, mutta en ole varsinaisesti jaksanut, koska koulurytmiin on ollut taas tottuminen lähes parin vuoden tauon jälkeen. Nukkumaankin olisi mentävä ihmisten aikaan ja tuppaan valvomaan liikaa, jos istahdan iltasella koneelle. Eikä tässä toisaalta edes ole mitään tekemistä.

Nyt yritän vaihteeksi olla ottamatta stressiä nukkumaan menemisestä, sillä haluaisin vielä kirjoittaa tätä blogia. Tämä on minulle monestakin syystä hyvin rakas, enkä osaa päästää tästä(kään) irti.

Toisaalta, opiskeluistani ehdin kertomaan myöhemminkin. Olen lentokonealalla ja rakastan sitä, ainakin tämän ensimmäisen kuukauden perusteella. Se on vaikeaa, mutta kuten on sanottu, mikään ei tässä maailmassa tule ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä.

Kirjoituksen otsikko tiivistää aika hyvin sen, miltä minusta tuntuu. Minun pitäisi olla yli-ihminen, että pystyisin vastaamaan ihmisten vaatimuksiin millään tasolla. Minä yritän ja teen parhaani. Vaikka se ei varmastikaan riitä millään tasolla. Mutta haluan sanoa, että olen vain ihminen ja minä en pysty ihmetekoihin. Eikä yrittämiseni tai parhaani ole varmastikaan läheskään aina tarpeeksi, mutta toistaiseksi se on kaikki mitä minulla on antaa. Sen on siis pakko riittää. Minulle ja kaikille muillekin.

Parisuhde on välillä aikamoista vuoristorataa, mutta sen kai kuuluukin olla. Ketju on yhtä vahva, kuin sen heikoin lenkki. Eikä periksiantaminen ole ennenkään kuulunut ominaisuuksiini. Taistelen sen edestä, mitä rakastan. Olen tottunut siihen.

Juttelen äidin kanssa Facebookissa. En ole ollut siihen kunnolla yhteydessä ties miten pitkään aikaan ja harkitsin nytkin, etten vastaisi sen keskustelunavaukseen, mutta päätin antaa tilaisuuden, jota oikeastaan kadun jo nyt. Ei humalainen ihminen kykene keskustelemaan järkevästi. Eikä se ole mulle aikoihin puhunut kuin humaltuneena.

Elämänlaatuni on ollut huomattavasti parempaa ilman sitä. Tavallaan ikävää sanoa, että elämäni on parempaa ilman jotakuta, kun elämässäni ei muutenkaan ole mitenkään liikaa ihmisiä. Välillä pelkään, että jään kokonaan yksin, että onnistun karkottamaan ihmiset ympäriltäni. En voi ketään pakottaa mihinkään ja jokainen, joka on osa elämääni, on sitä vapaaehtoisesti.

Elämä siis tosiaan vaatisi superihmisen kykyjä.

Tässä blogissa on hassua se, että aloitin tämän kun vielä asuin äidin luona, olin juuri päässyt tai pääsemässä irti eräästä tuhoisasta suhteesta ja juuri tavannut Kulkijan. Kävin läpi aikamoista tunnemyrskyä ja olin ihan teini, kakara siis vielä.
Nyt olen aikuinen nainen, elän oman perheeni kanssa kolmensadan kilometrin päässä sieltä, missä tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kirjoitin. Perheeseeni kuuluu Kulkija ja kaksi koiraa, Mosu ja Susi.

Tuntuu, etten ole vuosien aikana muuttunut yhtään, mutta muutosta on kuitenkin tapahtunut hyvin paljon. Olen kasvanut henkisesti sellaiseksi, että en tarvitse jatkuvasti jonkun hyväksyntää teoilleni, vaan pystyn elämään oman tahtoni mukaan. SE tuntuu hyvältä.

kyyneleideni myrkky

Muistan vieläkin kuuman ja hyttysten täyttämän kesän 2010.

Miten voisinkaan sitä unohtaa.

Muistan myös sen kenkälankilta, hieltä ja pölyltä tuoksuvan sotilaan, jonka viereen samaan sänkyyn kaivauduin viikonloppuisin…

Rakas Kulkija

Älä sano minulle, että hyväksyt minut sellaisena kuin olen, jos et sitä aio tehdä. Minä itken paljon ja en voi tunteilleni mitään; ne tulevat ja menevät. Ne eivät oikeuta sinua olemaan ilkeä minulle.

Jos minun kanssani on kerran niin kamalan paha olla ja en mielestäsi huomioi sinua tarpeeksi, en pakota sinua jäämäänkään. Tämäkin taas osaltaan liittyy hyväksymiseen. Sellainen minä olen, etäinen ja vaikeasti lähestyttävä. Viihdyn yksin, omassa seurassani, ajoittain ehkä jopa liikaa. Mutta tukehdun liialliseen läheisyyteen; tarvitsen tilaa ympärilleni.

Mikään ei silti muuta sitä, että olen sinun. Meidän väliimme ei ole tulossa ketään, eikä mitään. Enää edes koirat eivät ole minulle niin tärkeitä ja merkityksellisiä, kuin sinä.

En pysty tällä hetkellä näkemään itseäni seksuaalisena olentona, sillä kaikki mitä näen itsessäni, on vain tämä pullataikinamaisen löysä ja venyvä keho. Se oksettaa minua. Yritän kuitenkin tehdä jotain sen eteen. Lihavuus on kai ollut se merkittävin asia, jonka vuoksi välttelen läheisyyttä. Kuinka välillä toivoisin olevani jotain muuta. Mutta en ole ja muuksi tämä löllyvä läskikasa ei muutu, ellei tee jotain. Minä taistelen. Todella kovasti.

Vaikka pystyisin seisomaan vahvana koko maailmaa vastaan, siihen en valitettavasti sinun edessäsi kykene. Jos sanot jotain ikävää, se uppoaa aina syvälle. Tämä ei ole ensimmäinen ilta, jona harkitsen ihoni auki leikkaamista. Rangaistusta siitä, että en voi olla juuri sellainen nainen, kuin sinä haluaisit minun olevan. Rangaistusta siitä, että en ole parempi sinulle.

Minä en jaksa kipua. Välillä tuntuu, että tämä ei ole oikea hetki elämässäni parisuhteelle. Tosin, jos ei nyt, niin sitten ei koskaan. Sinun jälkeesi ei tulisi ketään. Eläisin elämääni eteenpäin ja keskittyisin opiskeluun, työhön ja uran luomiseen. Ne minulle tälläkin hetkellä merkitsee, vaikka se ei kai siltä näytäkään. Niistä kuitenkin toistuvasti haaveilen ja niitä minä mietin. Etenkin sitä, missä minä olen ja mitä minä teen ensi syksynä.

Minun kanssani ei ole pakko olla, jos siltä tuntuu. Olet vapaa lähtemään heti, kun siltä tuntuu.

Jos rohkeutesi ei riitä, minäkin voin pakata tavarani ja siirtyä pois saastuttamasta elämääsi tämän enempää.

Olen pahoillani kaikesta.

yksinäiset väittelyni kanssa hulluuden

Suojeleva pala hopeaa on ollut poissa sydämeni lähettyviltä liian kauan. Olo on tuntunut perin alastomalta ilman sitä. Sen tuttu paino on puuttunut.

Koira on käpertynyt keräksi. Se iltaisin hourailee kivuissaan rakastamisesta ja astuu väkisin pikkulapsia.

Joskus vajoan omaan pienuuteeni ja panikoin, koska en halua epäonnistua.

Kai minun pitäisi alkaa taas meditoimaan. Istua pimeässä huoneessa ja laskea sydämenlyöntejä silmät kiinni.

En tiedä mitä minun pitäisi kirjoittaa suojattomuudessani. Tiedän asioita, joiden tietämisellä ei ole merkitystä.

Joinakin hetkinä on vain turha taistella vastaan; sinua käytetään kuitenkin, teitpä minkä teit.

En tiedä vieläkään mitä on Vapaus ja sitä minä kai lähdinkin etsimään aloittaessani Sinfonian.

Joskus on kai vain parempi sulkea mielestään ne asiat, joita ei voi muuttaa tai unohtaa täysin.

Pysyä jatkuvasti liikkeellä, ja paeta.

kauniit rakkaustarinat

Tunnen itseni näkymättömäksi. Olen odottanut, että olisi jotain kerrottavaa, mutta mitään ei tule. Pää pysyy tyhjänä silloin kun mieliala on jotenkuten maan päällä lipuva. Sitten kun se maa tulee vastaan, on helppo myöntää kaikki virheensä ja se, että tarvitsee ehkä jonkun ulkopuolisen apua. Vaan kun en osaa ottaa apua vastaan.

On oikeasti ollut paha olla. Ollut jo pidemmän aikaa. Kaikki tuntuu mustalta ja tunnen epäonnistuneeni. Tuntuu vaikealta nousta sieltä syvänteistä, vaikka mieli keveänä se ei vaikeuksia tuotakaan. Silloin ei tosin tuota vaikeuksia edes uskoa siihen, etteikö minusta vielä olisi johonkin. Mutta kuten sanoin; kun maa tulee vastaan, ei ole pois pääsyä.

Nautin monista asioista, joita teen. Minusta on ihanaa elää; silti on jokin lähtemätön minussa, joka heittää varjonsa todellisuuteni päälle. Myönnän taas eläneeni enimmäkseen pääni sisällä ja olleeni varsin väsynyt kommunikoimaan, sen tähden, etten jaksa todellisuutta. Vaikka ei tämä niin karseaa ole, muuten kuin yksinäisyyden osalta. Mutta sekään ei muutu, jos en itse tekisi sille jotain. Mutta en osaa.

Näkymättömyyden tunne tulee siitä, että kukaan ei huomaa olemassa oloani. Tuntuu, että saan koko ajan taistella, että tulen huomatuksi ja kuulluksi. Silti tuntuu, etten tule siltikään.

Olen harkinnut hankkiutuvani eroon facebookista, nähdäkseni, että kuinka moni oikeasti jää sen jälkeen. Kuinka moni pitää yhteyttä sen jälkeen. Tuskin kovin moni, kun nytkään ei pidä kukaan… ja koen itse sen uuvuttavaksi, että joudun roikkumaan ihmisissä ja lähes kerjäämään nähdyksi tulemista. En halua sitä. Haluaisin, että edes joskus minulla olisi ystävyyssuhde, joka perustuisi vastavuoroisuuteen; saisin siis oikeaa vastakaikuakin joskus.

Joku viisas joskus sanoi, että uhrautuvaisuudesta joutuu kärsimään, että se polttaa loppuun. Minun myönnettävä, että se henkilö oli oikeassa.

Silti en pääse eroon syyllisyydestä, joka tulee siitä, että koen kääntäväni selkäni ihmisille.

Ehkä suurin syy näkymättömyydelle onkin se, että en itse huomaa itseäni?

kaipaus kirjoittaminen kuolema

Olen kuulemma pikkusieluinen, koska en halua, että kukaan kutsuu minua koirieni äidiksi, äiskäksi, mammaksi ja niin päin pois.

Tuon pikkusieluiseksi nimittelemisen vielä olin valmis nielemään, vaikka ääneen olikin pakko huomauttaa, etten ole koirani “äiskä”, mutta se meni ylitse hilseen, että koiralle tarvitsi mennä sanomaan; “muista sitten teititellä N:ua” äänen sävyllä, joka oli tarkoitettu vittuiluksi minulle.

…sitten ihmetellään, että miksi en jaksa ihmisiä. Miksi haluan olla yksin.

Aina sattuu. Myöhemmin vielä tulee kotiin Kulkija, jolle kertoessani tämän välikohtauksen, hän toteaa, että isäni on hyvä mies…

Olisit edes kerran minun puolellani, perkele.

Y k s i n ä i s y y s j a s e n j ä i s e t h a m p a a t

raatelevat minua. Rikkovat herkän sudennahkani, saavat sen nirhautumaan mustelmille.

Taistella vai ei, ka siinä kysymys. Toinen soturinvaistoinen sai minut hetkeksi uskomaan tulevaisuuteen, mutta tänä yönä menneisyyden painostavuus nappasi minut kiinni ja raiskaa nyt minua uudestaan ja uudestaan. Eikä minulla ole voimaa laittaa vastaan.

Minä pelkään aivan tavattomasti; pelkään nyt tekeväni uudestaan samat virheet, kuin edellisen koiran kanssa. Entä jos en enää osaa kasvattaa koiranpentua?

Epävarmuus pureskelee nilkkojani poikki, estäen minulta paon. Vai antaudunko minä vain sille? Onko se totta, etten voi paeta sitä ja sen kumppania, jota kutsutaan Peloksi?

Miksi ne aina haluavat satuttaa ja pilata kaiken? Pahoinpidellä minut niin sisältä kuin ulkoa.

Miksi alistun niille? Miksi alistun kaikille, jotka kävelevät ylitseni?

Tunnelukkotesti sanoo, että vahvin lukko on Uhrautuvaisuudessa, jonka takia kärsin niin paljon ihmissuhteissani. Ulkopuolisuus ja Uhrautuvaisuus.

Haluaisin vaan sulkea ihmiset pois ympäriltäni, mutta kun se vaan sattuu niin paljon. En tiedä, että tekeekö se elämästäni yhtään sen helpompaa, että elän heidän varjossaan, josta sitten katselen heitä ja heidän elämiään haikeana ja kipeästi toivoen, että voisin olla osa sitä. Kaikkien vuosien jälkeenkin.

Miksi annan ihmisten käyttää minua? Hyötyä minusta ilman vastapalkkaa; vilpitön avunanto on nyt eriasia. Haluaisin vain tasapainoisen ystävyyssuhteen, jossa en olisi vain se henkilö, joka antaa ja tekee kaikkensa, mutta ei saa edes kiitosta takaisin.

Olen henkilö, jota ignoorataan päivästä toiseen, mutta roikkuu silti uskollisesti peesissä.

Helvetti, en mä ole kenenkään koira.

tämä laulumme perinnöksi jää…

Miksi sitä itse tuntee olevansa se “pahis”, jos kieltäytyy olemasta kynnysmattona ihmisille?

Kyllä minä autan ja olen läsnä, mutta en halua kenenkään määräilevän. Suuttuvan siitä, jos en jaksa tai ehdi uhrata aikaani ja voimavarojani. Miksi minusta tuntuu taas käytetyltä?

Kai minullakin on oikeus sanoa “ei”, silloin kun en halua kenenkään puuttuvan ja päättävän asioista elämässäni?

En siltikään tiedä, että kumpi tuntuu pahemmalta; se, että tunnen itseni kamalaksi narsistiseksi paskaksi kun näytän ihmisille rajat vai se, että annan heidän pyyhkiä jalkansa minuun ja kävellä ylitseni?

Jälkimmäisessä ei ainakaan olisi tätä jäytävää syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta – olenko minä tosiaan näin paska ja itsekäs?

En vain halua, että kukaan kävelee enää ylitseni. Missä ovat ihmiset, jotka kunnioittavat toisia ja, joiden ystävyyssuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen?

Taas tänään en haluaisi olla ihminen. Ehkä salamatkailen ennen unensaantia – vaihdan muotoni johonkin jalompaan maankulkijaan.

ohutta yläpilveä

 

Haluaisin erakoitua ihan oikeasti. Haluaisin myös pois. Lähteä liftaamaan jonnekin kauas. Unohtaa kaikki pikkusieluiset ja turhamaiset ihmiset.

Ihmissuhteeni saavat minut tuntemaan itseni jotenkin riittämättömäksi ja kovin arvottomaksi. En oikeastaan edes tiedä enää, miksi taistelen pitääkseni ne elossa. Kai se on vaan se nykyajan normi, että pitää olla PALAJON ystäviä, että saat säilyttää ihmisarvosi, etkä ole ihan täysin säälittävä nolla?

Miksi siis säilyttää ihmissuhteita, jotka eivät tee minua onnelliseksi? Tunnen pientä syyllisyyttä siitä, että edes tohdin tuon kysymyksen kirjoittaa, mutta mitä se oikeastaan edes hyödyttää, että tuhlaan aikaani roikkumassa ihmisissä, joille en merkitse mitään?

Voisin käyttää sen ajan etsimällä uusia ystäviä tai sitten ihan vaan erakoitua, valita tietoisesti sen yksinäisyyden. Kun uskon kuitenkin, että ihminen voi tulla toimeen ilman ystäviäkin. Ainakaan toistaiseksi en ole vielä itsemurhaan päätynyt.

Ehkä tämä päätös vapauttaa minut syyllisyyskierteestä ja olen taas vähän enemmän vapaampi.

Sinä olet ihminen, muistatko?

Öinen vaellus lävitse uinuvan lähiön. Valkoisen Suden väsymätön askellus, pentumaiset, riehakkaat loikat. Kynsien rapse asfalttia vasten. Uskollisuus, turva, suoja. Rakkaus, loppumaton, vaatimaton, uhrautuva, palvova, vilpitön, ehdoton.

Sudenrakkaus.

Minä kävelen jalkani loppuun ja sen jälkeenkin. Nykyään on helpompaa kävellä, kuin nukkua.

Haluaisin avautua, puhua jollekin, mutta yhä vaan minussa elää sitkeästi se ajatus, että se vaan kuormittaa muita ihmisiä. Se ajatus minuun on istutettu, muutenkin jostain syystä olen alkanut saamaan lempeyttäni takaisin. Vaikka toisaalta sisälläni on niin paljon padottua ja suojeltua vihaa, että voisin huutaa ikuisuuden ja se kaikki ei silti tulisi ikinä ulos. Enempää en kuitenkaan voi sitä suojella sisälläni, sillä sinne ei mahdu enempää. Portin raottuessa sieltä syöksähtää vereen salattu määrä myrkkyä, kuin viallisen sydänläpän pumpatessa verta ja päästäessä osan väärään suuntaan, jaksamatta täysin sysätä sitä oikeaan suuntaan.

Mitä ihmeen tienristeyksiä nämä ovat kaikki. En tiedä kuka olen, en muista itseäni. Olen ilkeä ja silti lempeä. Katkera ja suloinen. Vastustamaton ja silti täysin vastustettavissa.

On suloista katsoa nukkuvaa koiraa ja Sutta lattialla. Silti olen täysin hukassa. Ristiriidat vaativat selityksiä. Olen yksinäinen ja silti en kaipaa ketään. Uneton ja toisaalta nukun liikaa.

Juoksen vaikka en jaksaisi.

Vain liikunta saa minut tuntemaan näinä päivinä mitään, senkin tuntu vähenee ja joudun kuluttamaan yhä enemmän aikaani siihen, että se tuntuisi kehossa, minussa. Edes väsymyksenä. Samalla tunnen oloni hyväksi ja varmaksi, voittamattomaksi (oi, naurakaa minulle) ja silti olen heikoin lenkki, arka ja pelokas. Kovin taistellen pelkojani vastaan, yrittäen ymmärtää ja olla ymmärtämättä. Tietämättä mitä tehdä ja silti tietää täysin, että mitä ei tehdä.

Selittäkää minut itselleni.

Miksi tunnen itseni niin vahvaksi nyt, vaikka en ole?

Minulla on tappajan vaisto…?

Jahtaan omaa häntääni. Todellisuus muuttuu aste asteelta sekavammaksi.

Yritän elää sen mukaan mitä haluan. Kuunnella sydäntä, kuunnella itseäni. Tehdä juuri niin kuin tuntuu hyvältä. Mutta järki sotkee väkisin mukaan ja sekoittaa kaiken. Armeija tuntuu oikealta. Kyllä, mietin sitä taas. Mietin sitä itse asiassa koko ajan. Tajusin senkin, että 2014 ei ole kaukana, jos silloin aion astua palvelukseen, minun on aloitettava työnteko jo nyt. Lisäksi, minun on ensi vuonna täytettävä hakemukseni. Enkä tiedä edes vielä, että minne haluan. Ehkä ystävän neuvoa noudattaen sissiksi, tai omaa sydäntä kuunnellen ilmavoimiin. En oikeastaan usko, että mihinkään erityistehtävään minusta on, vaikka toki nekin houkuttelisivat. Erikoisrajajääkäri etenkin.

Yritän kasvaa henkisesti, rohkeutta ja tahtoa on, mutta ne on jossakin kaiken epävarmuuden ja epäonnistumispelon alla. Täytyisi vaan luottaa itseensä ja uskoa, että minusta on siihen.

Tämä päivä ollut merkillinen; eräillä lenkkipoluilla kulkiessani, yrittäen järjen mukaan suunnistaa, eksyin muutaman kerran. Antaessani jalkojeni viedä, vaistojeni kuljettaa, löysin oikealle polulle hukatakseni sen taas yrittäessäni järkeillä tilannetta ja suuntaa.

Isä olisi viihtynyt armeijassa. Hänenkö jalanjälkiään seuraan? Viihtyisinkö minä siellä? Mitä enemmän imen itseeni tietoa, sitä enemmän haluan sinne. Sitä enemmän se minua kiinnostaa.

En ole kenellekään oikeastaan puhunut tästä. Veljeni oli ensimmäinen, joka ikinä koskaan tiesi näistä haaveistani. Sitten Kulkija ja viimeiseksi olen äidilleni maininnut, kun tämä alkoi kuulustelemaan tulevaisuussuunnitelmiani. Myös ainakin kaksi ystävääni tietää, joskaan eivät ymmärrä. Heidän mielestään kyseisessä touhussa ei ole mitään ideaa. Mutta jos tuolta syrjältä on asiaa ajateltava, onko missään touhussa mitään järkeä?

Isälleni en ole kuitenkaan rohjennut kertoa. Muistan sen joskus puhuneen halventavaan sävyyn naisista armeijassa, joten en ole uskaltanut kertoa. Jossain vaiheessa tosin on varmaan kerrottava, mutta sen aika ei ole vielä. Oikeastaan en aio mainita juuri kellekään (kuulostaa hassulta, kun kuitenkin muutama tietää jo) lähdöstäni. Enkä aio siitä muutenkaan mitään numeroa tehdä; jos joku kysyy suoraan, kerron kyllä. Mutta oma-aloitteisesti en aio tätä tietoa muille jakaa. Teen tämän itseni vuoksi, en muiden. Teen tämän omasta tahdostani, omasta haaveestani, enkä muiden.

Tämä ei ylipäätään ole muiden elämää, vaan minun.

Silti niin perin sekavaa ja monimutkaista. En usko, että jaksan koulussa istua, vaikka kuinka yrittäisin. Ei minusta tule koskaan mitään ihmeellistä, en jaksa lukea edes itseni tähden. En ole ylioppilasainesta, enkä mitään muutakaan. Olen liian yksinkertainen ihminen sellaiseen, yksinkertainen mihinkään mammonan käärimiseen. Haluan elää ja kokea asioita, vain niillä ollut merkitystä tähänkin asti; kokemuksilla, sillä, että nautin elämästä.

Tuntuu hyvältä tehdä asioita itsensä vuoksi.