I feel sick.

Lupasin mennä tänään kahville äitini luo. VW tulee myös. Ja koirat.
Heräsin hieman ennen aikojani ja aloin märehtimään arvottomuuden tunnettani. Osittain kai johtui jälleen yhdestä VW:n linkittämästä työmainoksesta, osittain IG:ssa törmäämääni kuvasta.

Piti olla aikaa märehtiä tätäkin yksinään ja kunnolla, mutta äiti laittoi juuri viestin, että tulee kohta hakemaan meitä, joten nyt sillekään ei sitten ole aikaa. Tunnin verran siinä menee ennen kuin se tänne ehtii, mutta silti.

En saanut taaskaan kurssia valmiiksi. Tällä kertaa siitä tuli tosin O ja minulla on vuosi aikaa saada se valmiiksi. Syksyllä oli muistaakseni uudestaan tämä kurssi, joten minulla on ihan hyvät mahdollisuudet ehtiä ajoissa. Nyt ei vain ollut voimaa vääntää sitä loppuun. Olen myös todella epävarma seuraavasta jaksosta, enkä haluaisi ajatella sitä, sillä tällä hetkellä pelaaminen kiinnostaa minua enemmän kuin mikään "tulevaisuuteen sijoittaminen".

Tuntuu jatkuvalta uskottelulta itselleni, että tämä on vain tulevaisuuteen sijoittamista, mutta alan epäillä omia tarkoitusperiäni. Olen ollut puoli vuotta koulussa ja minulla on 2½ kurssia valmiina, nekin kaksi kurssia on vain hyväksikatsottuja. Olen toki ollut 2 kk vakavasti sairas tuosta 6 kk, joten en tiedä voiko minulla edes olettaa olevan energiaa opiskella. Tai siis, lienee kai ihan luonnollista, että oma terveyteni ja hyvinvointini kiinnostaa enemmän kuin se fakta, että pitäisi painaa kursseja kasaan, kuten alun perin oli tarkoitus.

Näitä aamuja kun edellisenä yönä on pelannut liikaa, juonut liikaa pepsiä ja pitäisi muka saada itsensä liikkeelle ennen iltaa. Nesteenvähyys oksettaa. Käytännössä kärsin krapulasta. Melkein, mutta en ihan kuitenkaan. Alkoholiahan en voi loppuelämäni aikana juoda, mutta se ei ole suuri menetys, sillä en ole sitä tähän ikäänkään mennessä nauttinut juuri lainkaan. Alkoholismista ei ole vaaraa siis minun kohdallani. Enkä pysty erinäisiä ruoka-aineitakaan enää nykyään syömään kuten ennen. Sokerista tulee kipuja ja huono olo, rasva suurina annoksina nautittuna aiheuttaa kipuja.

Haluaisin uskoa, että tällä kaikella on jokin syvempi tarkoitus, mutta en ole siitäkään enää varma. Minulla on ollut viime aikoina vaikeaa uskoa yhtään mihinkään, sillä alan pitää itseäni ja omaa älyllisyyttäni epäuskottavana, jos uskon johonkin muuhun kuin tähän hetkeen. Tiedät mitä tarkoitan.

Kyseenalaistan nykyään liikaa asioita ja nykyään helposti myös itseäni.

Mutta minun täytyisi jo valmistautua. Jääköön tämä tarinatuokio tähän. Jatkan ehkä kun palaan tai todennäköisesti en - pelaan sitten kun palaan, ellen mene nukkumaan.

sotilaallinen kriisinhallinta

Tulipahan käytyä siellä TuPu-messuilla. Minulla oli jopa kivaa ja tunsin saavani vain enemmän motivaatiota mitä armeijaa kohtaan tulee. Tunsin varmuutta ja halua, uskoa siihen, että pystyn.

Sitten tulen kotiin. Innoissani kaikesta. Sitten minun ajatukseni tallotaan maan tasalle, mitätöidään, vähätellään.

Arvatkaa kyynelieni katkeruus.

Siellä oli niin erilaisia, mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä. Kaikki niin asiallisia, kohtelivat kuin aikuista, tarjosivat tietoa, olivat rohkaisevia ja kannustavia. Motivoivia. Miksi läheiseni – tai osa heistä – eivät voi olla samanlaisia?

Miksi pitää aina ensimmäiseksi vähätellä ja lytätä.

Tulen kuitenkin onnistumaan, sillä olen tarpeeksi hullu uskomaan, että onnistun.

EN tarvitse siihen muita, en muiden hyväksyntää.

Ei tarvitse kaukaa etsiä syytä vainoharhaisuudelleni. Toivoisin, ettei se olisi verissä, mutta kasvatuksessa ainakin.

Toisaalta sama jääräpäisyys loistaa. Neuvojen vastaanottamattomuus. Ei ole vaikea nähdä, kenen tytär oikein on..

Kuitenkin sisimmässäni haluaisin olla täysin eri ihminen. Kaikkea sitä, mitä en ole. Tuskin ikinä olenkaan.

Joskus toivoisin, että minullakin olisi ollut samanlaiset vanhemmat, kuin tuntemillani ihmisillä; yhtä lämpimät, välittävät, tukevat.

Kaiken sen sijaan sainkin painostavat, häpeävät, hyljeksivät ihmiset. Kaikki ne toiveet, joita en ole onnistunut täyttämään ! Enkä ole silti vieläkään oppinut elämään itselleni.

Enkä ole kasvanut aikuiseksikaan näiden vuosien aikana. Tunnen itseni vieläkin 15-kesäiseksi tytönhupakoksi, vaikka jokin silti jossain on jollakin tavalla muuttunut.

Välillä tuntuu, että täytyisi päästä jonnekin pois, missä olisi tilaa huolehtia itse itsestä.

Tavallaan inhoan sitä, että minusta on kasvatettu suorituskeskeinen mielistelijä. Se on johtanut siihen, että en tee elämässäni mielestäni mitään oikein, enkä jaksa enää yrittää ja ryven tässä itsesäälissä, tietämättä totellako omaa vai toisten tahtoa. Jos sellaista omaa tahtoa minulla edes on.

Jopa se, että koiralla on maha sekaisin, saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi koiranomistajaksi – minusta siis ei edes ole ruokkimaan ja hoitamaan nelijalkaista… miten minusta siis mihinkään muuhunkaan olisi.

Jatkan siis pakomatkaani vielä. Vaikka kaikki varastetut unelmani yhä kummittelevat mielessäni. Sen vielä sanon, että mielestäni on ikinä, milloinkaan, missään tilanteessa väärin sanoa nuorelle ihmisille, että sinusta ei ole täyttämään omia unelmiasi.

Siksi minusta ei tullut, eikä ikinä tule, astrogeologia.

kauniit rakkaustarinat

Tunnen itseni näkymättömäksi. Olen odottanut, että olisi jotain kerrottavaa, mutta mitään ei tule. Pää pysyy tyhjänä silloin kun mieliala on jotenkuten maan päällä lipuva. Sitten kun se maa tulee vastaan, on helppo myöntää kaikki virheensä ja se, että tarvitsee ehkä jonkun ulkopuolisen apua. Vaan kun en osaa ottaa apua vastaan.

On oikeasti ollut paha olla. Ollut jo pidemmän aikaa. Kaikki tuntuu mustalta ja tunnen epäonnistuneeni. Tuntuu vaikealta nousta sieltä syvänteistä, vaikka mieli keveänä se ei vaikeuksia tuotakaan. Silloin ei tosin tuota vaikeuksia edes uskoa siihen, etteikö minusta vielä olisi johonkin. Mutta kuten sanoin; kun maa tulee vastaan, ei ole pois pääsyä.

Nautin monista asioista, joita teen. Minusta on ihanaa elää; silti on jokin lähtemätön minussa, joka heittää varjonsa todellisuuteni päälle. Myönnän taas eläneeni enimmäkseen pääni sisällä ja olleeni varsin väsynyt kommunikoimaan, sen tähden, etten jaksa todellisuutta. Vaikka ei tämä niin karseaa ole, muuten kuin yksinäisyyden osalta. Mutta sekään ei muutu, jos en itse tekisi sille jotain. Mutta en osaa.

Näkymättömyyden tunne tulee siitä, että kukaan ei huomaa olemassa oloani. Tuntuu, että saan koko ajan taistella, että tulen huomatuksi ja kuulluksi. Silti tuntuu, etten tule siltikään.

Olen harkinnut hankkiutuvani eroon facebookista, nähdäkseni, että kuinka moni oikeasti jää sen jälkeen. Kuinka moni pitää yhteyttä sen jälkeen. Tuskin kovin moni, kun nytkään ei pidä kukaan… ja koen itse sen uuvuttavaksi, että joudun roikkumaan ihmisissä ja lähes kerjäämään nähdyksi tulemista. En halua sitä. Haluaisin, että edes joskus minulla olisi ystävyyssuhde, joka perustuisi vastavuoroisuuteen; saisin siis oikeaa vastakaikuakin joskus.

Joku viisas joskus sanoi, että uhrautuvaisuudesta joutuu kärsimään, että se polttaa loppuun. Minun myönnettävä, että se henkilö oli oikeassa.

Silti en pääse eroon syyllisyydestä, joka tulee siitä, että koen kääntäväni selkäni ihmisille.

Ehkä suurin syy näkymättömyydelle onkin se, että en itse huomaa itseäni?

Y k s i n ä i s y y s j a s e n j ä i s e t h a m p a a t

raatelevat minua. Rikkovat herkän sudennahkani, saavat sen nirhautumaan mustelmille.

Taistella vai ei, ka siinä kysymys. Toinen soturinvaistoinen sai minut hetkeksi uskomaan tulevaisuuteen, mutta tänä yönä menneisyyden painostavuus nappasi minut kiinni ja raiskaa nyt minua uudestaan ja uudestaan. Eikä minulla ole voimaa laittaa vastaan.

Minä pelkään aivan tavattomasti; pelkään nyt tekeväni uudestaan samat virheet, kuin edellisen koiran kanssa. Entä jos en enää osaa kasvattaa koiranpentua?

Epävarmuus pureskelee nilkkojani poikki, estäen minulta paon. Vai antaudunko minä vain sille? Onko se totta, etten voi paeta sitä ja sen kumppania, jota kutsutaan Peloksi?

Miksi ne aina haluavat satuttaa ja pilata kaiken? Pahoinpidellä minut niin sisältä kuin ulkoa.

Miksi alistun niille? Miksi alistun kaikille, jotka kävelevät ylitseni?

Tunnelukkotesti sanoo, että vahvin lukko on Uhrautuvaisuudessa, jonka takia kärsin niin paljon ihmissuhteissani. Ulkopuolisuus ja Uhrautuvaisuus.

Haluaisin vaan sulkea ihmiset pois ympäriltäni, mutta kun se vaan sattuu niin paljon. En tiedä, että tekeekö se elämästäni yhtään sen helpompaa, että elän heidän varjossaan, josta sitten katselen heitä ja heidän elämiään haikeana ja kipeästi toivoen, että voisin olla osa sitä. Kaikkien vuosien jälkeenkin.

Miksi annan ihmisten käyttää minua? Hyötyä minusta ilman vastapalkkaa; vilpitön avunanto on nyt eriasia. Haluaisin vain tasapainoisen ystävyyssuhteen, jossa en olisi vain se henkilö, joka antaa ja tekee kaikkensa, mutta ei saa edes kiitosta takaisin.

Olen henkilö, jota ignoorataan päivästä toiseen, mutta roikkuu silti uskollisesti peesissä.

Helvetti, en mä ole kenenkään koira.

tämä laulumme perinnöksi jää…

Miksi sitä itse tuntee olevansa se “pahis”, jos kieltäytyy olemasta kynnysmattona ihmisille?

Kyllä minä autan ja olen läsnä, mutta en halua kenenkään määräilevän. Suuttuvan siitä, jos en jaksa tai ehdi uhrata aikaani ja voimavarojani. Miksi minusta tuntuu taas käytetyltä?

Kai minullakin on oikeus sanoa “ei”, silloin kun en halua kenenkään puuttuvan ja päättävän asioista elämässäni?

En siltikään tiedä, että kumpi tuntuu pahemmalta; se, että tunnen itseni kamalaksi narsistiseksi paskaksi kun näytän ihmisille rajat vai se, että annan heidän pyyhkiä jalkansa minuun ja kävellä ylitseni?

Jälkimmäisessä ei ainakaan olisi tätä jäytävää syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta – olenko minä tosiaan näin paska ja itsekäs?

En vain halua, että kukaan kävelee enää ylitseni. Missä ovat ihmiset, jotka kunnioittavat toisia ja, joiden ystävyyssuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen?

Taas tänään en haluaisi olla ihminen. Ehkä salamatkailen ennen unensaantia – vaihdan muotoni johonkin jalompaan maankulkijaan.

Sydäntäni paleltaa, vaikka ei se lämmin ollutkaan.

Tuntuu hyvältä uskaltaa. Olen tehnyt päätöksen koulun suhteen. En mene sinne enää. En aio jatkaa. Hyvästit siis sille stressinkohteelle.

Pidän välivuoden, jonka aikana laihdun ja treenaan. Teen itsestäni vahvan. Sitä seuraava vuosi kuluu – toivottavasti – palveluksessa. Sitä en tiedä, että mitä teen sen jälkeen. Ehkä yritän jäädä töihin sinne? Samaa verta kun kuitenkin olen isäni kanssa; on olemassa todennäköisyys, jonka mukaan minäkin saattaisin viihtyä ruotuväessä.

Olen ollut iltasella jostain syystä perin itkuinen. Tästä juhannuksesta tuntuu puuttuvan jotain. Kokkoa en ole tänä juhannuksena katsonut. Kai minä aluksi suunnittelin meneväni sitä katsomaan Kulkijan kanssa, mutta ei sitten tullut lähdettyä. En jaksa roikkua lapsuuden perinteissä kiinni, kun ei niillä ole enää väliä.

Välillä oikeastaan tuntuu, ettei minullakaan ole mitään väliä. Minä en ole menestynyt elämässäni mitenkään, mikä tuntuu olevan häpeä vanhemmilleni; yrittävät väkisin ohjailla elämääni. luovat paineita. Minun pitäisi tehdä sitä ja tätä, olla jotain. Kukaan ei kuitenkaan kannusta missään mitä yritän. Hyvä, etteivät tee melkein päinvastoin.

Välillä kaikki tuntuu turhalta. Tuntuu turhalta tehdä mitään, kun tuntuu, että ihmiset toivovat, että epäonnistun tai sitten niitä ei jaksa kiinnostaa minun elämäni.

Mutta ei se tarkoita sitä, että antaisin periksi minkään suhteen. Rakastan elämää ja minulla on maailman ihanin aviomies. Ihana koira ja elokuussa toinen. Kaksi ihanaa kissaa. Mitä minä muka tarvitsisin?

Olen vahvempi kuin olen pitkään aikaan ollut. Minä uskon itseeni ja tulevaisuuteen. Minulla on tavoite, joka motivoi minua. Minulla on halua onnistua siinä. Minulla on myös uskoa, että onnistun.

En ole hetkeen pelännyt mitään, en ole jaksanut, enkä sallinut pelkoa itselleni. En halua sen hallitsevan ja rajoittavan elämääni. En ole hetkeen pelännyt epäonnistumista ja pyörtänyt siksi suunnitelmiani. On asioita, joita pelkään, mutta juuri nyt en pelkää epäonnistumista.

Vielä on pari päivää tätä viikkoa jäljellä. Sunnuntaina punnitus, olen kai laihtunut melkein kilon verran tällä viikolla. Mutta tunnit silti jääneet 5 tunnin paikkeille, että jos en huomenna tee useamman tunnin rääkäisyä pyörällä tai jalkaisin, niin tuskin saan 14 tuntia täyteen. Ensi viikolla on siis nähtävä hieman enemmän vaivaa.

Naisenraivolla, sanotaanko.

hei olen pullataikina

Kuinka paljon oksetankaan itseäni. Tykkään olla kurvikas nainen, mutta en pidä siitä, että minua sanotaan isoksi. Olen monesti toivonut, että kun voisinkin olla pienempi. Keijukaismainen nainen.
Silti olen tällainen... isoluinen. Kiertoilmaus sanalle LÄSKI.

Miten inhoankaan kaksoisleukaani. Miten aina puristelenkin sitä kipeäksi, miten puristelenkaan pömpöttävää mahaani. Kiskon sitä sisäelimet kippuralla sisääni. Miten rutistelen sisäreisieni läskiä, joka hankaa kaikki housut rikki. Miten joka kerta kylpyhuoneessa avaan peilikaapin oven, jotta minun ei tarvitse katsoa rumaa, ällöttävää naamaani.

Kiitos taas muistutuksesta. Tiedän, etten ole itselleni ikinä sopivan kokoinen ja voisin vetää kaiken siihen saakka, että olen luuranko. Voisin lakata syömästä. Haluaisin lakata syömästä. Silti minulla on juuri nyt liian paljon menetettävää. Kelpaan omanlaisenani maailman ihanimmalle miehelle, mikä saa minut luopumaan typeristä ajatuksista.

Minä voisin tehdä vaikka mitä, mutta en tee. Voisin olla ties millainen, mutta en ole.

Mutta vielä tulee päivä, kun sinun, isä, ei tarvitse sanoa minua isoluiseksi.

Vielä näet.

Your voice chased away all the sanity in me.

Perfektionismi. En osaa antaa sille suomenkielistä vastinetta. Eikä minun kai tarvitsekaan; sana selittää itsensä.

En tiedä, että mikä on ajanut minut siihen, että lopetan opiskelun. En tiedä, että johtuuko se yksin ATTO-aineista vai tunnenko vain epäonnistuneeni niin totaalisesti, ettei minun kannata jatkaa? Tunnen myös itseni nöyryytetyksi... epäonnistuneeksi.

Opettaja on sitä mieltä, että minun pitäisi hakea keskeytystä. Millä verukkeella? Ei minulla ole sairaslomaa, enkä voi sellaista saada, koska en vain ole kenenkään papereissa, enkä suostu kenenkään papereihin menemään. En halua enää otsaani hullun leimaa, olen sitäkin kruunua kantanut jo ihan tarpeeksi.

Välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi hankkia lapsi, jotta tämä kaikki säätäminen olisi edes vähän hyväksytympää. Opiskelun lopettaminen etenkin.

...ja kyllähän se kauniimmalta kuulostaisi, kuin mielenterveysongelmat tai burnout tai mikään. Niissä papereissa, joihin se on pakko painattaa, kuin todistamaan sitä, että

SINÄ OLET

EPÄONNISTUNUT ! ! ! ! ! ! ! ! ! ! !

These wounds won't seem to heal
This pain is just too real
There's just too much that time cannot erase