Kiirettä pitää.

Ensimmäinen osa "vaihdan opiskelupaikkaa" -projektista hoidettu ja nyt joudun odottamaan ensi viikkoon ennen kuin voin käynnistää seuraavan osan.

Parastahan tässä oli, että vaihdettiin aikuislukion rehtorin kanssa sähköposteja viime viikolla ja hän laittoi viimeisessä viestissään, että minulle on varattu "ohjausaika" 16.1. klo 15.
Olin paikalla sovittuun aikaan, sovitussa paikassa. Mennessäni sisään toimistoon, hän kuitenkin oli vastassa ja nenäänsä nyrpistellen totesi, ettei minulle mitään aikaa ole varattu, eikä muistanut sähköpostikeskustelua tai edes nimeäni ja ottikin jonkun toisen minun ajallani sisään. Jouduin odottamaan 30 minuuttia sitä, että hän voisi ojentaa minulle keskeyttämislomakkeen, johon täyttää tietoni - koko toimitukseen meni ehkä viisi minuuttia. Tätä tietysti seurasi rasittava kuulustelu minne, miksi ja minkä ikäinen olen. Todettuani olevani 25, homma hoituikin nopeasti ja ilman lisäkysymyksiä tai muuta rasittavaa holhoamista. Ei kai AIKUISlukiossa niin paljoa alaikäisiä pyöri, että tarvitsisi jäätävät kuulustelut pitää siitä, mihin keskeyttävä oppilas on menossa ja tarvitsisiko hän mahdollisesti jonkun muun allekirjoituksen kuin omansa.

Lievähkö myötähäpeä oppilaitoksen toimintaa kohtaan. Antaa todella hyvän kuvan heistä.
Itse jäin kiinni omiin valheisiini, kun en halunnut tunnustaa, etten ole tyytyväinen heidän toimintatapoihinsa ja opintotarjontaansa eikä siellä työskentely kasvata motivaatiotani millään tavalla, jonka vuoksi aion oppilaitosta ylipäätään vaihtaa. Ensiksi takeltelin sanoissani, että ei kai se hänen asiansa ole, minne vaihdan ja seuraavaksi täti seisoi vieressä kun täytin ilmoitusta, jolloin jouduin keksimään sinne "syy" -kohtaan jotain niinkin typerää kuin "vaihdan toiseen oppilaitokseen/työkän määräämä aik.koulutus". Eikä minua oikeasti ole kukaan määräämässä minnekään, mutta menin sanomaan, etten hae yhteishaussa mihinkään, kuten en haekaan, joten tämä nyt oli pelkkä hätävalhe.

Normaaleihin toimintatapoihini olisi kai kuulunut täräyttää päin naamaa, että heidän palvelunsa on harvinaisen perseestä, heidän kurssisysteeminsä tökkii, suurin osa verkkokursseista ei toimi, siellä on liian kiire, olisin tarvinnut enemmän hyväksikatsottuja (mutta en saanut, koska eihän ammattikoulu ole lukio-opintojen tasoista...) ja niin edelleen.

Yleensä olen asioista suora, joskus jopa pelkistän kaiken aika raadolliseksi ja armottomaksi, mutta viime aikoina on tuntunut siltä, etten halua jakaa ajatuksiani aivan kaikesta ja olen pitänyt asioita enemmän itselläni, koska pelkään, että jos sanon jotain, sitä käytetään jossain vaiheessa minua vastaan. Aikuislukiolta varmistin sellaisen option, että voin hakea takaisin ja siinä vaiheessa olisi melko kiusallista hakea, jos olisin osoittanut suurta tyytymättömyyttä.

Olen vuosien varrella sisäistänyt, että kaikkia siltoja ei tarvitse polttaa takanaan.

Niin houkuttelevalta kuin se ikinä kuulostaakin. Loppujen lopuksi aikuislukio on parempi, kuin ei mitään. Mutta haluan kyllä uskoa, että viihdyn tuossa uudessakin ja ehkä löydän kadonneen motivaationi, kun oppiminen ei ole enää pelkkää suorittamista ja on aikaa perehtyä itseään kiinnostavampiin kurssinosiin, jolloin kai jotain sisäistä motivaatiotakin pitäisi löytyä lopulta.

Erityisesti aina vituttanut tuo lukioiden pöyhkeilevä ilmapiiri. Olen opiskellut Suomen parhaimmassa ammattikoulussa linjalla, jonne moni joutuu hakemaan uudestaan, kun ensimmäisellä kerralla ei pääse sisään ja useimmiten eivät pääse sisään sillä toisellakaan tai välttämättä edes kolmannella. Minä, joka en ollut vuosiin opiskellut mitään järkevää, pääsin sisään ensimmäisellä kerralla, "heittämällä" kuten vitsillä kutsuin, kun lähdin tosiaan 300 km päähän vain kokeilemaan, että pääsenkö sisään. Pääsin sisään ja elämääni muuttui täysin.
Lukioihin pääsee kuka tahansa. Erityisesti aikuis- päätteellä alkavaan, tai sitten nettilukioon. En siis menisi sanomaan, että niillä on mitenkään varaa pöyhkeillä tarjoamansa opetuksen suhteen, jos edes opiskelijoiden suhteen ei ole mitään kriteerejä.

Mutta josko tämä aihe olisi nyt tässä.

Loppuviikosta olisi ohjelmaa. Pelottaa, kun lupauduin kuskiksi veljen eläinlääkärireissulle. Hyvinkäällekin pitäisi SPR:n Henkisen tuen kurssille perjantai-lauantai -akselilla ehtiä. Lisäksi pitäisi jaksaa siivota, kun tuohon kurssitukseen liittyen lupasin ystäväni yövyttää, että lauantaiaamuna ehditään ajoissa, kun perjantaina tullaan Hyvinkäältä melko myöhään...

Bring on the thunder, bring on the rain !

Muutos on alkanut. Kieltäydyn luovuttamasta enää tässä vaiheessa. Tiedän, että voin saada asiat muuttumaan lyhyessäkin ajassa ja ainakaan vaihtoehtoinen ratkaisuni ei voi enää pahentaa tilannetta. Tilanne itsessään ei ole paha, mutta etenee vaan liian hitaasti.

Vaihdan toiseen oppilaitokseen. Ehkä säästän sillä ratkaisulla hieman omaa mielenterveyttäni, kun nykyinen tilanne ei motivoi oikein millään tasolla ja olen kyllästynyt jatkuvaan itsensä pakottamiseen ja siitä aiheutuvaan stressaamiseen. Elämäni ei vain etene ja seisoo paikoillaan.
Harkitsin ensin päiväopiskelua, mutta joutuisin muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja se vähän pelottaa vieläkin liikaa. Enkä haluaisi enää päiväopiskeluun, koska en oikein halua opiskella itseäni huomattavasti nuorempien kanssa. Se oli rasittavaa viimeeksikin, kun ryhmätöissä joutui tahtomattaan ottamaan vetovastuun, koska teini-ikäisissä on joku juttu, että puuttuu sellainen tietynlainen rohkeus ja oma-aloitteisuus. Yritin toki luokkatovereitani siihen suuntaan tuupata ystävällisesti, mutta harva siihen reagoi ja nekin, jotka reagoivat, olivat jo lähempänä aikuisuutta.

Toisaalta vaihtaminen toiseen oppilaitokseen antaisi myös mahdollisuuden viettää enemmän aikaa koiran kanssa ja käyttää enemmän aikaa koiraan, mikä on yksi asia, mitä tältä vuodelta haluan ja veikkaan, että koirakin haluaa. Joinakin viikonloppuina surettanut, kun on tullut käytyä asioilla, jonne ei ole voinut ottaa koiraa mukaan ja sen on täytynyt mököttää yksinään kotona.

Mahdollisuuksia tuon uuden koulun kanssa olisi, tilannetta se ei sen suhteen muuta, että olisin edelleen vastuussa omasta opiskelustani, minkä olen kuullut olevan ainoa miinus monelle.

Katsotaan nyt kuitenkin mitä tästä seuraa, sillä laitoin vasta kysymyksen nykyiselle oppilaitokselleni siitä, että olisiko mahdollista lopettaa opintoni tässä vaiheessa.

Oreo

Tämä(kin) vuosi on ollut kuin märkä pieru.

Välillä on tuntunut, että olen saanut taas elämän syrjästä kiinni ja sitten olen kuitenkin luisunut kauemmaksi elämänhallinnasta ja takaisin huonoihin tapoihin, joista olen yrittänyt kouluttaa itseäni irti.

Välillä on kovakin ahdistus siitä, että en voi kiertää kelloa taaksepäin, en voi tuoda eteeni niitä hetkiä kun olen juuri päässyt peruskoulusta. En voi muuttaa mennyttä, en voi muuttaa tekemiäni ratkaisuja. En voi tuoda takaisin ihmisiä, jotka ovat poistuneet elämästäni.

Tuntuu välillä, että kärsin jostain keski-iän kriisistä. Tunnen olevani vanha, vanhempi kuin vain sen vaivaisen neljännesvuosisadan. En tiedä mitä odotan seuraavalta kymmeneltä vuodelta, kun en tiedä edes mitä odotan ensi vuodelta. Enkä uskalla, enkä haluakaan, ajatella asiaa. Tämäkin hetki juuri nyt on välillä liikaa.

Enimmäkseen tämä vuosi on ollut täynnä väsymystä ja jatkuvaa tuulimyllyjä vastaan taistelua. Haluaisin ajatella voittaneeni, sillä sain viimeinkin tahtoni läpi. Joulukuun piti olla taloudellisesti (ja täten myös henkisesti) paljon pahempi kuin se päätyikin lopulta olemaan. Sääli vain, että koko syksy on siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, verottanut omia resurssejani huomattavasti, enkä tiedä miten jaksan tammikuussa palata niin sanotusti sorvin ääreen.
Välillä hävettää kuinka huonosti olen selviytynyt koulutehtävistä, mutta toisaalta on pitkälti stressannut sekin, että taloudellinen tilanteeni on mahdollisesti koulutehtävistä ja niistä selviytymisessä kiinni. Suoriutumispaine on syönyt henkisesti. Se ajatus, että on pakko selviytyä, koska ei ole muita vaihtoehtoja. Revanssiin ei ole mahdollisuutta. (Kokeet voisi koulun puolesta uusia, mutta työkkä&sossu eivät antaneet tähän mahdollisuutta...)
En tiedä voiko ihmiseltä vaatia pelkkää onnistumista jatkuvasti. Tai siis, toki, en vaadi itseltäni muuta kuin virheettömyyttä kaikessa mihin ryhdyn, mutta tiedostan kyllä senkin, että ihminen ei ole virheetön... Joskus on annettava itselleen lupa epäonnistua. Joskus täytyisi vain luottaa siihen, että asiat järjestyy, olipa ne kuinka kurjasti tahansa.

Siksi kai ehkä eniten pelkäänkin, että tämä on vain myrskyn silmä ja kohta joudun taas pakotetuksi ja rangaistuksi. Kun en ole oikein edes toipunut vielä entisestäkään.

Pitäisi kai alkaa miettimään lupauksia ja tavoitteita uudelle vuodelle. Koulun suhteen en halua luvata vieläkään mitään, sillä haluan pitää itselläni mahdollisuuden laskea opinnot hetkeksi käsistä, jos minusta tuntuu siltä, että tarvitsen tauon.
Laihdutuksen suhteen on turha luvata mitään, kun en ole tainnut pitää entisiäkään lupauksia. Haluaisin ajatella, että tilanne on muuttunut nyt kun olen käynyt salilla ja aion käydä jatkossakin, mutta faktahan on, etten ole laihtunut. Lihomisen olen onnistunut toki tehokkaasti katkaisemaan ja pääasiallinen tavoitteeni onkin ollut ja tulee olemaan, etten pyöristy tästä enää enempää. Se, että laihdunko, on sitten täysin toinen kysymys ja mietin pitkään ja hartaasti aionko luvata mitään sellaista enää. (Ikinä?)
Blogin suhteen kävi mielessä, että voisin yrittää kirjoittaa joka päivä jotain. Ehkä rohkaistua tekemään videopostauksen kerran viikkoon tai harvemmin. Tuskin esittelen pärstääni sen kummemmin, mutta voisin yrittää kuvata jotain päivästäni.. Ehkä lemmikkejäni?
Sitäkin harkitsin pitäisikö tavallisten lupauksien ja tavoitteiden ohella ottaa tavoitteet myös jokaiselle kuukaudelle tulevana vuotena. En tiedä vielä millaisia nuo kuukausittaiset tavoitteet olisivat, mutta onhan tässä aikaa vielä pyöritellä juttuja.
Lukeminen on ehkä yksi asia, mihin haluaisin tulevana vuotena panostaa. En ole tänä vuonna tainnut lukea kuin ihan muutaman kirjan ja olen vähän pettynyt, kun nautin joskus lukemisesta kovastikin, mutta enää en vain jaksa keskittyä.

Lemmikeistä tuli mieleen, että harkitsen vakavasti erään tietyn viljakäärmeen värimuodon hankkimista ulkomailta. Näillä näkymin tämä tapahtuisi keväällä ja toivottavasti olisi alku pienimuotoiselle käärmekasvatukselle, jota olen tässä useamman vuoden jo pohtinut ja suunnitellut. Palaan kuitenkin asiaan sitten kun tiedän lisää hankintaprosessista, kun toistaiseksi en saanut siihen mitään muuta vastausta kuin, että keväällä.

Nyt siirryn katsomaan Supernaturalia, syömään roskaruokaa ja niiden myötä lopulta ansaitulle levolle.

Note-to-self:
Blogi tarvitsee päivitystä. On ihan ok sisällyttää koko elämänsä aspektit yhteen blogiin, et tarvitse erillistä blogia pelaamiselle ja lemmikeille ja laihdutukselle ja valokuville. Tämä riittää. Muista päivittää ulkoasu. Pinkki on kiva väri.

Ps. Ehkä kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi saada nostettua tämä synkkyyden, turhautumisen ja pettymysten kirjailema verho. Kirjoittaminen tekee hyvää, miksi en tee sitä useammin? Miksi eristän itseni muista, vaikka samalla kaipaan eniten sosiaalisia kontakteja ja muita ihmisiä?

Miksi olen joskus niin ankara itselleni?