joskus irti päästäminen on ainoa tapa rakastaa

Hassua, että tämä blogi on seurannut minun ja Kulkijan elämää meidän alkuhetkistä suhteen viimeiseen hengen vetoon. Ehdin jo viikonlopun jäljiltä saada itseni jonkinlaiseen orastavaan tasapainoon ja toiveikkuuteen, mutta nyt kun tajusin, että tämä on lopullisesti ohitse, tärisen ja itken taas. En haluaisi luopua hänestä, mutta kun minun pääni ei vaan enää jaksa jatkuvaa epävarmuutta meidän tulevaisuudesta. Olen käytännössä vain odottanut viimeisen vuoden, että milloin hän lähtee taas pois. Oli helpottavaa sanoa, että en enää jaksa tätä. Olen yrittänyt jaksaa, rakastaa ja ymmärtää, mutta viimeisen poislähdön jälkeen en ole enää ollut entiselläni, en ole luottanut häneen samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Olen vain odottanut, milloin hän taas kyllästyy minuun ja lähtee pois.

Olen yrittänyt muuttua koko vuoden, mutta tajusin, että minun muuttumiseni ei auta, jos hän ei halua muuttua myös. Hän on muuttunut itsekeskeiseksi viimeisen vuoden aikana ja olen kunnioittanut sitä, mutta järkähtämätön itsekkyys ja vastaantulemattomuus lopulta ajoivat siihen päätökseen, että olen mieluummin itseni kanssa, kuin hänen. Hän ei ole ikinä ollut millään tavalla huono minua kohtaan ja rakastan häntä edelleen, mutta tämä ei vaan enää toimi.

Minusta tuntuu jälleen, etten varmaan pysty rakastumaan enää ikinä kehenkään. Enkä haluaisikaan rakastua.

Hän soitti minulle lähes joka päivä viime kesänä, kun hän oli töissä toisella paikkakunnalla ja hän oli se, joka minua lohdutti bussissa, kun viime itsenäisyyspäivän reissu ei oikein mennytkään putkeen. Hän on ollut minulle peruskallio - tukeva ja turvallinen. Hän on aina ottanut minut syleilyynsä kun olen tarvinnut lohtua.

Mutta hän oli myös toisaalta ihminen, joka uskoi, etten pärjää omillani...

Lopetin kai tämän blogin aktiivisen kirjoittamisen siinä vaiheessa kun kaikki muuttui liian vaikeaksi myöntää itselleni, että on vain ajan kysymys, milloin parisuhde kaatuu kuin jaloilleen kuollut hevonen. Onhan se horjunut jo pari vuotta.

Ehkä tämä oli minun tapani sanoa hänelle, että rakastan häntä. Oikeasti, mikä olisi parempi ystävänpäivälahja ihmiselle, joka kärsii kanssani, kuin päästää hänet vapaaksi?

Uneen pääsen vasta, kun tunnen molemmat koirat lähelläni. Niiden hengitys ja verkkaiset sydämenlyönnit rauhoittavat. Aamulla herään remontin ääniin, vaikka en haluaisi. En haluaisi nousta tähän autiuteen. Makaan sängyllä ja katselen keittiön ikkunasta tulevia valonsäteitä. Miten ihanalta tämä asunto näyttikään, kun muutimme. Uskoin, että se olisi täynnä onnellisuutta ja rakkautta.

Mutta todellisuus on, että olen jäänyt yksin. En tiedä, mihin menisin tai mitä tekisin. Kaikki muistuttaa yhteisestä elämästä ja ikävä repii minut palasiksi. Ihminen, joka on ollut ainoa turvani, lähti pois. Enkä minä saa vaiennettua pelkoa sisälläni.

Kaikki täällä muistuttaa, että täällä on joskus ollut joku muukin kuin minä ja koirat. Valokuva hyllyllä, käänsin sen jo illalla pois, jotta en tuijottelisi sitä ja ottaisi sitä viereeni kun käperryn nukkumaan. Kuten minulla on ollut tapana, aina kun ikävöin häntä ja hän ei ole lähelläni.

Muki, jossa lukee “Rakas” sai aikaan itkukohtauksen. Sattuu.

Pyykistä löytyneet vaatekappaleet aiheuttivat itkun.

Vaatehuoneessa majailevat pyörän ulkokumit saivat ahdistumaan.

Koira vahti pitkin yötä, että mihin isäntä lähti, onko se tulossa takaisin. Toivoin, että osaisin kertoa sille, että sillä on nyt vain minut ja Papu. Tälläkin hetkellä se istuu ikkunalla ja tuijottaa ulos. Jokainen rapsahdus saa sen ryntäämään ovelle. Onneksi en ole ainoa, joka kaipaa.

Ulkona kävellessä mieleeni palautuu jokainen öinen retkemme. Koneen kovalevy on täynnä valokuvia, enkä halua katsoa niitä, koska minuun sattuu niin valtavasti.

Tuntuu sairaalta sanoakin, mutta pysyn järjissä vain sen toiveen avulla, että jostain luonnonoikusta hän tulisikin vielä takaisin ja saisin tuntea ympärilläni tutut, vahvat kädet ja hengittää hänestä metsän, savun ja bensan hajua.

Ilman toivetta, minulla ei ole halua enää jatkaa elämää. Olen menettänyt elämäni rakkauden. Olen menettänyt kaiken.

Perustavanlaatuisesti viallinen

Vaikeuksia käsitellä todellisuutta noin muutenkin. Sitten vielä se, etten kelpaa tällaisena kuin olen. En saanut vilpitöntä, pyyteetöntä, ehdotonta rakkautta. Sellaista rakkautta, jota minä annan. Sekin tuntuu pahalta, että uskoin satuihin ikuisesta, koko elämänkestävästä rakkaudesta. Sellaisesta, joka selättää kaikki esteet. Ei sellaista ole, enkä halua rakastaa enää ikinä ketään… paitsi sinua.

Iho huutaa kosketusta, kaipaa lämpöä, sinun ihoasi. Huulet haluavat huulillesi ja lantio lantiotasi vasten.

Karkoitan ihmiset ympäriltäni. Olen aina karkoittanut. En uskalla enää rakastua kehenkään, enkä tosin tiedä, pystyisikö särjetty sydämeni enää rakastamaan ketään. En pysty rakastamaan edes itseäni.

Jäin yksin vieraaseen kaupunkiin, josta en tunne ketään ja minua pelottaa. Tunnen oloni turvattomaksi. En tiedä, mitä tehdä, minne mennä tai kenelle puhua.

En tiedä jaksaisinko ilman koiria. Ihanaa vanhaa äkäistä Papua tai sudenpentu-Joikua.

Tuntuu, etten pysty enää ikinä olemaan onnellinen.

Minä kaipaan sinua.

 

 

Älä jätä minua.

Kun ymmärrys ei enää riitä

Kuulin eilen surullisen uutisen; keskimmäinen siskoni oli löytynyt kuolleena. Varmaa kuolinsyytä ei ole vielä tiedossa, mutta viinillä ja lääkkeillä saattaa olla osuutta asiaan, mikä puolestaan tarkoittaisi sitä, että hän on ehkä lähtenyt oman käden kautta.

Tehnyt itsemurhan.

Kaikki tuntuu epätodelliselta; miten ja miksi näin kävi. En ole pystynyt ymmärtämään tapahtunutta. En pysty ymmärtämään sitä, että en enää ikinä tule sanomaan hänelle sanaakaan, enkä enää ikinä tunne hänen halaustaan. En enää ikinä näe häntä.

Ennen kaikkea, en voi kysyä häneltä, että miksi.

Kaikki tuntuu edelleen vain pahalta unelta. Näen jatkuvasti mielessäni kuvan, jossa hän makaa sängyssään, yöpöydällä viinipullo ja lääkkeitä.

Aamulla oli todella absurdi olo. Tuntui unelta nousta ja lähteä kouluun. Olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Etukäteisvaroitukseni opettajalle edeltävänä iltana näkyi molempien katseista. Kukaan ei sanonut mitään mistään. Olin normaali, tavallinen. Heitin läppää uuden ystäväni kanssa ja nauraa kikersimme.

Totesin itselleni mielessäni, että kouluun pääsee pakoon raskaita ajatuksia ja mahdottomuutta ymmärtää. Asiat on helppo sulkea pois mielestä ja keskittyä lentokoneisiin.

Ensimmäinen reaktioni uutiseen oli epäusko ja kyyneleet. Sen jälkeen vannotin velipoikaa, ettei kuole ja kertoo mulle, jos tulee itsetuhoisia ajatuksia. Veli pyysi tekemään samoin. Sen jälkeen vain istuin ja tärisin. Yritin ymmärtää, mitä on tapahtunut. Enkä pysty ymmärtämään sitä vieläkään.

Tuli itsesyytöksiä; sisko pyysi joskus vuosi sitten käymään siellä, mutta ei tullut koskaan sovittua mitään ja halusi tulla meidän luonamme käymään, mutta sekään ei koskaan edennyt mihinkään. Vaikka kai tässä pitäisi tajuta se, ettei se ole minun syyni. Se oli siskon ratkaisu, aikuisen ihmisen ratkaisu.

Mutta en silti ymmärrä sen tapahtuneen.

Y k s i n ä i s y y s j a s e n j ä i s e t h a m p a a t

raatelevat minua. Rikkovat herkän sudennahkani, saavat sen nirhautumaan mustelmille.

Taistella vai ei, ka siinä kysymys. Toinen soturinvaistoinen sai minut hetkeksi uskomaan tulevaisuuteen, mutta tänä yönä menneisyyden painostavuus nappasi minut kiinni ja raiskaa nyt minua uudestaan ja uudestaan. Eikä minulla ole voimaa laittaa vastaan.

Minä pelkään aivan tavattomasti; pelkään nyt tekeväni uudestaan samat virheet, kuin edellisen koiran kanssa. Entä jos en enää osaa kasvattaa koiranpentua?

Epävarmuus pureskelee nilkkojani poikki, estäen minulta paon. Vai antaudunko minä vain sille? Onko se totta, etten voi paeta sitä ja sen kumppania, jota kutsutaan Peloksi?

Miksi ne aina haluavat satuttaa ja pilata kaiken? Pahoinpidellä minut niin sisältä kuin ulkoa.

Miksi alistun niille? Miksi alistun kaikille, jotka kävelevät ylitseni?

Tunnelukkotesti sanoo, että vahvin lukko on Uhrautuvaisuudessa, jonka takia kärsin niin paljon ihmissuhteissani. Ulkopuolisuus ja Uhrautuvaisuus.

Haluaisin vaan sulkea ihmiset pois ympäriltäni, mutta kun se vaan sattuu niin paljon. En tiedä, että tekeekö se elämästäni yhtään sen helpompaa, että elän heidän varjossaan, josta sitten katselen heitä ja heidän elämiään haikeana ja kipeästi toivoen, että voisin olla osa sitä. Kaikkien vuosien jälkeenkin.

Miksi annan ihmisten käyttää minua? Hyötyä minusta ilman vastapalkkaa; vilpitön avunanto on nyt eriasia. Haluaisin vain tasapainoisen ystävyyssuhteen, jossa en olisi vain se henkilö, joka antaa ja tekee kaikkensa, mutta ei saa edes kiitosta takaisin.

Olen henkilö, jota ignoorataan päivästä toiseen, mutta roikkuu silti uskollisesti peesissä.

Helvetti, en mä ole kenenkään koira.

Paimenkoira

En voi hengittää. Päällimmäinen tunne.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.

Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.

Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.

Hengitykseni ei kulje.

Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.

Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.

Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.

En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.

Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.

Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.

Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.

Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.

Anteeksi, että olen ollut niin kovin kauan poissa.

Ailahtelen jossakin yksinäisyyden ja pakokauhun rajamaastossa. Väsymys pitää niskalenkillään kiinni ja minä rimpuilen sen teräksisessä otteessa. Ahdistus hulvahtelee ylitseni aaltoina; selviänkö minä näiden myöhäisten tuntien yksinäisyydestä mitenkään?

Ikävä kouraisee sisäelimiäni, silmieni osuessa sohvalla nukkuvaan koiraan. Kissanpentu leikitteli äsken sylissäni paidassani olevan rusetin kanssa. Miten ihminen voi olla surullinen, jos hänellä on kissanpentu?

Minua raastaa tappava ikävä. Ole kiltti äläkä jätä minua. Rukoilisinko, vaikka et mitään ymmärrä, mustaturkkinen..

Minun yksinäisyyteni on kuin musta-aukko; se nielee kaiken valon ja hyvän ympäriltäni. Tahtoisin olla itselleni paha, mutta en salli sen tapahtuvan.

Kuulen oman hengitykseni. Unohdan kenelle kirjoitan. Minun pieni maailmani on niin sekaisin. Paikkaan tyhjyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteitani eläimillä.

Yksi koira tuohon noin.. ja kissanpentu tuohon ! Yksi aikuinen kissa tuohon ja nuori koira tuohon ja.. valmis !

Nyt minua itkettää. Olen niin helvetin katkera siitä, että olen aina ollut kakkonen toisille. Ilman sinua en kai edes välittäisi siitä, mutta sinä näytit minulle, että miltä tuntuu, kun joku rakastaa ja hyväksyy...

Minun pitää vain pitää visusti kaikki langat käsissäni ja hymyillä, vaikka sattuisi. Muuten millään, mitä ikinä on tapahtunut, ei ole mitään merkitystä. Apua en kuitenkaan halua, minun on siis vain pärjättävä omillaan. Vähän kuin hylättynä. En minä tahdo laskea näitä asioita, niitä kaikkia, mitä veljeni on saanut osakseen ja mistä kaikista minä olen jäänyt paitsi.

Miten minä vihaankaan tätä yksinäisyyttä, turvattomuutta, riittämättömyyttä. Sitä, että olen niin merkityksetön muille. Mitätön.

Sitten sinä syytät itseäsi taas aamulla, että olet jättänyt minut yksin. Itkemään.

Ei minun ole niin paha olla, että tarvitsisi viiltää. Eihän?

Koira makaa jaloissani, kaunis säkkipilli-panhuilumusiikki lipuu ympärilläni ja minusta tuntuu siltä, että kaikki ihmiset vain käyttäisivät minua. Tavallaan hyvin terapeuttista keskustella asiallisen tuntemattoman ihmisen kanssa kaikista traumoistani ihmisiä kohtaan, avautua kerrankin jollekin ihan oikeasti, välittämättä yhtään mistään. Kaikista vääryyksistä. Ainoa, että minusta vain tuntuu siltä, että minua on käytetty, kokeiltu, testattu, minun tunteillani on leikitty ja kanssani on vain pelattu peliä. Olen ollut ihmisten pelinappula. Kaikki hurjat kolme aikaisempaa ihmissuhdettani. Kaksi ensimmäistä kokeili, kolmas käytti. Tavallaan koen iljettäväksi sen, että teen taas sitä, mitä olen joskus tehnyt ja, josta olen jo kuvitellut päässeeni eroon. Avaudun jollekin tuntemattomalle elämäni iloista ja suruista. Enimmäkseen suruista. Enimmäkseen vääränlaisista ihmisistä. Se vaan kyselee lisää ja lisää ja minä kerron tarpeettoman vuolaasti kaikesta turhasta paskasta, mikä ei elämääni vaikuta enää tippaakaan. Olen helpottunut siitä, että rakas Korpimetsäin Kulkijani palaa tänään kotiin. Pääsen hänen lähelleen ja voin unohtaa kaiken muun. Miten odotankaan iltaa ja hänen lämpöään !

Jos jonkun mä aijon naija, se oot sä Anna-Maija..

Koira kuorsaa hiljaa musiikin keskellä. Kuuntelen jotain rakkaani levyhyllystä anastettua CD:tä ikävissäni. Olen huomannut, että musiikin kanssa on nykyään oltava hirveän varovainen. Sotilasmusiikki tuo muistoja mieleen, mutta tänään huomasin, että se osaa myös ahdistaa aika tavalla. Lähinnä siten, että en voi olla miettimättä, että miten olisi asiat, jos minun mieheni olisi marssimassa rintamalle. Suoraan sanottuna hajoaisin. En kestäisi sitä. Pelkään liikaa jo nyt menettäväni hänet, vaikka kai aika turhaan. Myöskin muistot ovat välillä todella arkoja; Ohne Dich aiheuttaa haikeutta, tuo mieleen ne elokuisetsyyskuiset aamut, joina olin matkalla kouluun jo silloin kun muut vasta heräilivät ja miten Ohne Dich aina soi vähintäänkin KOVAA soittimessani kun bussi lipui pois kaupungista, maaseudun rauhaan. Miten minä silloin mietinkään ja kaipasinkaan Kulkijaa. Sotilasmusiikki tuo myös mieleeni ajat, joina erossa olomme oli kolmannen osapuolen sanelemaa. Etenkin ehkä ne hetket, kun emme voineet mitenkään olla yhteyksissä toisiimme ja miten sydämeni huusikaan öisillä levottomilla retkilläni kesäöissä koiran kanssa. Miten se huusikaan Kulkijan nimeä, miten kovasti minä tahdoinkaan hänen luokseen. On kuitenkin vielä yksi pyhempi laulunen; Rakkaus on lumivalkoinen. SE tuo mieleen ensimmäisen tapaamisemme, sen miten se kantautui keskustasta eräästä musiikkitapahtumasta, kun me seisoimme bussiasemalla vastakkain ja miten Kulkija hyräili sitä hiljaa... Vajoan sanattomuuteen.

Syyttömyyden taakka

Vaikeinta on antaa itse itselleen anteeksi. Vaikeinta on irroittaa omat hampaansa omasta kaulalihastaan. Mutta niin on tehtävä. Erehdystä ei voi korjata, jos sitä ei pysty katsomaan objektiivisesti, etäältä. Siihen ei voi vaikuttaa, jos ei ensin lakkaa ahdistamasta sillä itseään. Syyllisyys on kuin jättimäiset kahleet. Sitä joutuu niiden orjaksi. Ihmisolento on vain liian sokea huomaamaan, että kuitenkin loppujen lopuksi sitä itse kahlitsee itsensä. Vähän kuin itsesuojeluvaisto, mutta tämä on vain opittua. Minkä vuoksi meidän on hävettävä itseämme ja onnellisuuttamme? Minkä tähden meidän on kannettava syyllisyyttä elintavoistamme, teoistamme? Luonto ei kanna kaunaa. Susilla on omia valtataistelujaan ja murina merkitsee äärimmäistä epäystävällisyyttä - silti lauma pitää yhtä, se ei hajoa. Loppujen lopuksi, olemme kaikki ihan yhtä syyllisiä, kunnes toisin todistetaan. En minä pelkää kyyneleitä, en kylmää pakkasilmaa, enkä yksinäisyyttä. Silti sinun menettämistäsi minä pelkään, jopa enemmän kuin puhelimia ja humalatilaa.

Olen pahoillani, että olen murhaaja.

Olen jumiutunut tähän aikajatkumoon. Päässäni nainen laulaa let yourself go wild ahh ja minä tahdon liikkua yksinkertaisen rytmin tahdissa. Musiikki vain menee suoraan tajuntaani, lävistäen sen, jättäen todelliseksi ainoastaan tämän rytmin, jonka mukaan en kuitenkaan mene. Yöt ovat mielenkiintoisia. Näen unia kuolleista eläimistä ja juoksevista susista. Sitten minä herään säpsähtäen sinun vierestäsi ja kiehnään kyljessäsi kunnes heräät ja annat huomiota. Sitten minä katoan taas tajunnan taakse ja jätän sinut yksin tähän hyiseen tammikuiseen pimeyteen. Sinä lähdet aamuhämärässä. Juoksen sinut vielä kiinni bussipysäkillä. Enimmäkseen minusta tuntuu siltä, että en saa kiinni mistään ja mikään ei pitele minua. Mutta sinusta minun otteeni pitää, takerrun sinuun epätoivoisesti. Vain tuskaa, joka unohtuu silloin, kun sinä olet läsnä. Kanssasi minäkin olen voittamaton. Uskon olevani suurempi kuin olen ja se antaa salaperäistä voimaa. Susi on minussa ja minä tunnen sen juoksevan auton vierellä lumisessa aamussa. Kuitenkin sisällä minä olen taas häkkiin suljettu eläin. Kierrän levottomasti ympyrää ja vilkuilen ulos ikkunoista. Enkä minä halua myöntää, että minun on ikävä sinua jo nyt. Sisimmässäni jokin on kuitenkin yhä jumissa; sen kertovat kuvat, joissa puoliksi lumihankeen hukkunut susi puhaltaa höyryä pakkasilmaan. Toinen haluaa sanoa, että minä en halua enkeliksi, sillä minun sielullani on neljä käpälää, villit silmät ja sydämessä ikiaikainen laulu. Halu juosta on vastustamaton, mutta minä olen hukkumassa umpihankeen. On kyse vain sekunneista kun kiväärin tähtäin tavoittaa minut. Saksalainen sotilas on kadonnut jonnekin. Sisällä talossa haisee bensa.

salaista kirjeenvaihtoa saksalaisten sotilaiden kanssa

voisin voisinko? antaa sormenpäideni juosta kilpaa ihollasi saisinko kadota peiton alle suudella ehkä kylkiäsi näykkiä hellästi tulisitko? asumaan sydämeeni

Itseinhon ABC

Pimeys ympärilläni syvenee ja liukenee lopulta ääniksi, jotka käskevät mennä, kiireesti. Pian. Mielellään nyt heti. Elämä odottaa kuulemma heti oven takana, miksen minä jo mene. Lumi ei narsku kenkien alla, en minä edes kävele. Yläkerran ikkunassa tumma hahmo. Pahaenteinen. Tuijottaa. Tuijotan takaisin, kaikella uhmallani, vaikka haluan vain paeta sen näkökentästä. Kiertää talojen väliin, jäädä hankeen makaamaan. Unohtua. Ikään kuin vahingossa. Se turhautuminen pistelee. Turhautuminen toisten päättömyyteen, minulla sentään on vielä pääni. Ulkoisesti olen kokonainen, sisältä hämmentynyt lapsi, neuvoton ja avuton. Hölmö. Minun pitäisi avata ne surullisen kuuluisat siipeni ja lentää viimeinkin tieheni, kuten olen vuoden verran uhonnut. Yhtäkkiä ei ole vapaita pesiä, yhtäkkiä en voi elää oman mieleni mukaan. Kulkija jahkaa ja päätöksen teon vaikeus (tai helppous) vyöryy minun niskoilleni, kunnes hengitän sitä niin, että tukehdun, kuten yleensä hapettomassa tilassa tukehdutaan. Pelkään tuntevani itseni vieraaksi omassa kodissani. Pelkään, ettei minulla tämän valkoseinäisen kotelon jälkeen ole säilytyspaikkaa itselleni. Lienee parasta mennä suosiolla mullan alle, ennen kuin tapahtuu mitään kamalampaa. Tiskaava mies ei riitele. Mutta juuri nyt minä kaipaisin sydäntä raastavaa, repivää, riipivää draamaa. Veristä draamaa. Itkua ja huutoa ja henkistä väkivaltaa. Rankaiskaa minua. En ole ihmisarvoinen. Riitaa, joka puhdistaisi ilman ja saisi minut itkemään kyyneleitä säästelemättä. Ei sillä, että niitä kamalasti muutenkaan säästelisin. Itken ikävää, itken unieni ahdistavuutta, sitä, että niiden on muistutettava minua jostain muinaisesta. Siitä kivusta, jota olen joskus saanut yliannostuksen. Ehkä ihan omin avuin. Who knows. Puran turhautumiseni tylyihin tekstiviesteihin ja ihmettelen sitten, että miksi olen tällainen. Miksi rankaisen muita ja minun tekee taas mieli ruoskia itseäni. En voi kieltää, etteikö terä houkuttelisi, mutta sitten satuttaisin taas Kulkijaa. Satuttaisin enemmän, enkä minä halua satuttaa enää ikinä ketään. En halua rakastaa ketään, koska pelkään satuttavani. Enkä halua kenenkään rakastavan minua, koska satutan. Miksi minua kaduttaa vuoden takaiset asiat? Autossa hytistyt pakkasyöt, kun melkein jäädyimme kuoliaiksi vain eläimellisten himojen vuoksi. Minua oksettaa. Olen oksettava. Miksi en saatana vain tappanut itseäni ! Mutta minun täytyy saada tämä olo minusta ulos. Vaikka sitten terällä. En halua. Haluanpas ! Voi kyllä, miten minä haluankaan ! Vältän konflikteja kaikkien muiden paitsi itseni kanssa. Olen jatkuvasti törmäyskurssilla. Kulkijan rakkaus saa minut tuntemaan itseni liian hyväksi ihmiseksi. Mutta Kulkija ei ole nyt täällä. Ei ole pelastamassa. Enkä soita, enkä tekstaa, että nyt en kestä. En, en en en. Minun on opittava itse pelastamaan itseni. Heti huomenna, heti huomenna kun hän tulee, luovutan teräni hänelle ja käsken hänen hävittämään sen. Tiedän rikkovani uuden sheiverin, kun tulee taas sietämättömyys. Mutta siihen saakka hän on minut pelastanut. Helvetti, miksi vihaan itseäni näin paljon.

Kuilun reuna kutsuu. (Älä anna minun pudota.)

Sama eroahdistus kuin miljoona kertaa aikaisimminkin. Lähtösi jälkeen on niin tyhjää, hiljaista. Lähtösi jälkeen minä uhkaan vajota, pudota. Yksinäisyys kietoo vuorostaan kätensä ympärilleni kuin uskollinen rakastaja. Oloni on niin tavattoman väkivaltainen. Aina välillä. Päässäni susi jahtaa häntäänsä, tulee hulluksi. Nyt kun minä viimeinkin tunnen itseni niin kovin selväjärkiseksi. Vaikka olenkin aika paljon pahoillani olemassa olostani. Sen kerran elämässäni kun pyydän, että minua ei jätettäisi yksin, minut jätetään. Kyllä minä kuulemma yhden yön pärjään. Silmissäni maailma pirstaloituu palasiksi ja sekoittuu palaneiden sielujen tuhkaan. Ahdistus on kuin musta huppu vedettynä kasvojen ylitse. Sen läpi ei näe, ei kuule, ei haista.. ei hengitä. Verkkokalvoille piirtyy kuvitteellinen maailma. Karu ja harmaa taivas, musta meri. Silmät tuijottavat suoraan takaraivooni, läpi pölyisen pimeyden näen ehkä heijastuksia muistoista. Heijastuksia sen miehen kasvoista, heijastuksia siitä vaaleanpunaisesta aamusta, joskus kauan sitten, kun minä rakastuin. Sitten on paljon sellaista, jota toivoisi, ettei muista. Jota jollakin tavalla häpeää, katuu. Vaikka kuinka tolkuttaisikin itselleen, että se on mennyttä, sitä ei muuteta. Vaikka sillä ei ole väliä. Silti sitä toivoo, että ei olisi vain rasittava lehmä. Mutta sitä on, pienessä katkerassa sydämessä. Sitä on silti. Huutaisin, jos kipeä ääneni kantaisi tämän kylmyyden ylitse. Saisit pyyhkiä kyyneleeni, jos ne eivät olisi kobran myrkkyä, joka syövyttää sinutkin olemattomiin. Jos minä en olisi näin täysin viallinen, saisit ehkä rakastaa minua. Vaikka rakastat nytkin, mutta minusta tuntuu, etten tee muuta kuin rimpuilen ja yritän voimieni takaa saada sinut sanomaan, että vihaat minua. Että olen mielestäsi vain rasittava lehmä. Tiedän sydämessäni, etten ansaitse ketään. Etten ansaitse ketään sinun kaltaistasi tämän kuiluni reunalle. En halua, että olet silta ihmisten ja minun välilläni. Tiedätkö, että sillat poltetaan, kun niitä pitkin ei haluta kenenkään enää kulkevan?

Ja se laulu kertoo...

...masennuksesta, alkoholista, heikkoudesta, rakkaudesta, alemmuudesta, pelkotilasta, tappohalusta, itsemurhasta, vihan tunteesta, vihan tunteesta... Isänpäivä. Istun kotona. Stam1na sinkoilee ulos kaiuttimista. Puhelin ilmoittelee vähän väliä tekstiviesteistä. Haluaisin tämänkin päivän viettää erilailla. Kehtaankohan sanoa ääneen? Kulkijan kanssa.. Viettää sen Kulkijan ja meistä siinneiden pikkukulkijoiden kanssa. Mutta en minä voi muuta kuin luottaa tulevaisuuteen tämän suhteen; jonakin päivänä, ehkä...

~ * ~

Hoidosta huolimatta on vaikea parantua. Kaksi kuukautta pois elävien kirjoista, enkä minä jaksa enää ottaa lääkkeitä, tai syödä kunnolla. Kuihdun hitaasti olemattomiin. Niiden lupauksista on tullut tyhjiä kaiuttomia sanoja, jotka leijuvat aikansa ja haihtuvat sitten olemattomiin. Elimistö on sekaisin; sydän ei toimi, hiukset putoilevat, syöminen aiheuttaa pahoinvointia, nielua vihloo, väsyttää.. Enkä minä jaksaisi enää taistella, silti olen se, joka vakuuttelee siskot ja muut, että ei tässä hätää, ei se ollut kamalaa, olen kunnossa. Olen kunnossa... Olen kaikkea muuta kuin kunnossa. Pelkään kuolemaa, pelkään nukkumaan käymistä, pelkään yksinäisyyttä ja pelkään... silti minulla on rohkeutta vielä väittää, että ei hätää, I'm alright ! Sekin valhe vain siksi, ettei ole ketään, ketä oikeasti kiinnostaisi jaksamiseni, vointini. Ahdistaa tämä orpous. Ne lupasivat viedä perjantaina tautipesäkkeeni a.k.a. nielurisani. Sitten tämän kaiken pitäisi olla viimein ohitse. Pääsisin viimeinkin nuolemaan haavojani. (Kuinka ironista tämä onkaan!) Pelkään silti verenvuotoa. Sitä, että menehdyn yön aikana. Jos en kuitenkaan herää siihen yöllä ja aamulla minusta ei ole kuin valkoinen kuori jäljellä. Katselen vaihtoehtoisia opiskelupaikkoja rakastamallani alalla. Haluan pois täältä, enkä anna Kulkijalle mahdollisuutta jättää minua tänne. Haen yhteishaussa, enkä anna itselleni vaihtoehtoa jäädä tänne. Äiti saa tietää sitten, kun haastattelukutsu kolahtaa postilaatikkoon. Miten päästä eroon ihmisistä, joille ei ole kuin ongelmien jätesäiliö?

Maa makaa martona kohmeessa.

Lumi tuli yön aikana. Sillä välin kun jätimme hyvästejä. Minun sydämeni repeytyi irti rinnastani - minun viallinen sydämeni - kun näin miten pahaa sinun teki lähteä. Vaikka et kuitenkaan ollut lähelläni ollutkaan. Lupasin kestää. Mutta en minä tiedä, että kestänkö kuitenkaan. En voi lääkitä itseäni juoksemalla, en voi kuin odottaa ja antaa ajan kulua. Odottaa, että korjaako se minut vielä kerran. Sinua varten tällä kertaa, ainoastaan sinua varten. Minun ei tee mieli kirjoittaa. En osaa. En löydä sanoja. Marraskuu on tullut ja minun elämänlankani käy vähiin, päivä päivältä, yö yöltä. Minun ikäväni ei vähene, eikä rakkaus. Pelkään silti iltaisin, etten herää huomiseen. Pelkään, etten minä jaksa enää herätä. Että sydän on tullut tiensä päähän, ruhjoutuneena ihmisten leikkikaluna, ilman, että kukaan on sitä kerennyt oikeasti rakastaa. Rakastaa, kuten sinä rakastat - niin, että minuakin polttaa. Minuun sattuu. Repikää nämä saastat minusta pois. Minä en jaksa enää. En tiedä mitä tehdä, kun en voi taistella. Enkä osaa luottaa yhteenkään myrkkyyn, mitä minun on nieltävä. Olen niin sekaisin ikävästä. Kaipaan syleilyäsi, liikaa.

Säröinen silmä aamuharmaalla taivaalla.

Aamu ei tuo valoa. Ei kirkkaana, kaiken pimeyden pois ajavana. Ei sellaisena kuin sen muistan. Se laimentaa pimeyden hämäräksi, mutta hämärä ei koskaan mene kokonaan pois. Valo ei paista sisään tomumajani ikkunoista ja sen sisus peittyy hämärään, joka väkevöityy hiljalleen pään täyttäväksi pimeydeksi, mustuudeksi. Johon minäkin putoan ilman kädensijaa. Se nielaisee minut ahnaasti ja minä jatkan putoamista kaikkien kylmien aamujen lävitse. Putoan kunnes tuntuu enää mahdottomalta pudota, mutta pohja ei tule ikinä vastaan. Hetki, kun kyllästyy putoamaan, edeltää siipien aukaisua. Heräämistä. Kun ne avaa, liitää kuin itsestään ulos sen pimeyden ahnaasta kidasta. Mustat, kuumat ilmavirtaukset sen sisuksista vievät sinut kuin itsestään takaisin valoon ja siinä sinä olet taas, koskemattomana, voittamattomana. Et ikinä ruhjottuna tai lyötynä. Mutta entä jos syö siipensä pois ollakseen astetta kesympi? Astetta normaalimpi ja tavallisempi? Jos on väsynyt ainaiseen edestakaisin liikkeeseen. Väsynyt putoamaan ja pelastamaan itsensä. Välillä haluaisin painaa stop-nappulaa ja astella ulos elämästäni, tilanteista. Astua ulos siitä iänikuisesta edestakaisin, ylösalas liikkeestä. Astua ulos kuten bussista astutaan omalla pysäkillä. Makaat sängylläni kädet niskan takana, silmät kiinni. Puret huultasi. Hetki sitten hukuttautuessani jo valmiiksi olemassa olevaan ikävääni, huuliltasi kaikui lupaus ikuisuudesta, loppuelämästä, yhteisistä hetkistä. Silti minusta tuntuu, että olen liian vähän kanssasi. Nytkin istun tässä. Puolen metrin päässä sinusta. Liian kaukana. Puhelimestasi soi tuttu polkka, joka sotkee ajatukseni. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin juuri nielaissut oksennukseni. Sanavirta kiemurtelee sisälläni levottoman käärmeen tavoin, etsien ulospääsyä. Velloen pahoinvoinnin tavoin. Minun on annettava sinulle loppuaikani, vaikka minuun sattuu niin, että haluaisin repiä siipieni lisäksi pääni irti. Syleilysi on niin lämmin ja ihana.

Ikävään vangiksi jään.

Maailmani värit sulivat sadeveden mukana viemäriin, kun sinä nousit bussiin. Olo oli silti oudon kevyt, kun leijuin koiran kanssa takaisin kotiin. Kuljimme vesilätäkköjen eri puolilta, haukuimme naapurin lapsia ja juoksimme, toinen sekaisin vapaudesta, toinen ikävästä. En osannut olla ilman sinua. Tyhjässä asunnossa. Seisoin pitkään huoneessani kädessäni Pohjois-Lapin matkailuesite. Jotain konkreettista tulevaisuudestani. Ensi vuonna minäkin vaellan niitä metsiä, sinun kanssasi.. jos vain lähdet mukaan. On liian hiljaista, liian yksinäistä ja aika mataa. Se kulkee niin toivottoman hitaasti, verrattuna siihen, että se ei anna meille kuin silmänräpäyksen aikaa olla yhdessä. Eronhetket se kuitenkin kutoo ikuisuuden hopeasta seitistä. Välimatka tuntuu valovuosilta, kuin olisit galaksimme toisella laidalla. Näiden neljän viikon aikana maailmani tuntuu heittäneen katon kautta ympäri useammin kuin kerran. Koko syksy tuntuu valuneen hukkaan, kuin vesi sormieni lävitse. Aikaa on ollut, mutta sitä ei ole käytetty mitenkään ! En ole aikoihin lukenut muuta kuin runoja ja silti ensi kuussa pitäisi kirjoittaa 50 000 sanan novelli tai romaani, oikeastaan. Olen innoissani ja silti niin saatanan peloissani. Jokin sisälläni sanoo, että en pysty siihen. En pysty, vaikka sitä haluankin. Elämäni on sekaisin. Ruumiini on vieläkin ihan sekaisin. Jopa minä olen sekaisin. En elä enää muulle kuin Korpimehtäin kulkijalle. Koirille. Juoksemisellekin. Mikään muu ei enää elämässäni merkitse mitään. Ei koulu opiskeluineen, ei kirjoittaminen. Ei mikään. Olen kirjoittanut öisin, kun en ole kyennyt muuhun. Annoin Kulkijan lukea kirjoituksiani ja hänen kasvoillaan oli tulkitsematon ilme sen jälkeen. Ehkä nolasin itseni taas. Ehkä minun pitäisi pitää arat ajatukseni itselläni, eikä jakaa niitä enää kenenkään kanssa. En tiedä, että miksi näen nykyisin unta saksalaisista sotilaista.