~ * ~
Hoidosta huolimatta on vaikea parantua. Kaksi kuukautta pois elävien kirjoista, enkä minä jaksa enää ottaa lääkkeitä, tai syödä kunnolla. Kuihdun hitaasti olemattomiin. Niiden lupauksista on tullut tyhjiä kaiuttomia sanoja, jotka leijuvat aikansa ja haihtuvat sitten olemattomiin.
Elimistö on sekaisin; sydän ei toimi, hiukset putoilevat, syöminen aiheuttaa pahoinvointia, nielua vihloo, väsyttää..
Enkä minä jaksaisi enää taistella, silti olen se, joka vakuuttelee siskot ja muut, että ei tässä hätää, ei se ollut kamalaa, olen kunnossa. Olen kunnossa...
Olen kaikkea muuta kuin kunnossa. Pelkään kuolemaa, pelkään nukkumaan käymistä, pelkään yksinäisyyttä ja pelkään... silti minulla on rohkeutta vielä väittää, että ei hätää, I'm alright !
Sekin valhe vain siksi, ettei ole ketään, ketä oikeasti kiinnostaisi jaksamiseni, vointini. Ahdistaa tämä orpous.
Ne lupasivat viedä perjantaina tautipesäkkeeni a.k.a. nielurisani. Sitten tämän kaiken pitäisi olla viimein ohitse. Pääsisin viimeinkin nuolemaan haavojani. (Kuinka ironista tämä onkaan!)
Pelkään silti verenvuotoa. Sitä, että menehdyn yön aikana. Jos en kuitenkaan herää siihen yöllä ja aamulla minusta ei ole kuin valkoinen kuori jäljellä.
Katselen vaihtoehtoisia opiskelupaikkoja rakastamallani alalla. Haluan pois täältä, enkä anna Kulkijalle mahdollisuutta jättää minua tänne. Haen yhteishaussa, enkä anna itselleni vaihtoehtoa jäädä tänne. Äiti saa tietää sitten, kun haastattelukutsu kolahtaa postilaatikkoon.
Miten päästä eroon ihmisistä, joille ei ole kuin ongelmien jätesäiliö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti