hurt lost and blinded fool

Se tunne, kun olet lähes puolitoista tuntia itkenyt yhden puhelun takia.
Haluaisin olla normaali. Asioiden hoitaminen ei olisi tällaista.

Pelihuumori on melko vähissä. Tunnen olevani vain rasite, enkä jaksa uskoa, vaikka muuta väitetäänkin.

En halua olla tällainen.

Pelko on illuusio.

Mieti sitä.

taste of freedom

vain varjot häntä seuraa

Mä olen pettynyt itseeni - en voi kieltää sitä, vaikka haluaisinkin. Mun itseluottamukseni on rapistunut, enkä edes jaksa enää yrittää. En jaksa piilotella sellaista, mikä ei ole piilottelemisen arvoista.

Mä olen lihonut kymmenen kiloa pelkästään kaiken stressin takia. Se tosin on murheista pienin, eikä se kymmenen kiloa tunnu enää missään tämän kaiken läskin takia kuitenkaan. Olen siltäkin osin pettynyt itseeni.

Eniten ehkä tämän koko kouluhärdellin takia. En jaksa koota itsetuntoni rippeitä ja laahautua sinne, jotta minut voitaisiin taas lyödä maahan.
Olen pettynyt, että en tällä kertaa jaksa enää nousta.

On tuo koulu toki antanut paljon monenkin asian suhteen. Viimeisin on se, että ymmärsin miten paljon luonto minulle loppujenlopuksi merkitsee. En osaa kuvailla sanoin sitä, miltä tuntui kävellä koiran kanssa tutun lammen ympäri auringon hohtaessa kultaisena.
Jaksan aina vaan häkeltyä luonnosta ja sen kauneudesta, jaksan palvoa tähtitaivasta joka syksy, jaksan aina iloita lumentuloa ja kevään ensi kukkasia. Jaksan lumoutua kesäöistä.

Rakastan katsella suden käyskentelyä metsässä. Enkä voi kuin todeta itselleni, että sitä haluan herätä aamuisin tekemään; käyskentelemään luonnossa, suden kanssa tai ilman. Se tekee minusta paremman ihmisen.

Kyseenalaistin motiivini opiskella alaa jo silloin, kun totesin itselleni, etten kuitenkaan halua tehdä tätä elääkseni - joutuisin asumaan kaupungissa. Kaikki menisi aivan päinvastoin kuin olen suunnitellut.

En tiedä mitä yritin todistaa ja kenelle - epäonnistuin siinä kuitenkin. Olin kiinnostunut siitä aidosti, siitä ei pääse mihinkään. Mutta siitä ei ole minulle elämäntavaksi, joka oli jonkinasteinen vaatimus.

Mutta taistelu jatkuu, mutta ei tällä rintamalla.
Lupasin itselleni vuosia sitten, että en anna periksi.

4852

Keitä te kaikki vierailijat olette?

i'm not here

Surkeat kommentit saavat minut kirjoittamaan kuin hullu.
Olen kyllästynyt kuulemaan, miten hienoa, kaunista, ihmeellistä ja lässynlää tekstini on.
Kertokaa joskus, mikä niissä on vialla.

Julkista nöyryytystä ja paniikkikohtauksia

Mielenkiinto loppuu yrittämiseen.
Haluan pois tästä yhteiskunnasta.

Tässä tilanteessa pitäisi olla stressaantunut kuoliaaksi, mutta en jaksa välittää. Yks vitun hailee. Aivan kaikki.

Mun paras kaverini on 2-vuotias valkoinenpaimenkoira ja 11-vuotias pumi.
Mä en kuulu minnekään.

Yrittämisestä rankaistaan.

En ole sama ihminen, kuin olin vuosi sitten. En ole myöskään sama ihminen kuin keväällä.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on ottanut takapakkia ja en jaksa selviytyä. Yrittämisestä rankaistaan julkisella nöyryyttämisellä paniikkikohtaukseen, josta toivun koulun vessassa täristen lattialla kunnes jalat suostuvat taas kantamaan.

Tulen kotiin kesken päivän. Vedän huutoitkua, enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Itken koko illan.

Lyödyllä on lyöty olo. Minä en jaksa taistella enää.
Mutta kun en tahtoisi antautuakaan. En näin helpolla.

Haluaisin kuolla niin, että se näyttäisi taistelulta. Syöpä tai jotain.

Olen parempi kun en masentele?

Miten voisinkaan. Masennus on yliarvostettua.

Olen vain väsynyt.

Väsynyt aina saamaan selkääni.