leikkaisin sut irti kolariautosta
raahaisin ulos palavasta talosta
ja vaikka väkisin
ja vaikka väkisin
käynnistäisin, sun sydämen
nostaisin kopteriin hyökyaallosta
kokonaiseks ompelisin paloista
ja vaikka väkisin
ja vaikka väkisin
mä käynnistäisin, sun sydämen
Anteeksi, Joiku, etten onnistunut suojelemaan sinua kaikelta, vaikka lupasin muuta. Ei minulla ollut valtuuksia luvata mitään tällaista. Tuo biisi sai minut itkemään jo vuosia sitten kun kuulin sen ensimmäisen kerran ja sinä olit ensimmäinen asia, jota ajattelin nuo sanat kuullessani silloinkin. Siitä tuli meidän biisi, jotain mitä minä aina lauloin sinulle kun kukaan muu ei ollut kuulemassa. Symboli sille, kuinka tärkeä olit ja kuinka paljon minä rakastin sinua. Kuinka paljon minä toivoin, ettei sitä päivää tulisi, kun toisen täytyisi lähteä.
Tuntuu, että on jäänyt niin paljon sanomatta ja tekemättä. Halusin viedä sinut risteilylle saaristoon ensi kesänä, koska kukaan muu ei ollut suostunut tänäkään kesänä lähtemään kanssani mihinkään seikkailuille. Nyt minä suren sitä, etten tiennyt, että tämä oli sinun viimeinen kesäsi ja olisin voinut käyttää sen toisin. Uskoin, että aikaa vielä olisi ollut.
Tiedän, että tiesit, miltä minusta tuntui sanomattakin ja tiesit todennäköisesti mitä ajattelin kertomattakin. Olit taitava lukemaan minua ja todistit sen niin monta kertaa. Toimit aina kuin ajatus ja olin niin ylpeä sinusta. Sormien napsautus ja olit vierellä, missä ja milloin tahansa.
Sinä toit niin paljon hyvää ja lohtua ympärillesi, etkä vain minulle. Vanhempani kaipaavat sinua yhtä paljon. Isälleni toit lohtua veljesi kuoleman jälkeen. Äiti jäi kaipaamaan sinua Akvan idolina ja esikuvana. Hänen mielestään olit maailman kiltein koira, eikä hän ollut väärässä.
Eniten kaipaan rauhallista, lempeää olemustasi. Ystävällistä hännänheilautusta kun katsoin olkani yli ja sinä torkuit säkkituolissa. Katson vieläkin olkani ylitse, koska minusta tuntuu, että olisit yhä siinä. Odotan ulko-ovella, että palaisit iltapissalta kuistille. Silmäni hakevat valkeaa siluettiasi metsänreunasta, vaikka tiedän, ettet sinä siellä ole. Mutta minusta tuntuu, että olet. Olet lähellä.
Kannan pantaa ja hihnaa mukanani huoneesta toiseen, koska minusta tuntuu, etten voi jättää sinua yksin, koska vihasit yksinoloa ja nyt en halua, että joudut olemaan yksin. Kuvittelen sinut kummituskoirana tekemässä samaa mitä teit jo eläessä - kävelemässä valkoisena varjona perässäni huoneesta toiseen, seurailemassa minun puuhiani ja kuuntelemassa, kun puhun itsekseni ja sinulle.
Kaikki muistuttaa sinusta ja en tiedä miten pystyn elämään sen kanssa. Puhelimeni on täynnä sinun kuviasi, blogit täynnä runoja sinusta. Sanoinkin jo, että minusta tuntuu enemmän siltä, että elämänkumppani olisi kuollut, kuin koira. Johon sitten sain viisaan vastauksen viisaalta ihmiseltä: Mutta sinähän olit minun elämänkumppanini, jaoin kanssasi kaiken ja sinä pysyit rinnallani läpi vaikeidenkin aikojen, kaiken väsymyksen, masennuksen ja sairastelun. Kun minä en jaksanut, sinäkin tyydyit vain nukkumaan koko päivän vieressäni.
Minuun sattuu niin paljon, kun edes mietin, että olet poissa, enkä saa sinua enää ikinä takaisin.
