Joinakin päivinä tuntuu, että loppuun kaluttu klisee "en halua kuolla, mutta en jaksaisi elää" osuu varsin kohdilleen. Kuten vaikka tänään.
Kuumat ilmat eivät tee hyvää vanhalle koiralle. Tänään taas säikähdin turhasta.
Kaikkein vaikeinta kai on kuitenkin päästä ylitse toisen pahoista sanoista.
Kun pyydän ensi kerralla, että ole hiljaa. Ole kiltti ja tee niin, sillä en jaksa sitä tuskaa, mikä pahoista sanoista tulee.
Miten se ei lähde pois, vaan kalvaa.
maanantai 28. toukokuuta 2012
O' why, o' why...
MIEHET !
Erityisesti jotkin miehet. Tai aikalailla kaikki, lajiin katsomatta.
Naisiin katsotaan alaspäin, naiset omistetaan koko ajan. Naisella ei ole mielipiteitä, ei omaa tahtoa. Naisia väheksytään...
Omalla isollani on päähän pinttymä siitä, että en muka saa itseäni ylös ennen puolta päivää tai, että on muka olemassa suuren suuri mahdollisuus, että vahingoitan itseäni tahattomasti ommellessani, leikatessani leipää tai paperia tai höyryttäessäni homeläikkää lattiasta tai ajaessani traktorilla tai käyttäessäni ruohonleikkuria tai raivaussahaa tai moottorisahaa. Hänen mielestään minua ei pitäisi päästä lähellekään edellä mainitsemiani välineitä.
L U O T T A M U S T A kiitos ! Eivät ne koulussa antaisi minun koskea edes viikatteeseen, jos katsoisivat, että se olisi minulle vaaraksi. Lisäksi ne antavat sieltä ohjeistuksen, kuinka tätä ja tätä välinettä käytettään turvallisesti. Joka kerta olen noudattanut näitä ohjeita ja muistanut muistuttaa niistä muitakin, jos joku on yrittänyt välttää käyttämästä jotakin suojavälinettä tai toiminut muuten holtittomasti.
Samoin viime kesäisessä kesätyöpaikassani; minulla ei ollut nimeä ja se oli maailman suurin ihme, kun korjasin ruohonleikkurin ja raivaussahan. Jota kaupunkilaiset lonttoperseet eivät yllättäen osanneet tehdä. Yllättäen.
Sitten on tuo koira, joka luulee, että olen sen omaisuutta, johon kukaan muu ei saa koskea. Mutta se on koira, sen maailmankäsitys ja filosofia kulkevat täysin eri polkuja kuin ihmisen. Siksi sitä ei lasketa, enkä voisi ikinä ärsyyntyä siihen samalla tavalla.
Joskus suututtaa, kuten juuri nyt, että aina puhutaan tasavertaisuudesta, mutta ei sitä oikeasti ole olemassakaan. Ärsyttää se, että minua ei voida nähdä sellaisena kuin olen nyt, vaan aina, jokainen kerta - tällä kertaa sukupuoleen katsomatta - minut nähdään ihmisenä, joka joskus olin. Mikä hämmentää pientä mieltäni entisestään.
...ja loukkaa.
Erityisesti jotkin miehet. Tai aikalailla kaikki, lajiin katsomatta.
Naisiin katsotaan alaspäin, naiset omistetaan koko ajan. Naisella ei ole mielipiteitä, ei omaa tahtoa. Naisia väheksytään...
Omalla isollani on päähän pinttymä siitä, että en muka saa itseäni ylös ennen puolta päivää tai, että on muka olemassa suuren suuri mahdollisuus, että vahingoitan itseäni tahattomasti ommellessani, leikatessani leipää tai paperia tai höyryttäessäni homeläikkää lattiasta tai ajaessani traktorilla tai käyttäessäni ruohonleikkuria tai raivaussahaa tai moottorisahaa. Hänen mielestään minua ei pitäisi päästä lähellekään edellä mainitsemiani välineitä.
L U O T T A M U S T A kiitos ! Eivät ne koulussa antaisi minun koskea edes viikatteeseen, jos katsoisivat, että se olisi minulle vaaraksi. Lisäksi ne antavat sieltä ohjeistuksen, kuinka tätä ja tätä välinettä käytettään turvallisesti. Joka kerta olen noudattanut näitä ohjeita ja muistanut muistuttaa niistä muitakin, jos joku on yrittänyt välttää käyttämästä jotakin suojavälinettä tai toiminut muuten holtittomasti.
Samoin viime kesäisessä kesätyöpaikassani; minulla ei ollut nimeä ja se oli maailman suurin ihme, kun korjasin ruohonleikkurin ja raivaussahan. Jota kaupunkilaiset lonttoperseet eivät yllättäen osanneet tehdä. Yllättäen.
Sitten on tuo koira, joka luulee, että olen sen omaisuutta, johon kukaan muu ei saa koskea. Mutta se on koira, sen maailmankäsitys ja filosofia kulkevat täysin eri polkuja kuin ihmisen. Siksi sitä ei lasketa, enkä voisi ikinä ärsyyntyä siihen samalla tavalla.
Joskus suututtaa, kuten juuri nyt, että aina puhutaan tasavertaisuudesta, mutta ei sitä oikeasti ole olemassakaan. Ärsyttää se, että minua ei voida nähdä sellaisena kuin olen nyt, vaan aina, jokainen kerta - tällä kertaa sukupuoleen katsomatta - minut nähdään ihmisenä, joka joskus olin. Mikä hämmentää pientä mieltäni entisestään.
...ja loukkaa.
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
hei olen pullataikina
Kuinka paljon oksetankaan itseäni. Tykkään olla kurvikas nainen, mutta en pidä siitä, että minua sanotaan isoksi. Olen monesti toivonut, että kun voisinkin olla pienempi. Keijukaismainen nainen.
Silti olen tällainen... isoluinen. Kiertoilmaus sanalle LÄSKI.
Miten inhoankaan kaksoisleukaani. Miten aina puristelenkin sitä kipeäksi, miten puristelenkaan pömpöttävää mahaani. Kiskon sitä sisäelimet kippuralla sisääni. Miten rutistelen sisäreisieni läskiä, joka hankaa kaikki housut rikki. Miten joka kerta kylpyhuoneessa avaan peilikaapin oven, jotta minun ei tarvitse katsoa rumaa, ällöttävää naamaani.
Kiitos taas muistutuksesta. Tiedän, etten ole itselleni ikinä sopivan kokoinen ja voisin vetää kaiken siihen saakka, että olen luuranko. Voisin lakata syömästä. Haluaisin lakata syömästä. Silti minulla on juuri nyt liian paljon menetettävää. Kelpaan omanlaisenani maailman ihanimmalle miehelle, mikä saa minut luopumaan typeristä ajatuksista.
Minä voisin tehdä vaikka mitä, mutta en tee. Voisin olla ties millainen, mutta en ole.
Mutta vielä tulee päivä, kun sinun, isä, ei tarvitse sanoa minua isoluiseksi.
Vielä näet.
Silti olen tällainen... isoluinen. Kiertoilmaus sanalle LÄSKI.
Miten inhoankaan kaksoisleukaani. Miten aina puristelenkin sitä kipeäksi, miten puristelenkaan pömpöttävää mahaani. Kiskon sitä sisäelimet kippuralla sisääni. Miten rutistelen sisäreisieni läskiä, joka hankaa kaikki housut rikki. Miten joka kerta kylpyhuoneessa avaan peilikaapin oven, jotta minun ei tarvitse katsoa rumaa, ällöttävää naamaani.
Kiitos taas muistutuksesta. Tiedän, etten ole itselleni ikinä sopivan kokoinen ja voisin vetää kaiken siihen saakka, että olen luuranko. Voisin lakata syömästä. Haluaisin lakata syömästä. Silti minulla on juuri nyt liian paljon menetettävää. Kelpaan omanlaisenani maailman ihanimmalle miehelle, mikä saa minut luopumaan typeristä ajatuksista.
Minä voisin tehdä vaikka mitä, mutta en tee. Voisin olla ties millainen, mutta en ole.
Mutta vielä tulee päivä, kun sinun, isä, ei tarvitse sanoa minua isoluiseksi.
Vielä näet.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
olen levoton
Vaikka kuulostan skitsofreenikolta, ei se tarkoita, että sitä olisin. Minulla on paljon asiaa, mutta ei silti mitään järkevää sanottavaa.
Kevät tekee minut villiksi ja kesyttömäksi. On mahdotonta vain pysyä aloillaan, ulkoilman täyttyessä tutuista tuoksuista ja polun kiihottaessa jalkojani. Keho käski jo hiljentää, mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun en aio totella sitä... tai ketään.
Kaipaan lepakon perhosmaisen kevyttä, lepattavaa lentoa halki vaalean sinertävän taivaan. Sen pientä siluettia maailmankaikkeutta vasten. Omaa pienuuttani nukkuvaa maailmaa vasten.
Tunnen kuinka toinen puoleni on palannut kotiin. Kuinka se katsoo samojen silmien läpi maailmaa. Tunnen meidän ykseytemme. Tunnen sen halun juosta sykkivän verisuonissani niin huumaavana ja villinä, vastustamattomana.
Sama myrkky virtaa myös sen suonissa. Olemme samaa lihaa, samaa verta, samaa sielua.
Kevät tekee minut villiksi ja kesyttömäksi. On mahdotonta vain pysyä aloillaan, ulkoilman täyttyessä tutuista tuoksuista ja polun kiihottaessa jalkojani. Keho käski jo hiljentää, mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun en aio totella sitä... tai ketään.
Kaipaan lepakon perhosmaisen kevyttä, lepattavaa lentoa halki vaalean sinertävän taivaan. Sen pientä siluettia maailmankaikkeutta vasten. Omaa pienuuttani nukkuvaa maailmaa vasten.
Tunnen kuinka toinen puoleni on palannut kotiin. Kuinka se katsoo samojen silmien läpi maailmaa. Tunnen meidän ykseytemme. Tunnen sen halun juosta sykkivän verisuonissani niin huumaavana ja villinä, vastustamattomana.
Sama myrkky virtaa myös sen suonissa. Olemme samaa lihaa, samaa verta, samaa sielua.
kasvotusten todellisuuden kanssa
elämäni on salaista mytologiaa
ajatukseni sulavat nytkähteleviksi
sähkökäyriksi hiljaisiin virtapiireihin
tunsin suden turkin
katoavan hetken ajan ihoani vasten
silmäni täynnä näkyjä
unohdettuja maailmoja
täysin sokeat
minä liu'un tuolle puolen
kuten joka yö
aistin läsnäolon
mutta silti en voi muuttua
tunnen venyväni susimaiseen loikkaan
mutta en koskaan laskeudu
matka vain jatkuu jatkuu jatkuu
seuraavaan aamuun
vedän väristen henkeä
kuin pitkän sukelluksen jälkeen
yhä päässäni nytkyy
hajoavat sähköimpulssit
enkä minä muutu
ajatukseni sulavat nytkähteleviksi
sähkökäyriksi hiljaisiin virtapiireihin
tunsin suden turkin
katoavan hetken ajan ihoani vasten
silmäni täynnä näkyjä
unohdettuja maailmoja
täysin sokeat
minä liu'un tuolle puolen
kuten joka yö
aistin läsnäolon
mutta silti en voi muuttua
tunnen venyväni susimaiseen loikkaan
mutta en koskaan laskeudu
matka vain jatkuu jatkuu jatkuu
seuraavaan aamuun
vedän väristen henkeä
kuin pitkän sukelluksen jälkeen
yhä päässäni nytkyy
hajoavat sähköimpulssit
enkä minä muutu
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
tiistai 8. toukokuuta 2012
torstai 3. toukokuuta 2012
Yleinen surkeustila
Miksi yleinen surkeustila - tunnetaan myös flunssana kaikkine herkkuineen - saa kaipaamaan niin kipeästi läheisyyttä?
Itken, koska on ikävä. En jaksaisi odottaa, että palaat töistä, rakas Kulkija.
Itken, koska on ikävä. En jaksaisi odottaa, että palaat töistä, rakas Kulkija.
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
No voi sie hullu kun markan maksoit, mie sain kopeekalla...
...mie sain sängyssä viltin alla ja sie sait lattialla...
Aamuöisin mieleni tekisi mieli painua pitkin peltoja ja metsiä hukkana. Silti en saa itseäni muuttamaan muotoani enää. Joskus mietin, että juoksinko suteni loppuun.
...vai onko tämä vain sen perinteisiä katoamistemppuja?
Maailmassani ei ole enää muuta kuin sudet. Nekin enimmäkseen häälyviä varjoja aamu-usvaisen suonlaidalla. Huomaan juoksevani Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa ja kärsiväni levottomuudesta. Varsinaista ahdistusta ei ole ollut, enkä kai ole kovinkaan huolissani mistään muustakaan.
Olen vakuuttunut, että kaikki - etenkin unettomuus - johtuu vain keväästä ja lisääntyneen valon määrästä. Ihmiskehoni ei pysy tämän kaiken muutoksen mukana, eikä kai se sudenpuoliskokaan. Sillä kai se omilla teillään onkin.
Samalla tavalla sitäkin houkuttelee luonto, metsä, suo, järvi.
Talvikausi on selviytymistä, kesällä voi elääkin hieman.
Olen päntännyt rohdoskasveja päähäni. Huomenna ajattelin tehdä ehkä yhden tai useamman riipuksen ja ehkä riimuja.
Käydä tietenkin juoksemassa Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa.
Niin, ja tietenkin piirtää. Mitään muuta en olekaan tehnyt pitkään aikaan; vain piirtänyt ja kirjoittanut.
Tunnen pursuavani energiaa, hyvää oloa, yhteenkuuluvuutta ja onnea; elämää. Olen osa metsää, osa luontoa. Tuntuu niin tavattoman hyvältä.
Haluaisin vain olla ulkona, sammuttaa vapaudenjanoni.
Tänään kiivetessäni puuhun, tunsin pystyväni mihin tahansa. Tunsin itseni niin tavattoman vahvaksi ja voimakkaaksi. Jos minulla olisi häntä ihmiskehossa, se olisi ollut pystyssä, ilmaisemassa itsevarmuuttani.
Vaikka kiipesinkin sinne puuhun osittain siksi, että halusin kuvan itsestäni siellä ylhäällä. Mutta huomasin voivani päästää irti, heittäytyä asioihin; pystyin seisomaan siellä vahvana, pää pystyssä ja katse kaukaisessa horisontissa.
Laskeuduttuani puusta, mieleni olisi tehnyt vain kiivetä lisää. Lihastyöskentely tuntui hyvältä. Haluaisin juosta, haluaisin ulvoa; silkasta riemusta ja elämästä.
Kumpa ehtisin, edes pariksi päiväksi, metsään yöksi. Minä todella nauttisin siitä. Koko pitkän talven olen vain kaivannut puiden öistä kuisketta ja villejä ketunhuutoja yön pimeydessä. Jalkani ovat halunneet kulkea, kohdata tien kivet ja kannot.
Kaipaan vapauteen; ulos näistä betonilaatikoista.
Pystyn mihin haluan, mutta minun on vain päätettävä onnistua.
Aamuöisin mieleni tekisi mieli painua pitkin peltoja ja metsiä hukkana. Silti en saa itseäni muuttamaan muotoani enää. Joskus mietin, että juoksinko suteni loppuun.
...vai onko tämä vain sen perinteisiä katoamistemppuja?
Maailmassani ei ole enää muuta kuin sudet. Nekin enimmäkseen häälyviä varjoja aamu-usvaisen suonlaidalla. Huomaan juoksevani Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa ja kärsiväni levottomuudesta. Varsinaista ahdistusta ei ole ollut, enkä kai ole kovinkaan huolissani mistään muustakaan.
Olen vakuuttunut, että kaikki - etenkin unettomuus - johtuu vain keväästä ja lisääntyneen valon määrästä. Ihmiskehoni ei pysy tämän kaiken muutoksen mukana, eikä kai se sudenpuoliskokaan. Sillä kai se omilla teillään onkin.
Samalla tavalla sitäkin houkuttelee luonto, metsä, suo, järvi.
Talvikausi on selviytymistä, kesällä voi elääkin hieman.
Olen päntännyt rohdoskasveja päähäni. Huomenna ajattelin tehdä ehkä yhden tai useamman riipuksen ja ehkä riimuja.
Käydä tietenkin juoksemassa Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa.
Niin, ja tietenkin piirtää. Mitään muuta en olekaan tehnyt pitkään aikaan; vain piirtänyt ja kirjoittanut.
Tunnen pursuavani energiaa, hyvää oloa, yhteenkuuluvuutta ja onnea; elämää. Olen osa metsää, osa luontoa. Tuntuu niin tavattoman hyvältä.
Haluaisin vain olla ulkona, sammuttaa vapaudenjanoni.
Tänään kiivetessäni puuhun, tunsin pystyväni mihin tahansa. Tunsin itseni niin tavattoman vahvaksi ja voimakkaaksi. Jos minulla olisi häntä ihmiskehossa, se olisi ollut pystyssä, ilmaisemassa itsevarmuuttani.
Vaikka kiipesinkin sinne puuhun osittain siksi, että halusin kuvan itsestäni siellä ylhäällä. Mutta huomasin voivani päästää irti, heittäytyä asioihin; pystyin seisomaan siellä vahvana, pää pystyssä ja katse kaukaisessa horisontissa.
Laskeuduttuani puusta, mieleni olisi tehnyt vain kiivetä lisää. Lihastyöskentely tuntui hyvältä. Haluaisin juosta, haluaisin ulvoa; silkasta riemusta ja elämästä.
Kumpa ehtisin, edes pariksi päiväksi, metsään yöksi. Minä todella nauttisin siitä. Koko pitkän talven olen vain kaivannut puiden öistä kuisketta ja villejä ketunhuutoja yön pimeydessä. Jalkani ovat halunneet kulkea, kohdata tien kivet ja kannot.
Kaipaan vapauteen; ulos näistä betonilaatikoista.
Pystyn mihin haluan, mutta minun on vain päätettävä onnistua.
perjantai 20. huhtikuuta 2012
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Minun syntymäni
Tämä on se vaihe syntymisestä; uuvuttavin ja kivuliain vaihe. Vaihe, jossa puristutaan kohdun lämmöstä emättimeen ja aina ulos, maailmaan. Tämä on puristuminen, tämä on uudelleenmuotoutuminen.
Minun syntymäni. Uuden ihmisen, uuden henkilön syntymä. Vanhan kuoltua; en halua olla minä. En halua olla se, joka olin. En edes halua luetella niitä piirteitä, joita olen kuolevasta minästäni löytänyt. Siitä ihmisestä, jota nyt tapan sisälläni. Se on kamala henkilö. Se en ole minä. Tai ainakaan en halua olla.
On hyvä tiedostaa huonot piirteet itsessään, voidakseen hallita niitä tilanteissa, joissa ne yrittävät ottaa vallan. Olen kuin tietokone; negatiivisen tunteet ilmestyessä järjellinen puoli naksahtaa päälle ja alkaa muuttamaan ajattelumalliani. Vähän kuin negatiivinen tunne olisi virusmato ja tietoinen myönteisyyteni olisi viruksentorjunta, joka asettaa troijalaisen karanteeniin ja myöhemmin poistaa sen kokonaan. Vähän kuin jotain siihen suuntaan.
Olen ajatellut taas paljon susia, sotaa ja kirjoittamista. Siksi olen niin hyvällä tuulella.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
feasting again
Niin, ensin välttelin sähköpostia, jotta mun ei tarvitsisi lähettää SITÄ sähköpostia.
Nyt välttelen sitä, että mun ei tarvitsisi lukea mahdollista vastausta. Perkeleen mese, kun senkin pitää aina kertoa, että minua odottaa siellä nyt 6 lukematonta viestiä. Tekisi mieli, mutta en uskalla.
Pelkään, että sieltä löytyy jotakin masentavaa. Tyyliin, etten voisi saada keskeytystä tai jotain. Toivottavasti ei sentään leiki tuntevansa minua ja ilmoita, että parempi mun olisi vaan lopettaa koko paska.
En tosiaan tee itselleni helpoksi jotain niinkin arkista asiaa, kuin sähköpostin lukeminen. Sekin on itseluottamuksenpuutteen vuoksi todella, todella haastavaa ja vaikeaa. Siis ainoastaan silloin, kun odotan joltakin korkeammalta henkilöltä jotain tärkeää tietoa. Olipa se myönteinen asia tai ei, pelkään sitä kuollakseni. Pelottelen itseäni ties millä skenaarioilla, joita kuvittelen mielessäni. Ne ovat yleensä tosin kaikki yhtä kielteisiä.
Olen aina miettinyt, että miksi on niin kamalan vaikeaa suhtautua itseensä myönteisesti.
On kuin söisi omaa lihaansa. Minun niskassanihan ne hampaan jäljet komeilee. Ei kenenkään muun.
Nyt välttelen sitä, että mun ei tarvitsisi lukea mahdollista vastausta. Perkeleen mese, kun senkin pitää aina kertoa, että minua odottaa siellä nyt 6 lukematonta viestiä. Tekisi mieli, mutta en uskalla.
Pelkään, että sieltä löytyy jotakin masentavaa. Tyyliin, etten voisi saada keskeytystä tai jotain. Toivottavasti ei sentään leiki tuntevansa minua ja ilmoita, että parempi mun olisi vaan lopettaa koko paska.
En tosiaan tee itselleni helpoksi jotain niinkin arkista asiaa, kuin sähköpostin lukeminen. Sekin on itseluottamuksenpuutteen vuoksi todella, todella haastavaa ja vaikeaa. Siis ainoastaan silloin, kun odotan joltakin korkeammalta henkilöltä jotain tärkeää tietoa. Olipa se myönteinen asia tai ei, pelkään sitä kuollakseni. Pelottelen itseäni ties millä skenaarioilla, joita kuvittelen mielessäni. Ne ovat yleensä tosin kaikki yhtä kielteisiä.
Olen aina miettinyt, että miksi on niin kamalan vaikeaa suhtautua itseensä myönteisesti.
On kuin söisi omaa lihaansa. Minun niskassanihan ne hampaan jäljet komeilee. Ei kenenkään muun.
Ruoskan jäljet selässäni...
Lakkaisitte nauttimasta siitä, kun makaan tässä liikkumatta. En ole vieläkään minä, ainakaan ihan täydellisesti. Kokonaisvaltaisesti.
Sisälläni on paljon vihaa ja katkeruutta. On väärin antaa niille valtaa, ne tekevät vain onnettomiksi ja tukahduttavat viimeisenkin elämänliekin sisältäni.
Tunnen silti ajoittain olevani ihan sekaisin. Teen liikaa typeriä asioita ja typeriä päätöksiä. En vain osaa päättää oikein ja siksi olisin mieluummin päättämättä mitään.
Sain lähetettyä sen typerän sähköpostin. Sen ulkoasusta varmasti huomaa, että miten väkisin olen sen itsestäni ulos tiristänyt. Vaikka minulla ei mitään menetettävää olekaan ja en jaksa vaivata päätäni sillä, että mitä ihmiset minusta miettivät, niin yllättävän vaikeaa oli se kirjoittaa ja yllättävän vähän silti kirpaisi myöntää se, että hups taisin tehdä virhearvion.
Viime syksyiset sähköpostit, joita jouduin vilkaisemaan saadakseni henkilön sähköpostiosoitteen tietooni, kuitenkin hieman lannistivat. En usko vieläkään, että tulen pärjäämään siellä ensi syksynäkään. En tiedä, että miten saisin itseni uskomaan itseeni.
En osaa selittää, että miltä tuntuu kun on sisäistänyt sen, että itsellään on mahdollisuus hallita itseään; myös omaa asennettaan ja ajattelutapaansa. Ehkä minä kusin siinäkin viime syksynä. En uskonut pärjääväni, vaikka olisin kai pärjännyt.
Ruokailut ja koululiikunta ovat kynnys. En tiedä, että pystynkö ylittämään sitä ja jos pystyn, miten sen teen. Siksi oikeastaan haluaisinkin olla se sama 70 kiloinen naisenalku, kuin olin vuonna 2010. Itsetuntoni oli huipussaan, minun oli hyvä olla itsessäni ja omassa kehossani. Uskoin tulevaan ja uskoin itseeni. Ruokailemassa en käynyt silloinkaan, mutta mikään muu ei tuntunut esteeltä, kynnykseltä.
Ihan sama, että miten käy tai mitä päätän. Olempahan nyt ainakin tehnyt oman siirtoni ja voin hetkeksi lakata miettimästä asioita enempää. Aika on pian minun puolellani.
Pystyn tähän. Minun on pystyttävä.
Sisälläni on paljon vihaa ja katkeruutta. On väärin antaa niille valtaa, ne tekevät vain onnettomiksi ja tukahduttavat viimeisenkin elämänliekin sisältäni.
Tunnen silti ajoittain olevani ihan sekaisin. Teen liikaa typeriä asioita ja typeriä päätöksiä. En vain osaa päättää oikein ja siksi olisin mieluummin päättämättä mitään.
Sain lähetettyä sen typerän sähköpostin. Sen ulkoasusta varmasti huomaa, että miten väkisin olen sen itsestäni ulos tiristänyt. Vaikka minulla ei mitään menetettävää olekaan ja en jaksa vaivata päätäni sillä, että mitä ihmiset minusta miettivät, niin yllättävän vaikeaa oli se kirjoittaa ja yllättävän vähän silti kirpaisi myöntää se, että hups taisin tehdä virhearvion.
Viime syksyiset sähköpostit, joita jouduin vilkaisemaan saadakseni henkilön sähköpostiosoitteen tietooni, kuitenkin hieman lannistivat. En usko vieläkään, että tulen pärjäämään siellä ensi syksynäkään. En tiedä, että miten saisin itseni uskomaan itseeni.
En osaa selittää, että miltä tuntuu kun on sisäistänyt sen, että itsellään on mahdollisuus hallita itseään; myös omaa asennettaan ja ajattelutapaansa. Ehkä minä kusin siinäkin viime syksynä. En uskonut pärjääväni, vaikka olisin kai pärjännyt.
Ruokailut ja koululiikunta ovat kynnys. En tiedä, että pystynkö ylittämään sitä ja jos pystyn, miten sen teen. Siksi oikeastaan haluaisinkin olla se sama 70 kiloinen naisenalku, kuin olin vuonna 2010. Itsetuntoni oli huipussaan, minun oli hyvä olla itsessäni ja omassa kehossani. Uskoin tulevaan ja uskoin itseeni. Ruokailemassa en käynyt silloinkaan, mutta mikään muu ei tuntunut esteeltä, kynnykseltä.
Ihan sama, että miten käy tai mitä päätän. Olempahan nyt ainakin tehnyt oman siirtoni ja voin hetkeksi lakata miettimästä asioita enempää. Aika on pian minun puolellani.
Pystyn tähän. Minun on pystyttävä.
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
lauantai 31. maaliskuuta 2012
Itken taas. Yritän itkeä hiljaa, jotta Kulkija ei herää. Kello on jo kaksi, eikä mua väsytä.
Tuntuu, etten pysty enää muuhun. Itken vaan, aina kun on hiljainen ja tyhjä tila jossain täytän sen kyynelillä.
Yritän lukea, mutta teksti sotkeutuu vähän väliä kyyneliin. Pitkästä aikaa mulla on olo, että mä en halua elää. Että mä en jaksa elää. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja tahmealta. Olen niin kamalan yksinäinen, että se sattuu.
Unelmat kuolevat pystyyn. Yritän itkeä hiljaa.
On vaikeaa hengittää rauhallisesti. Haluaisin suihkuun. Sulattaa kaikki epäpuhtaudet viemäriin. En jaksa itseäni. Enkä nyt puhu ulkomuodosta, vaan siitä, mitä on sisällä. Jos siellä enää mitään on. Kaiken väsymyksen ja hämärän seassa. Jos siellä on mitään.
Ihmiset ärsyttää mua päivä päivältä enemmän. Tapa, jolla olen niille ilmaa ja itsestäänselvyys. FB tekee mut aina surulliseksi. Luen katkerana ihmisten hilpeitä tilapäivityksiä. Voin olla aidosti iloinen vain harvan puolesta ja niillekään harvalle harvoin tapahtuu mitään, minkä vuoksi olla iloinen.
Olen itselleni joku täysin tuntematon paska. En tiedä enää kuka olen tai mitä teen. En ole enää minä. Eksyin kauan sitten.
Välillä mietin, että mun pitäisi hakeutua taas hoitoon, puhumaan jollekin. Kun mietin tarkemmin, niin nykypäivän mielenterveyshoito tapahtuu pillereillä. Ei kiitos.
Eivätkä asiat parane vain puhumalla, mutta ehkä tuntisin olevani välitetty, jos joku pelkän työnsä puolesta kyselisi, että miten menee.
Puhuminen ei riitä. Asioille olisi tehtävä jotain. (Mille vitun asioille? Kun oikein muistelen, niin ei mulla ole mitään muutosta kaipaavia asioita, paitsi se yksinäisyys ja sillehän en mitään voi, jos en kenellekään kelpaa kaveriksikaan. Vai voinko?)
Mun kärsivällisyys ihmisiä kohtaan alkaa loppua. En oikein jaksa enää jatkuvaa päänaukomista ja hiljaista vihjailua. Kukaan ei osaa enää puhua asiallisesti.
Mun päätä särkee.
Tuntuu, etten pysty enää muuhun. Itken vaan, aina kun on hiljainen ja tyhjä tila jossain täytän sen kyynelillä.
Yritän lukea, mutta teksti sotkeutuu vähän väliä kyyneliin. Pitkästä aikaa mulla on olo, että mä en halua elää. Että mä en jaksa elää. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja tahmealta. Olen niin kamalan yksinäinen, että se sattuu.
Unelmat kuolevat pystyyn. Yritän itkeä hiljaa.
On vaikeaa hengittää rauhallisesti. Haluaisin suihkuun. Sulattaa kaikki epäpuhtaudet viemäriin. En jaksa itseäni. Enkä nyt puhu ulkomuodosta, vaan siitä, mitä on sisällä. Jos siellä enää mitään on. Kaiken väsymyksen ja hämärän seassa. Jos siellä on mitään.
Ihmiset ärsyttää mua päivä päivältä enemmän. Tapa, jolla olen niille ilmaa ja itsestäänselvyys. FB tekee mut aina surulliseksi. Luen katkerana ihmisten hilpeitä tilapäivityksiä. Voin olla aidosti iloinen vain harvan puolesta ja niillekään harvalle harvoin tapahtuu mitään, minkä vuoksi olla iloinen.
Olen itselleni joku täysin tuntematon paska. En tiedä enää kuka olen tai mitä teen. En ole enää minä. Eksyin kauan sitten.
Välillä mietin, että mun pitäisi hakeutua taas hoitoon, puhumaan jollekin. Kun mietin tarkemmin, niin nykypäivän mielenterveyshoito tapahtuu pillereillä. Ei kiitos.
Eivätkä asiat parane vain puhumalla, mutta ehkä tuntisin olevani välitetty, jos joku pelkän työnsä puolesta kyselisi, että miten menee.
Puhuminen ei riitä. Asioille olisi tehtävä jotain. (Mille vitun asioille? Kun oikein muistelen, niin ei mulla ole mitään muutosta kaipaavia asioita, paitsi se yksinäisyys ja sillehän en mitään voi, jos en kenellekään kelpaa kaveriksikaan. Vai voinko?)
Mun kärsivällisyys ihmisiä kohtaan alkaa loppua. En oikein jaksa enää jatkuvaa päänaukomista ja hiljaista vihjailua. Kukaan ei osaa enää puhua asiallisesti.
Mun päätä särkee.
perjantai 30. maaliskuuta 2012
...ja tuhkaks muuttuu isänmaa...
Lopetin jo kolme päivää sitten kirjan Teurastamo 5 ja se ei ole jättänyt minua vieläkään rauhaan. Se pyörii ajatuksissani sekaisena myttynä, jollainen se lukiessanikin oli. Olen alkanut ymmärtämään sitä.
Ymmärtämään Billy Pilgrimin aikamatkailua. Sama tapahtuu minulle kun katson vanhoja valokuviani. Samanlaisia humahduksia paikasta toiseen, ajasta aikaan, muistosta muistoon.
Samalla tavalla koen irtautuvani tästä hetkestä ja vähän kuin eläisin uudestaan sen hetken, jota kulloinkin ajattelen.
Yleensä tosin yritän olla ajattelematta. Huomasin miten paljon hyviä muistoja minulla on elämästäni Kulkijan kanssa. Miten paljon hyviä hetkiä myös muiden ihmisten kanssa. Kaikki ne ovat niin kipeitä juuri nyt ajateltaviksi. Ne tekevät minut surulliseksi, osittain ehkä ahdistuneeksi ja saavat itkemään, tai ainakin kyyneleet nousemaan silmiini.
Alan ymmärtämään sotia, tai niiden vaikutusta ihmiseen. En niiden syitä. Jossain määrin väitän niiden aina kiehtoneen minua. En sitten tiedä, onko se verenperintöä.
Lapsena katselin aina äidin ja siskoni kanssa Kun taivas repeää ja se kosketti minua jo silloin. Se oli mielenkiintoinen eri tavalla.
Asuin seudullamme inttipojat eivät olleet harvinainen näky, puhumattakaan ampumaradan äänistä. Niihin tottui, niihin kasvoi kiinni. Mikään ei ole sen jälkeen tuntunut kodilta. Vaikka kuulostaakin absurdilta, niistä paukeäänistä tulee minulle hyvä olo. Muistan lapsuusaikani ja kaikki se lämpö ja turvallisuuden tunne, onnellisuus, nousevat mieleeni.
Kuitenkin, Kun taivas repeää ehkä kertoi minulle selvimmin, että mikä on sotilaan virka, silloin kun heitä oikeasti tarvitaan.
Mikään armeijafanaatikko en ole ikinä ollut, eikä minusta sellaista tule. Sodankäynnistä en mitään ymmärrä, enkä sitä ihaile. Mutta se on osa historiaamme, osa meitä. Se on mielenkiintoista.
Ymmärtämään Billy Pilgrimin aikamatkailua. Sama tapahtuu minulle kun katson vanhoja valokuviani. Samanlaisia humahduksia paikasta toiseen, ajasta aikaan, muistosta muistoon.
Samalla tavalla koen irtautuvani tästä hetkestä ja vähän kuin eläisin uudestaan sen hetken, jota kulloinkin ajattelen.
Yleensä tosin yritän olla ajattelematta. Huomasin miten paljon hyviä muistoja minulla on elämästäni Kulkijan kanssa. Miten paljon hyviä hetkiä myös muiden ihmisten kanssa. Kaikki ne ovat niin kipeitä juuri nyt ajateltaviksi. Ne tekevät minut surulliseksi, osittain ehkä ahdistuneeksi ja saavat itkemään, tai ainakin kyyneleet nousemaan silmiini.
Alan ymmärtämään sotia, tai niiden vaikutusta ihmiseen. En niiden syitä. Jossain määrin väitän niiden aina kiehtoneen minua. En sitten tiedä, onko se verenperintöä.
Lapsena katselin aina äidin ja siskoni kanssa Kun taivas repeää ja se kosketti minua jo silloin. Se oli mielenkiintoinen eri tavalla.
Asuin seudullamme inttipojat eivät olleet harvinainen näky, puhumattakaan ampumaradan äänistä. Niihin tottui, niihin kasvoi kiinni. Mikään ei ole sen jälkeen tuntunut kodilta. Vaikka kuulostaakin absurdilta, niistä paukeäänistä tulee minulle hyvä olo. Muistan lapsuusaikani ja kaikki se lämpö ja turvallisuuden tunne, onnellisuus, nousevat mieleeni.
Kuitenkin, Kun taivas repeää ehkä kertoi minulle selvimmin, että mikä on sotilaan virka, silloin kun heitä oikeasti tarvitaan.
Mikään armeijafanaatikko en ole ikinä ollut, eikä minusta sellaista tule. Sodankäynnistä en mitään ymmärrä, enkä sitä ihaile. Mutta se on osa historiaamme, osa meitä. Se on mielenkiintoista.
torstai 29. maaliskuuta 2012
Suden kyyneliä
Joku kymmenen minuuttia edellisen päivityksen jälkeen, äiti soitti olevansa tulossa.
Olo on tänään ollut yllättävän hyvä. Edeltävinä päivinä en ole tehnyt muuta kuin itkenyt. Eilenkin koko päivä, aina siihen asti, että Kulkija tuli kotiin. Yhtä kyyneltä.
Tuntuu, että melkein saisin jotain aikaiseksikin. Ehkä. Energisyys tuntuu hyvältä.
Laihdutusprojektini edistyy ja moni muukin.
Ostin Kulkijalle kahvikupin ja makukahvia. Haluaisin hemmotella rakastani, sillä olen ollut kamalan huonolla tuulella ääneen mainitsemattomien syiden takia ja olen tavallaan vieläkin. Mutta se ei ole Kulkijan syy.
En halua, että hän tuntee oloaan huonoksi kanssani tai syyllisyyttä minun mielipahastani.
En halua tartuttaa huonoa oloani häneen, vaan haluan, että hän voisi edes kotona rentoutua ja päästää irti ongelmien ratkomisesta.
Keksin viime yönä, että mistä minä kirjoitan. Tai toissa yönä oikeastaan.
Haluan kirjoittaa heistä.
Olo on tänään ollut yllättävän hyvä. Edeltävinä päivinä en ole tehnyt muuta kuin itkenyt. Eilenkin koko päivä, aina siihen asti, että Kulkija tuli kotiin. Yhtä kyyneltä.
Tuntuu, että melkein saisin jotain aikaiseksikin. Ehkä. Energisyys tuntuu hyvältä.
Laihdutusprojektini edistyy ja moni muukin.
Ostin Kulkijalle kahvikupin ja makukahvia. Haluaisin hemmotella rakastani, sillä olen ollut kamalan huonolla tuulella ääneen mainitsemattomien syiden takia ja olen tavallaan vieläkin. Mutta se ei ole Kulkijan syy.
En halua, että hän tuntee oloaan huonoksi kanssani tai syyllisyyttä minun mielipahastani.
En halua tartuttaa huonoa oloani häneen, vaan haluan, että hän voisi edes kotona rentoutua ja päästää irti ongelmien ratkomisesta.
Keksin viime yönä, että mistä minä kirjoitan. Tai toissa yönä oikeastaan.
Haluan kirjoittaa heistä.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Älä puhu minulle kivusta.
Kirjoittaminen on aina ollut minulle, kuin petollisen viehkeä rakastajatar. Petturimainen, mutta silti liian houkutteleva erossa pysyttäväksi.
Sitä vihaa siksi, että sitä rakastaa. Se on nautintoa ja kipua, rakastelua hammasta poistettaessa.
Sitä vihaa siksi, että sitä rakastaa. Se on nautintoa ja kipua, rakastelua hammasta poistettaessa.
Keskustelutaidoton.
Pääni on yhtä sekava, kuin Teurastamo 5, vaikka se onkin yllättävän selkeä sekavaksi kirjaksi.
Dresdenin pommitus sekoittuu rohdoskasveihin, keskittyminen on vaikeaa. Koko ajan sahaan laidasta laitaan, asiasta toiseen ja kolmanteen. Ajatukseni harhailevat, eivät pysy kasassa.
Mieleni tekisi kirjoittaa sodasta ja sen iljettävyydestä. Jälleen kerran. Eräs sotanovellini kelautuu päässäni edes takaisin. Hiljaa hiipivä hulluus.
Pihalla kolisee öisin.
Haluaisin kai nukkua, mutta en ole varma, saisinko unta, vai lukisinko kirjaa aamuun saakka.
Olo on ajoittain aika kamala. Jatkuva tyytymättömyys itseensä ja epävarmuus kalvavat. Tekisi mieli paastota, mutta tiedän, etten jaksaisi sitä kuitenkaan. Mutta mietin kuitenkin liikaa syömistä, koko ajan tekisi mieli syödä jotain ja se on sietämätöntä. Yritä nyt sitten elää normaalisti, kun pää haluaa milloin suklaata ja milloin jäätelöä. Mielihalun pitäisi mennä ohitse 10 minuutissa, jonka vuoksi usein istuksinkin yleensä sohvalla himoilemassa ties mitä ja odottamassa, että menee ohitse. Mutta se ei mene. Lienen kai jollain tasolla riippuvainen ruokaa. Mikä mielestäni varsin ironinen ilmaus, sillä totta helvetissä olen riippuvainen. Kuten me kaikki olemme.
En olisi tässä, etkä sinä olisi siinä, ilman ravintoa.
Tunnen myös jotenkin olevani kamalan yksin. Vaikka ei se toisaalta haittaa, aikani kuluu opiskellessa rohdoskasveja ja perehtyessä itseeni ja polkuun, jonka olen v a l i n n u t .
Lisäksi Kulkija on ollut kiva lisä päivissäni näinä muutamana päivänä. On ollut ihanaa viettää aikaa yhdessä. Jossakin suhteessa siis yllättävä lomautuminen oli ihan tervetullutta.
Tapani kirjoittaa opin joskus Stephen Kingiltä. Tekstini ja aiheeni muistuttivat todella paljon hänen tapaansa. Myöhemmin kun kirjoitin runoja, minua verrattiin Mika Waltariin.
Kun mietin aiheita, joihin olen viime aikoina kajonnut, ovat ne ollees tieteis- ja sotapainotteisia. En tiedä, että onko sisälläni sitten niin paljon vihaa, että en halua kirjoittaa kuin tuhosta.
Kun kuitenkin mietin, niin molemmat sota-aiheiset novellini ovat kuitenkin olleet sotavastaisia, ainakin jollakin tasolla. Niissä ei ole ihailtu sotaa, vaan enemmänkin puitu seurauksia. Sitä, miten se tuhoaa ihmisten elämiä. Monellakin tasolla.
Vaikka tuskin tekstini Vonnegutin veroisia ovatkaan. Lähinnä mietin itseäni kirjoittajana. En tiedä itsestäni mitään sillä saralla. Kirjoja valitessani luettavaksi olen todella nirso, nimen pitää houkutella, kannan pitää houkutella ja takakansitekstin pitää olla houkutteleva, jotta luen tai edes ajattelen lukevani.
Tunnen itseni taas vaihteeksi jotenkin alikoulutetuksi ja alisuoriutujaksi. Haluaisin olla jotain, mutta loppujen lopuksi en olekaan mitään.
Taidan kuitenkin päätyä kirjailijaksi. Se on ainoa mitä muiden ja itseni mielestä osaan tehdä.
Jotain missä voi saavuttaa jotain, vaikka ei olisikaan lähtöjään mitään.
Kirjoittaminen on sellaista, mitä kukaan ei voi opettaa. Sen joko osaa tai sitten ei.
Se on lahja tai kirous. Sitä rakastaa, ainakin puolella sydämellään.
Dresdenin pommitus sekoittuu rohdoskasveihin, keskittyminen on vaikeaa. Koko ajan sahaan laidasta laitaan, asiasta toiseen ja kolmanteen. Ajatukseni harhailevat, eivät pysy kasassa.
Mieleni tekisi kirjoittaa sodasta ja sen iljettävyydestä. Jälleen kerran. Eräs sotanovellini kelautuu päässäni edes takaisin. Hiljaa hiipivä hulluus.
Pihalla kolisee öisin.
Haluaisin kai nukkua, mutta en ole varma, saisinko unta, vai lukisinko kirjaa aamuun saakka.
Olo on ajoittain aika kamala. Jatkuva tyytymättömyys itseensä ja epävarmuus kalvavat. Tekisi mieli paastota, mutta tiedän, etten jaksaisi sitä kuitenkaan. Mutta mietin kuitenkin liikaa syömistä, koko ajan tekisi mieli syödä jotain ja se on sietämätöntä. Yritä nyt sitten elää normaalisti, kun pää haluaa milloin suklaata ja milloin jäätelöä. Mielihalun pitäisi mennä ohitse 10 minuutissa, jonka vuoksi usein istuksinkin yleensä sohvalla himoilemassa ties mitä ja odottamassa, että menee ohitse. Mutta se ei mene. Lienen kai jollain tasolla riippuvainen ruokaa. Mikä mielestäni varsin ironinen ilmaus, sillä totta helvetissä olen riippuvainen. Kuten me kaikki olemme.
En olisi tässä, etkä sinä olisi siinä, ilman ravintoa.
Tunnen myös jotenkin olevani kamalan yksin. Vaikka ei se toisaalta haittaa, aikani kuluu opiskellessa rohdoskasveja ja perehtyessä itseeni ja polkuun, jonka olen v a l i n n u t .
Lisäksi Kulkija on ollut kiva lisä päivissäni näinä muutamana päivänä. On ollut ihanaa viettää aikaa yhdessä. Jossakin suhteessa siis yllättävä lomautuminen oli ihan tervetullutta.
Tapani kirjoittaa opin joskus Stephen Kingiltä. Tekstini ja aiheeni muistuttivat todella paljon hänen tapaansa. Myöhemmin kun kirjoitin runoja, minua verrattiin Mika Waltariin.
Kun mietin aiheita, joihin olen viime aikoina kajonnut, ovat ne ollees tieteis- ja sotapainotteisia. En tiedä, että onko sisälläni sitten niin paljon vihaa, että en halua kirjoittaa kuin tuhosta.
Kun kuitenkin mietin, niin molemmat sota-aiheiset novellini ovat kuitenkin olleet sotavastaisia, ainakin jollakin tasolla. Niissä ei ole ihailtu sotaa, vaan enemmänkin puitu seurauksia. Sitä, miten se tuhoaa ihmisten elämiä. Monellakin tasolla.
Vaikka tuskin tekstini Vonnegutin veroisia ovatkaan. Lähinnä mietin itseäni kirjoittajana. En tiedä itsestäni mitään sillä saralla. Kirjoja valitessani luettavaksi olen todella nirso, nimen pitää houkutella, kannan pitää houkutella ja takakansitekstin pitää olla houkutteleva, jotta luen tai edes ajattelen lukevani.
Tunnen itseni taas vaihteeksi jotenkin alikoulutetuksi ja alisuoriutujaksi. Haluaisin olla jotain, mutta loppujen lopuksi en olekaan mitään.
Taidan kuitenkin päätyä kirjailijaksi. Se on ainoa mitä muiden ja itseni mielestä osaan tehdä.
Jotain missä voi saavuttaa jotain, vaikka ei olisikaan lähtöjään mitään.
Kirjoittaminen on sellaista, mitä kukaan ei voi opettaa. Sen joko osaa tai sitten ei.
Se on lahja tai kirous. Sitä rakastaa, ainakin puolella sydämellään.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Seriously?
Olen taas tänään kuulemma ollut huono ihminen.
Tai ainakin ilkeä. (Auts!)
Koska mielestäni munanvalkuaisen vatkaamiseen ei tarvitse konetta, vaan sen voi tehdä ihan hyvin käsin. Vaikka sitten olisikin vatkattava kaksi artikkelia.
Olen minäkin herranjumala pystynyt täytekakun munavaahtoineen ja kermavaahtoineen saamaan aikaiseksi. Eikä kukaan valittanut, että olisi ollut pahaa.
En ymmärrä muutenkaan mukavuuden tavoittelua ja sitä, että asiat pitää tehdä helpoimman kautta... päästäkseen mahdollisimman helpolla. Yeah, right.
Maailma on liian mukava nykyihmiselle. Unohdamme vanhat tavat ja vanhat perinteet, meidän ei tarvitse miettiä kuin omaa napaamme, pahoinpitelemme luontoa ja maailmaa, luulemme olevamme älykkäistä älykkäimpiä...
Emme pian viitsi enää kävelläkään, kun se on liian raskasta ja vaikeaa. Amerikassa asiat ovat jo tällä mallilla; autoa pidemmät matkat kuljetaan autolla. Kuusi metriä postilaatikolle on liikaa. Lapset viedään autolla viidentoista metrin päähän bussipysäkille, jotta ei tarvitsisi kävellä...
Kun minä ilmaisen mielipiteeni asiasta, josta en selvästikään olisi saanut ilmaista, syljetään päälle?
Asiaa voi miettiä myös ekologiseltakin kannalta;
- vatkaimen tekeminen vaatii energiaa
- vatkaimen käyttö vaatii energiaa
- vatkain jää lopulta turhana kaapin pohjalle, kun leipominen ei innostakaan => roskiin tai kiertoon => kumpi tahansa ratkaisu, se lopulta päätyy kuormittamaan maapalloa
- vatkain rikkoutuu => hankitaan uusi => kuormitus
+ käden käyttö vaatii ainoastaan ruisleipää
+ käsi ei käy milloinkaan turhaksi, jos et tarvitse sitä vatkaamiseen, johonkin muuhun taatusti
+ käsi ei rikkoudu ja kuormita luontoa, sinne se hajoaa kuten muukin alunperin elävä
Tai ainakin ilkeä. (Auts!)
Koska mielestäni munanvalkuaisen vatkaamiseen ei tarvitse konetta, vaan sen voi tehdä ihan hyvin käsin. Vaikka sitten olisikin vatkattava kaksi artikkelia.
Olen minäkin herranjumala pystynyt täytekakun munavaahtoineen ja kermavaahtoineen saamaan aikaiseksi. Eikä kukaan valittanut, että olisi ollut pahaa.
En ymmärrä muutenkaan mukavuuden tavoittelua ja sitä, että asiat pitää tehdä helpoimman kautta... päästäkseen mahdollisimman helpolla. Yeah, right.
Maailma on liian mukava nykyihmiselle. Unohdamme vanhat tavat ja vanhat perinteet, meidän ei tarvitse miettiä kuin omaa napaamme, pahoinpitelemme luontoa ja maailmaa, luulemme olevamme älykkäistä älykkäimpiä...
Emme pian viitsi enää kävelläkään, kun se on liian raskasta ja vaikeaa. Amerikassa asiat ovat jo tällä mallilla; autoa pidemmät matkat kuljetaan autolla. Kuusi metriä postilaatikolle on liikaa. Lapset viedään autolla viidentoista metrin päähän bussipysäkille, jotta ei tarvitsisi kävellä...
Kun minä ilmaisen mielipiteeni asiasta, josta en selvästikään olisi saanut ilmaista, syljetään päälle?
Asiaa voi miettiä myös ekologiseltakin kannalta;
- vatkaimen tekeminen vaatii energiaa
- vatkaimen käyttö vaatii energiaa
- vatkain jää lopulta turhana kaapin pohjalle, kun leipominen ei innostakaan => roskiin tai kiertoon => kumpi tahansa ratkaisu, se lopulta päätyy kuormittamaan maapalloa
- vatkain rikkoutuu => hankitaan uusi => kuormitus
+ käden käyttö vaatii ainoastaan ruisleipää
+ käsi ei käy milloinkaan turhaksi, jos et tarvitse sitä vatkaamiseen, johonkin muuhun taatusti
+ käsi ei rikkoudu ja kuormita luontoa, sinne se hajoaa kuten muukin alunperin elävä
Go fuck a landmine.
torstai 15. maaliskuuta 2012
Can you run with the big dogs?
Sain aika yllättävää postia. Koiraleireistä, jotka ovat tarkoitetut 13-18-vuotiaille. Totesin yhdellä silmäyksellä olevani yli-ikäinen niille, eikä minua juurikaan kiinnosta näyttelyleirit. Periaatesyyt.
Eikä vaellusleiri, joka maksaa 195 e ja majoittuminen tapahtuu 2 hengen huoneissa täyden ylläpidon ja saunan lämmössä.
Milloin tahansa, kun siltä tuntuu, voin lähteä ihan oikeasti vaeltamaan, eikä se maksa minulle mitään.
Se, mikä todella herätti mielenkiintoni oli se, että nämä läpyskät oli lähetetty äitini osoitteeseen. Eikä netissä ole kuin tasan yksi paikka, josta sen osoitteen ja minun nimeni enää löytää. Nimittäin Kennelliiton sivut. Työharjoittelupörssiä tuskin on tähän hommaan tarkoitettu; tällaisen mainospaskan levittämiseen. Enkä kiellä, etteikö mieleni tekisi ko. tahoa (siis roskapostin lähettäjää) lähestyä muutamalla tuikealla sanalla.
Menin nyt sitten vilkaisemaan ko. henkilön sivuja ja ensimmäiseksi silmiini osuu se, että tämä kasvattaa "siistejä oravia". Kuten Kulkijan kanssa tapaamme vitsailla pienistä koirista. Se ei sinällään ole paha, eikä meillä mitään pieniä koiria vastaan olekaan. Meidän oma mieltymyksemme on vain hieman suurempikokoisiin koiriin suuntautunut. Ne ovat haastavia ison kokonsa puolesta; niille ei pärjää fyysisesti, vaan mielen voimalla. Eikä kyse ole nyt mistään taikatempuista ja telepatiasta, vaan ihan siitä, että niiden tahtoa on pystyttävä hallitsemaan. Ne vaativat työtä, mutta se todellakin on sen arvoista.
Siksi minun on helpompaa suhtautua vakavasti ihmiseen, joka pystyy isoja koiria hallitsemaan. Kaikki eivät pysty siihen, toisin kuin pienten koirien kanssa. Niille pärjää jo oman kehonsa massalla.
Itsekin olen siis kasvanut suhteellisen pienen koiran kanssa. Pärjään sille fyysisesti. En ole vähällä menettää tasapainoani, jos se hieman nykäisee hihnasta ohittaessamme toista koiraa. Toisin kuin vaikka Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa. Susi tosin on paljon pehmeämpi luonnoltaan, kuin oma kylärakkini. Kylärakin kanssa saa aina käydä tahtojen taistelun, se on itsenäinen ajattelija. Sellainen kuin työkoiran kuuluu olla. Se on primitiivinen, herkästi nollasta sataan kiihtyvä ja peloton terrierimäinen paimenkoira. Sen jaksaminen on loputonta. Sen työmoraali on ihailtavaa. Se tekee kaiken 110 % innokkuudella ja halulla.
Sellaista ei voi kuin ihailla, mutta samalla elämä sen kanssa, kun sillä ei ole rotunsa vaatimaa työtä, on todella vaikeaa. Paimennushalu kääntyy ylisuojelevuudeksi, jonka takia minun on todistettava sille päivästä toiseen, että tiedän mitä teen, tiedän olevani Johtaja ja todistettava sille, että ansaitsen sen kunnioituksen itselleni.
Pumit eivät ole helpoimmasta päästä, vaikka kooltaan pieniä ovatkin. Tahto on silti kaksinkertainen. Elämä pumintahdolla varustetun Valkoisen Suden kanssa olisi vaarallista.
Siksi ihailen ihmisiä, jotka ovat riittävän voimakkaita elämään isojen koirien kanssa turvallisesti.
Niin, mihin jäinkään?
Tosiaan oravat. Selaan sivuja pidemmälle ja kyllähän sieltä löytyy varsin vakuuttava lista erilaisia suoritettuja kursseja ja kokeita.
Se minua vähän huvittaa, että koiraa harkitseva ihminen tarvitsisi aiheesta kurssin?
Voin tarjota saman ilmaiseksi, kuin tuo henkilö, joka ottaa 35 euroa 1,5 tunnista.
Henkilön itsensä järjestämiä kursseja löytyy sitten taas listan verran.
Minusta on aina ollut mielenkiintoista, että aggressiivisia koiria ei auteta. Kukaan ei halua niitä auttaa, vaikka ne eniten sitä apua kaipaisivatkin.
Yhteystietosivulta sitten löydänkin sen kaikkein ällistyttävimmän kuvan;
henkilö kulkee kahden jackrusselinterrierin kanssa ja molemmat koirat kulkevat edellä, toinen vielä näyttäisi kiskovan kameran suuntaan.
Kuka tässä siis ulkoiluttaa ja ketä?
Sarjassamme "niitä henkilöitä, joita en halua tavata".
Eikä vaellusleiri, joka maksaa 195 e ja majoittuminen tapahtuu 2 hengen huoneissa täyden ylläpidon ja saunan lämmössä.
Milloin tahansa, kun siltä tuntuu, voin lähteä ihan oikeasti vaeltamaan, eikä se maksa minulle mitään.
Se, mikä todella herätti mielenkiintoni oli se, että nämä läpyskät oli lähetetty äitini osoitteeseen. Eikä netissä ole kuin tasan yksi paikka, josta sen osoitteen ja minun nimeni enää löytää. Nimittäin Kennelliiton sivut. Työharjoittelupörssiä tuskin on tähän hommaan tarkoitettu; tällaisen mainospaskan levittämiseen. Enkä kiellä, etteikö mieleni tekisi ko. tahoa (siis roskapostin lähettäjää) lähestyä muutamalla tuikealla sanalla.
Menin nyt sitten vilkaisemaan ko. henkilön sivuja ja ensimmäiseksi silmiini osuu se, että tämä kasvattaa "siistejä oravia". Kuten Kulkijan kanssa tapaamme vitsailla pienistä koirista. Se ei sinällään ole paha, eikä meillä mitään pieniä koiria vastaan olekaan. Meidän oma mieltymyksemme on vain hieman suurempikokoisiin koiriin suuntautunut. Ne ovat haastavia ison kokonsa puolesta; niille ei pärjää fyysisesti, vaan mielen voimalla. Eikä kyse ole nyt mistään taikatempuista ja telepatiasta, vaan ihan siitä, että niiden tahtoa on pystyttävä hallitsemaan. Ne vaativat työtä, mutta se todellakin on sen arvoista.
Siksi minun on helpompaa suhtautua vakavasti ihmiseen, joka pystyy isoja koiria hallitsemaan. Kaikki eivät pysty siihen, toisin kuin pienten koirien kanssa. Niille pärjää jo oman kehonsa massalla.
Itsekin olen siis kasvanut suhteellisen pienen koiran kanssa. Pärjään sille fyysisesti. En ole vähällä menettää tasapainoani, jos se hieman nykäisee hihnasta ohittaessamme toista koiraa. Toisin kuin vaikka Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa. Susi tosin on paljon pehmeämpi luonnoltaan, kuin oma kylärakkini. Kylärakin kanssa saa aina käydä tahtojen taistelun, se on itsenäinen ajattelija. Sellainen kuin työkoiran kuuluu olla. Se on primitiivinen, herkästi nollasta sataan kiihtyvä ja peloton terrierimäinen paimenkoira. Sen jaksaminen on loputonta. Sen työmoraali on ihailtavaa. Se tekee kaiken 110 % innokkuudella ja halulla.
Sellaista ei voi kuin ihailla, mutta samalla elämä sen kanssa, kun sillä ei ole rotunsa vaatimaa työtä, on todella vaikeaa. Paimennushalu kääntyy ylisuojelevuudeksi, jonka takia minun on todistettava sille päivästä toiseen, että tiedän mitä teen, tiedän olevani Johtaja ja todistettava sille, että ansaitsen sen kunnioituksen itselleni.
Pumit eivät ole helpoimmasta päästä, vaikka kooltaan pieniä ovatkin. Tahto on silti kaksinkertainen. Elämä pumintahdolla varustetun Valkoisen Suden kanssa olisi vaarallista.
Siksi ihailen ihmisiä, jotka ovat riittävän voimakkaita elämään isojen koirien kanssa turvallisesti.
Niin, mihin jäinkään?
Tosiaan oravat. Selaan sivuja pidemmälle ja kyllähän sieltä löytyy varsin vakuuttava lista erilaisia suoritettuja kursseja ja kokeita.
Se minua vähän huvittaa, että koiraa harkitseva ihminen tarvitsisi aiheesta kurssin?
Voin tarjota saman ilmaiseksi, kuin tuo henkilö, joka ottaa 35 euroa 1,5 tunnista.
Henkilön itsensä järjestämiä kursseja löytyy sitten taas listan verran.
Minusta on aina ollut mielenkiintoista, että aggressiivisia koiria ei auteta. Kukaan ei halua niitä auttaa, vaikka ne eniten sitä apua kaipaisivatkin.
Yhteystietosivulta sitten löydänkin sen kaikkein ällistyttävimmän kuvan;
henkilö kulkee kahden jackrusselinterrierin kanssa ja molemmat koirat kulkevat edellä, toinen vielä näyttäisi kiskovan kameran suuntaan.
Kuka tässä siis ulkoiluttaa ja ketä?
Sarjassamme "niitä henkilöitä, joita en halua tavata".
...masennustilat eivät ole tahdonalaisia tiloja, niistä ei voi toipua "ryhdistäytymällä".
Ajoittain on hirveä koiravauvakuume. Tuntuu ihan sietämättömältä suunnitella ja miettiä asioita, vaikka ei voi olla varma, että onko meille syntymässä kesällä pentua vai ei. Tosin, jos ei tuolta kasvattajalta, niin sitten joltain toiselta.Intoa ja halua olisi vaikka mihin, ainoa vaan, että varsinainen harrastuskaveri puuttuu...
Koiran kanssa kuljeskellessa haistan kevään. Sillä on omanlaisensa tuoksu. Tietää, että lumi ei enää kauaa viivy. Silti tuntuu, että liian kauan.
Olen yksinäinen.
Haluaisin vaeltamaan. Kadota toisiin maailmoihin ja vain nauttia luonnosta ja vapaudesta. Elämästä.
Pakoilen sähköpostiani, sillä tiedän, että siellä odottaa yksi painava sähköpostiviesti.
Haluaisin kadota kuulumattomiin. Hiljaisuuteen.
Ahdistun taas niin mitättömistä asioista; siivottomuus, sosiaaliset kontaktit...
Yhdenkään ihmiset silmiin en katsonut tämän päiväisellä kauppareissulla. Lippis on loistava keksintö; kukaan ei näe silmiäni sen alta, ellen nosta katsettani ja silti voin pälyillä pelokkaasti ympärilleni, tuntien kuitenkin oloni turvalliseksi sen alla. Kuin otsatukka, mutta paljon parempi keksintö.
Kissatkin ovat saaneet majailla eteisessä taas, kun en vain siedä "sotkua mikä niistä tulee". Oikeasti eivät sotke sen enempää kuin koira ja tuntuihan se tavallaan hyvältä pidellä nuorempaa kollia sylissä sen hetken, kun sen kantoi oven toiselle puolelle.
Haluan eristäytyä, vaikka tiedän, etten kuitenkaan pysty siihen. Yksinäisyys saa minut haluamaan sosialisoida ihmisten kanssa. Yksinäisyys on jotain pahempaa, kuin yksinolo. Yksinolo on helppoa, mutta yksinäisyys paljon vaikeampaa; se on sietämätöntä.
Mutta no, jos kuitenkin yritän lukea sen sähköpostiviestin ja painua sitten suihkun kautta nukkumaan.
Kyllä tämä tästä. Heti huomenna.
Koiran kanssa kuljeskellessa haistan kevään. Sillä on omanlaisensa tuoksu. Tietää, että lumi ei enää kauaa viivy. Silti tuntuu, että liian kauan.
Olen yksinäinen.
Haluaisin vaeltamaan. Kadota toisiin maailmoihin ja vain nauttia luonnosta ja vapaudesta. Elämästä.
Pakoilen sähköpostiani, sillä tiedän, että siellä odottaa yksi painava sähköpostiviesti.
Haluaisin kadota kuulumattomiin. Hiljaisuuteen.
Ahdistun taas niin mitättömistä asioista; siivottomuus, sosiaaliset kontaktit...
Yhdenkään ihmiset silmiin en katsonut tämän päiväisellä kauppareissulla. Lippis on loistava keksintö; kukaan ei näe silmiäni sen alta, ellen nosta katsettani ja silti voin pälyillä pelokkaasti ympärilleni, tuntien kuitenkin oloni turvalliseksi sen alla. Kuin otsatukka, mutta paljon parempi keksintö.
Kissatkin ovat saaneet majailla eteisessä taas, kun en vain siedä "sotkua mikä niistä tulee". Oikeasti eivät sotke sen enempää kuin koira ja tuntuihan se tavallaan hyvältä pidellä nuorempaa kollia sylissä sen hetken, kun sen kantoi oven toiselle puolelle.
Haluan eristäytyä, vaikka tiedän, etten kuitenkaan pysty siihen. Yksinäisyys saa minut haluamaan sosialisoida ihmisten kanssa. Yksinäisyys on jotain pahempaa, kuin yksinolo. Yksinolo on helppoa, mutta yksinäisyys paljon vaikeampaa; se on sietämätöntä.
Mutta no, jos kuitenkin yritän lukea sen sähköpostiviestin ja painua sitten suihkun kautta nukkumaan.
Kyllä tämä tästä. Heti huomenna.
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Unien sieppausta
En yleensä tulkitse uniani, vaikka tykkäänkin kirjoitella niitä ylös. Kiitos siis erään ystävättäreni, on minun pakko kokeilla tulkita viime yönä näkemääni unta.
Hämähäkkikin tarkoittaa suopeaa onnea.
Häät ovat enne onnesta, lyhyestä tai pitkästä. Mutta saattavat myös tarkoittaa itsensä hyväksymistä.
Konfirmaatiosta en löydä luotettavaa tietoa - moni on sitä mieltä, että se on liitto Korkeamman kanssa tai aikuistumisriitti.
Isä edustaa suojelua, auktoriteettia. Uni kehottaa olemaan itsenäisempi ja luottamaan enemmän itseeni.
Kirje tarkoittaa, että uutisia olisi tulossa?
Eli...
Minulla on jotakin opittavaa vielä, ehkäpä itsenäisyys ja itseensä luottaminen, jotta voin hyväksyä itseni. Häät koulussa voisivat tosiaan merkitä tuota oppimista ja hyväksymistä, etenkin kun en kerkeä juhlasaliin saakka ennen heräämistä, en siis ole vielä täysin perillä. Täysin valmis. En ole vielä täysin hyväksynyt itseäni, mutta kulkemassa sitä kohti. Oikeaan suuntaan.
Hämähäkki ja sen siirtäminen toisaalle, tarkoittaa sitä, että minun on vietävä onneni turvaan, vai sitä, että en saakaan sitä ihan vielä? Vai ehkä, etten voi pitää sitä?
Ehkä onneni on lyhyt aikainen. Tai sitten onneni alkaa vasta siitä, että vien sen sinne, vapautan sen sinne.
Kirje unessani ei ollut konkreettinen kirje, vaan tosiaan jokin loruelma, jonka nimi on "Kirje". Halusin lukea sen tai jonkun lukevan sen minulle. En tiedä miksi. Siksi en ole jälkimmäisestä varma, en minä välttämättä saa mitään uutisia. Mutta se oli toisaalta hyvin tärkeä minulle ja sen nimi kuitenkin oli Kirje, joten ehkä se kuitenkin on uutinen. Tiedä sitä sitten.
Epäilen, että ex-tyttöystäväni näkeminen unessa on vain minun itseni reagointia siihen, että viimeinen keskustelu hänen kanssaan tuntui hyvältä. Hän on välillä kohdellut minua kuin kiloa paskaa, vaikka olen vain halunnut olla hänen ystävänsä, käydä hänen kanssaan kahvilla ja vaihtaa kuulumisia.
Eikä keskusteleminenkaan hänen kanssaan ole välttämättä sujunut kovin hyvin joka hetki, useimmiten hän reagoi kuin häntä ei kiinnostaisi. Viimeeksi hän kuitenkin esitti itsekin kysymyksiä ja tuntui jonkin verran olevan kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu. Mikä siis tuntui hyvältä.
Ja nuo asteroidit ja räjähdykset lienevät eilisestä Terra Novasta, joten en anna niille mitään tulkinnallista arvoa.
Tällaista tällä kertaa.
Olin vanhalla ala-asteellani, jonka "yläpihaa" möyrivät ja möyhensivät traktorit ja muut maansiirtokoneet. Kuulin ohimennen joltain, että ne tekivät uima-allasta, johon vieressä seissyt ammattikouluopettajani totesi, että siinä on hyvä sitten meloa.Koulu tarkoittaa luonnollisestikin oppituntia; mitä minun on opittava nyt? Koulu näkyy usein visaisissa elämäntilanteissa. Unet voivat käyttää koulua nykyisten ristiriitojen kuvastajana.
Seison koulun portailla, nojailen seinään ja keskustelen Kulkijan kanssa. Minulla on purkissa pienehkö, sinertävä hämähäkki. Puhumme siitä, että jos menisimme Papan mökille koulun jälkeen. Ilmeisesti tarkoituksemme on viedä hämähäkki sinne.
Koululla kuitenkin on tulossa jotkin pirskeet, joihin meidänkin on osallistuttava. Jotkin kirkolliset, häät tai konfirmaatio. En osaa sanoa.
Yhtäkkiä melonta-/uima-allas on valmis ja maansiirtokoneet ovat kadonneet jonnekin.
Sitten räjähtää ensimmäisen kerran; jostakin tulee yhtäkkiä ääniaalto, joka hajottaa kaikki ikkunat ja lasinsirpaleita lentää ympäriinsä. Suojaan kasvoni tyynyllä ja olen hengittämättä, etten vedä lasinsirpaleita henkeeni.
Kuljemme ympäriinsä ihmettelemässä, että mitä oikein tapahtui.
Olemme jossain huoneessa Kulkijan kanssa, luemme jotain kullanväristä kirkollista kirjaa. Ei ole Raamattu, jokin muu, jokin missä on lauluja/runoja/rukouksia. En tiedä, että onko sellaista oikeasti olemassa. Unessani kuitenkin on. Löydän sieltä etsimäni; "kirje" nimisen tekstin, jonka haluan lukea tai luettavan. Valitsen sen kuitenkin. Sitten tuleekin sisään ripariopettajani ja alamme keskustella siitä kirjasta. Makaan sängyllä/sohvalla ja näen ikkunasta kuinka jonnekin huoltoasemalle tms. jysähtää asteroidi. Ensin näkyy vain savua ja liekkejä ja sitten tulee taas ääniaalto, painan tyynyn uudestaan kasvoilleni ja painaudun sohvaa/sänkyä vasten. Ikkunan sirpaleet lentelevät ja ropisevat päällemme.
Sen jälkeen lähdemme siirtymään toiseen koulurakennukseen, juhlasaliin juhlistamaan.. jotain. Pihalla ollessamme jossakin räjähtää taas ja ääniaallon pyyhkäistessä ylitsemme, jokun päälle lentää iso ikkunankappale ja tämä henkilö vain jää makaamaan maahan, haavoittuneena ja verisenä. Ripariopettajani siirtelee lasinkappaleita tämän päältä ja kysyy, että kävikö pahasti. Maassa makaava sanoo, että ei käynyt. Olemme juuri menossa sisään, kun taas näkyy savua ja liekkejä. Hyppään johonkin kellarimaiseen tilaan, rakennuksen ikkunasta tai ovesta. En tunne ääniaaltoa, sillä olen maanpinnan alapuolella. Taas sirpaleita ja nyt vähän liekkejäkin. Bensa syttyy tuleen lattialla. Kierrän isäni kanssa rakennusta ja tutkimme vahinkoja; ei niitä ole paljon. Vesi kiehuu paikoitellen joissakin astioissa, mm. jossakin isossa punaisessa lasi... maljassa. En tiedä, että mikä sen virka on, mutta siinä kuitenkin kiehuu. Sen takana palaa pieni läntti bensaa.
Jatkamme kuitenkin kohti juhlasalia lopulta, seison liukuportaiden yläpäässä. Ohitseni kulkeva ripariopettajani kompuroi ja on vähällä pudottaa järjestelmäkameran, jota hän pitää kädessään. Huokaisen helpotuksesta, vaikka kamera ei taida edes olla minun.
Astun liukuportaille. Ne tuntuvat siltä, kuin niissä olisi miljoonia pieniä imukuppeja, jotka pitävät sinut paikallaan matkasi ajan. Joku toteaa takanani, että vau mikä kraka. Ylpeänoloisena sitten vähän korjailen pukuani, kaulusta ja kravattia. Pohdin myös ääneen, että nauravatkohan kaikki mulle, kun mulla on ylläni miesten puku. Puhuja (vaikka en häntä ole nähnyt, olen silti varma, että hän on yksi ala-asteaikaisista luokkatovereistani) vakuuttaa, että toiset ovat hölmöjä jos nauravat.
Ihmiset seisovat salissa ja katsovat eteensä. Näen sinne. Ex-tyttöystäväni tuijottaa minua. Hymyilee tuntemisen merkiksi. Hän on pukeutunut polvipituiseen mekkoon, joka on musta ja, jossa on valkoisia kukkia. Hänellä on kukkakimppu kädessäään. Hän näyttää mielestäni kauniilta. Minusta tuntuu hyvältä.
En ehdi saliin saakka, kun jo herään.
Hämähäkkikin tarkoittaa suopeaa onnea.
Häät ovat enne onnesta, lyhyestä tai pitkästä. Mutta saattavat myös tarkoittaa itsensä hyväksymistä.
Konfirmaatiosta en löydä luotettavaa tietoa - moni on sitä mieltä, että se on liitto Korkeamman kanssa tai aikuistumisriitti.
Isä edustaa suojelua, auktoriteettia. Uni kehottaa olemaan itsenäisempi ja luottamaan enemmän itseeni.
Kirje tarkoittaa, että uutisia olisi tulossa?
Eli...
Minulla on jotakin opittavaa vielä, ehkäpä itsenäisyys ja itseensä luottaminen, jotta voin hyväksyä itseni. Häät koulussa voisivat tosiaan merkitä tuota oppimista ja hyväksymistä, etenkin kun en kerkeä juhlasaliin saakka ennen heräämistä, en siis ole vielä täysin perillä. Täysin valmis. En ole vielä täysin hyväksynyt itseäni, mutta kulkemassa sitä kohti. Oikeaan suuntaan.
Hämähäkki ja sen siirtäminen toisaalle, tarkoittaa sitä, että minun on vietävä onneni turvaan, vai sitä, että en saakaan sitä ihan vielä? Vai ehkä, etten voi pitää sitä?
Ehkä onneni on lyhyt aikainen. Tai sitten onneni alkaa vasta siitä, että vien sen sinne, vapautan sen sinne.
Kirje unessani ei ollut konkreettinen kirje, vaan tosiaan jokin loruelma, jonka nimi on "Kirje". Halusin lukea sen tai jonkun lukevan sen minulle. En tiedä miksi. Siksi en ole jälkimmäisestä varma, en minä välttämättä saa mitään uutisia. Mutta se oli toisaalta hyvin tärkeä minulle ja sen nimi kuitenkin oli Kirje, joten ehkä se kuitenkin on uutinen. Tiedä sitä sitten.
Epäilen, että ex-tyttöystäväni näkeminen unessa on vain minun itseni reagointia siihen, että viimeinen keskustelu hänen kanssaan tuntui hyvältä. Hän on välillä kohdellut minua kuin kiloa paskaa, vaikka olen vain halunnut olla hänen ystävänsä, käydä hänen kanssaan kahvilla ja vaihtaa kuulumisia.
Eikä keskusteleminenkaan hänen kanssaan ole välttämättä sujunut kovin hyvin joka hetki, useimmiten hän reagoi kuin häntä ei kiinnostaisi. Viimeeksi hän kuitenkin esitti itsekin kysymyksiä ja tuntui jonkin verran olevan kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu. Mikä siis tuntui hyvältä.
Ja nuo asteroidit ja räjähdykset lienevät eilisestä Terra Novasta, joten en anna niille mitään tulkinnallista arvoa.
Tällaista tällä kertaa.
lauantai 10. maaliskuuta 2012
Kulkijan taipaleen taa
Minä olen hän, ketä Rakkaani Kulkijaksi nimittää. Koko elämäni olen kulkenut etsien elämälleni tarkoitusta. Koko elämäni aina siihen saakka, kun kohtasin Sinut Rakkaani. Päämäärätön hapuileva kulkuni päättyi sinä hetkenä, jona Sinä otit minua kädestä, kun kävelimme vieretysten kohti järven rantaa silloin joskus. Silloin elämäni ensimmäisenä päivänä.
Siinä hetkessä tiesin, että elämäni tarkoitus oli löytynyt. Elämäni tarkoitus on rakastaa Sinua rajattomasti ja ilman mitään epäilyä mistään. Elämäni tarkoitus on elää vain Sinulle. Elämäni tarkoitus on olla Sinun tukenasi.
Kohtaloni on olla olemassa vain Sinua varten Rakkaani. Vaikka mitä tapahtuisi, voit aina luottaa minuun. Olen ylpeä siitä, että koet, että minut voi asettaa kilveksi, ja että olet suojassani turvassa. Kiitos, että annat minun olla suojasi ja turvasi. Mutta muista, etten minä ole sellainen kilpi, joka haluaa eristää Sinut kaikesta maailmasta. En tahdo rajoittaa Sinun elämääsi, vaan suojella Sinua sellaisilta asioilta, joilta haluat suojautua, ja jotka ovat pahoja.
Rakastan Sinua. Ikuisesti.
Kulkija kulkevi rinnallas ain...
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Palava talvi
Se on mielenkiintoista, miten oma päänikin jo ilkkuu minulle. Unet, joita näin, olivat niin lapsellisia.
Opettaja oli sama, kuin aina ennenkin. Se viimeisin naisopettaja. Se ainoa oikea opettaja. Se ainoa, johon olen ikinä luottanut. Se, jota en pidä vihollisena. Juuri se.
Sain eteeni sillä tunnilla AAPISEN, 1.-4. luokan oppikirjan ja jo valmiiksi täytetyn vihkon.
Uni oli jotenkin vaan liikaa. Tiedän, että en ole edistynyt mihinkään suuntaan sitten peruskoulun. Herätessä oli taas vaikea olo ja ensimmäinen ajatus jotakin siihen suuntaan kuin "kiitos tästä".
Olen niin pilalla, että jopa itse vittuilen itselleni? Might be.
Tajuilin asioita eilen suihkussa. Suihku on hyvä paikka filosofoida ja mietiskellä asioita.
En uskalla elää, koska pelkään epäonnistuvani. Se on se asia, jonka tajusin. Sitten tajusin vielä senkin, että jos pelkään epäonnistuvani, enkä sen vuoksi elä, olen jo valmiiksi epäonnistunut. Got the point?
Mutta ei se elämä helpotu sillä, että olen tekemättä mitään, koska pelottaa. Tavallaanhan olen invalidi. Ahdistus on invalidisoivaa. Epäonnistumisen pelko rajoittaa elämääni. Huono itsetunto rajoittaa elämääni. Sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa elämääni.
Näin ollen maailman typerin ratkaisu oli lopettaa koulu. Mutta en voinut pärjätä siellä ilman Kulkijaa.
Senkin minä tajusin, että Kulkijasta on muodustunut minulle ihmiskilpi. Asetan hänet aina maailman ja itseni väliin. Hänen kanssaan olen turvassa.
Välillä toivon, että tämä elämä annettaisiin sellaiselle, joka sitä tarvitsee ja osaisi arvostaa. Sillä minusta tuntuu, että en aina pysty olemaan niin hyvä itselleni, kuin minun pitäisi olla.
Vaikka olen minä aallonpohjineni täysin eri asteella, kuin joskus. Kannan kyllä vastuun itsestäni ja päätöksistäni, enkä syytä niistä ketään toista.Yritän Teen myös voitavani itseni kanssa, haluan edetä elämässäni, enkä vain pyöriä paikoillani kuten joskus, tekemättä mitään.
Vaikka tämä kaikki näyttääkin siltä, suurin ahdistukseni tällä hetkellä on juuri se, etten tee mitään. Haluan tehdä jotain, mutta en vain tiedä, että mitä tekisin.
Opettaja oli sama, kuin aina ennenkin. Se viimeisin naisopettaja. Se ainoa oikea opettaja. Se ainoa, johon olen ikinä luottanut. Se, jota en pidä vihollisena. Juuri se.
Sain eteeni sillä tunnilla AAPISEN, 1.-4. luokan oppikirjan ja jo valmiiksi täytetyn vihkon.
Uni oli jotenkin vaan liikaa. Tiedän, että en ole edistynyt mihinkään suuntaan sitten peruskoulun. Herätessä oli taas vaikea olo ja ensimmäinen ajatus jotakin siihen suuntaan kuin "kiitos tästä".
Olen niin pilalla, että jopa itse vittuilen itselleni? Might be.
Tajuilin asioita eilen suihkussa. Suihku on hyvä paikka filosofoida ja mietiskellä asioita.
En uskalla elää, koska pelkään epäonnistuvani. Se on se asia, jonka tajusin. Sitten tajusin vielä senkin, että jos pelkään epäonnistuvani, enkä sen vuoksi elä, olen jo valmiiksi epäonnistunut. Got the point?
Mutta ei se elämä helpotu sillä, että olen tekemättä mitään, koska pelottaa. Tavallaanhan olen invalidi. Ahdistus on invalidisoivaa. Epäonnistumisen pelko rajoittaa elämääni. Huono itsetunto rajoittaa elämääni. Sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa elämääni.
Näin ollen maailman typerin ratkaisu oli lopettaa koulu. Mutta en voinut pärjätä siellä ilman Kulkijaa.
Senkin minä tajusin, että Kulkijasta on muodustunut minulle ihmiskilpi. Asetan hänet aina maailman ja itseni väliin. Hänen kanssaan olen turvassa.
Välillä toivon, että tämä elämä annettaisiin sellaiselle, joka sitä tarvitsee ja osaisi arvostaa. Sillä minusta tuntuu, että en aina pysty olemaan niin hyvä itselleni, kuin minun pitäisi olla.
Vaikka olen minä aallonpohjineni täysin eri asteella, kuin joskus. Kannan kyllä vastuun itsestäni ja päätöksistäni, enkä syytä niistä ketään toista.
Vaikka tämä kaikki näyttääkin siltä, suurin ahdistukseni tällä hetkellä on juuri se, etten tee mitään. Haluan tehdä jotain, mutta en vain tiedä, että mitä tekisin.
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
Kirjoittamisen terapeuttisuus
Haluaisin oppia paremmaksi ystäväksi. Haluaisin olla parempi ihminen, parempi vaimo. Tehdä jotain, enkä vain aina luvata tekeväni.
Lopetin yrittämisen, kaiken suhteen. Teen tai olen kokonaan tekemättä, niinhän sen pitää olla. Pitää onnistua, eikä vain yrittää.
Haluan elää ja yhtä aikaa pelkään elämää ihan kamalan paljon. Tulevaisuuskeskustelut saavat minut välttelemään koko aihetta. Se vain herättää tavatonta, sekavaa pelkoa. Ahdistusta. Tällä hetkellä tuntuu helpoimmalta vain keskittyä tähän kuluvaan hetkeen. Ei minun resurssini riitä muuhun. Ei nyt.
Kirjoittaminen on terapiaa, etenkin kun nyt olen taas saanut suuni auki ja pakottanut itseni kohtaamaan ne asiat, jotka ahdistavat ja aiheuttavat stressiä. Kirjoittamaan ne alas, käsittelemään ne.
En tiedä, että mitä kirjoittaminen oikein tekee minulle. Se tuntuu puhdistautumiselta. Vähän kuin kävisi henkisesti suihkussa. Kuin se sulattaisi sieluni jäykkyyden kuten kuuma vesi sulattaa jäykkyyden minun lihaksistani. Se tekee minut vapaaksi, sillä ainoalla tavalla, jolla voin koskaan vapaa olla.
Välillä maailma tuntuu ahdistavalta. Yhteiskunta toivottomalta. En muista, että oliko se tänään, kun mietin, että miten ihmiset jaksavat elää. Tuntuu, että meiltä riistetään kaikki. Teemme töitä ja asian voisi melkein ilmaista niin, että me maksamme isommille herrastelijoille siitä, että saamme tehdä työtä ja elättää perheemme.
Tai no, en minä ketään kyllä elätä. Edes itseäni.
Ei tuollainen lattialuuttuna oleminen hirveästi motivoi hakeutumaan töihin. Opiskelupaikan vastaanottaminen on kuin lupautuisi sylkykupiksi yhteiskunnalle. Samalla jotkut ovat kovin ylpeitä siitä. Sen olen vannonut, että tasan yhden ammatin opiskelen ja jos en sillä itseäni voi elättää, niin perkele en sitten millään.
Vielä kuitenkin tulee päivä, kun minulla on oma yritys. Eikä lukiopellet naureskele minulle enää. Jumalauta, siinä vaiheessa he katsovat ylöspäin kun minulla on joku tarkoitus elämälleni ja he sen sijaan istuvat sossunluukulla miettimässä, että perkele.
Mutta juuri nyt tarvitsen aikaa itselleni. Minussa on paljon korjattavia asioita, enkä pääse niistä vain kieltämällä niiden olemassa oloa.
Tulen tarvitsemaan juoksua ja kirjoittamista tehdäkseni itsestäni ehjemmän, päästäkseni ylös tästä sotkusta, johon olen antanut itseni ajautua.
Juoksu tekee vahvemmaksi, kohottaa itsetuntoa kun saavuttaa edes jotain tavoitteita. Kirjoittaminen auttaa käymään asioita läpi, unohtamaan ne turvallisesti. Mutta ennen kaikkea miettimään niitä.
Juoksemisen kautta myös itsekuri alkaa löytämään omaa jalansijaa. Sekin on joskus ollut minussa vahva. Tällä hetkellä ei.
Itsekuri pysyy vain jos sitä harjoittaa jatkuvasti, eikä vain silloin tällöin kun sattuu huvittamaan. Yksi onnistuminen johtaa toiseen, itsetunto nousee ja itsekuri vahvistuu.
Juokseminen myös vähentää ahdistusta ja stressiä, tai yleisesti kaikkia mieleni heilahduksia. Energiaa ei jää varastoon, jotta sen voisi myöhemmin käyttää asioiden stressaamiseen ja murehtimiseen.
Minun on noustava ylös tästä sudenkuopasta.
Minä nousen ylös tästä sudenkuopasta.
(Olen enää 4,5 kg päässä ensimmäisestä laihdutustavoitteestani - kuten voi todeta, elämäni sujuu jokaisella sektorillaan paremmin kuin hyvin. Paremminkin silti voisi mennä, itselläni itseni kanssa.)
Lopetin yrittämisen, kaiken suhteen. Teen tai olen kokonaan tekemättä, niinhän sen pitää olla. Pitää onnistua, eikä vain yrittää.
Haluan elää ja yhtä aikaa pelkään elämää ihan kamalan paljon. Tulevaisuuskeskustelut saavat minut välttelemään koko aihetta. Se vain herättää tavatonta, sekavaa pelkoa. Ahdistusta. Tällä hetkellä tuntuu helpoimmalta vain keskittyä tähän kuluvaan hetkeen. Ei minun resurssini riitä muuhun. Ei nyt.
Kirjoittaminen on terapiaa, etenkin kun nyt olen taas saanut suuni auki ja pakottanut itseni kohtaamaan ne asiat, jotka ahdistavat ja aiheuttavat stressiä. Kirjoittamaan ne alas, käsittelemään ne.
En tiedä, että mitä kirjoittaminen oikein tekee minulle. Se tuntuu puhdistautumiselta. Vähän kuin kävisi henkisesti suihkussa. Kuin se sulattaisi sieluni jäykkyyden kuten kuuma vesi sulattaa jäykkyyden minun lihaksistani. Se tekee minut vapaaksi, sillä ainoalla tavalla, jolla voin koskaan vapaa olla.
Välillä maailma tuntuu ahdistavalta. Yhteiskunta toivottomalta. En muista, että oliko se tänään, kun mietin, että miten ihmiset jaksavat elää. Tuntuu, että meiltä riistetään kaikki. Teemme töitä ja asian voisi melkein ilmaista niin, että me maksamme isommille herrastelijoille siitä, että saamme tehdä työtä ja elättää perheemme.
Tai no, en minä ketään kyllä elätä. Edes itseäni.
Ei tuollainen lattialuuttuna oleminen hirveästi motivoi hakeutumaan töihin. Opiskelupaikan vastaanottaminen on kuin lupautuisi sylkykupiksi yhteiskunnalle. Samalla jotkut ovat kovin ylpeitä siitä. Sen olen vannonut, että tasan yhden ammatin opiskelen ja jos en sillä itseäni voi elättää, niin perkele en sitten millään.
Vielä kuitenkin tulee päivä, kun minulla on oma yritys. Eikä lukiopellet naureskele minulle enää. Jumalauta, siinä vaiheessa he katsovat ylöspäin kun minulla on joku tarkoitus elämälleni ja he sen sijaan istuvat sossunluukulla miettimässä, että perkele.
Mutta juuri nyt tarvitsen aikaa itselleni. Minussa on paljon korjattavia asioita, enkä pääse niistä vain kieltämällä niiden olemassa oloa.
Tulen tarvitsemaan juoksua ja kirjoittamista tehdäkseni itsestäni ehjemmän, päästäkseni ylös tästä sotkusta, johon olen antanut itseni ajautua.
Juoksu tekee vahvemmaksi, kohottaa itsetuntoa kun saavuttaa edes jotain tavoitteita. Kirjoittaminen auttaa käymään asioita läpi, unohtamaan ne turvallisesti. Mutta ennen kaikkea miettimään niitä.
Juoksemisen kautta myös itsekuri alkaa löytämään omaa jalansijaa. Sekin on joskus ollut minussa vahva. Tällä hetkellä ei.
Itsekuri pysyy vain jos sitä harjoittaa jatkuvasti, eikä vain silloin tällöin kun sattuu huvittamaan. Yksi onnistuminen johtaa toiseen, itsetunto nousee ja itsekuri vahvistuu.
Juokseminen myös vähentää ahdistusta ja stressiä, tai yleisesti kaikkia mieleni heilahduksia. Energiaa ei jää varastoon, jotta sen voisi myöhemmin käyttää asioiden stressaamiseen ja murehtimiseen.
Minun on noustava ylös tästä sudenkuopasta.
Minä nousen ylös tästä sudenkuopasta.
(Olen enää 4,5 kg päässä ensimmäisestä laihdutustavoitteestani - kuten voi todeta, elämäni sujuu jokaisella sektorillaan paremmin kuin hyvin. Paremminkin silti voisi mennä, itselläni itseni kanssa.)
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Red wires, green wires, stuck 'em right through me !
Se on mielenkiintoista, että miten paljon musiikki pystyy säilömään muistoja ja asioita. Miten jotain tiettyä kappaletta kuunnellessa kaikki muistot nousevat pintaan, miten ne ikään kuin jäävät siihen musiikkiin kiinni.
Kuin musiikki olisi pelastusköysi hukkuvien ja katoavien muistikuvien ja minun mieleni välillä. Välillä se vetää muistoja pintaan, hengittämään.
Tunnen elämän aaltoliikkeen itsessäni. Tunnen öisessä ilmassa kevään, tunnen polttavan halun juosta, kunnes ei saa henkeä. Huutaa yksin pellon laidalla meteorien kutittaessa selkääni kylmällä tulellaan.
Maailmoja maailmojen sisällä. Löydä ne.
Mutta nyt minä katson Viimeisen Sademetsän. Mikäli se ei ahdista liikaa.
Kuin musiikki olisi pelastusköysi hukkuvien ja katoavien muistikuvien ja minun mieleni välillä. Välillä se vetää muistoja pintaan, hengittämään.
Tunnen elämän aaltoliikkeen itsessäni. Tunnen öisessä ilmassa kevään, tunnen polttavan halun juosta, kunnes ei saa henkeä. Huutaa yksin pellon laidalla meteorien kutittaessa selkääni kylmällä tulellaan.
Maailmoja maailmojen sisällä. Löydä ne.
Mutta nyt minä katson Viimeisen Sademetsän. Mikäli se ei ahdista liikaa.
lauantai 3. maaliskuuta 2012
Koulutuksen miettiminen on hyvä tapa synnyttää itselleen varsin älytön ahdistus.
Olen sössinyt kyllä elämäni varsin hyvin. Tai ainakin koulutuksellisessa mielessä.
Mielessäni käy yhä uudestaan ja uudestaan, että jos kuitenkin hakisin keskeytystä, vaikka en tosin tiedä, että lienevätkö nuo jo pyyhkineet minut ylitse kirjoistaan tuolla koulussa. Enkä tiedä, että kehtaisinko mennä sinne enää, tai huolisivatko ne minua sinne enää.
Tällä kunnalla ei ole oikeastaan juurikaan mitään annettavaa minulle. Toinen EHKÄ kiinnostava ala olisi merenkulku. Sitäkin varten olisi sitten joko muutettava pois tai ainakin oltava viikot poissa, edellyttäen, että koululla olisi jokin kampusalue, jossa asua.
Täällä ei kuitenkaan ole mitään ja lähteminenkin on aika vaikeaa; parisuhteessa kun otettava se toinenkin osapuoli huomioon. Pahin mahdollinen tilanne olisi sellainen, että joutuisimme muuttamaan erillemme, jotta voisin opiskella. Samalla se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta.
Kysymys ei ole enää siitä, ettenkö tietäisi, että mitä teen. Vaan ehkä enemminkin, että miten teen.
Toisaalta tekisi mieli olla hakematta ollenkaan minnekään tänä vuonna, mutta samalla taas jokin minussa suorastaan rääkyy, että on haettava.
Ristiriitaisten tuntemuksieni ja ahdistukseni vuoksi istun nyt tässä itkemässä. En voi, enkä halua koko elämääni viettää tällä tavalla. Minulla on unelmia, vaikka niiden ajatteleminenkin tekeekin aika kipeää juuri nyt. En ehkä tule ikinä saavuttamaan sitä ja se tuntuu erittäin tuskalliselta. En tiedä, että mitä teen.
Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Vaikka ei se kai ole niin oikeasti. Kyllä sitä kai työelämässä ehtii olemaan muutama kymmenen vuotta, vaikka kuinka haparoisi alussa. Mutta omien unelmien saavuttamisen vuoksi tuntuu niin tappavalta kaikki hukkaan heitetty aika.
Pelkään ja ahdistun. Haluan ammattitutkinnon, kokea saavuttaneeni jotain elämässäni.
Olen sössinyt kyllä elämäni varsin hyvin. Tai ainakin koulutuksellisessa mielessä.
Mielessäni käy yhä uudestaan ja uudestaan, että jos kuitenkin hakisin keskeytystä, vaikka en tosin tiedä, että lienevätkö nuo jo pyyhkineet minut ylitse kirjoistaan tuolla koulussa. Enkä tiedä, että kehtaisinko mennä sinne enää, tai huolisivatko ne minua sinne enää.
Tällä kunnalla ei ole oikeastaan juurikaan mitään annettavaa minulle. Toinen EHKÄ kiinnostava ala olisi merenkulku. Sitäkin varten olisi sitten joko muutettava pois tai ainakin oltava viikot poissa, edellyttäen, että koululla olisi jokin kampusalue, jossa asua.
Täällä ei kuitenkaan ole mitään ja lähteminenkin on aika vaikeaa; parisuhteessa kun otettava se toinenkin osapuoli huomioon. Pahin mahdollinen tilanne olisi sellainen, että joutuisimme muuttamaan erillemme, jotta voisin opiskella. Samalla se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta.
Kysymys ei ole enää siitä, ettenkö tietäisi, että mitä teen. Vaan ehkä enemminkin, että miten teen.
Toisaalta tekisi mieli olla hakematta ollenkaan minnekään tänä vuonna, mutta samalla taas jokin minussa suorastaan rääkyy, että on haettava.
Ristiriitaisten tuntemuksieni ja ahdistukseni vuoksi istun nyt tässä itkemässä. En voi, enkä halua koko elämääni viettää tällä tavalla. Minulla on unelmia, vaikka niiden ajatteleminenkin tekeekin aika kipeää juuri nyt. En ehkä tule ikinä saavuttamaan sitä ja se tuntuu erittäin tuskalliselta. En tiedä, että mitä teen.
Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Vaikka ei se kai ole niin oikeasti. Kyllä sitä kai työelämässä ehtii olemaan muutama kymmenen vuotta, vaikka kuinka haparoisi alussa. Mutta omien unelmien saavuttamisen vuoksi tuntuu niin tappavalta kaikki hukkaan heitetty aika.
Pelkään ja ahdistun. Haluan ammattitutkinnon, kokea saavuttaneeni jotain elämässäni.
Luiden pelko
aamuyöstä on hiki
näkymättömät päästäiset rapistelevat nurkissa
kissat nukkuvat sylikkäin
koiran tassut värisevät
tunnen irtautuvani itsestäni
paniikki ovien sulkiessa tieni
täältä ei ole varauloskäyntiä
hylkään ruumiini öisin
jätän tassunjälkiä lumihankeen
ja kun taivaanholvin alla pysähdyn
kun se ääni aaltoilee sisältäni,
lipeää tummilta huuliltani yöilmaan
sillä hetkellä
jopa galaksit lipuvat ohitseni nöyrinä
näkymättömät päästäiset rapistelevat nurkissa
kissat nukkuvat sylikkäin
koiran tassut värisevät
tunnen irtautuvani itsestäni
paniikki ovien sulkiessa tieni
täältä ei ole varauloskäyntiä
hylkään ruumiini öisin
jätän tassunjälkiä lumihankeen
ja kun taivaanholvin alla pysähdyn
kun se ääni aaltoilee sisältäni,
lipeää tummilta huuliltani yöilmaan
sillä hetkellä
jopa galaksit lipuvat ohitseni nöyrinä
perjantai 2. maaliskuuta 2012
Howl with me.
Paluu rutiineihin onnistui paremmin kuin odotin. Myös kävelyllä tuli käytyä.
Tällä hetkellä ei ole paljonkaan avauduttavaa. Kaiketi tuo eilinen teksti oli se, mikä piti saada ulos. Se jokin, mieltä painava asia. Tänään ei ole ollut huono olo laisinkaan. Ainoastaan kovin väsynyt, ehkä hieman vajavaisten yöunien vuoksi.
Olen alkanut nukkumaan sen ajan, mitä Kulkija on töissä. Inhoan olla yksin kotona. Näin tavallaan yhteinen aikamme on maksimoitu. Jokainen hereillä olo hetki Kulkijan kanssa.
Mikään ei ole parempaa.
Elämässäni tapahtui jotakin suurta eilen. Jotakin, mistä olen pienestä tyttösestä saakka haaveillut ja mitä olen aina toivonut salaa. Odottanut. Pelännyt, että elämässäni ei ikinä tulisikaan mahdollisuutta sellaiseen..
Tällä hetkellä ei ole paljonkaan avauduttavaa. Kaiketi tuo eilinen teksti oli se, mikä piti saada ulos. Se jokin, mieltä painava asia. Tänään ei ole ollut huono olo laisinkaan. Ainoastaan kovin väsynyt, ehkä hieman vajavaisten yöunien vuoksi.
Olen alkanut nukkumaan sen ajan, mitä Kulkija on töissä. Inhoan olla yksin kotona. Näin tavallaan yhteinen aikamme on maksimoitu. Jokainen hereillä olo hetki Kulkijan kanssa.
Mikään ei ole parempaa.
Elämässäni tapahtui jotakin suurta eilen. Jotakin, mistä olen pienestä tyttösestä saakka haaveillut ja mitä olen aina toivonut salaa. Odottanut. Pelännyt, että elämässäni ei ikinä tulisikaan mahdollisuutta sellaiseen..
torstai 1. maaliskuuta 2012
I belong to you.
Olen onneni kukkuloilla ja silti mieleni mataa mustana maata myöten.
Näin edellisenä yönä unta koulustani ja opettajastani. Kai hän on minulle ensimmäinen opettaja, johon olen koskaan uskaltanut millään tasolla luottaa. Hän tuntuu kovin läheiseltä ihmiseltä minulle, vaikka loppujenlopuksi olemmekin vain muodollisessa opettaja-oppilas-suhteessa. Hän on silti tuntunut turvalliselta ja luotettavalta. Ihmiseltä, jonka olen melkein mieluummin toivonut olevan äitini, kuin opettajani.
Samalla tuli taas ahdistus koulutuksesta. En usko, että voin täällä opiskella miksikään, Kaupunki on niin täynnä tuskaa ja huonoja muistoja. Tuntuu siltä, että olisi päästävä pois, jotta voisin viimeinkin seistä omilla jaloillani ihanan mieheni rinnalla.
Tunnen eläväni vuodesta toiseen samaa painajaista. Kaikki muistuttaa jostain menneestä ja tuottaa ahdistusta ja onnettomia muistoja. Olen itkenyt liikaa. Olen kai vain niin kadoksissa itseltäni. En tiedä, että mikä tai kuka olen ja mitä minun olisi tarkoitus tehdä.
Kulkija puhuu kadiksesta. Sillä ehdolla, että muutetaan Hyvinkäälle. Helsinkiin en suostu. Hyvinkäällä voisin edelleen jatkaa koulussa, tällä samaisella linjalla. Siksi sinne.
Sitten Kulkija peruu puheensa ja minussa herännyt toivon kipinä sammuu.
Toinen vaihtoehto olisi oppisopimuskoulutus. En vain tiedä, että kuka huolii tällaista arkaa ja epävarmaa ihmistä minnekään. Toisaalta en vielä edes haluaisi päätyä minnekään. En haluaisi, mutta haluaisin kuitenkin.
Jonkin ratkaisun tähän koulutuksettomuuteen. En minä pysty siihen, että makaan kotona tekemättä yhtään mitään. Mutta en minä tosin pysty moneen muuhunkaan. Minua pelottaa.
En tiedä enää, että mitä oikein käyn läpi. Toivon sen olevan muutosta itsessäni, kasvamista ehkä. Henkistä sellaista. En ole varma tosin siitäkään. Välillä mielessäni käy, että ehkä olen vain masentunut, mutta ajatukseni eivät loppujen lopuksi ole niin synkkiä ja päivissäni kuitenkin on paljon hyviäkin hetkiä. Uskon sitä paitsi vielä tulevaisuuteen, vaikka polku sinne näyttääkin tällä hetkellä aika mutkaiselta. Lisäksi ahdistus on niin vahvasti läsnä, että en voi olla masentunut. En tunne oloani turtuneeksi, enkä mielestäni juurikaan ole "hälläväliä" -mielellä menossa, vaikka aika huolettomaksi ihmiseksi noin muuten itseni miellänkin.
Eristäydyn kyllä. Kai sekin on vain halua suojella muita tältä minua varjostavalta tummalta pilveltä. Ehkä minä vain taistelen masentumista vastaan.
Toisaalta on ollut kovin vaikea sanoa ääneen, että missä nyt oikein mennään. En liene sitä itsekään oikein tiennyt. Ennen näkemääni unta, jossa koin suurta helpotusta ja turvallisuudentunnetta keskustellessani opettajani kanssa.
Ehkä tämä kaikki on vain selvittämättömiä ja viimeistelemättömiä asioita?
Olen kuitenkin pahoillani mielialani heittelehtimisestä. On vaikeaa olla iloinen, jos ei sitä oikeasti ole. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnellinen. Olen onnellinen. Todella onnellinen ja kiitollinen, että Kulkija on olemassa ja luvannut rakastaa minua ikuisesti.
Kai sitä olisi hetkeksi suljettava silmät. Huomenna kai pitäisi inspiroitua siivoamaan. Ällöksyn sitäkin puuhaa ihan liikaa. Lisäksi voisin yrittää kammeta itseni lenkille ja palata takaisin rutiineihini.
En yritä.
Minä teen sen.
Näin edellisenä yönä unta koulustani ja opettajastani. Kai hän on minulle ensimmäinen opettaja, johon olen koskaan uskaltanut millään tasolla luottaa. Hän tuntuu kovin läheiseltä ihmiseltä minulle, vaikka loppujenlopuksi olemmekin vain muodollisessa opettaja-oppilas-suhteessa. Hän on silti tuntunut turvalliselta ja luotettavalta. Ihmiseltä, jonka olen melkein mieluummin toivonut olevan äitini, kuin opettajani.
Samalla tuli taas ahdistus koulutuksesta. En usko, että voin täällä opiskella miksikään, Kaupunki on niin täynnä tuskaa ja huonoja muistoja. Tuntuu siltä, että olisi päästävä pois, jotta voisin viimeinkin seistä omilla jaloillani ihanan mieheni rinnalla.
Tunnen eläväni vuodesta toiseen samaa painajaista. Kaikki muistuttaa jostain menneestä ja tuottaa ahdistusta ja onnettomia muistoja. Olen itkenyt liikaa. Olen kai vain niin kadoksissa itseltäni. En tiedä, että mikä tai kuka olen ja mitä minun olisi tarkoitus tehdä.
Kulkija puhuu kadiksesta. Sillä ehdolla, että muutetaan Hyvinkäälle. Helsinkiin en suostu. Hyvinkäällä voisin edelleen jatkaa koulussa, tällä samaisella linjalla. Siksi sinne.
Sitten Kulkija peruu puheensa ja minussa herännyt toivon kipinä sammuu.
Toinen vaihtoehto olisi oppisopimuskoulutus. En vain tiedä, että kuka huolii tällaista arkaa ja epävarmaa ihmistä minnekään. Toisaalta en vielä edes haluaisi päätyä minnekään. En haluaisi, mutta haluaisin kuitenkin.
Jonkin ratkaisun tähän koulutuksettomuuteen. En minä pysty siihen, että makaan kotona tekemättä yhtään mitään. Mutta en minä tosin pysty moneen muuhunkaan. Minua pelottaa.
En tiedä enää, että mitä oikein käyn läpi. Toivon sen olevan muutosta itsessäni, kasvamista ehkä. Henkistä sellaista. En ole varma tosin siitäkään. Välillä mielessäni käy, että ehkä olen vain masentunut, mutta ajatukseni eivät loppujen lopuksi ole niin synkkiä ja päivissäni kuitenkin on paljon hyviäkin hetkiä. Uskon sitä paitsi vielä tulevaisuuteen, vaikka polku sinne näyttääkin tällä hetkellä aika mutkaiselta. Lisäksi ahdistus on niin vahvasti läsnä, että en voi olla masentunut. En tunne oloani turtuneeksi, enkä mielestäni juurikaan ole "hälläväliä" -mielellä menossa, vaikka aika huolettomaksi ihmiseksi noin muuten itseni miellänkin.
Eristäydyn kyllä. Kai sekin on vain halua suojella muita tältä minua varjostavalta tummalta pilveltä. Ehkä minä vain taistelen masentumista vastaan.
Toisaalta on ollut kovin vaikea sanoa ääneen, että missä nyt oikein mennään. En liene sitä itsekään oikein tiennyt. Ennen näkemääni unta, jossa koin suurta helpotusta ja turvallisuudentunnetta keskustellessani opettajani kanssa.
Ehkä tämä kaikki on vain selvittämättömiä ja viimeistelemättömiä asioita?
Olen kuitenkin pahoillani mielialani heittelehtimisestä. On vaikeaa olla iloinen, jos ei sitä oikeasti ole. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnellinen. Olen onnellinen. Todella onnellinen ja kiitollinen, että Kulkija on olemassa ja luvannut rakastaa minua ikuisesti.
Kai sitä olisi hetkeksi suljettava silmät. Huomenna kai pitäisi inspiroitua siivoamaan. Ällöksyn sitäkin puuhaa ihan liikaa. Lisäksi voisin yrittää kammeta itseni lenkille ja palata takaisin rutiineihini.
En yritä.
Minä teen sen.
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
Is it my wish.
- ape: suomalainen ruoka, (alkoholiton?) sahti/kotikalja/vesi/piimä, ruisleipä
(Väen Pidot on linnan rahvaan pidot. Hyvinvoivan linnanrahvaankin pitopöydässä herkkuja on ylen määrin eikä juomien tarjoilussa sovi kitsastella. Ilta alkaa käsien pesulla lavendelivedessä. Lautasen virkaa toimittaa kuiva ruisleipä, ruokailu tapahtuu sormin ja veitsen avulla, haarukka oli tuolloin vielä tuiki tuntematon kapistus. Lopuksi kädet pyyhitään surutta liinan reunaan.
Oli suurimman juhlan hetki. Juotaisiin olutta ja piimää, purtaisiin naurishaudukkaita, kyrsää ja lihaa suolasaavista. Pataan riitti myös jäniksiä ja metsälintuja, sillä miesten metsästys oli osunut kohdalleen.)
- perinteitä; morsiustanssi, handfasting?
('morsiantanssi', jossa labyrintin keskellä seisova tyttö ja
ratoja kiertävä poika (tai päinvastoin) koettivat pitää välilleen sidotun narun ilmassa
niin ettei se osuisi maahan. Naruun ei saanut koskea käsin, vaan sen pituutta säädettiin
kehoa pyörittämällä. Ehkä morsiantanssi on etäinen kaiku pakana-ajan hedelmällisyysriiteistä.
handfasting = käsien sidonta, käsien yhteen liittäminen, isät, punainen silkkinauha
Toinen asia joka kannattaa pitää mielessä on morsiamen itketys. Muistaakseni morsiamen sisaret hoitavat sen. Morsiamen on itkettävä oikein sydämmensä kyllyydestä häissään avio-onnen varmistamiseksi.)
- ajankohta; KESKIKESÄSTÄ EI TINGITÄ, kasvava kuu, ILTA ja haluan kokon, ison roihun jonka edessä sitoudumme toisiimme iäksi
(Kannattaa mennä naimisiin kasvavan kuun aikaan koska silloin on kuun kierto on sellaisille asioille otollisin. Kansanomaisten uskomuksien mukaan avio-onni laskee kuin lehmän häntä jos häät viettää väärään aikaan..)
- paikka: ULKONA satoi tai paistoi, oliko sen paikannimi Ahoniemi?
:: Morsian
- hiukset auki, kukkaseppele (mistä kukista?)
- vihreä-valkoinen korsettihame
- paljaat jalat
:: Sulhanen
- mitä haluat laittaa päällesi?
- paljain jaloin
(Väen Pidot on linnan rahvaan pidot. Hyvinvoivan linnanrahvaankin pitopöydässä herkkuja on ylen määrin eikä juomien tarjoilussa sovi kitsastella. Ilta alkaa käsien pesulla lavendelivedessä. Lautasen virkaa toimittaa kuiva ruisleipä, ruokailu tapahtuu sormin ja veitsen avulla, haarukka oli tuolloin vielä tuiki tuntematon kapistus. Lopuksi kädet pyyhitään surutta liinan reunaan.
Oli suurimman juhlan hetki. Juotaisiin olutta ja piimää, purtaisiin naurishaudukkaita, kyrsää ja lihaa suolasaavista. Pataan riitti myös jäniksiä ja metsälintuja, sillä miesten metsästys oli osunut kohdalleen.)
- perinteitä; morsiustanssi, handfasting?
('morsiantanssi', jossa labyrintin keskellä seisova tyttö ja
ratoja kiertävä poika (tai päinvastoin) koettivat pitää välilleen sidotun narun ilmassa
niin ettei se osuisi maahan. Naruun ei saanut koskea käsin, vaan sen pituutta säädettiin
kehoa pyörittämällä. Ehkä morsiantanssi on etäinen kaiku pakana-ajan hedelmällisyysriiteistä.
handfasting = käsien sidonta, käsien yhteen liittäminen, isät, punainen silkkinauha
Toinen asia joka kannattaa pitää mielessä on morsiamen itketys. Muistaakseni morsiamen sisaret hoitavat sen. Morsiamen on itkettävä oikein sydämmensä kyllyydestä häissään avio-onnen varmistamiseksi.)
- ajankohta; KESKIKESÄSTÄ EI TINGITÄ, kasvava kuu, ILTA ja haluan kokon, ison roihun jonka edessä sitoudumme toisiimme iäksi
(Kannattaa mennä naimisiin kasvavan kuun aikaan koska silloin on kuun kierto on sellaisille asioille otollisin. Kansanomaisten uskomuksien mukaan avio-onni laskee kuin lehmän häntä jos häät viettää väärään aikaan..)
- paikka: ULKONA satoi tai paistoi, oliko sen paikannimi Ahoniemi?
:: Morsian
- hiukset auki, kukkaseppele (mistä kukista?)
- vihreä-valkoinen korsettihame
- paljaat jalat
:: Sulhanen
- mitä haluat laittaa päällesi?
- paljain jaloin
- Ei mitään istumapaikkoja ja pöytä hössötystä. Nuotio, jonka ympärillä kaikki istuvat? Tai halutessaan missä vaan.
- Ei musiikkia muuten kuin tanssiessa.
maanantai 27. helmikuuta 2012
I will bite back.
Minua loukkaa se, ettet ymmärrä hätääni. Mielestäsi aina vain huudan turhasta. Sinun päiväsi kuluvat varmasti leppoisasti paskaa jauhaessasi asiakkaidesi kanssa kaupassa, siinä samalla kun heittelet pakkaseen tai hyllyyn tavaroita.
Mitä luulet minun tekevän? Piirrän tai kirjoitan tai valokuvaan tai kuljeskelen koiran kanssa ulkona.
Jälkimmäistä en nyt ole voinut harrastaa selkäkivun ja rikkinäisten kantapäideni vuoksi hetkeen. Aika on paljolti siis kulunut piirtäen tai kirjoittaen.
Luulisi siis hätäni siitä, että aiot perseelläsi murskata minun piirtopöytäni kynän, olevan sallittu. Etenkin kun et vaivaudu siirtämään (aivan kuin siitä olisi niin helvetin paljon vaivaa) sitä ennen kuin rötkähdät ruhoinesi sohvalle.
Se on minulle t ä r k e ä. Mutta sitähän sinä et voi ymmärtää. Se on minun instrumenttini. Jotakin, jolla voin halutessani vauhdittaa ajan kulkua. Rahalla saa uusia, toki. Mutta tarvitseeko ehdoin tahdoin rikkoa jotain, joka vielä toimii?
Se nyt sattui vaan jäämään siihen, kuten sattui kameralaukkunikin jäämään lattialle.
Aivan kuten sinulta sattui jäämään eräs kuuluisa juomalasi, jonka jäänteitä sittemmin sain kaivella varpaistani, tuohon korkealle pöydänvirkaa toimittaneelle jakkaralle, siirtäessäsi laiskan ruhosi sängyn puolelle.
Aivan kuten näyttökin jäi päälle, vaikka aivan hyvin olisit voinut sammuttaakin sen, sillä tiesit kyllä, etten aio siitä katsoa enää mitään ja koska minulla sattui olemaan pesukone täytettävänä juuri sillä hetkellä.
"Ei minulla ole huomenna kiire töihin."
Asiat voisi siinä tapauksessa hoitaa nyt, eikä sitten kun ne ovat sirpaleina lattialla. Vaikka eihän se minulta ole millään tavalla pois, jos näyttö humpsahtaa kissojen yöllisten riekkumisten johdosta maahan. Tai astiat.
Minä en ole sinun komentosi alla, minun ei tarvitse katsella tuollaista porsastelua.
Toivottavasti sattuu, edes puoliksi yhtä paljon kuin minuun.
Mitä luulet minun tekevän? Piirrän tai kirjoitan tai valokuvaan tai kuljeskelen koiran kanssa ulkona.
Jälkimmäistä en nyt ole voinut harrastaa selkäkivun ja rikkinäisten kantapäideni vuoksi hetkeen. Aika on paljolti siis kulunut piirtäen tai kirjoittaen.
Luulisi siis hätäni siitä, että aiot perseelläsi murskata minun piirtopöytäni kynän, olevan sallittu. Etenkin kun et vaivaudu siirtämään (aivan kuin siitä olisi niin helvetin paljon vaivaa) sitä ennen kuin rötkähdät ruhoinesi sohvalle.
Se on minulle t ä r k e ä. Mutta sitähän sinä et voi ymmärtää. Se on minun instrumenttini. Jotakin, jolla voin halutessani vauhdittaa ajan kulkua. Rahalla saa uusia, toki. Mutta tarvitseeko ehdoin tahdoin rikkoa jotain, joka vielä toimii?
Se nyt sattui vaan jäämään siihen, kuten sattui kameralaukkunikin jäämään lattialle.
Aivan kuten sinulta sattui jäämään eräs kuuluisa juomalasi, jonka jäänteitä sittemmin sain kaivella varpaistani, tuohon korkealle pöydänvirkaa toimittaneelle jakkaralle, siirtäessäsi laiskan ruhosi sängyn puolelle.
Aivan kuten näyttökin jäi päälle, vaikka aivan hyvin olisit voinut sammuttaakin sen, sillä tiesit kyllä, etten aio siitä katsoa enää mitään ja koska minulla sattui olemaan pesukone täytettävänä juuri sillä hetkellä.
"Ei minulla ole huomenna kiire töihin."
Asiat voisi siinä tapauksessa hoitaa nyt, eikä sitten kun ne ovat sirpaleina lattialla. Vaikka eihän se minulta ole millään tavalla pois, jos näyttö humpsahtaa kissojen yöllisten riekkumisten johdosta maahan. Tai astiat.
Minä en ole sinun komentosi alla, minun ei tarvitse katsella tuollaista porsastelua.
Toivottavasti sattuu, edes puoliksi yhtä paljon kuin minuun.
my bitter and broken pagan heart
Sotarummut.
Ääni, joka hakkaa tärykalvoni pois paikoiltaan ja saa jähmettyneen vereni virtaamaan. Olen taas minä, villi ja kesytön susinaaras keskiyön tahtoineni. Mieleni tekee juosta. Niin silmittömän paljon.
Tämä musiikki on kuin myrkkyä. Vaikutus kai vain positiivinen; myrkyttää minusta pois sen puolen, jota en hyväksy ja, jota en tahdo olla. Eikä minulle jää kuin minä.
Inhoan sitä, miten ihmiset saavat minut joskus vihaamaan itseäni. Silmittömällä raivolla tuhoamaan sitä, mitä minun pitäisi rakastaa tai ainakin hyväksyä. Hyväksynkin, useimmiten. Sitten on niitä hetkiä, kun vain poljen verisessä mudassa paikallani. Onneksi ne ovat vain hetkiä.
Väsyttää, myönnettäköön. Kuulokkeetkin alkoivat jo sattua korviin. Paljonkohan mahdoin nukkua? 5 tai 6 tuntia. Nukuin kai melkein heti, kun laskin pääni tyynyyn. Tai no, hetken aikaa ehdin pelkäämään, että apuajosennytsaakkaanunta, mutta sain kuitenkin. Aamulla heräsin suudelmiin.
En jaksa tehdä mitään.
Ääni, joka hakkaa tärykalvoni pois paikoiltaan ja saa jähmettyneen vereni virtaamaan. Olen taas minä, villi ja kesytön susinaaras keskiyön tahtoineni. Mieleni tekee juosta. Niin silmittömän paljon.
Tämä musiikki on kuin myrkkyä. Vaikutus kai vain positiivinen; myrkyttää minusta pois sen puolen, jota en hyväksy ja, jota en tahdo olla. Eikä minulle jää kuin minä.
Inhoan sitä, miten ihmiset saavat minut joskus vihaamaan itseäni. Silmittömällä raivolla tuhoamaan sitä, mitä minun pitäisi rakastaa tai ainakin hyväksyä. Hyväksynkin, useimmiten. Sitten on niitä hetkiä, kun vain poljen verisessä mudassa paikallani. Onneksi ne ovat vain hetkiä.
Väsyttää, myönnettäköön. Kuulokkeetkin alkoivat jo sattua korviin. Paljonkohan mahdoin nukkua? 5 tai 6 tuntia. Nukuin kai melkein heti, kun laskin pääni tyynyyn. Tai no, hetken aikaa ehdin pelkäämään, että apuajosennytsaakkaanunta, mutta sain kuitenkin. Aamulla heräsin suudelmiin.
En jaksa tehdä mitään.
Hávamál
Be your friend's true friend to him and his friends
Beware of befriending and enemy's friend
Be your friend's true friend, return gift for gift
Repay laughter with laughter again
But betrayal with treachery
Beware of befriending and enemy's friend
Be your friend's true friend, return gift for gift
Repay laughter with laughter again
But betrayal with treachery
lauantai 25. helmikuuta 2012
Kirjoita minulle runo.
tekee taas mieli lähteä
vaihtaa muotoa ja kadota
juosta etäisyydet pieniksi
törmätä sydämeesi
pesiytyä sinne
ulvoa täysikuuta
sinun kerallasi
rakkaani
vaihtaa muotoa ja kadota
juosta etäisyydet pieniksi
törmätä sydämeesi
pesiytyä sinne
ulvoa täysikuuta
sinun kerallasi
rakkaani
torstai 23. helmikuuta 2012
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Uudet tuulet
Olemme aina olleet parempia kommunikoimaan kirjoittaen ja toivon, että voisimme jatkaa sitä. Ei ole ollut mitään typeriä väärinymmärryksiä tai erehdyksiä, ei ollut silloin alussa. Nykyään välillä. Tiedän olevani aika ärsyttävä, enkä vain välillä, vaan varmaan aika useinkin. Toivoisin, että voisit kertoa siitä minulle. Ehkä pystyisin käyttäytymään toisin, tai ainakin opettelemaan.
Vaikka sanotaan, että kenenkään vuoksi ei pidä muuttaa itseään, niin en allekirjoita sitä. Olen muuttanut itseäni, voidakseni kommunikoida paremmin koirani kanssa. Se on kannattanut.
Nyt haluaisin muuttua, jotta voisin kommunikoida paremmin sinun kanssasi, Korpimetsäin Kulkija.
Öisin on varottava menettämästä muotoaan. Koiran kanssa kulkiessa pimeillä teillä, tuulen puhaltaessa suoraan lävitsesi, on varottava, ettei erehdy itsestään. Olemuksestaan. Haistoin tuulessa kevään. Kylmässä, luita riipivässä tuulessa.
Linkutin kipeän selkäni kanssa kuin haavoittunut eläin. Mutta nautin samalla kadonneesta yhteydestäni johonkin menneeseen. Tuuli kutsui, houkutti kulkemaan.
Silti enemmän, enemmän kuin mikään. Houkutti Kulkijan kainalo, johon tiesin pääseväni, kun olin täyttänyt velvollisuuteni koiraa kohtaan.
Kun pääsen tästä flunssasta ja muista tämän hetkisistä fyysisistä puutteellisuuksistani, olen taas vahvempi kuin pitkään aikaan.
tiistai 21. helmikuuta 2012
Hyvät ihmiset.
Katselin aikani kuluksi Tuuliranta -nimisen sarjan, jossa sattui yhtä ja toista. Itsekin joskus tullut oltua kaveriporukalla mökkeilemässä, silloin pelkäsi tahtomattaan, vaikka kukaan ei pelotellutkaan. Mitä minä mahdoinkaan olla? 12-vuotta?
Minä itsehän kun istuin keskellä yötä nukkuvan kaverini vieressä ja luin ääneen vitsejä, sillä en uskaltanut nukkua, koska olin kuullut jotain ääniä. Koiranikin oli silloin mukana, mutta se ei reagoinut mihinkään. Nekin äänet taisivat silloin kuulua lepakolle, ellen väärin muista. Olivathan ne kuitenkin pelottavia pienestä tytöstä.
Sarjan loputtua aloin miettimään sitä, että voivatko eläimet aistia yliluonnollista, paranormaaleja asioita. Googlasin asiaa ja muutaman keskustelun selattuani lävitse, päädyin eräälle foorumille, jossa asiaa pohdiskeltiin pienten lasten ja eläinten kannalta.
Siinä alkoi huvittamaan, kuinka joku neropatti kehtasi väittää, että koiran näköaisti olisi muka 15 kertaa parempi kuin ihmisen.
Oikeasti, on syytä hieman miettiä. Jos koiran näköaisti olisi niin hyvä, silloinhan se luottaisi yksinomaan näköaistiinsa. Mutta on aika utopistista edes ajatella tuollaista. Koiran näköaisti on huonompi kuin ihmisen. Asian todistaa jo se, että koira käyttää mieluummin nenäänsä, kuin silmiään. Se ei usko mihinkään, ennen kuin haistaa. Vähän kuten me emme usko, ennen kuin näemme.
Kun kissoja taas miettii, en ole vieläkään päässyt varmuuteen siitä, että onko kissalle silmät vai korvat tärkeämmät. Toinen kolli tahtoo nähdä esimerkiksi ovesta tulijat ja toinen kuullessaan ovikellon säntää sohvan alle. Mielestäni kissat - ainakin meidän - käyttävät aika olemattoman verran nenäänsä. Lähinnä silloin kun silmistä tai korvista ei ole apua. Esimerkiksi jos pidän pientä makupalasta nyrkissäni, eikä harmaa kollus voi sitä nähdä, se nuuhkii jo kaukaa, että mitä minulla on.
Toisina hetkinä se taas tuijottaa hyvin pitkään minua, korvat eteenpäin suunnattuina.
Entäs käärmeet sitten? Sellainenkin asunnosta löytyy. Liikkuessaan se käyttää aika paljon kieltään, eli hajuaistiaan. Mutta luulen, että sille tärkeämpi aisti lienee tuntoaisti ja saalistaessa lämpöaisti sekä hajuaisti. Voisin hehkuttaa ikuisuuksiin käärmeen ihmeellisestä, kaksihaaraisesta kielestä, joka kerää hajumolekyyjä ilmasta ja kuljettaa ne jacobsoninelimeen. (Myös meiltä muuten löytyy tällainen!)
Käärme haistaa stereona. Mikä on todella mielenkiintoista. Ylipäätään voisin hehkuttaa käärmeiden ihmeellisyydestä, mutta se ei nyt varsinaisesti kuulu aihepiiriin. (Joka jälleen kerran oli "valot päälle, kiitos".)
Me ihmiset sitten. Mikä meille on tärkeä aisti? Ei liene vaikea arvata, että käytämme aika paljon silmiä. Ilman niitä tämänkin tekstin lukeminen olisi perin vaikeaa.
Käyttäkää maalaisjärkeä tai jos teitä ei ole sellaisella varustettu, käyttäkää Googlea, ennen kuin puhutte paskaa.
Minä itsehän kun istuin keskellä yötä nukkuvan kaverini vieressä ja luin ääneen vitsejä, sillä en uskaltanut nukkua, koska olin kuullut jotain ääniä. Koiranikin oli silloin mukana, mutta se ei reagoinut mihinkään. Nekin äänet taisivat silloin kuulua lepakolle, ellen väärin muista. Olivathan ne kuitenkin pelottavia pienestä tytöstä.
Sarjan loputtua aloin miettimään sitä, että voivatko eläimet aistia yliluonnollista, paranormaaleja asioita. Googlasin asiaa ja muutaman keskustelun selattuani lävitse, päädyin eräälle foorumille, jossa asiaa pohdiskeltiin pienten lasten ja eläinten kannalta.
Siinä alkoi huvittamaan, kuinka joku neropatti kehtasi väittää, että koiran näköaisti olisi muka 15 kertaa parempi kuin ihmisen.
Oikeasti, on syytä hieman miettiä. Jos koiran näköaisti olisi niin hyvä, silloinhan se luottaisi yksinomaan näköaistiinsa. Mutta on aika utopistista edes ajatella tuollaista. Koiran näköaisti on huonompi kuin ihmisen. Asian todistaa jo se, että koira käyttää mieluummin nenäänsä, kuin silmiään. Se ei usko mihinkään, ennen kuin haistaa. Vähän kuten me emme usko, ennen kuin näemme.
Kun kissoja taas miettii, en ole vieläkään päässyt varmuuteen siitä, että onko kissalle silmät vai korvat tärkeämmät. Toinen kolli tahtoo nähdä esimerkiksi ovesta tulijat ja toinen kuullessaan ovikellon säntää sohvan alle. Mielestäni kissat - ainakin meidän - käyttävät aika olemattoman verran nenäänsä. Lähinnä silloin kun silmistä tai korvista ei ole apua. Esimerkiksi jos pidän pientä makupalasta nyrkissäni, eikä harmaa kollus voi sitä nähdä, se nuuhkii jo kaukaa, että mitä minulla on.
Toisina hetkinä se taas tuijottaa hyvin pitkään minua, korvat eteenpäin suunnattuina.
Entäs käärmeet sitten? Sellainenkin asunnosta löytyy. Liikkuessaan se käyttää aika paljon kieltään, eli hajuaistiaan. Mutta luulen, että sille tärkeämpi aisti lienee tuntoaisti ja saalistaessa lämpöaisti sekä hajuaisti. Voisin hehkuttaa ikuisuuksiin käärmeen ihmeellisestä, kaksihaaraisesta kielestä, joka kerää hajumolekyyjä ilmasta ja kuljettaa ne jacobsoninelimeen. (Myös meiltä muuten löytyy tällainen!)
Käärme haistaa stereona. Mikä on todella mielenkiintoista. Ylipäätään voisin hehkuttaa käärmeiden ihmeellisyydestä, mutta se ei nyt varsinaisesti kuulu aihepiiriin. (Joka jälleen kerran oli "valot päälle, kiitos".)
Me ihmiset sitten. Mikä meille on tärkeä aisti? Ei liene vaikea arvata, että käytämme aika paljon silmiä. Ilman niitä tämänkin tekstin lukeminen olisi perin vaikeaa.
Käyttäkää maalaisjärkeä tai jos teitä ei ole sellaisella varustettu, käyttäkää Googlea, ennen kuin puhutte paskaa.
Kun syöt minut elävältä, muista pureskella hyvin.
Kovin on rangaistavaa nykypäivänä olla itsestään ylpeä.
Hyväksyä oma PESSIMISTISYYTENSÄ ja elää sen kanssa. Elää itsensä kanssa, vaikka se ajoittain aika vaikeaa onkin.
Ei minusta tule päivänsädettä, vaikka miten parantaisitkin maailmaa.
En minä muutu optimistiseksi, vain koska sinä kaikkien yläpuolella oleva lonttoperse sellaista haluat ja pidät parempana.
Olen pohjasakkaa. Tiedän sen kyllä. Viimeiset 19-vuotta yksi jos toinenkin muistanut siitä muistuttaa.
Ylimielisyys -väitettä en tunnusta. Ylpeys on ainoa paheeni.
Mutta ei minun tarvitse sinulle avautua.
Et kuitenkaan ymmärtäisi.
Hyväksyä oma PESSIMISTISYYTENSÄ ja elää sen kanssa. Elää itsensä kanssa, vaikka se ajoittain aika vaikeaa onkin.
Ei minusta tule päivänsädettä, vaikka miten parantaisitkin maailmaa.
En minä muutu optimistiseksi, vain koska sinä kaikkien yläpuolella oleva lonttoperse sellaista haluat ja pidät parempana.
Olen pohjasakkaa. Tiedän sen kyllä. Viimeiset 19-vuotta yksi jos toinenkin muistanut siitä muistuttaa.
Ylimielisyys -väitettä en tunnusta. Ylpeys on ainoa paheeni.
Mutta ei minun tarvitse sinulle avautua.
Et kuitenkaan ymmärtäisi.
tiistai 14. helmikuuta 2012
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Se on pimeys täällä.
Suuri, tukahduttava,
kaikkivoipa
pimeys.
Olemme unohtaneet miten
puhua toisillemme.
Elämme omissa lokeroissamme.
Hiljaa, etteivät naapurit kuule.
Olemme lähellä,
mutta välillämme on kuitenkin Etäisyys.
Kukaan ei vastaa, vaikka soittaa.
Ei lue, vaikka kirjoittaisi.
Ei kuuntele, vaikka yrittäisi puhua.
Vasta vuosien jälkeen,
kun on auttamatta liian myöhäistä,
he kääntyvät ja kysyvät,
sanoitko jotain?
Suuri, tukahduttava,
kaikkivoipa
pimeys.
Olemme unohtaneet miten
puhua toisillemme.
Elämme omissa lokeroissamme.
Hiljaa, etteivät naapurit kuule.
Olemme lähellä,
mutta välillämme on kuitenkin Etäisyys.
Kukaan ei vastaa, vaikka soittaa.
Ei lue, vaikka kirjoittaisi.
Ei kuuntele, vaikka yrittäisi puhua.
Vasta vuosien jälkeen,
kun on auttamatta liian myöhäistä,
he kääntyvät ja kysyvät,
sanoitko jotain?
maanantai 6. helmikuuta 2012
mies < susi > nainen
miksi et hengitä
yhtä aikaa kanssani
miksi sydämesi ei lyö
yhtä aikaa minun sydämeni kanssa
kynsien jarrutusjäljet
syvät uurteet jäässä
tuosta se meni
tuonne se meni
ja vei minut mukanaan
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Pikkuveli
Kuuntelen joskus ikävissäni, salaa, sitä kenellekään myöntämättä, musiikkiasi.
Miten aika kuluukaan, miten oletkin nyt jo kaukana minusta. Meistä.
Särkyneen perheemme raunioista.
Ei se mitään. Wounds will heal.
Olen etääntynyt äidistä, lähentynyt isää ja sinua. Teidän kauttanne kai saanut voimaa, omituista, lämmintä voimaa. Olen ylpeä sinusta. Salaa.
Vaikka olenkin katkera siitä, etten riitä. Vanhemmille. Sinua silti tuen. Minkä voin. Toivon parasta.
Sen sinä ansaitset. Ei sinullakaan ole helppoa ollut.
Musiikkisi muistuttaa sinusta, kertoo sinusta enemmän kuin uskotkaan. Pala sinua, sielunmaisemaasi.
Tieto rauhoittaa; olet olemassa, vaikka kovin kaukana.
Pystyt silti ihmeisiin.
Musiikissasi on voimaa.
Miten aika kuluukaan, miten oletkin nyt jo kaukana minusta. Meistä.
Särkyneen perheemme raunioista.
Ei se mitään. Wounds will heal.
Olen etääntynyt äidistä, lähentynyt isää ja sinua. Teidän kauttanne kai saanut voimaa, omituista, lämmintä voimaa. Olen ylpeä sinusta. Salaa.
Vaikka olenkin katkera siitä, etten riitä. Vanhemmille. Sinua silti tuen. Minkä voin. Toivon parasta.
Sen sinä ansaitset. Ei sinullakaan ole helppoa ollut.
Musiikkisi muistuttaa sinusta, kertoo sinusta enemmän kuin uskotkaan. Pala sinua, sielunmaisemaasi.
Tieto rauhoittaa; olet olemassa, vaikka kovin kaukana.
Pystyt silti ihmeisiin.
Musiikissasi on voimaa.
torstai 2. helmikuuta 2012
maanantai 30. tammikuuta 2012
Puhumme äidin kanssa puhelimessa vain kertoaksemme toisillemme tekosyitä.
"Et oo sitten käynyt."
"No ei ole rahaa. Mutta eipä suakaan ole näkynyt ja sulla sentään on auto."
"No ei ole kerinnyt, täytyy joku päivä katsoa..."
"Joo."
Oikeasti olen helpottunut, ettei ole käynyt. Olisi vielä soittamattakin. En jaksa leikkiä näiden kulissien kanssa, joita molemmat siirtelemme mielemme mukaan. Tivaa opiskeluista, tekemisestä, töistä. Jotain on kuulemma pakko tehdä. Fuck off.
Toivon, että edes kerran elämässäni voisin käskeä sitä suksimaan vittuun ja lopettamaan tuon alituisen kontrolloinnin. Eikä tämä ole mitään vitun vainoharhaisuutta, vaan se oikeasti tuntuu siltä, että se yrittää elää minun elämääni. Tekisi varmaan päätökset puolestani, jos olisin yhtä tahdoton kuin vetelä paska.
Miten onnellinen olenkaan silloin, kun voin kadota pelien sisälle. Maailma haihtuu hitaasti pois ympäriltäni.
Olen liian ahdistunut tekemään mitään. Välillä haluaisin vain lakata hengittämästä tai edes syömästä. Kuihtua hiljaa pois. Kuulostaa liian hyvältä.
Pyydän, jätä minut rauhaan.
"Et oo sitten käynyt."
"No ei ole rahaa. Mutta eipä suakaan ole näkynyt ja sulla sentään on auto."
"No ei ole kerinnyt, täytyy joku päivä katsoa..."
"Joo."
Oikeasti olen helpottunut, ettei ole käynyt. Olisi vielä soittamattakin. En jaksa leikkiä näiden kulissien kanssa, joita molemmat siirtelemme mielemme mukaan. Tivaa opiskeluista, tekemisestä, töistä. Jotain on kuulemma pakko tehdä. Fuck off.
Toivon, että edes kerran elämässäni voisin käskeä sitä suksimaan vittuun ja lopettamaan tuon alituisen kontrolloinnin. Eikä tämä ole mitään vitun vainoharhaisuutta, vaan se oikeasti tuntuu siltä, että se yrittää elää minun elämääni. Tekisi varmaan päätökset puolestani, jos olisin yhtä tahdoton kuin vetelä paska.
Miten onnellinen olenkaan silloin, kun voin kadota pelien sisälle. Maailma haihtuu hitaasti pois ympäriltäni.
Olen liian ahdistunut tekemään mitään. Välillä haluaisin vain lakata hengittämästä tai edes syömästä. Kuihtua hiljaa pois. Kuulostaa liian hyvältä.
Pyydän, jätä minut rauhaan.
tiistai 24. tammikuuta 2012
the midnight disease :::: the sight of the stars make me dream
Kun lakkaa puhumasta, ei loppujen lopuksi ole montaakaan paikkaa, mihin mennä.
Tätä voi hyvin verrata puhumisen lopettamiseen. Samalla tavalla halusin joskus vaientaa itseni. Yritän päästää irti ihmisistä, haluan nähdä, kuka kaipaa minua ensimmäiseksi. Vai kaipaako kukaan.
En tiedä, että kumpi sattuu enemmän. Se, että minua ei huomata nyt vai se, että minua ei huomata kun teen fb-itsarin.
Oikea kuolemani huomattaisiin, that's for sure. Kuolisin mielelläni muuten, mutta en voi sietää sitä tietoa, että miten tekopyhästi ihmiset tulisivat jeesustelemaan hautajaisiini. Puhuisivat paskaa siitä, miten hieno ja ihmeellinen ihminen olin ja miten surullista se on, kun lähdin niin aikaisin. Kuitenkaan tajuamatta, että HE olivat syy siihen, miksi en jaksanut enää. Tai pikemminkin se, että he eivät nähneet minua.
Enkä halua, että kukaan itkisi hautajaisissani. Mikä vitun oikeus kellään olisi itkeä siellä, kun kukaan ei itkenyt eläessänikään kanssani?
En voi ymmärtää sitä, että jos olen muka niin vitun tärkeä, niin miksi sitä ei voi näyttää NYT eikä vasta sitten kun olen mullan alla...
Jos ikinä kuolen johonkin, niin yksinäisyys on varmasti se, mikä vie hengen.
Olen nykyään hirveän vihainen, turhautunut ja kylmä. Istun mieluummin koneella, kuin olen rakkaimpieni kanssa. Pakenen mieluummin peleihin. Piirrän ja kirjoitan maanisesti vain kumittaakseni todellisuuden ympäriltäni. Unohtaakseni kaiken muun. On vaan paljon helpompaa elää kuvitteellisissa maailmoissa, kuin istua ja odottaa puhelimen soivan. Josko-minua-joku-kaipaisi-tai-tarvitsisi.
Mutta kun kukaan ei tarvitse.
Se on ristiriitaista, että tavallaan olen tällaista yksinäisyyttä odottanut. Tämä on samanlaista kuin vuosia sitten. Samalla tavalla rikkovaa.
Tätä olen odottanut, jotta voisin kirjoittaa. Kirjoitankin taas, muutakin kuin runoja tai blogia. Mikä tuntuu omalla tavallaan hyvältä.
Tätä voi hyvin verrata puhumisen lopettamiseen. Samalla tavalla halusin joskus vaientaa itseni. Yritän päästää irti ihmisistä, haluan nähdä, kuka kaipaa minua ensimmäiseksi. Vai kaipaako kukaan.
En tiedä, että kumpi sattuu enemmän. Se, että minua ei huomata nyt vai se, että minua ei huomata kun teen fb-itsarin.
Oikea kuolemani huomattaisiin, that's for sure. Kuolisin mielelläni muuten, mutta en voi sietää sitä tietoa, että miten tekopyhästi ihmiset tulisivat jeesustelemaan hautajaisiini. Puhuisivat paskaa siitä, miten hieno ja ihmeellinen ihminen olin ja miten surullista se on, kun lähdin niin aikaisin. Kuitenkaan tajuamatta, että HE olivat syy siihen, miksi en jaksanut enää. Tai pikemminkin se, että he eivät nähneet minua.
Enkä halua, että kukaan itkisi hautajaisissani. Mikä vitun oikeus kellään olisi itkeä siellä, kun kukaan ei itkenyt eläessänikään kanssani?
En voi ymmärtää sitä, että jos olen muka niin vitun tärkeä, niin miksi sitä ei voi näyttää NYT eikä vasta sitten kun olen mullan alla...
Jos ikinä kuolen johonkin, niin yksinäisyys on varmasti se, mikä vie hengen.
Olen nykyään hirveän vihainen, turhautunut ja kylmä. Istun mieluummin koneella, kuin olen rakkaimpieni kanssa. Pakenen mieluummin peleihin. Piirrän ja kirjoitan maanisesti vain kumittaakseni todellisuuden ympäriltäni. Unohtaakseni kaiken muun. On vaan paljon helpompaa elää kuvitteellisissa maailmoissa, kuin istua ja odottaa puhelimen soivan. Josko-minua-joku-kaipaisi-tai-tarvitsisi.
Mutta kun kukaan ei tarvitse.
Se on ristiriitaista, että tavallaan olen tällaista yksinäisyyttä odottanut. Tämä on samanlaista kuin vuosia sitten. Samalla tavalla rikkovaa.
Tätä olen odottanut, jotta voisin kirjoittaa. Kirjoitankin taas, muutakin kuin runoja tai blogia. Mikä tuntuu omalla tavallaan hyvältä.
- I don't know much about creative writing programs. But they're not telling the truth if they don't teach, one, that writing is hard work, and, two, that you have to give up a great deal of life, your personal life, to be a writer.
- Writing is the only thing that, when I do it, I don't feel I should be doing something else.
- Writing is hard work and bad for the health.
- Writing is a socially acceptable form of schizophrenia.
- When I say "work" I only mean writing. Everything else is just odd jobs.
- Writing is the most fun you can have by yourself.
- No one ever committed suicide while reading a good book, but many have tried while trying to write one.
- Writing is a solitary occupation. Family, friends, and society are the natural enemies of the writer. He must be alone, uninterrupted, and slightly savage if he is to sustain and complete an undertaking.
- I live with the people I create and it has always made my essential loneliness less keen.
tea time
jos puilla olisi ääni
mitä ne kertoisivat
jos tuuli löytäisi sanat
mitä se sanoisi
miten vaikea on päästää irti
kaikesta rakastamastaan
miten vaikea on hyväksyä
tämä yksityinen helvetti
totuus ettei kukaan välitä ( p a i t s i s i n ä )
sisälläni on niin paljon vihaa
vihaa vihaa vihaa
ja ehkä vähän surua
miten oppia itsekkääksi
jos ei ole sellaiseksi syntynyt?
mitä ne kertoisivat
jos tuuli löytäisi sanat
mitä se sanoisi
miten vaikea on päästää irti
kaikesta rakastamastaan
miten vaikea on hyväksyä
tämä yksityinen helvetti
totuus ettei kukaan välitä ( p a i t s i s i n ä )
sisälläni on niin paljon vihaa
vihaa vihaa vihaa
ja ehkä vähän surua
miten oppia itsekkääksi
jos ei ole sellaiseksi syntynyt?
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Hui.
Joulu, josta en osannut uneksia. Vuodenvaihde, sekin ihmeellinen. Kurin palautus, niskalenkkiote itsestäni; minä laihdun.
Tämä nainen käy läpi uudelleensyntymistä; en osannut aavistaa sen tuntuvan tältä, kaoottiselta, pelottavalta, samalla kuitenkin hurjan ihanalta ja... rohkaisevalla tavalla mahdolliselta.
Olen toiveikas, vaikka silti negatiivisten tunteiden riivaama. Kärsin myös näkymättömyydestä. Se on maailman kurjin tuntemus.
Tuntuu kuin kaikki olisi hallinnassa. Mitä rakas puolikkaani joskus sanoikaan; asioilla on tapana loksahtaa kohdalleen.
Vaikka minusta tuntuu, etten ole vielä kuullut ainuttakaan loksahdusta. Kaikki tuntuu silti tavattoman yksinkertaiselta ja helpolta. Tai sitten olen vaan nukkunut liian vähän ja ulkoillut liikaa.
En osaa sanoa mitään järkevää. Sisimpäni on kovin hiljainen ja autio. Uutena vuotena rakettien paukkeessa minua kyllä ulvotti, mutta... se ei ole sama asia?
En tiedä, mutta joka tapauksessa kuitenkin kaipaan sitä nelijalkaista sisälläni. Sen villiyttä ja kesyttömyyttä, loppumatonta halua olla vapaa.
Haluan saada itseni kuntoon. Elämäni hallintaan ja lopettaa tämän typerän ajelehtimisen. Vaikka silti, mitään muuta en haluaisikaan tehdä kuin tätä. Vain olla ja käydä välillä metsässä samoilemassa. Lienen sekava, sekaisin.
Jotain merkillistä olen itsessäni havainnut; nykyään niin suuri suru kuin ilokin saa minut haluamaan ulvoa. Yksinäisyys, sekin ylitsevellovana ulvottaa kovastikin. Mutta kiihtymys - haluaisin silloin aina ulvoa.
Lienen kumma.
Aion ryhdistäytyä tämän blogiyksilön kanssa. En tosin tiedä, että miten. Ehkä ensiksikin valtaan tämän kokonaan itselleni, sillä puolikkaallani ei tunnu olevan ikinä mitään sanottavaa...
Tämä nainen käy läpi uudelleensyntymistä; en osannut aavistaa sen tuntuvan tältä, kaoottiselta, pelottavalta, samalla kuitenkin hurjan ihanalta ja... rohkaisevalla tavalla mahdolliselta.
Olen toiveikas, vaikka silti negatiivisten tunteiden riivaama. Kärsin myös näkymättömyydestä. Se on maailman kurjin tuntemus.
Tuntuu kuin kaikki olisi hallinnassa. Mitä rakas puolikkaani joskus sanoikaan; asioilla on tapana loksahtaa kohdalleen.
Vaikka minusta tuntuu, etten ole vielä kuullut ainuttakaan loksahdusta. Kaikki tuntuu silti tavattoman yksinkertaiselta ja helpolta. Tai sitten olen vaan nukkunut liian vähän ja ulkoillut liikaa.
En osaa sanoa mitään järkevää. Sisimpäni on kovin hiljainen ja autio. Uutena vuotena rakettien paukkeessa minua kyllä ulvotti, mutta... se ei ole sama asia?
En tiedä, mutta joka tapauksessa kuitenkin kaipaan sitä nelijalkaista sisälläni. Sen villiyttä ja kesyttömyyttä, loppumatonta halua olla vapaa.
Haluan saada itseni kuntoon. Elämäni hallintaan ja lopettaa tämän typerän ajelehtimisen. Vaikka silti, mitään muuta en haluaisikaan tehdä kuin tätä. Vain olla ja käydä välillä metsässä samoilemassa. Lienen sekava, sekaisin.
Jotain merkillistä olen itsessäni havainnut; nykyään niin suuri suru kuin ilokin saa minut haluamaan ulvoa. Yksinäisyys, sekin ylitsevellovana ulvottaa kovastikin. Mutta kiihtymys - haluaisin silloin aina ulvoa.
Lienen kumma.
Aion ryhdistäytyä tämän blogiyksilön kanssa. En tosin tiedä, että miten. Ehkä ensiksikin valtaan tämän kokonaan itselleni, sillä puolikkaallani ei tunnu olevan ikinä mitään sanottavaa...
lauantai 24. joulukuuta 2011
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
Your voice chased away all the sanity in me.
Perfektionismi. En osaa antaa sille suomenkielistä vastinetta. Eikä minun kai tarvitsekaan; sana selittää itsensä.
En tiedä, että mikä on ajanut minut siihen, että lopetan opiskelun. En tiedä, että johtuuko se yksin ATTO-aineista vai tunnenko vain epäonnistuneeni niin totaalisesti, ettei minun kannata jatkaa? Tunnen myös itseni nöyryytetyksi... epäonnistuneeksi.
Opettaja on sitä mieltä, että minun pitäisi hakea keskeytystä. Millä verukkeella? Ei minulla ole sairaslomaa, enkä voi sellaista saada, koska en vain ole kenenkään papereissa, enkä suostu kenenkään papereihin menemään. En halua enää otsaani hullun leimaa, olen sitäkin kruunua kantanut jo ihan tarpeeksi.
Välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi hankkia lapsi, jotta tämä kaikki säätäminen olisi edes vähän hyväksytympää. Opiskelun lopettaminen etenkin.
...ja kyllähän se kauniimmalta kuulostaisi, kuin mielenterveysongelmat tai burnout tai mikään. Niissä papereissa, joihin se on pakko painattaa, kuin todistamaan sitä, että
En tiedä, että mikä on ajanut minut siihen, että lopetan opiskelun. En tiedä, että johtuuko se yksin ATTO-aineista vai tunnenko vain epäonnistuneeni niin totaalisesti, ettei minun kannata jatkaa? Tunnen myös itseni nöyryytetyksi... epäonnistuneeksi.
Opettaja on sitä mieltä, että minun pitäisi hakea keskeytystä. Millä verukkeella? Ei minulla ole sairaslomaa, enkä voi sellaista saada, koska en vain ole kenenkään papereissa, enkä suostu kenenkään papereihin menemään. En halua enää otsaani hullun leimaa, olen sitäkin kruunua kantanut jo ihan tarpeeksi.
Välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi hankkia lapsi, jotta tämä kaikki säätäminen olisi edes vähän hyväksytympää. Opiskelun lopettaminen etenkin.
...ja kyllähän se kauniimmalta kuulostaisi, kuin mielenterveysongelmat tai burnout tai mikään. Niissä papereissa, joihin se on pakko painattaa, kuin todistamaan sitä, että
SINÄ OLET
EPÄONNISTUNUT ! ! ! ! ! ! ! ! ! ! !
These wounds won't seem to heal
This pain is just too real
There's just too much that time cannot erase
This pain is just too real
There's just too much that time cannot erase
maanantai 5. joulukuuta 2011
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Tämä ei ole kuolinvuode.
On ollut kovin tyhjää. En saa otetta elämästäni, saati itsestäni. Kaikki tuntuu sekavalta, ajatukseni eivät pysy kasassa. Aamusta iltamyöhään, ahdistaa. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.
Pakenen sitä, minkä ehdin. Tuntuu, että otteeni lipeää kaikesta.
Tunnen leimautuvani taas hulluksi. Pelkään, että minut erotetaan koulusta. En voi sille mitään, että pelkään ihmisiä. Oma uskoni on loppu ja pian kai loppuu toistenkin.
Tie kapenee. Uuden aamun on noustava tämän pimeyden keskelle ennen kuin minun voimani ovat ehtyneet. En jaksa kamppailla enää, en jaksa paeta. Joudun kohtaamaan sen kaiken silmästä silmään.
Heti maanantaina.
Pakenen sitä, minkä ehdin. Tuntuu, että otteeni lipeää kaikesta.
Tunnen leimautuvani taas hulluksi. Pelkään, että minut erotetaan koulusta. En voi sille mitään, että pelkään ihmisiä. Oma uskoni on loppu ja pian kai loppuu toistenkin.
Tie kapenee. Uuden aamun on noustava tämän pimeyden keskelle ennen kuin minun voimani ovat ehtyneet. En jaksa kamppailla enää, en jaksa paeta. Joudun kohtaamaan sen kaiken silmästä silmään.
Heti maanantaina.
lauantai 29. lokakuuta 2011
perjantai 21. lokakuuta 2011
Niin kuin puu lehdetön
olen ilman Sinua Rakas.
Pyydän vain ikuista yhteistä taivalta. En voi olla ilman Sinua.
Älä jätä minua; vaikka olen vain pieni kitisijä.
Rakastan Sinua.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Kirjoita Palavien siltojen sinfoniaan..
Mitä minä kirjoitan?
Huomaan pakoilevani todellisuutta; pelaan liikaa ja kirjoitan liikaa.
Talouspolitiikka on huolestuttava.
Yksinäisyys on huolestuttavaa.
Silti minä kaipaan pientä kitisijää meidän kotiimme.
Millä niskalenkillä saisin itseni elävien kirjoihin?
Arjen hallitseminen on vaikeaa.
Huomaan pakoilevani todellisuutta; pelaan liikaa ja kirjoitan liikaa.
Talouspolitiikka on huolestuttava.
Yksinäisyys on huolestuttavaa.
Silti minä kaipaan pientä kitisijää meidän kotiimme.
Millä niskalenkillä saisin itseni elävien kirjoihin?
Arjen hallitseminen on vaikeaa.
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Katkeruuden misantropinen monologi
niin se loppuu kuten alkaa
unohditko minut
vai muistatko vaikket haluaisi
( niin ne sanovat, sen mitä näet, sitä ei voi tehdä näkemättömäksi, mutta minäpä sanon, että aina voi sulkea silmät )
kuinka kylmäksi olenkaan muuttunut
vuosien kuluessa ohitse
eikä minulla ole
pienintäkään syytä
välittää kenestäkään
siitä saavat syyttää vain itseään
nuo ihmiset
kylmyys, tiedäthän
ihmiset tahtovat vain etelään
pakoon kylmää
luonteen heikkoutta, väitän
enkä odota
että minun rakkaudestani tulisi
jotenkin olla kovin kiitollinen
vihani on ansaittua
syystä
etkä edes sinä voi pyyhkiä pois syitä
joiden vuoksi kavahdan jopa lapsia
inho, tiedäthän
ei minun tarvitse pyytää anteeksi
tai selittää sinulle
et kuitenkaan ymmärtäisi
unohditko minut
vai muistatko vaikket haluaisi
( niin ne sanovat, sen mitä näet, sitä ei voi tehdä näkemättömäksi, mutta minäpä sanon, että aina voi sulkea silmät )
kuinka kylmäksi olenkaan muuttunut
vuosien kuluessa ohitse
eikä minulla ole
pienintäkään syytä
välittää kenestäkään
siitä saavat syyttää vain itseään
nuo ihmiset
kylmyys, tiedäthän
ihmiset tahtovat vain etelään
pakoon kylmää
luonteen heikkoutta, väitän
enkä odota
että minun rakkaudestani tulisi
jotenkin olla kovin kiitollinen
vihani on ansaittua
syystä
etkä edes sinä voi pyyhkiä pois syitä
joiden vuoksi kavahdan jopa lapsia
inho, tiedäthän
ei minun tarvitse pyytää anteeksi
tai selittää sinulle
et kuitenkaan ymmärtäisi
Yörytmejä
ssshh.. so silent...
Harhailevia ajatuksia. Muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että vaikka jollain toisella onkin pilli, niin minun ei tarvitse hyppiä sen tahdissa. Minä voin päättää ja olla päättämättä, sekin tavallaan on päätös. Päätös olla päättämättä.
On kuin putoaisin suuren pimeyden sisään; se pelottaa minua, mutta samalla kiehtoo. Olen astumassa tutusta johonkin, mitä en tunne ja olen vieläpä erittäin tyytyväinen, että teen niin. Tunnen itseni niin voimakkaaksi ja epävarmaksi yhtä aikaa. Vaikka en tiedä, että onko minulla syytä pelätä muuta kuin ihmisiä ja puhelimia.
Vaistoni ovat kovin sekaisin. Välillä toimivat, mutta silti harvoin. En tiedä, että toimiiko minussa mikään muukaan kovin usein.
Haluan kirjoittaa jotain suurta, arvoituksellista ja synkkää. Novellin muodossa. Kuuntelen tätä.
Vuosi vuodelta muutun kummemmaksi. Tällä hetkellä tunnen olevani niin lähellä ja niin kaukana, yhtä aikaa. En vain tiedä, ole lainkaan varma, mistä.
pa ...in is relief... lavien siltojen sinfonia
perjantai 7. lokakuuta 2011
Paimenkoira
En voi hengittää. Päällimmäinen tunne.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.
Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.
Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.
Hengitykseni ei kulje.
Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.
Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.
Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.
En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.
Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.
Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.
Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.
Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.
Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.
Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.
Hengitykseni ei kulje.
Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.
Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.
Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.
En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.
Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.
Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.
Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.
Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.
perjantai 23. syyskuuta 2011
Sudetus / Vaellus
kuin olisi nukkunut iäisyyden
soisella rannalla
miten syntyä uudestaan
löytää uudestaan tie
jolla oli, jonka kadotti
millä sanoin kuvailla tunnetta
öisessä metsässä
kiiluvien otsalamppujen valokeilassa
nuotion piirin ulkopuolella
villeys iskee, raapii
haluan juosta äärettömyyden teitä
laulaa ikiaikainen laulu
joka on meissä
sudensieluisissa seikkailijoissa
soisella rannalla
miten syntyä uudestaan
löytää uudestaan tie
jolla oli, jonka kadotti
millä sanoin kuvailla tunnetta
öisessä metsässä
kiiluvien otsalamppujen valokeilassa
nuotion piirin ulkopuolella
villeys iskee, raapii
haluan juosta äärettömyyden teitä
laulaa ikiaikainen laulu
joka on meissä
sudensieluisissa seikkailijoissa
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
lauantai 10. syyskuuta 2011
Out of Control.
Liekö missään mitään järkeä, ehkä vähiten torstaiaamuisissa mietelmissäni bussissa. Ylitse vyöryvä epätoivo ja samanaikainen epäusko; ei kai asia tosissaan voi olla näin?
Minusta tuntuu, etten osaa elää näin. Tällä tavalla, ilman jatkuvaa selviytymistaistelua. Mietin mielessäni jatkuvasti, miten puolustaudun, jos joku kommentoi siihen tai tähän asiaan jotain tai käyttäytyy muuten vain minua kohtaan ikävästi. Torstaiaamunakin mietin näitä, mietin, että miten reagoisin, jos heppatytöt kommentoisivat jotain tai mitä heille sanoisin, sitten kun heidän nokkava käytöksensä alkaisi ärsyttämään liikaa.
Sitten havahduin, että mitä ihmettä oikein ajattelen, kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut.
En osaa elää näin, kun kukaan ei kiusaa minua. En osaa elää ja se saa oloni aika sekavaksi. Yhtä aikaa pelkään ja toivon sitä. En ole tottunut ystävällisiin sanoihin, enkä tekoihin, en positiiviseen ilmapiiriin. En tiedä miten minun pitäisi reagoida, jos kuuntelen itseäni, joudun yhä enemmän eksyksiin ja jos taas en kuuntele, en ole sen selväjärkisempi.
En tiedä, että mitä minun pitäisi tehdä sisäisten ristiriitojeni kanssa. Inhoan yksinäisyyttä ja silti haluan olla kuitenkin rauhassa, yksin. Pelkään myös olla yksin. En itse yksinäisyyden vuoksi, vaan sen, että minua ei kukaan suojele ja minun veitsenikin on niin pieni, ettei sekään oikein suojele minua, jos joku käy pimeillä teillä kimppuuni. Minun ihmisen hampaillani ei purra vastaantulijoita, minun säälittävä murinani ei pelota ketään.
Miten elää itsensä kanssa harmoniassa?
Miten päästä siihen?
Minusta tuntuu, etten osaa elää näin. Tällä tavalla, ilman jatkuvaa selviytymistaistelua. Mietin mielessäni jatkuvasti, miten puolustaudun, jos joku kommentoi siihen tai tähän asiaan jotain tai käyttäytyy muuten vain minua kohtaan ikävästi. Torstaiaamunakin mietin näitä, mietin, että miten reagoisin, jos heppatytöt kommentoisivat jotain tai mitä heille sanoisin, sitten kun heidän nokkava käytöksensä alkaisi ärsyttämään liikaa.
Sitten havahduin, että mitä ihmettä oikein ajattelen, kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut.
En osaa elää näin, kun kukaan ei kiusaa minua. En osaa elää ja se saa oloni aika sekavaksi. Yhtä aikaa pelkään ja toivon sitä. En ole tottunut ystävällisiin sanoihin, enkä tekoihin, en positiiviseen ilmapiiriin. En tiedä miten minun pitäisi reagoida, jos kuuntelen itseäni, joudun yhä enemmän eksyksiin ja jos taas en kuuntele, en ole sen selväjärkisempi.
En tiedä, että mitä minun pitäisi tehdä sisäisten ristiriitojeni kanssa. Inhoan yksinäisyyttä ja silti haluan olla kuitenkin rauhassa, yksin. Pelkään myös olla yksin. En itse yksinäisyyden vuoksi, vaan sen, että minua ei kukaan suojele ja minun veitsenikin on niin pieni, ettei sekään oikein suojele minua, jos joku käy pimeillä teillä kimppuuni. Minun ihmisen hampaillani ei purra vastaantulijoita, minun säälittävä murinani ei pelota ketään.
Miten elää itsensä kanssa harmoniassa?
Miten päästä siihen?
tiistai 6. syyskuuta 2011
lauantai 20. elokuuta 2011
Olisiko sillä mitään väliä, kuitenkaan
Vain sinun kokemuksesi merkitsevät
Tiedäthän sinä kaiken ja enemmän
Vain sinähän olet oikeassa
Keskenkasvuinen hädin tuskin
kukaan tai mikään
Minä sinuun verrattuna
en ole yhtään mitään
Eihän minulla ole lapsia
eikä perhettä
eikä elämänkokemusta
enhän minä voi tietää mistään mitään
kun en ole elänytkään kuin
liian vähän
aina
Vaikka minusta huolehtivat
mielenterveyshäiriöt ja ongelmat
yksinäisyys alemmuuskompleksi
koulukiusaajat paniikkihäiriö
sosiaalisten tilanteiden pelko
en tiedä mistä puhun
niin minulla ei silti ole kokemuksia
joista voisin puhua
vaikka leikkasin reiteni auki
silloin kun sinä luit iltasatuja lapsillesi
istuin itkien laitoksessa ja mietin
miksi edes ...
vaikka asetat sädekehän päähäsi
en tiedä ansaitsetko sitä
ethän edes sinä
ollut siellä
minun tukenani
vaikka olet siskoni
Tiedäthän sinä kaiken ja enemmän
Vain sinähän olet oikeassa
Keskenkasvuinen hädin tuskin
kukaan tai mikään
Minä sinuun verrattuna
en ole yhtään mitään
Eihän minulla ole lapsia
eikä perhettä
eikä elämänkokemusta
enhän minä voi tietää mistään mitään
kun en ole elänytkään kuin
liian vähän
aina
Vaikka minusta huolehtivat
mielenterveyshäiriöt ja ongelmat
yksinäisyys alemmuuskompleksi
koulukiusaajat paniikkihäiriö
sosiaalisten tilanteiden pelko
en tiedä mistä puhun
niin minulla ei silti ole kokemuksia
joista voisin puhua
vaikka leikkasin reiteni auki
silloin kun sinä luit iltasatuja lapsillesi
istuin itkien laitoksessa ja mietin
miksi edes ...
vaikka asetat sädekehän päähäsi
en tiedä ansaitsetko sitä
ethän edes sinä
ollut siellä
minun tukenani
vaikka olet siskoni
Levottomuus.
Mahdottomuus olla aloillaan. Kostea yö ilma teki juoksemisesta helpompaa. Minuun ei satu enää.
Koirankynnet ovat vaimenneet. Autojen kaukainen hurina.
Itsestäni en osaa kertoa mitään. Yksinäisyys nakertaa ohimoitani.
Olisi pakko päästä pois. Missään vain ei ole tarpeeksi epärealistista, jotta voisin unohtaa kuka olen.
Koirankynnet ovat vaimenneet. Autojen kaukainen hurina.
Itsestäni en osaa kertoa mitään. Yksinäisyys nakertaa ohimoitani.
Olisi pakko päästä pois. Missään vain ei ole tarpeeksi epärealistista, jotta voisin unohtaa kuka olen.
perjantai 19. elokuuta 2011
Elokuun mustat yöt.
En tiedä unettomuuden syitä. Minun sisälläni on hyvin hiljaista. Äänetöntä. En kai ole kuullut sudesta aikoihin. En edes muista milloin viimeksi.
Aistin tuulessa tulevan syksyn ja aikaisina aamuinani bussissa, näen suteni vierelläni hetken, ennen kuin kadotan sen taas.
Tänään tai eilen, ehkäpä oikeammin, näin ison suden kulkevan kohti. Se oli jättimäinen minun pieneen ja arkaan rimpulaani verrattuna. En tiedä kuka se oli ja mistä se tuli, mitä se edes halusi. Se kulki vain kohti ja katosi.
En oikein jaksa elää. Olen vaan, keksin tekemistä, jotta minun ei tarvitsisi antautua ajatuksille. Ne ovat sellaisia petoja, että ne raatelevat minut henkihieveriin, jos annan niille valtaa.
Odotanko vai enkö huomista.
Juoksin tänään ja se tuntui hyvältä. En silti ole varma olemassa olostani. Taaskaan.
Aistin tuulessa tulevan syksyn ja aikaisina aamuinani bussissa, näen suteni vierelläni hetken, ennen kuin kadotan sen taas.
Tänään tai eilen, ehkäpä oikeammin, näin ison suden kulkevan kohti. Se oli jättimäinen minun pieneen ja arkaan rimpulaani verrattuna. En tiedä kuka se oli ja mistä se tuli, mitä se edes halusi. Se kulki vain kohti ja katosi.
En oikein jaksa elää. Olen vaan, keksin tekemistä, jotta minun ei tarvitsisi antautua ajatuksille. Ne ovat sellaisia petoja, että ne raatelevat minut henkihieveriin, jos annan niille valtaa.
Odotanko vai enkö huomista.
Juoksin tänään ja se tuntui hyvältä. En silti ole varma olemassa olostani. Taaskaan.
rajamaat
katoaa ja palaa taas näkyviin
tanssii puiden lomassa
sammaleeseen ei painaudu jälkiä
ulvoo
mutta ei sinun kanssasi
tanssii puiden lomassa
sammaleeseen ei painaudu jälkiä
ulvoo
mutta ei sinun kanssasi
tiistai 9. elokuuta 2011
No miten kouluun uskontokaan kuuluu? Miten voit sitä opettaa?
Päivittelin eräässä sosiaalisessa yhteisössä erikoisruokavalion tiukentuvia saamisehtoja kouluissa. Näin diagnosoimattomana laktoosi-intolerantikkona, tai itse olen maidon nauttimisesta johtuvat vatsakipuiluni näin tulkinnut ja jäätelön sekä jogurtin vaihtaminen laktoosittomaan on tuskaani vähentänyt, vaikka silti toisinaan kyllä kotioloissa saatan nauttiakin laktoosillistakin tavaraa. Johtuen esimerkiksi jäätelön niukasta laktoositon-valikoimasta.
Tätä minä siis päivittelin ja mietin, että mistä lähtien koululla on lupa ollut antaa siedätyshoitoa ihmisille, joilla on allergioita? Toki itse voin kouluruoan jättää syömättä, jos sen laktoosittomuutta epäilen. Pärjään kyllä syömättäkin, johan se viime syksynä todettiin.
Ei sillä, eihän laktoosi-intoleranssi ole vakava, mutta mieluummin silti kärsin yksin kotona kaikessa hiljaisuudessa vatsakivuistani ja ilmavaivoistani, kuin koulussa.
Veli sitten heitti otsikossa olevan kysymyksenkin ilmoille, jonka vuoksi jälleen kerran lähti lumipallo vierimään...
Jos päätäni ei olisi myrkytetty koko peruskouluni ajan, jos minua ei olisi aivopesty vuonna 2008 kristinuskohömpällä, kuka minä nyt olisin? Olisinko ehkä löytänyt itseni aikaisemmin?
Välillä olen varma, että en pysty löytämään itseäni, että en ole se, joka luulen olevani. Kaikki tuntuu harhalta ja tuntuu, kuin mikään minussa ei loppuviimein pitäisi paikkaansa.
Olen yrittänyt selvittää sitä, että mihin oikein uskon, jos oikeastaan uskon mihinkään. Ihmiseen en ainakaan. Yritin hakea jotain tuttua shamanismista ja druidismista, antautua niille. Tuttua niissä olikin, mutta eivät nekään silti olleet minun juttuni. Kauan olen ollut vapaa-ajattelija ja silti tietänyt kuuluvani johonkin luonnonuskontoon. Wiccalaisuuttakin mietin ja siitäkin minä hain samankaltaisuutta omaan uskomukseeni.
Kaiken jälkeen minä lopulta löysin itseni suomenuskosta. Jos minä jonnekin kuulun, niin siihen. Sen ymmärtäessäni tuntui vähän samalta kuin olisi palannut kotiin pitkältä matkalta.
Vaan toistaiseksi annan itseni olla vielä kirkon kirjoissa.. Enhän minä sielläkään enää olisi, jos en olisi Kulkijaan törmännyt.. mutta eivät kirkolliset häät lainkaan pahalta kuulosta, jos saan ne viettää metsässä, paljain jaloin vihreävalkoiseen mekkoon sonnustautuneena... Mutta sen jälkeen katkeaa se kirkkotie ja palaudun yhdeksi luonnon kanssa.
Tätä minä siis päivittelin ja mietin, että mistä lähtien koululla on lupa ollut antaa siedätyshoitoa ihmisille, joilla on allergioita? Toki itse voin kouluruoan jättää syömättä, jos sen laktoosittomuutta epäilen. Pärjään kyllä syömättäkin, johan se viime syksynä todettiin.
Ei sillä, eihän laktoosi-intoleranssi ole vakava, mutta mieluummin silti kärsin yksin kotona kaikessa hiljaisuudessa vatsakivuistani ja ilmavaivoistani, kuin koulussa.
Veli sitten heitti otsikossa olevan kysymyksenkin ilmoille, jonka vuoksi jälleen kerran lähti lumipallo vierimään...
Jos päätäni ei olisi myrkytetty koko peruskouluni ajan, jos minua ei olisi aivopesty vuonna 2008 kristinuskohömpällä, kuka minä nyt olisin? Olisinko ehkä löytänyt itseni aikaisemmin?
Välillä olen varma, että en pysty löytämään itseäni, että en ole se, joka luulen olevani. Kaikki tuntuu harhalta ja tuntuu, kuin mikään minussa ei loppuviimein pitäisi paikkaansa.
Olen yrittänyt selvittää sitä, että mihin oikein uskon, jos oikeastaan uskon mihinkään. Ihmiseen en ainakaan. Yritin hakea jotain tuttua shamanismista ja druidismista, antautua niille. Tuttua niissä olikin, mutta eivät nekään silti olleet minun juttuni. Kauan olen ollut vapaa-ajattelija ja silti tietänyt kuuluvani johonkin luonnonuskontoon. Wiccalaisuuttakin mietin ja siitäkin minä hain samankaltaisuutta omaan uskomukseeni.
Kaiken jälkeen minä lopulta löysin itseni suomenuskosta. Jos minä jonnekin kuulun, niin siihen. Sen ymmärtäessäni tuntui vähän samalta kuin olisi palannut kotiin pitkältä matkalta.
Vaan toistaiseksi annan itseni olla vielä kirkon kirjoissa.. Enhän minä sielläkään enää olisi, jos en olisi Kulkijaan törmännyt.. mutta eivät kirkolliset häät lainkaan pahalta kuulosta, jos saan ne viettää metsässä, paljain jaloin vihreävalkoiseen mekkoon sonnustautuneena... Mutta sen jälkeen katkeaa se kirkkotie ja palaudun yhdeksi luonnon kanssa.
lauantai 30. heinäkuuta 2011
Anteeksi, että olen ollut niin kovin kauan poissa.
Ailahtelen jossakin yksinäisyyden ja pakokauhun rajamaastossa. Väsymys pitää niskalenkillään kiinni ja minä rimpuilen sen teräksisessä otteessa. Ahdistus hulvahtelee ylitseni aaltoina; selviänkö minä näiden myöhäisten tuntien yksinäisyydestä mitenkään?
Ikävä kouraisee sisäelimiäni, silmieni osuessa sohvalla nukkuvaan koiraan. Kissanpentu leikitteli äsken sylissäni paidassani olevan rusetin kanssa. Miten ihminen voi olla surullinen, jos hänellä on kissanpentu?
Minua raastaa tappava ikävä. Ole kiltti äläkä jätä minua. Rukoilisinko, vaikka et mitään ymmärrä, mustaturkkinen..
Minun yksinäisyyteni on kuin musta-aukko; se nielee kaiken valon ja hyvän ympäriltäni. Tahtoisin olla itselleni paha, mutta en salli sen tapahtuvan.
Kuulen oman hengitykseni. Unohdan kenelle kirjoitan. Minun pieni maailmani on niin sekaisin. Paikkaan tyhjyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteitani eläimillä.
Yksi koira tuohon noin.. ja kissanpentu tuohon ! Yksi aikuinen kissa tuohon ja nuori koira tuohon ja.. valmis !
Nyt minua itkettää. Olen niin helvetin katkera siitä, että olen aina ollut kakkonen toisille. Ilman sinua en kai edes välittäisi siitä, mutta sinä näytit minulle, että miltä tuntuu, kun joku rakastaa ja hyväksyy...
Minun pitää vain pitää visusti kaikki langat käsissäni ja hymyillä, vaikka sattuisi. Muuten millään, mitä ikinä on tapahtunut, ei ole mitään merkitystä. Apua en kuitenkaan halua, minun on siis vain pärjättävä omillaan. Vähän kuin hylättynä. En minä tahdo laskea näitä asioita, niitä kaikkia, mitä veljeni on saanut osakseen ja mistä kaikista minä olen jäänyt paitsi.
Miten minä vihaankaan tätä yksinäisyyttä, turvattomuutta, riittämättömyyttä. Sitä, että olen niin merkityksetön muille. Mitätön.
Sitten sinä syytät itseäsi taas aamulla, että olet jättänyt minut yksin. Itkemään.
Ei minun ole niin paha olla, että tarvitsisi viiltää. Eihän?
Ikävä kouraisee sisäelimiäni, silmieni osuessa sohvalla nukkuvaan koiraan. Kissanpentu leikitteli äsken sylissäni paidassani olevan rusetin kanssa. Miten ihminen voi olla surullinen, jos hänellä on kissanpentu?
Minua raastaa tappava ikävä. Ole kiltti äläkä jätä minua. Rukoilisinko, vaikka et mitään ymmärrä, mustaturkkinen..
Minun yksinäisyyteni on kuin musta-aukko; se nielee kaiken valon ja hyvän ympäriltäni. Tahtoisin olla itselleni paha, mutta en salli sen tapahtuvan.
Kuulen oman hengitykseni. Unohdan kenelle kirjoitan. Minun pieni maailmani on niin sekaisin. Paikkaan tyhjyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteitani eläimillä.
Yksi koira tuohon noin.. ja kissanpentu tuohon ! Yksi aikuinen kissa tuohon ja nuori koira tuohon ja.. valmis !
Nyt minua itkettää. Olen niin helvetin katkera siitä, että olen aina ollut kakkonen toisille. Ilman sinua en kai edes välittäisi siitä, mutta sinä näytit minulle, että miltä tuntuu, kun joku rakastaa ja hyväksyy...
Minun pitää vain pitää visusti kaikki langat käsissäni ja hymyillä, vaikka sattuisi. Muuten millään, mitä ikinä on tapahtunut, ei ole mitään merkitystä. Apua en kuitenkaan halua, minun on siis vain pärjättävä omillaan. Vähän kuin hylättynä. En minä tahdo laskea näitä asioita, niitä kaikkia, mitä veljeni on saanut osakseen ja mistä kaikista minä olen jäänyt paitsi.
Miten minä vihaankaan tätä yksinäisyyttä, turvattomuutta, riittämättömyyttä. Sitä, että olen niin merkityksetön muille. Mitätön.
Sitten sinä syytät itseäsi taas aamulla, että olet jättänyt minut yksin. Itkemään.
Ei minun ole niin paha olla, että tarvitsisi viiltää. Eihän?
lauantai 16. heinäkuuta 2011
"Meneekö Lugh hämähäkkien taivaaseen?"
Lugh Lamhfada oli minun lemmikkitarantulani, johon olin yllättävän kiintynyt, vaikka se olikin nälkäisenä äkäinen ja potki karvoja takapäästään. Se kuitenkin nautti täydellistä luottamustani. Se ei ikinä purrut minua kun käsittelin sitä. Sain tutustua hämähäkin hiljaiseen sielunelämään varsin läheltä.
Tunnen miten kuolema kiertelee minua. Se napsii läheisiäni kuin suupaloja. Minuun se ei koske. Vahingossakaan. Olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi välittää. Yksinäisyys näykkii kylmiä varpaitani. Miten pettynyt ja vihainen olenkaan.
Miten surulliseksi kuolema minut loppujen lopuksi aina tekeekään.
lauantai 25. kesäkuuta 2011
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
Haluan vain tietää...
Kuka lievittää minun tuskaani, sitten kun sinua ei enää ole?
Kenen puoleen käännyn, kun kaipaan kuonosi töytäisyä?
Kenen puoleen käännyn, kun kaipaan kuonosi töytäisyä?
Tunnemerkit
Katselin erään vanhan lapsuudenystävä-koulukaverin kuvia eräässä internetin yhteisöpalvelussa. Hänkin muuttunut niin, etten tunnistaisi, jos kävelisi kadulla vastaan. Ulkoisesti näin, en tiedä sitä, että miten paljon sisäisesti. En tiedä, että kysyäkö mitä kuuluu vai pyytää anteeksi. Yhä mietin sitä, ailahtelen kahden vaihtoehdon välillä. On päiviä, jolloin tekisi mieli kysyä mitä kuuluu ja sitten on päiviä, jolloin haluaisin pyytää anteeksi. En kyllä tiedä, että mitä minun oikeastaan pitäisi pyytää anteeksi. Minähän en meidän ystävyyssuhteessa töpännyt, mutta enpähän täysin syytönkään kai ollut. En tiedä.
Hänen kuviaan katsellessa tulee tunne, että hän on muuttunut siihen suuntaan, jota en oikein arvosta. Minä lienen yhä ainoa, joka ei siitä eräästä luokasta ole muuttunut ja ainoa, joka ei ole mitään aikaiseksi saanut. Ulkoisesti en ole muuttunut, mutta se sisäinen puoli... en tiedä, onko sekään järin paljoa muuttunut. Ehkäpä jatkuva itsensä halveksiminen on vähentynyt. Tavallaan olen kyllästynyt kaikkeen, etenkin itseeni. Välillä minun on niin tavattoman hyvä olla, mutta sitten on näitä yksinäisiä hetkiä, jolloin tuntuu, että tahtoisi vaan itkeä itsensä uneen.
Ehkä olen vain liian väsynyt ja kipuisa.
Välillä tuntuu, että olen uskotellut itselleni koko elämäni olevani ruma, lihava ja ällöttävä. Ehkä etenkin ruma. En pysty elämään sen asian kanssa, että joku pitäisi minua kauniina. En pysty käsittämään, että miksi jonkun mielestä olisin kaunis.
En pysty edes pukeutumaan naisellisesti, sillä koen järkyttävää ahdistusta, jos joku erehtyy tuijottamaan erästä ruumiinosaani liian pitkään. En halua olla mikään seksiobjekti, en halua, että minua tuijotetaan peitsi tanassa.
Tämä kirous on johtanut siihen, että kuljen ympäriinsä mustissa vaatteissa, helteelläkin. Hikoillessa vaaleammat vaatteet näyttäisivät läpi sen, mitä niiden alla on. Valkoiset näyttäisivät joka tapauksessa. Enkä halua olla kenenkään muun katseltavana, kuin Kulkijan. En enää ikinä.
Ajoissa nukkumaan meneminen on vaativaa.
Hänen kuviaan katsellessa tulee tunne, että hän on muuttunut siihen suuntaan, jota en oikein arvosta. Minä lienen yhä ainoa, joka ei siitä eräästä luokasta ole muuttunut ja ainoa, joka ei ole mitään aikaiseksi saanut. Ulkoisesti en ole muuttunut, mutta se sisäinen puoli... en tiedä, onko sekään järin paljoa muuttunut. Ehkäpä jatkuva itsensä halveksiminen on vähentynyt. Tavallaan olen kyllästynyt kaikkeen, etenkin itseeni. Välillä minun on niin tavattoman hyvä olla, mutta sitten on näitä yksinäisiä hetkiä, jolloin tuntuu, että tahtoisi vaan itkeä itsensä uneen.
Ehkä olen vain liian väsynyt ja kipuisa.
Välillä tuntuu, että olen uskotellut itselleni koko elämäni olevani ruma, lihava ja ällöttävä. Ehkä etenkin ruma. En pysty elämään sen asian kanssa, että joku pitäisi minua kauniina. En pysty käsittämään, että miksi jonkun mielestä olisin kaunis.
En pysty edes pukeutumaan naisellisesti, sillä koen järkyttävää ahdistusta, jos joku erehtyy tuijottamaan erästä ruumiinosaani liian pitkään. En halua olla mikään seksiobjekti, en halua, että minua tuijotetaan peitsi tanassa.
Tämä kirous on johtanut siihen, että kuljen ympäriinsä mustissa vaatteissa, helteelläkin. Hikoillessa vaaleammat vaatteet näyttäisivät läpi sen, mitä niiden alla on. Valkoiset näyttäisivät joka tapauksessa. Enkä halua olla kenenkään muun katseltavana, kuin Kulkijan. En enää ikinä.
Ajoissa nukkumaan meneminen on vaativaa.
torstai 2. kesäkuuta 2011
Pieniä ovat sillit...
Itku ei ota tyrehtyäkseen. Pelko kourii ja puristelee sisäelimiäni. Jokainen hengenveto tuntuu viimeiseltä.
En tiedä, että miltä minusta tuntuu. Ainoastaan erittäin huonolta.
Tuntuu, että onnellisuus on kiellettyä. Hetken aikaa ehdin nauttimaan elämästäni - tai oikeastaan, heti kun nautin elämästäni, tiedän, että jotain pahaa tulee tapahtumaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Kestän oman epäonneni ja tuskani, mutta en läheisteni, en rakkaideni, en nelijalkaisten ystävieni.
Viime syksynä kun oikeasti aloin nauttimaan koulunkäynnistä ja ollessani onneni kukkuloilla, sairastuin koko syksyksi ja jouduin luopumaan siitä, mikä teki minun arjestani täyttä ja, jonka vuoksi tunsin itseni onnelliseksi - koulusta. Silloin kaikki oli hyvin, olin löytänyt rinnalleni ihanan miehen ja ala oli omani. Sitten tuli se sairaus...
Nyt kun elämällä olisi syytä hymyillä taas, niin vastoinkäymisiä on enemmän kuin kuusessa käpyjä; koiran virtsassa on verta, polveni on kipeä, hampaissani on elämäni ensimmäinen reikä...
Näillä on vaikutusta, sillä kaikki edustavat asioita, joita todella pelkään. En halua menettää koiraani, joudun ehkä jättämään kesätyön väliin, mieluummin kuolisin kuin menisin hammaslääkäriin...
Perheeseemme liittyi uusi jäsen - harmaatabby kissa, nimeltään Roschwitz - luulin voivani nauttia tasaisen rauhallisesta perhe-elämästä... Mutta ei.
Lisäksi tietokoneeni heitti lusikan nurkkaan ja olen lihonut...
Tuntuu, etten jaksa elää. En jaksa näitä vastoinkäymisiä. Eniten kaikesta pelkään koirani puolesta. Voisinpa jakaa loppuelämäni myös sen kanssa. Voisinpa olla ahdistumatta ja murehtimatta asioita.
Voisimpa vain olla ja nauttia kesästä ja syödä jäätelöä perheeni kanssa..
..ja vittu näitä hyttysiä.
En tiedä, että miltä minusta tuntuu. Ainoastaan erittäin huonolta.
Tuntuu, että onnellisuus on kiellettyä. Hetken aikaa ehdin nauttimaan elämästäni - tai oikeastaan, heti kun nautin elämästäni, tiedän, että jotain pahaa tulee tapahtumaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Kestän oman epäonneni ja tuskani, mutta en läheisteni, en rakkaideni, en nelijalkaisten ystävieni.
Viime syksynä kun oikeasti aloin nauttimaan koulunkäynnistä ja ollessani onneni kukkuloilla, sairastuin koko syksyksi ja jouduin luopumaan siitä, mikä teki minun arjestani täyttä ja, jonka vuoksi tunsin itseni onnelliseksi - koulusta. Silloin kaikki oli hyvin, olin löytänyt rinnalleni ihanan miehen ja ala oli omani. Sitten tuli se sairaus...
Nyt kun elämällä olisi syytä hymyillä taas, niin vastoinkäymisiä on enemmän kuin kuusessa käpyjä; koiran virtsassa on verta, polveni on kipeä, hampaissani on elämäni ensimmäinen reikä...
Näillä on vaikutusta, sillä kaikki edustavat asioita, joita todella pelkään. En halua menettää koiraani, joudun ehkä jättämään kesätyön väliin, mieluummin kuolisin kuin menisin hammaslääkäriin...
Perheeseemme liittyi uusi jäsen - harmaatabby kissa, nimeltään Roschwitz - luulin voivani nauttia tasaisen rauhallisesta perhe-elämästä... Mutta ei.
Lisäksi tietokoneeni heitti lusikan nurkkaan ja olen lihonut...
Tuntuu, etten jaksa elää. En jaksa näitä vastoinkäymisiä. Eniten kaikesta pelkään koirani puolesta. Voisinpa jakaa loppuelämäni myös sen kanssa. Voisinpa olla ahdistumatta ja murehtimatta asioita.
Voisimpa vain olla ja nauttia kesästä ja syödä jäätelöä perheeni kanssa..
..ja vittu näitä hyttysiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)