Trying desperately to get my shit together.. *boom* a depression? Wtf.

En tiedä mitä päässäni on tällä hetkellä menossa.

Sen tiedän, että olen helvetin kyllästynyt tähän olotilaan. Olen helvetin ahdistunut 24/7 ja nyt lisäksi olen joko masentunut tai sitten tämä on vain jokin hormonikuoppa tai sitten kaamosmasennus. Onhan tätä jatkunut jo pidempään, mutta tuntuu, että olo on vain pahentunut joulukuun aikana. Enkä tiedä miksi - kaikki pitäisi olla reilassa; minulla on mahdollisuus kouluttautua, "työpaikka", parisuhde ja kuljen tavoitettani kohti tasaisen varmasti.

Totesin, että koulu on liian raskasta. Edes nykyisessä muodossaan, siihen päälle työkkärin pakkotyö, jonne on pakko valua paikalle. Kouluun ei ole, koska verkko- ja etäkurssit. Koulua siis voi helpottaa, mutta orjatyö on vitun orjatyötä.

Anoin sossusta bussikorttia, mutta olen varma, että ne on sitä mieltä, että eiei. En saanut edes rahaa talvivaatteisiin, joten nyt kuljen laina-/lahjoitusvaatteilla, jotka hajoavat päälleni... Tarvitseeko sanoa, ettei lainavaatteisiini kuulu talvitakki?

Sain myös 150 euroa yhdistetyksi syntymäpäivä- ja joululahjaksi isältäni. Olen 91% varma, että sossu ottaa sen huomioon tulona ja sitten tilanne on se, etten ole edes saanut mitään lahjaa. Minun kun piti käyttää se niin, että voisin aloittaa tankotanssin uudestaan, sillä sitä olen kaivannut aivan tajuttomasti viimeaikoina. Tosin, sekin raha on nyt huvennut 85 euroon, sillä jouduin ostamaan ruokaa ja lääkkeitä, joten mitään lahjaa ei ole edes ollutkaan...

Kaikki menee vitun elämiseen. Mistään ei jää mitään, että voisin pitää välillä huolta itsestäni ja tuntea oloni hyväksi tai kauniiksi tai ostaa edes vitun vaatteita. Eikä vika edes ole rahankäytössäni, sillä suurin osa menee vuokraan, loput pakollisiin laskuihin ja koiraan. Lopuilla onkin sitten jo pakko ostaa ruokaa.

Taloudellista tukea on haettu ties sun mistä vitusta ja nyt harkitsen jo sitä, että tarvitsen apua pitääkseni itseni kasassa, sillä ainoa asia, mikä tässä maailmassa tuo yhtään mitään mielihyvää on rakkaani - seksi, läheisyys ja yhdessäolo, yhdessä tekeminen ylipäätään. Kaikki muu on tasaisen paksua, harmaata liejua.

Välillä tekee niin tiukkaa, että saa edes yhtä bensatankillista laina-autoon, jotta voisin käydä rakkaani ja koirien kanssa kätköilemässä. Mutta sen kympin uhraaminenkin bensaan on joskus (=aina?) hankalaa. Arjesta on siis helvetin vaikea päästä hetkeksi eroon, näistä maisemista ei pääse eroon ja tästä olosta ei pääse eroon.

Hoen pääni sisällä, etten jaksa elää. Jos tätä oloa jatkuu vielä pitkään, päädyn samaan osoitteeseen kuin siskoni - kirkon kiviaidan taakse.

Muistelkaa edes hyvällä. Minä yritin.

Ei oo ihme, että huollot kestää näin.

Koko vuosi on ollut omituinen, en sanoisi huono, sillä olen oppinut paljon itsestäni sekä muista ihmisistä, mutta omituinen kuvaa sitä hyvin. Se on mennyt nopeasti ohitse, enkä ole oikeastaan edes huomannut sitä.
Mutta olen tosiaan selviytynyt ja saanut elämäni omituisesti järjestykseen, vaikka alkuvuodesta tuntuikin, etten yhtään tiedä mistä ja miten aloittaisin.

Helmikuussa tulin takaisin kotiseudulleni hämmentyneenä ja yksin kahden koiran kanssa. Olin asunnoton. Ainoa päämääräni oli saada elämäni kasaan. Kesään mennessä minulla oli oma asunto ja pian huomasin myös seurustelevani taas. Keväällä pysyin kai parhaiten kasassa sen takia, että minulla oli koira ja rupesin taas treenaamaan aktiivisesti. Iso kiitos tietysti kuuluu myös ystävälleni, jonka seura oli varsin voimauttavaa ja, jota ilman olisin tuskin selvinnyt. Monet illat istuttiin ABC:llä parantamassa maailmaa, lenkkeiltiin koirien kanssa ja ylipäätään tehtiin kotiaskareita yhdessä.

Tämän viikon maanantaina jatkoin opiskeluitani, joista sain hyväksiluettua muutamaan kurssin lentokonepapereillani. Olen aikuislukiossa. Eli olen jälleen matkalla kohti omaa päämäärääni ja tavoitettani. Tätä kestää pari vuotta, kirjoitan itseni ylioppilaaksi ja lähden armeijaan... Pari vuotta, jos sitäkään.

Synnyin sotilaaksi, tai jos en syntynyt, niin isä on ainakin propagandallaan sellaisen minusta tehnyt, enkä jaksa hävetä sitä enää. Se on juuri sitä, mitä minä haluan elääkseni tehdä. Onnistuin jopa löytämään miehen - ihan vahingossa - jolle maanpuolustus on elämäntapa ja, joka tukee minua tavoitteissani parhaalla mahdollisella tavalla.

Voisiko elämä enää täydellisempää olla?







Syksy on noin muuten kulunut mm. radioamatöörikurssilla, sekä kahdella maanpuolustuskurssilla, joista ensimmäinen oli Helsingin edustalla Kuivasaaressa ja toinen Tikkakoskella Ilmasotakoululla - siellä, minne minäkin joku päivä menen.

Pysytään motivoituneena:

Therian, otherkin

Jos en olisi meditoinut, olisin väittänyt sitä uneksi.

Lyhyt meditaatio kutsumiseen, aurinkoinen ja lämmin kesäpäivä. Olemme suojassa metsän sylissä. Minä ja leiskuvasilmäinen kaksoisliekkini.

Toinen shamaanirumpuineen ja sanattomine lauluineen. Rytmi porautuu vereeni, selkärankaani ja hetkessä olen toisaalla.

Luminen metsä, yönkarkea pakkashanki. Minä sutena ja jievja, valkoinen ajoporo oikealla. Juoksu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu shamaanirumpujen hakatessa tahtia askelillemme. Kuulen läähätyksen, tunnen lihasteni työn.

Susi on yhä siellä. Toisella puolella.

En ole unohtanut miten muuttua.

Mistä tiedät olevasi oikean ihmisen kanssa?

Siitä, että hän saa sinut tavoittelemaan unelmaa, josta olit jo luopunut.

Siitä, että hän saa sinut uskomaan jälleen itseesi ja kykyihisi.

Siitä, että hän ei tuhoa itsetuntoasi, vaan nostaa sitä.

Siitä, että hän saa sinut huomaamaan hyviä puolia itsessäsi ja arvostamaan niitä.

Siitä, että hänen seuransa ei ole kuluttavaa, vaan se lataa akkuja.

Life 2.0 is compatible with Niehku 2.0

Maakuntamatkailua ja uusi koti.
Olen onnellinen.

Valmistautukaa käynnistämään Elämä 2.0.

2 soulless creatures finding each other, Satan smiled on this day.

Näitä minä mietin.

• Mitä helvettiä olet tehnyt minulle.
• Miten helvetin sokeasti voikaan rakastaa ihmistä, jonka vaikutus on vain ja ainoastaan tuhoisa.
• Mitä vittua olen sinussa ikinä nähnytkään.
• Sinä et olisi ansainnut puoliakaan siitä ajasta, jonka olit kanssani.
• En voi ymmärtää miten itsekeskeinen kusipää olit, kontrolloiva alkoholisti, manipuloiva vähättelijä.
• En tunnista itseäni.

Suurin asia, mitä olen elämässäni ymmärtänyt, on se, että me ihmiset unohdamme usein, ettei meidän elämämme merkitse maailmalle sen enempää kuin muurahaisen elämä.

Sunnuntaitreenit

:)

Pakko myöntää, että olen ihan helvetin ylpeä itsestäni. Olen alkanut näkemään asiat verrattain objektiivisemmin ja missä se vika päättyneessä suhteessa oikein oli.
Olen antanut myöten enemmän kuin olisi tarvinnut. Siirtänyt syrjään omat tarpeeni, jotta olisin voinut täyttää toisen tarpeet. Ihmisen, jolle mikään ei riittänyt tai ollut tarpeeksi hyvä. Ihmisen, jonka mielestä hänen mielenterveytensä oli minun vastuullani. Mutta enhän minä voi ottaa vastuuta kenenkään mielenterveydestä.

Toisen omistushalu ja kontrollointi on estänyt minua elämästä elämääni. Tämä yhtäkkinen vapaus on ollut huumaavaa. Itseluottamukseni on noussut, olen vapaa ja enimmäkseen peloton. Toistaiseksi olen pysynyt koossa ja olen selviytynyt ilman Kulkijaakin.
Enkä ole montaa kertaa itkenyt Kuopiosta lähdön jälkeen. Siitä olen tyytyväinen. Tunnen itseni vahvaksi.

Uskomatonta varmaan, mutta elämä viimeinkin hymyilee.
Yksinkään ei ole tarvinnut jäädä. Olen kuulemma nätti.

joskus irti päästäminen on ainoa tapa rakastaa

Hassua, että tämä blogi on seurannut minun ja Kulkijan elämää meidän alkuhetkistä suhteen viimeiseen hengen vetoon. Ehdin jo viikonlopun jäljiltä saada itseni jonkinlaiseen orastavaan tasapainoon ja toiveikkuuteen, mutta nyt kun tajusin, että tämä on lopullisesti ohitse, tärisen ja itken taas. En haluaisi luopua hänestä, mutta kun minun pääni ei vaan enää jaksa jatkuvaa epävarmuutta meidän tulevaisuudesta. Olen käytännössä vain odottanut viimeisen vuoden, että milloin hän lähtee taas pois. Oli helpottavaa sanoa, että en enää jaksa tätä. Olen yrittänyt jaksaa, rakastaa ja ymmärtää, mutta viimeisen poislähdön jälkeen en ole enää ollut entiselläni, en ole luottanut häneen samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Olen vain odottanut, milloin hän taas kyllästyy minuun ja lähtee pois.

Olen yrittänyt muuttua koko vuoden, mutta tajusin, että minun muuttumiseni ei auta, jos hän ei halua muuttua myös. Hän on muuttunut itsekeskeiseksi viimeisen vuoden aikana ja olen kunnioittanut sitä, mutta järkähtämätön itsekkyys ja vastaantulemattomuus lopulta ajoivat siihen päätökseen, että olen mieluummin itseni kanssa, kuin hänen. Hän ei ole ikinä ollut millään tavalla huono minua kohtaan ja rakastan häntä edelleen, mutta tämä ei vaan enää toimi.

Minusta tuntuu jälleen, etten varmaan pysty rakastumaan enää ikinä kehenkään. Enkä haluaisikaan rakastua.

Hän soitti minulle lähes joka päivä viime kesänä, kun hän oli töissä toisella paikkakunnalla ja hän oli se, joka minua lohdutti bussissa, kun viime itsenäisyyspäivän reissu ei oikein mennytkään putkeen. Hän on ollut minulle peruskallio - tukeva ja turvallinen. Hän on aina ottanut minut syleilyynsä kun olen tarvinnut lohtua.

Mutta hän oli myös toisaalta ihminen, joka uskoi, etten pärjää omillani...

Lopetin kai tämän blogin aktiivisen kirjoittamisen siinä vaiheessa kun kaikki muuttui liian vaikeaksi myöntää itselleni, että on vain ajan kysymys, milloin parisuhde kaatuu kuin jaloilleen kuollut hevonen. Onhan se horjunut jo pari vuotta.

Ehkä tämä oli minun tapani sanoa hänelle, että rakastan häntä. Oikeasti, mikä olisi parempi ystävänpäivälahja ihmiselle, joka kärsii kanssani, kuin päästää hänet vapaaksi?

5. elokuuta 2010 - 13. helmikuuta 2015

Kiitos ja hyvästi.

Paniikista toiseen. Hysteeristä itkua. Tiedän asiat, mutta pää silti kertoo valheita. Olen jatkuvasti vihainen. Mutta se ei liity nyt tähän.

Olen etsinyt ihmistä.

Minulla on vuosien jälkeen vieläkin sinun numerosi, mutta silti etsin sinusta virtuaalijälkeä. Saman signaalin äärellä olet jossain, mutta missä. Täytyyhän sinusta olla jäänyt jokin jälki jonnekin.

En uskalla laittaa viestiä, sillä se tuntuisi liian tungettelevalta. Enkä edes tiedä, onko numerosi sama kuin se oli vuosia sitten. Muistan sinusta vain kissat ja Miska -nimisen pojan, jonka kanssa seurustelit silloin kun vielä keskustelimme. Kaipaan niitä keskusteluja. Kaipaan sinua.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen haluaisin vain tietää, mitä sinulle kuuluu.

can't breathe without this

Miksi minä olen aina yksin?

Ihminen on kertakäyttöinen.

Ymmärsin jokin aika sitten, että olen vain hössöttänyt siskon kuolemasta, mutta en ole toiseen syksyiseen tragediaan kiinnittänyt huomiota. Olen päässyt siskon kuolemasta yli, se on joskus jopa vähän kyllästyttävä aihe. Kuten sen tavallaan kuuluukin olla.

Eniten olen kärsinyt siitä, kun avopuoliso lähti. En ole antanut itseni surra sitä, eikä kukaan ole kysynyt siitä, koska osa ei ole tiennyt ja osa taas on ajatellut varmastikin, että joka päivä joku jättää jonkun - ei oo iso juttu. Mutta kun se on. Minulle se on iso juttu. Olen sen jo tiennytkin, että luottamusta on vaikea saada takaisin. Mutta tajusin, että eniten pelkään yksinäisyyttä siksi, että en ole käsitellyt asiaa.

Se oli konkreettista ja todella todellista minulle. Vaikka hän tulikin takaisin, hän silti lähti ja jätti minut ja se repi niin paljon rikki. En ole surrut sitä, että hän jätti minut, vaikka olisi pitänyt.

Kuulostaa äärettömän hölmöltä, mutta kun se on totuus. Jos se on iso asia, "kriisi", se pitää käsitellä. Tämä on minulle sellainen asia.

Tosin, siitäkin oli paljon hyötyä, että ymmärsin sen itse. Asia lähtee etenemään ja minä suren suruni pois.

Asiat ovat joskus jänniä. Joko niitä katuu tai sitten niitä ei kadu, ne tuntuvat joltain tai sitten eivät. Joskus ne tuntuvat sekä eivät tunnu.

Koulun lopettamista en ole katunut. Se harmittaa, mutta ei kaduta. Tavallaan jopa helpottaa kaikki se turha stressi. Toki, taas on ns. välivuosi edessä, mutta ehkä mä joskus onnistun jossain mitä teen. Toivon niin.

Kutsu polttohautaukseen

POLTTOHAUTAUSMINISTERIÖ
KESKUS-KREMATORIO
00630 HELSINKI
puh. 90-131313
telex 10098 sf phm

KANSALAINEN !

Koskee polttohautaustanne

Koska suorittamiemme tutkimusten perusteella olemme todenneet, ettei Teillä ole mitään sosiaalista tulevaisuutta ja että olette väestöpoliittisesti kykenemätön, eikä jatkuva kuulumisenne yhteiskuntaan ole näin ollen mitenkään hyödyksi, olemme päättäneet väestöylijäämää koskevan lain # 117 4 mom. nojalla polttaa Teidät. Pyydämme Teitä sen vuoksi saapumaan ensi maanantaina kello 18.00 Keskus-Krematorioon, uuni 16, pelti nro 8. Mukaan Teidän on otettava virsikirja, veroilmoitus, ennakkoveronpidätyskuitti ja esteettömyystodistus polttohautausta varten.

Koska tutkimuksiemme mukaan olette elämänne aikana nauttineet suuret määrät alkoholipitoisia juomia, kehoitamme Teitä ilmeisen räjähdysvaaran vuoksi juomaan ennen polttohautaustanne yhden (1) litran keitettyä kutunmaitoa ja lasin karvasvettä. Teidän on lisäksi otettava mukaanne yksi standardikokoinen olkilyhde, 20 kg koksia, jätepaperia tai lastuvillaa, 3 litraa 92- oktaanista bensiiniä sekä kaksi tulitikkua. Mikäli haluatte erikoiskäsittelyn tuhkallenne , pyydämme Teitä jättämään tullessanne portinvartijalle osoitteella ja postimerkillä varustetun kirjekuoren tuhkan edelleen lähettämistä varten. Muutoin lahjoitamme tuhkanne Maaseudun tukiaiset ry:lle.

Velvoitamme Teitä itse huolehtimaan kuolinilmoituksestanne, ilmoituksesta henkikirjoittajalle, veroviranomaisille ja velkojillenne sekä hyvissä ajoin peruuttamaan lehtitilauksenne, palauttamaan ulkomaanpassinne ja ajokorttinne sekä muut ao. asiapaperit ko. virastoihin.

Tämän käskyn laiminlyömisestä ja väestöylijäämää koskevan lain # 199 6 mom. mukaan on säädetty kovennettu kuolemanrangaistus (säästöliekillä).

Odotamme siis Teitä täsmälleen sovittuna aikana, josta ainoastaan täten ilmoitamme.

Kunnioittaen
POLTTOHAUTAUSMINISTERIÖ
Keskus-Krematorio
Helsinki

hurt lost and blinded fool

Se tunne, kun olet lähes puolitoista tuntia itkenyt yhden puhelun takia.
Haluaisin olla normaali. Asioiden hoitaminen ei olisi tällaista.

Pelihuumori on melko vähissä. Tunnen olevani vain rasite, enkä jaksa uskoa, vaikka muuta väitetäänkin.

En halua olla tällainen.

Pelko on illuusio.

Mieti sitä.

taste of freedom

vain varjot häntä seuraa

Mä olen pettynyt itseeni - en voi kieltää sitä, vaikka haluaisinkin. Mun itseluottamukseni on rapistunut, enkä edes jaksa enää yrittää. En jaksa piilotella sellaista, mikä ei ole piilottelemisen arvoista.

Mä olen lihonut kymmenen kiloa pelkästään kaiken stressin takia. Se tosin on murheista pienin, eikä se kymmenen kiloa tunnu enää missään tämän kaiken läskin takia kuitenkaan. Olen siltäkin osin pettynyt itseeni.

Eniten ehkä tämän koko kouluhärdellin takia. En jaksa koota itsetuntoni rippeitä ja laahautua sinne, jotta minut voitaisiin taas lyödä maahan.
Olen pettynyt, että en tällä kertaa jaksa enää nousta.

On tuo koulu toki antanut paljon monenkin asian suhteen. Viimeisin on se, että ymmärsin miten paljon luonto minulle loppujenlopuksi merkitsee. En osaa kuvailla sanoin sitä, miltä tuntui kävellä koiran kanssa tutun lammen ympäri auringon hohtaessa kultaisena.
Jaksan aina vaan häkeltyä luonnosta ja sen kauneudesta, jaksan palvoa tähtitaivasta joka syksy, jaksan aina iloita lumentuloa ja kevään ensi kukkasia. Jaksan lumoutua kesäöistä.

Rakastan katsella suden käyskentelyä metsässä. Enkä voi kuin todeta itselleni, että sitä haluan herätä aamuisin tekemään; käyskentelemään luonnossa, suden kanssa tai ilman. Se tekee minusta paremman ihmisen.

Kyseenalaistin motiivini opiskella alaa jo silloin, kun totesin itselleni, etten kuitenkaan halua tehdä tätä elääkseni - joutuisin asumaan kaupungissa. Kaikki menisi aivan päinvastoin kuin olen suunnitellut.

En tiedä mitä yritin todistaa ja kenelle - epäonnistuin siinä kuitenkin. Olin kiinnostunut siitä aidosti, siitä ei pääse mihinkään. Mutta siitä ei ole minulle elämäntavaksi, joka oli jonkinasteinen vaatimus.

Mutta taistelu jatkuu, mutta ei tällä rintamalla.
Lupasin itselleni vuosia sitten, että en anna periksi.

4852

Keitä te kaikki vierailijat olette?

i'm not here

Surkeat kommentit saavat minut kirjoittamaan kuin hullu.
Olen kyllästynyt kuulemaan, miten hienoa, kaunista, ihmeellistä ja lässynlää tekstini on.
Kertokaa joskus, mikä niissä on vialla.

Julkista nöyryytystä ja paniikkikohtauksia

Mielenkiinto loppuu yrittämiseen.
Haluan pois tästä yhteiskunnasta.

Tässä tilanteessa pitäisi olla stressaantunut kuoliaaksi, mutta en jaksa välittää. Yks vitun hailee. Aivan kaikki.

Mun paras kaverini on 2-vuotias valkoinenpaimenkoira ja 11-vuotias pumi.
Mä en kuulu minnekään.

Yrittämisestä rankaistaan.

En ole sama ihminen, kuin olin vuosi sitten. En ole myöskään sama ihminen kuin keväällä.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on ottanut takapakkia ja en jaksa selviytyä. Yrittämisestä rankaistaan julkisella nöyryyttämisellä paniikkikohtaukseen, josta toivun koulun vessassa täristen lattialla kunnes jalat suostuvat taas kantamaan.

Tulen kotiin kesken päivän. Vedän huutoitkua, enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Itken koko illan.

Lyödyllä on lyöty olo. Minä en jaksa taistella enää.
Mutta kun en tahtoisi antautuakaan. En näin helpolla.

Haluaisin kuolla niin, että se näyttäisi taistelulta. Syöpä tai jotain.

Olen parempi kun en masentele?

Miten voisinkaan. Masennus on yliarvostettua.

Olen vain väsynyt.

Väsynyt aina saamaan selkääni.

Kuolemantauti tanssiin houkuttelee häpyluullaan

Kesä on tehnyt minulle jotain. Se itkuinen, paniikkikohtauksinen Nuihkuli jäi jonnekin. Vointi on parempaan suuntaan, huonot päivät iskevät edelleen kovilla takaisin, mutta hyvät päivät ovat aidosti hyviä päiviä - ja niitä on useita, peräkkäin. Olen myös jopa melkein innoissani koulun jatkumisesta.

Itsetunto on noussut, tiedän näyttäväni tällä hetkellä terminaalivaiheen syöpäpotilaalta tai muulta epämääräiseltä, kuolemaa lähentelevältä solukasalta, kiitos palamiseni Sawo Showssa. Olen punainen, turpea ja ajoittain niin kipeä, että vaatteiden pukeminen on suoritus. Tänään olen selviytynyt buranatta, vaikka muina päivinä on mennyt päiväsaikaan kaksi ja nukkumaan käydessä yksi. Joutunut pahimmillaan ottamaan sen buranan ennen kuin edes kuvittelee nousevansa sängystä. Ihoa särkenyt joka paikasta.
Anyway, olen siis helvetin ruma ja normaalisti se olisi vaivannut suurestikin, mutta nyt kun kävin ostamassa koulutarvikkeita ja Sudelle näyttelytaluttimen, en pelännyt katsoa ihmisiä silmiin, vaikka tiesin, että ne vain tuijottavat, kun toinen puoli naamastani on kirkkaan punainen ja toinen, noh, normaali.

Tänäänkin siis tuntuu hyvältä. Ottaen huomioon, että suurin osa kesälomastani on mennyt käänteiselle unirytmillä, osittain siksi, että koirien on parempi ulkoilla viileämmällä säällä ja osittain siksi, että olen pelännyt uloslähtöä. Ja ihmisiä.

Normaalisti kaupankassalla alan tärisemään ja hermoilemaan, mutta tänään totesin itselleni, että miksi minun täytyisi kiirehtiä ulos. Minuun sattuu käsien ojentelu, joten saan pakata tavarani ihan sillä tahdilla, kuin parhaalta tuntuu. Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista.

Tosiaan...
Sawo Showssa vierähti pari päivää viikonlopulta. Kaverin koiralla meni perjantaina hyvin (SERTI, CACIB, VSP), mutta lauantaina sai vain sinisen nauhan.
Itseäkin puraisi näyttelykärpänen, enimmäkseen tosin tykkäsin siitä iloisesta ja innostuneesta ilmapiiristä. Sikäli jos minulta kysytään, niin kaverin turhan vakava suhtautuminen koiransa menestymiseen ja menestymättömyyteen lievästi ärsytti minua. Etenkin lauantainen kiukuttelu, kun koira ei tuonutkaan sitä viimeistä sertiä kotiin. Kun siinäkin oli vain kyse tuomarin mielipiteestä, jonka mielestä koira siis oli isopäinen ja isokokoinen ja pyöreä perseinen. Ei siis todellakaan mikään koiran syy.
Itselleni jotenkin koira on ihan samanarvoinen, menestyisi se kehässä tai ei. Siksi oli vaikea samaistua kaverin kiukutteluun ja tunnetilaan ja siksi se ärsytti.

Itse on vaan lähdettävä ihan alusta; ensin haettava sitä kehäkokemusta mätsäreistä, ennen kuin kehtaan lähteä virallisiin kehiin. Tai Joikun tapauksessa, kaikki täytyy aloittaa ihan perusteista; seisominen, ravaaminen ja ylipäätään tuon näyttelyhihnan päässä kekkulointi. Nyt se hämmentyi ja taisteli vastaan, kun kokeilin, että mahtuuko sen kupoli siitä läpi vai täytyisikö käydä vaihtamassa. Yhtään jos kiristin, niin koira aloitti heti rimpuilun. Ymmärrän sinällään, eihän se nyt missään määrin ole tottunut ketjukaulaimeen, kun sillä puolikuristava ja pehmustettu panta on ulkoilua varten ja kotioloissa yleensä ollaan täysin ilman mitään.

11. päivä kuluvaa kuuta ollaan vinttariradalle menossa kiihdyttelemään. Pääsee höntti ajamaan ihan luvan kanssa, kun jonkinmoinen vietti siellä tuntuu olevan, mitä katsoo kun se cityrusakoita, oravia ja lintuja kyttää ja yrittää jahdata.

Luonnetesti ja BH-koe täytyisi saada läpi... Sen jälkeen täytyisi ToKon rinnalle kehittää jokin laji.. Pelastuskoiratoiminta kiehtoisi edelleen, mutta Kuopion sisäsiittoiset koirapiirit eivät vastaa lähestymisyrityksiini. Ajattelin tosin kokeilla, että mitä tapahtuu jos liittyisin paikalliseen koirakerhoon ja rotuyhdistykseen, jos sitä kautta pääsisi jonkinlaiseen toimintaan kiinni.

Tuossa koirassa on niin paljon potentiaalia, että en tahdo antaa sen mennä hukkaan.

Two-spirit

Olenko liian vanha tajuamaan, että olen agender?

väsymys

paaston tarkoitus on puhdistaa
kuka tätäkin paskaa viitsii lukea
yritän kirjoittaa mutta en muista miltä rakastuminen tuntuu

I cry when angels deserve to die.

Yhdessä asiassa olen taitava. Se on asioiden sisälle sulkeminen, niiden mukamas unohtaminen. Kaiken patoaminen.

Voin niellä kaikki tunteeni ja turruttaa itseni. Jatkaa kuten mitään ei olisi tapahtunut. Olen taitava siinä. Sen osaan.

En ole avautunut edes tänne. Lähinnä siksi, että minusta on tuntunut, että ketään ei loppupelissä kiinnosta mitä tunnen, koska kukaan ei ikinä kysy. Enkä toisaalta halua kuormittaa ketään valittamalla jatkuvasti jostain. Opettaja käski viimeisimmässä palaverissa avautumaan jonnekin suuntaan. Minä ajattelin yrittää. Sisälläni on liikaa asioita ja tunteita, jotka pitää käsitellä ja kirjoittaa ulos. En voi jatkaa enää näin. Uhkaan jo omaa terveyttäni.

Itku on hyvä merkki.

Muistan huonosti viime syksyn tunnetiloja tai tapahtumia. Olin onnessani ja iloinen ja motivoitunut opiskelija. Sitten tuntui, kun olisin törmännyt seinään. Sisko kuoli. En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä ja päätin jo silloin, että aion kerrankin tehdä asiat oikein, siitä huolimatta, että en tiennyt mitä sellaisessa tilanteessa pitää ihmisen tehdä.

Seuraavana päivänä menin kouluun kuten normaalisti. Edellisenä iltana olin ilmoittanut opettajalle, että en välttämättä ole oma itseni, koska siskoni on löytynyt kuolleena, mutta olen siitä huolimatta tulossa kouluun. Menin siis kouluun ja opettaja sai viestini vasta sinä iltana. Hän lähes kielsi minua tulemasta kouluun. Menin kuitenkin.

En muista meninkö seuraavalla viikolla kouluun. Muistan joitakin pätkiä, kun olen yrittänyt lähes hysteerisesti pitää itseni kasassa ja miten rentouttavalta samalla on tuntunut koulukaverin kanssa vitsailu ja läpänheitto. Voinut hetkeksi unohtaa kaiken muun. Koulusta tuli tavallaan pakopaikka.

Toinen rusentava isku oli puolison lähteminen. Olin paskana jo muutenkin ja se ei tilannetta parantanut. Muistan kun ensimmäisenä aamuna mietin, minne voisin viedä koirat, jotta voisin päästää itseni päiviltä. Muistaakseni vielä googlasin tapoja tappaa itsensä. Olisin halunnut nukkua pois. Hiljaa ja rauhallisesti. Ensimmäistä kertaa todella pelkäsin, että teen itselleni jotain.

Kaikki jotenkin pysähtyi ja tuntui, että kulki kuin unessa. Olotila oli usvainen. Jotakin kuoli minusta pois ja se oli luottamus. Miten voisin uskoa ja luottaa enää ihmiseen, jolle olen taakka silloin, kun tarvitsen eniten ihmistä lähelleni. Välillä olen ollut asiasta niin vihainen, että toivon, että olisin tehnyt itselleni jotain. Kukaan järkevä ihminen ei kestä syyllisyyttä toisen ihmisen kuolemasta. Minuun sattui... ja sattuu edelleen.

Sitten oli se häpeän määrä yksinjäämisestä ja riittämättömyydestä... Isä oli ainoa, jolle uskalsin kertoa. Itkin hysteerisenä puhelimeen samalla kun puoliso pakkasi romppeitaan.

 Tammikuussa alkoi masennus. Kaikki tuntui ylivoimaiselta. En halunnut, enkä jaksanut tehdä mitään. Samaan aikaan koulukaveri käänsi selkänsä ja tuntui kuin kuoppani olisi syventynyt entisestään. En jaksanut olla koulussa. Menin sinne vain istumaan ja odottamaan, että päivä loppuu. Laskemaan tunteja, milloin pääsen kotiin.
Vietin useita viikkoja kotona, välillä vain maaten ja nukkuen. Välillä jaksoin jopa tehdäkin jotain. Sitä oli koko kevät, kunnes istutettiin ensimmäiseen palaveriin ja lupasin, että tulen kouluun, jos voin olla Nastan ajan pois. Pidin lupaukseni.

Viimeisimmässä palaverissa katsoivat parhaaksi tehdä HOPS:n ja opintojen kesto pidentyi puolella vuodella. He myös kyselivät, että mikä on meininki ja sain viimein sanotuksi, että en ole ollut oma itseni siskon kuoleman jälkeen. Osoittivat myötätuntonsa ja minua hävetti taas itkeä ja olla niin helvetin heikko.
Opettaja kysyi, että olenko jäänyt yksin asian kanssa ja silloin ensimmäistä kertaa tajusin, että miten yksin loppujen lopuksi olen jäänyt. En ole puhunut tunteista yhtään kenellekään. Kukaan ei tiennyt miltä minusta tuntuu. Pelkäsin tunteiden osoittamista, sitä, että minua ei hyväksytä: että ihmiset yllättäen lähtevät pois, jos osoitan mitään negatiivisia tai vaikeita tunteita. En ole uskaltanut olla vihainen ja olen yrittänyt mitätöidä kaikki suuttumuksen, pettymyksen ja pahan olon tunteet. Eihän sellaista ihmistä voi rakastaa tai sellaisesta välittää, jolla on paha olla. Ei kukaan uskalla, eikä osaa. Tunsin ja tunnen edelleen olevani vain taakka.

Toinen tärkeä asia, mitä opettaja sanoi, oli se, että minun pitäisi avautua jonnekin. Hän ehdotti ns. ammattiapua, mutta sanoin, että ei tule tapahtumaan. Hän kysyi, että miksi kieltäydyn avusta. Mietin hetken ja totesin, että se on pitkä tarina.

En kieltäydy avusta. Varsinaisesti. En vain pidä ihmisistä, joille maksetaan siitä, että minua kuunnellaan. Se on vähän kuin huorausta.

Mutta uskon nousevani tästä vielä. Enkä edes varsinaisesti koe olevani mitenkään erityisen huonossa hapessa, en tällä hetkellä. Kuten yhteen runooni kirjoitin, niin kaatosade on jo takana päin.

Viiden tähden helvetti

Alttarilla kultakahlein

Vain suudella saa

Ei vielä purra

Raivotaudin ensi oireet

Voi nähdä silmistään

Matkamme määränpään

Viimeistä yötä viettämään

Viiden tähden helvettiin

Viiden tähden helvettiin

Viiden tähden helvettiin

Jotain mustaa, jotain mädännyttä

Häähuntu varastettu

Kalmiston käärinliina

Kuolemantauti tanssiin houkuttelee häpyluullaan

Huoneisiin toisiin huoneestamme nauru pedon kuullaan

Viiden tähden helvettiin

Kynttilät leiskuu täällä

Ruusunvarret vuoteen päällä

Vie painajaisiin kosteisiin

Pirunhäntä viitan alla

Rakkauden jumalalla

Tie viiden tähden helvettiin

Sinut päästä varpaisiin

Tahdon

Karvaasta kalkista puolet

Tahdotko ottaa ja kuolet

Karvaasta kalkista puolet

Tahdotko ottaa ja kuolet

Kynttilät leiskuu täällä

Ruusunvarret vuoteen päällä

Vie painajaisiin kosteisiin

Pirunhäntä viitan alla

Rakkauden jumalalla

Tie viiden tähden helvettiin

Viiden tähden helvettiin

Kiitos vuodesta 2013.

Vuosi 2013 oli hiljainen vuosi. Etenkin syksy ollut todella omituista aikaa. Ollut liikaa stressiä, liikaa tekemättömiä asioita, liian vähän voimaa tehdä mitään.

Harkitsin koulun lopettamista jo silloin kun puoliso jätti. Tuntui siltä, että en jaksa välittää siitä, mistä itseni löydän kymmenen vuoden päästä. Joululoma - etenkin loppuosa siitä - on kulunut samanlaisten ajatusten kourissa. Harkitsin sitä, että lopettaisin ja vaihtaisin alaa. Tämä on liian vaikeaa minulle ja tunnen itseni jatkuvasti pettyneeksi.

Sitten löysin puhelimesta kuvia, jotka otin viimisellä viikolla ennen lomaa ja totesin itselleni, että rakastan sitä, mitä teen. En tiedä miksi, mutta rakastan oppia uutta ja sitä, että se on haasteellista, jopa vaikeaa. Se saa minut tuntemaan itseni hyödylliseksi. Tajusin, että haluan tehdä sitä. En oikeasti halua lopettaa. Lopettaminen on sama kuin luovuttaisi, antaisi periksi, lakkaisi yrittämistä. Se on hylkäämistä.

Ajatus lopettamisesta on itsesuojeluvaistoa; jos lopetat, ei tarvitse osata mitään, eikä tuntea itseään jatkuvasti huonoksi. Se on aidan ylittämistä siitä, mistä se on matalin. Koulu on kuitenkin tähän mennessä antanut minulle todella paljon, eikä pelkästään lekoista, fysiikasta, matematiikasta. Vaan asioita ihan elämästä.

Olen aina ollut todella ankara itselleni, enkä siedä epäonnistumista. Koulussa on ollut pakko epäonnistua, koska ei voi osata, jos ei opettele. Aina on ihan yhtä vaikea kohdata sitä todellisuutta, että ei heti onnistu jossakin työtehtävässä ja, että siihen menee aikaa, ennen kuin sen saa tehtyä oikein.

On ollut pakko ottaa vastuuta itsestään, opiskelusta ja luottaa. Olen selviytynyt kouluun silloin kun olen henkisesti ollut sillä tolalla, että olen jaksanut opiskella. Haluan aamuisin lähteä kouluun. Olen joutunut ottamaan vaikean askeleen ja luottamaan opettajiin, kertomaan henkilökohtaisesta elämästäni asioita, joita en haluaisi ääneen monellekaan ihmiselle sanoa.

On täytynyt pyytää apua ja luottaa siihen, että ihmiset eivät naura minulle. Opettajat ovat lähes kaikki osanneet suhtautua hyvin avunpyyntöihin ja kysymyksiin, mutta jotkut kanssaopiskelijat eivät aina ole ja suhtautuminen on välillä ollut sitä, että nauretaan ja pidetään tyhmänä.

Ymmärsin kuitenkin tänään, että miten onnellinen olen ja tuntui, kuin suurin osa stressistä olisi valunut pois. Miten hyvin asiat minulla loppujen lopuksi edes ovat.

Kiitos kaikille blogia edes kerran lukeneille ja hyvää uutta vuotta 2014 !

Buriid juovllaid ja lihkolaš ođđa jagi !

Irrationaalinen mustasukkaisuus

Istun jälleen ahdistuneena, kuten niin monena aamuna ennenkin. Pitäisi mennä kouluun, mutta en saa lähdettyä. Toivoisin, että koko hautajaissirkus olisi ohitse. Kiellän kai kaiken vieläkin tapahtuneen, sillä aikataulujen miettiminen oli vaikeampaa, kuin normaalisti. Tunnen epäonnistuneeni niin monella tavalla.

Sitten on tämä helvetin mustasukkaisuus. En jakaisi häntä mielelläni edes koirien kanssa. Hän on minun. Samalla pelkään, että karkotan hänet pois tällä takertumisellani. Luottaminen on vaikeinta – voinko luottaa siihen, että hänkin haluaa olla vain minun, eikä kenenkään muun?

Uneen pääsen vasta, kun tunnen molemmat koirat lähelläni. Niiden hengitys ja verkkaiset sydämenlyönnit rauhoittavat. Aamulla herään remontin ääniin, vaikka en haluaisi. En haluaisi nousta tähän autiuteen. Makaan sängyllä ja katselen keittiön ikkunasta tulevia valonsäteitä. Miten ihanalta tämä asunto näyttikään, kun muutimme. Uskoin, että se olisi täynnä onnellisuutta ja rakkautta.

Mutta todellisuus on, että olen jäänyt yksin. En tiedä, mihin menisin tai mitä tekisin. Kaikki muistuttaa yhteisestä elämästä ja ikävä repii minut palasiksi. Ihminen, joka on ollut ainoa turvani, lähti pois. Enkä minä saa vaiennettua pelkoa sisälläni.

Kaikki täällä muistuttaa, että täällä on joskus ollut joku muukin kuin minä ja koirat. Valokuva hyllyllä, käänsin sen jo illalla pois, jotta en tuijottelisi sitä ja ottaisi sitä viereeni kun käperryn nukkumaan. Kuten minulla on ollut tapana, aina kun ikävöin häntä ja hän ei ole lähelläni.

Muki, jossa lukee “Rakas” sai aikaan itkukohtauksen. Sattuu.

Pyykistä löytyneet vaatekappaleet aiheuttivat itkun.

Vaatehuoneessa majailevat pyörän ulkokumit saivat ahdistumaan.

Koira vahti pitkin yötä, että mihin isäntä lähti, onko se tulossa takaisin. Toivoin, että osaisin kertoa sille, että sillä on nyt vain minut ja Papu. Tälläkin hetkellä se istuu ikkunalla ja tuijottaa ulos. Jokainen rapsahdus saa sen ryntäämään ovelle. Onneksi en ole ainoa, joka kaipaa.

Ulkona kävellessä mieleeni palautuu jokainen öinen retkemme. Koneen kovalevy on täynnä valokuvia, enkä halua katsoa niitä, koska minuun sattuu niin valtavasti.

Tuntuu sairaalta sanoakin, mutta pysyn järjissä vain sen toiveen avulla, että jostain luonnonoikusta hän tulisikin vielä takaisin ja saisin tuntea ympärilläni tutut, vahvat kädet ja hengittää hänestä metsän, savun ja bensan hajua.

Ilman toivetta, minulla ei ole halua enää jatkaa elämää. Olen menettänyt elämäni rakkauden. Olen menettänyt kaiken.

Perustavanlaatuisesti viallinen

Vaikeuksia käsitellä todellisuutta noin muutenkin. Sitten vielä se, etten kelpaa tällaisena kuin olen. En saanut vilpitöntä, pyyteetöntä, ehdotonta rakkautta. Sellaista rakkautta, jota minä annan. Sekin tuntuu pahalta, että uskoin satuihin ikuisesta, koko elämänkestävästä rakkaudesta. Sellaisesta, joka selättää kaikki esteet. Ei sellaista ole, enkä halua rakastaa enää ikinä ketään… paitsi sinua.

Iho huutaa kosketusta, kaipaa lämpöä, sinun ihoasi. Huulet haluavat huulillesi ja lantio lantiotasi vasten.

Karkoitan ihmiset ympäriltäni. Olen aina karkoittanut. En uskalla enää rakastua kehenkään, enkä tosin tiedä, pystyisikö särjetty sydämeni enää rakastamaan ketään. En pysty rakastamaan edes itseäni.

Jäin yksin vieraaseen kaupunkiin, josta en tunne ketään ja minua pelottaa. Tunnen oloni turvattomaksi. En tiedä, mitä tehdä, minne mennä tai kenelle puhua.

En tiedä jaksaisinko ilman koiria. Ihanaa vanhaa äkäistä Papua tai sudenpentu-Joikua.

Tuntuu, etten pysty enää ikinä olemaan onnellinen.

Minä kaipaan sinua.

 

 

Älä jätä minua.

Laskuri pysähtyi 1337 aamuun.

Kiitos näistä vuosista.

Olit parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Kun ymmärrys ei enää riitä

Kuulin eilen surullisen uutisen; keskimmäinen siskoni oli löytynyt kuolleena. Varmaa kuolinsyytä ei ole vielä tiedossa, mutta viinillä ja lääkkeillä saattaa olla osuutta asiaan, mikä puolestaan tarkoittaisi sitä, että hän on ehkä lähtenyt oman käden kautta.

Tehnyt itsemurhan.

Kaikki tuntuu epätodelliselta; miten ja miksi näin kävi. En ole pystynyt ymmärtämään tapahtunutta. En pysty ymmärtämään sitä, että en enää ikinä tule sanomaan hänelle sanaakaan, enkä enää ikinä tunne hänen halaustaan. En enää ikinä näe häntä.

Ennen kaikkea, en voi kysyä häneltä, että miksi.

Kaikki tuntuu edelleen vain pahalta unelta. Näen jatkuvasti mielessäni kuvan, jossa hän makaa sängyssään, yöpöydällä viinipullo ja lääkkeitä.

Aamulla oli todella absurdi olo. Tuntui unelta nousta ja lähteä kouluun. Olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Etukäteisvaroitukseni opettajalle edeltävänä iltana näkyi molempien katseista. Kukaan ei sanonut mitään mistään. Olin normaali, tavallinen. Heitin läppää uuden ystäväni kanssa ja nauraa kikersimme.

Totesin itselleni mielessäni, että kouluun pääsee pakoon raskaita ajatuksia ja mahdottomuutta ymmärtää. Asiat on helppo sulkea pois mielestä ja keskittyä lentokoneisiin.

Ensimmäinen reaktioni uutiseen oli epäusko ja kyyneleet. Sen jälkeen vannotin velipoikaa, ettei kuole ja kertoo mulle, jos tulee itsetuhoisia ajatuksia. Veli pyysi tekemään samoin. Sen jälkeen vain istuin ja tärisin. Yritin ymmärtää, mitä on tapahtunut. Enkä pysty ymmärtämään sitä vieläkään.

Tuli itsesyytöksiä; sisko pyysi joskus vuosi sitten käymään siellä, mutta ei tullut koskaan sovittua mitään ja halusi tulla meidän luonamme käymään, mutta sekään ei koskaan edennyt mihinkään. Vaikka kai tässä pitäisi tajuta se, ettei se ole minun syyni. Se oli siskon ratkaisu, aikuisen ihmisen ratkaisu.

Mutta en silti ymmärrä sen tapahtuneen.

toisinaan epäilen oman olemassaoloni tarpeellisuutta

Tästä se taas alkaa, hommat vasta aluillaan, kaksi konetta jonossa odottaa…

Päivät ovat pitkiä ja väsyttäviä. Loppuviikon kestää, mutta tiistaisiin ja maanantaisiin on vaikeaa motivoitua. Syysloman jälkeen tosin vaihtuu jakso, että ei tarvitse sen pidempää niitä tuskastella. Toisena vuotena vasta vissiin lisää ATTO-opintoja? Näin ainakin muistelisin.

Henkilökortti-/kulkulupa-asiat ovat vasta alkaneet edetä; koulutus suoritettu ja huomenna sekä perjantaina valokuvaus kortin kuvaa varten. Opiskelijakorttia en ole hakenut, enkä oikeastaan edes jaksa. Syömässä en “mölymäellä” kuitenkaan käy, sillä liikaa ihmisiä, hälinää ja liian vähän aikaa syödä. Eli en tarvitse sitä mihinkään.

Olo on ajoittain aika juminen, en tiedä puhunko päivän aikana paljon mitään, ainakin pääni sisällä itseni kanssa, jos en muuten.

Olen taas miettinyt paljonkin sitä, että onkohan minulla aspergerin syndrooma. Se antaisi vastauksen aika moniin ‘outouksiini’ ja ehkä etenkin siihen, että miksi joskus ajattelen asiat todella monimutkaisesti. Toisaalta tekisi mieli käydä tutkituttamassa nuppi, mutta toisaalta siihen rumbaan ei huvita taas lähteä. Eikä virallinen diagnoosi kuitenkaan muuta asiassa yhtään mitään; se ei muuta sitä, kuka minä olen. En myöskään varsinaisesti halua papereihini lukemaan mitään, mikä saattaisi vaikuttaa tulevaisuuden suunnitelmiini.

Välillä tuntuu, että aika kulkee liian nopeasti. Viikot vaihtuvat kuukausiksi huomaamatta. Tuntuu, ettei edes viikonloppuna ehdi irroittautumaan arjesta kunnolla. Jatkuvasti on väsynyt olo, mikä vetää mielen ajoittain todella alakuloiseksi ja itkuiseksi.

Tilannetta saa ajoittain hieman korjattua nukkumalla koulun jälkeen tai viikonloppuisin hieman pidempään, mutta ei sekään hirveästi auta, kun vuorokaudesta tuntuu tunnit loppuvan kesken kaiken nukkumisen takia ja sitten jatkuva kiireentapainen hektisyys stressaa. Eikä kyse ole siis siitä, etteikö mitään ehtisi tekemään, vaan kun ei vain yksinkertaisesti jaksa, vaikka miten haluaisi tai pitäisi.

Silti olen edelleen sitä mieltä, että ala on kiva. Opiskeluympäristö on jostain syystä parempi, kuin mitä on aikaisemmin ollut, enkä osaa sitä eritellä, että miksi tai mikä siitä tekee paremman. Viihdyn ja se on kai se pääasia.

Jotain koen sisäistäneenikin, sillä esimerkiksi olen matemaattisia kaavoja oppinut “pyörittelemään” ja laskimen kanssa aika harvoin lasken väärin. Oma pääni sitten onkin laskimena sellainen, missä mättää ja päässä laskemisesta en selviä, vaikka miten yritän tai haluaisin. Kokonaiset luvut menevät, mutta desimaalit ja murtoluvut/jakolaskut eivät onnistu. Mikä sinällään on melko kurjaa. Pääni ei ole tietokone. Eikä se sellaiseksi ihan heti muutu, jos ollenkaan. Olen kuitenkin matematiikan kanssa paininut koko kouluhistoriani ajan ja se ei vieläkään helpoimpiin asioihin kuulu, mutta jokainen “lähes oikein” laskettu lasku on minulle itselleni ollut suuri asia tai ylipäätään se, että tajuan itse, missä olen virheen tehnyt ja voinut sen sitten korjata.

Mutta jos lähtisi uneskelemaan, sillä viikko ei vielä ole ohitse…

Vähenevät lentopäivät sielunelämän vie kaamokseen…

Päästä, päästä irti jo

Unesta jäi lämmin tunne. Näin unta sielunveljestäni; skitsofreenikko, eristäytynyt ja, jonka kanssa kukaan ei tullut toimeen, joku kuvaili häntä unessani arvaamattomaksi ja vaaralliseksi. Mutta tuntui oudolta, että joku ymmärsi minua puolesta sanasta ja jos jotain unessa huomasin, niin sen, että hän oli vain väärinymmärretty. Häneen sai kyllä yhteyden, erittäin syvällisenkin yhteyden. Täytyi vain kuunnella ja ymmärtää, olla läsnä. Pitkästä aikaa näin unta yhtään mistään.

Tänään on viikon pisin päivä, 8 tuntia. Päivää ehdin jo luonnehtimaan sanoilla “mennä nyöläämään paskaa kahdeksaksi tunniksi kouluun”. Välillä naurattaa, miten ohjattua kaikki on, jotta luokan paskoimmillakin näpertelijöillä olisi jokin mahdollisuus selviytyä annetuista tehtävistä. Eikö sekin periaatteessa ole heidän oma ongelmansa, jos eivät kykene? Ei sitä mielestäni tarvitsisi koko luokan ongelmaksi tehdä.

Liikuntatunnit ovat loistava esimerkki tästä; ei kukaan juokse sen laiskan ja velton pojankaan puolesta Cooperin testiä, kun tämä ei itse viitsi yrittää. Ei lentoasematunneillakaan kukaan tuputa opettamaansa oppiainetta; tehtiin selväksi jo kättelyssä, että voimme itse oppia tai olla oppimatta, valinta on meidän.

Kuuntelen Apulantaa ja itken väsymystäni. En jaksa.

Rahaa saa aina lisää.

Terveyttä ei. Eikä uutta minuakaan vanhan tilalle, jos nykyinen kuolee pois, koska terveys meni.

         

Tämäkin viikko pikkuhiljaa siloteltu. Huomenna enää sunnuntai ja sitten alkaa taas aherrus.

Energiatasoja saanut nostettua jonkin verran ja koulun jälkeen ei tarvitse mennä ensimmäiseksi nukkumaan. Oikeastaan perjantainakin odotin vaan sitä, että pääsen pois ja koirien kanssa lenkille.

Maanantaisin ja tiistaisin odotan ehkä eniten koulun päättymistä, sillä atto-aineet ei ole vieläkään mitään suosikkeja. Ne muutenkin on eri paikassa kuin loppuviikon tunnit, jotka puolestaan ovat siis lentoasemalla.

En ole vieläkään ihan täysin varma siitä, miksi olen tälle alalle päätynyt. Kaikkien muuttujien vaikutus kun on täysin vastaan nykyistä tilannetta. En edes ymmärrä, että miksi pääsin sinne. Tai sitten en vain ole täysin rehellinen itselleni. Taivas on aina kiehtonut ja sitä kautta myös lentäminen. Halusin ihan pienenä astronautiksi, mutta tajusin kasvaessani, että se on todella absurdi ajatus ja todella absurdina pidän sitä vieläkin.

Ala on haastava ja jokainen päivä antaa minulle sitä kautta jotakin. Koen oppivani jotain uutta päivittäin ja tunnen oloni hyödylliseksi. Ehkä liiankin täydellistä. Mutta en silti osaa vastata kysymykseen, miksi tämä ala.

Viime yö oli taianomainen. Siirryttiin erääseen kallioniemeen, väsättiin tulikeko ja paisteltiin makkaraa sekä otettiin valokuvia. Tai minä otin lähinnä. Minusta oli erittäin viihdyttävää katsella kipinöiden kiipeämistä tumman taivaan syleilyyn. Metsä kohosi ympärillämme väkevänä. Tuuli liikutteli järven pintaa kalliota vasten ja se olikin ainoa ääni puiden lehtien lisäksi, jonka me kuulimme. Koirat saivat juosta vapaina. Oikeastaan Suden ensimmäinen reaktio olikin niemeen saavuttaessa se, että se juoksi kylkiään saakka järveen, sukelteli ja polskutteli siellä, sitten hurjaa kyytiä kallion laelle, meidän luoksemme ravistelemaan vedet päällemme. Pumi enemmänkin nyrpisteli kastuessaan tahtomattaan.

Joskus aamuyöstä sitten viimein maltoimme sammutella nodelin ja lähteä kotiin päin. Kadut olivat unenomaisen hiljaisia, muutamia autoja ja mopoilijoita lukuunottamatta.

Tähtitaivas muuten oli hämmentävä kalliolla. Se oli syvä ja selkeä, Linnunrata erottui. Se oli erilainen kuin mihin olen tottunut etelässä. Näin useita tähdenlentojakin yön aikana. Haluan palata sinne vielä tämän syksyn aikana, enkä pelkästään tähtien vuoksi, vaan sen yleisen rauhan ja hiljaisuuden takia. Tuntea olevani osa luontoa. Sitä palaa, joka minusta tällä hetkellä puuttuu ja, jota niin kovasti kaipaan.

I'll keep you by my side with my superhuman might.

Monesti on pitänyt tarinoida siitä, missä olen tänä vuonna aloittanut opintoni, mutta en ole varsinaisesti jaksanut, koska koulurytmiin on ollut taas tottuminen lähes parin vuoden tauon jälkeen. Nukkumaankin olisi mentävä ihmisten aikaan ja tuppaan valvomaan liikaa, jos istahdan iltasella koneelle. Eikä tässä toisaalta edes ole mitään tekemistä.

Nyt yritän vaihteeksi olla ottamatta stressiä nukkumaan menemisestä, sillä haluaisin vielä kirjoittaa tätä blogia. Tämä on minulle monestakin syystä hyvin rakas, enkä osaa päästää tästä(kään) irti.

Toisaalta, opiskeluistani ehdin kertomaan myöhemminkin. Olen lentokonealalla ja rakastan sitä, ainakin tämän ensimmäisen kuukauden perusteella. Se on vaikeaa, mutta kuten on sanottu, mikään ei tässä maailmassa tule ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä.

Kirjoituksen otsikko tiivistää aika hyvin sen, miltä minusta tuntuu. Minun pitäisi olla yli-ihminen, että pystyisin vastaamaan ihmisten vaatimuksiin millään tasolla. Minä yritän ja teen parhaani. Vaikka se ei varmastikaan riitä millään tasolla. Mutta haluan sanoa, että olen vain ihminen ja minä en pysty ihmetekoihin. Eikä yrittämiseni tai parhaani ole varmastikaan läheskään aina tarpeeksi, mutta toistaiseksi se on kaikki mitä minulla on antaa. Sen on siis pakko riittää. Minulle ja kaikille muillekin.

Parisuhde on välillä aikamoista vuoristorataa, mutta sen kai kuuluukin olla. Ketju on yhtä vahva, kuin sen heikoin lenkki. Eikä periksiantaminen ole ennenkään kuulunut ominaisuuksiini. Taistelen sen edestä, mitä rakastan. Olen tottunut siihen.

Juttelen äidin kanssa Facebookissa. En ole ollut siihen kunnolla yhteydessä ties miten pitkään aikaan ja harkitsin nytkin, etten vastaisi sen keskustelunavaukseen, mutta päätin antaa tilaisuuden, jota oikeastaan kadun jo nyt. Ei humalainen ihminen kykene keskustelemaan järkevästi. Eikä se ole mulle aikoihin puhunut kuin humaltuneena.

Elämänlaatuni on ollut huomattavasti parempaa ilman sitä. Tavallaan ikävää sanoa, että elämäni on parempaa ilman jotakuta, kun elämässäni ei muutenkaan ole mitenkään liikaa ihmisiä. Välillä pelkään, että jään kokonaan yksin, että onnistun karkottamaan ihmiset ympäriltäni. En voi ketään pakottaa mihinkään ja jokainen, joka on osa elämääni, on sitä vapaaehtoisesti.

Elämä siis tosiaan vaatisi superihmisen kykyjä.

Tässä blogissa on hassua se, että aloitin tämän kun vielä asuin äidin luona, olin juuri päässyt tai pääsemässä irti eräästä tuhoisasta suhteesta ja juuri tavannut Kulkijan. Kävin läpi aikamoista tunnemyrskyä ja olin ihan teini, kakara siis vielä.
Nyt olen aikuinen nainen, elän oman perheeni kanssa kolmensadan kilometrin päässä sieltä, missä tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kirjoitin. Perheeseeni kuuluu Kulkija ja kaksi koiraa, Mosu ja Susi.

Tuntuu, etten ole vuosien aikana muuttunut yhtään, mutta muutosta on kuitenkin tapahtunut hyvin paljon. Olen kasvanut henkisesti sellaiseksi, että en tarvitse jatkuvasti jonkun hyväksyntää teoilleni, vaan pystyn elämään oman tahtoni mukaan. SE tuntuu hyvältä.

Jos sydämessä ei ole rakkautta, niin elämä on tyhjää. Ei ole unia, eikä tarinoita. Ei ole mitään.

With the lights out, it’s less dangerous.

Puolentoista vuoden jälkeen taas koulun penkillä. Tunsin vapautuneeni, päässeeni irti joistain vanhoista kahleista, kun jätimme Etelä-Suomen taaksemme elokuun alussa. Nyt lähestymme loppua ja syksyn aloitusta.

Viikolla ei saa aikaiseksi mitään, koska väsyttää. Herään myös usein aiemmin kuin kello antaa luvan, joka ei iltapäiväväsymystä ainakaan helpota. Tai puuduttavat päivät ylipäätään. 8 tuntia kun istuu perseellään ja tuijottaa eteen taululle, alkaa olemaan iltapäivästä jo melko torkussa. Sellaisena kotiin ja jos erehtyy sängylle, siitä ei ylös pääse.

Viikonloppunakaan ei saa aikaiseksi mitään. Ei huvita lähteä mihinkään, vaan haluaisi olla vaan kotona.

Pyrstöä odotan. Kaikki energiani on suunnattu sen odotukseen. Viikot menevät koulun takia nopeasti, äsken oli viikonloppu ja ennen kuin huomaakaan, on taas viikonloppu.

Jos minä jotain haluaisin, niin nukkua.

With your blood only shall my blood unite.

Unohdin ilmoittaa palanneeni takaisin. Harjoitus itsessään oli voimauttava kokemus. Yhdessä tekeminen tuntui hyvältä. Löysin hyvin Säkylään, vaikka sitä ehkä eniten jännitinkin.

Vaikka koko juttu ei kestänytkään kuin viikonlopun, se oli kuitenkin samalla niin tavattoman hektistä, että tuntui, kuin olisi ollut poissa viikkokaupalla. Tuntui hassulta, että kaikki ne pelot, jotka ovat hallinneet elämääni niin tavattoman pitkään, olivat yhtäkkiä huitaistu pois, kaikki yhdellä kertaa. Yhtäkkiä sitä olikin täysin normaali ihminen.

Kävin syömässä Rumpalipojassa ja nukuin 8 vieraan ihmisen kanssa samassa tuvassa. Olin itsepuolustus- ja hätäensiapukoulutuksessa fyysisessä kosketuksessa toisen, vieraan ihmisen kanssa. Enkä missään vaiheessa tuntenut ahdistusta tai pelkoa. En ajatellut missään vaiheessa, että selviänköhän nyt tästä ja tuosta.

“Siviilielämään” on ollut totuttautuminen, maanantai oli todella hämmentävä, kun kukaan ei kailottanut käytävässä “Komppaniassa herätys! Valot tupiin!”. Toisaalta suorastaan pursuan hyvää oloa, intoa ja motivaatiota.

Ilmoittauduin jo syksyn harjoitukseen ja sain paikankin kohtuullisen suositulta kurssiltakin. Hyvä minä.

Ylihuomenna kadotaan K-Suomeen koko lauma.

Toivottavasti ei ole liian inhottavaa sanoa, että olen onnellinen.

TJ 1

Tukehdun tähän jännitykseen. Ei ole enää mitään tekemistä. Rinkan pakkaan vasta iltasella, jotta kaikki tulee varmasti mukaan, sillä pitää noita vaattehia kuivatella…

Ajattelin klo 1900-2000 käydä nukkuilemaan, herätä kolmelta. Unta siis tulisi jotakuinkin 7-8 h, sikäli jos ylipäätään pystyn jännitykseltäni nukkumaan. Äiti sanoi tulevansa hakemaan 0345. 0430 nousenkin sitten bussiin. Tai ainakin näin olen suunnitellut.

On toisaalta huvittavaa, että olen odottanut kaikkea suurella innolla ja nyt alkaa kuumottelemaan sitten niin, että miksi menen sinne. Ylipäätään äkilliset mielenvaihdokseni asian suhteen ovat huvittavia. Pelosta intoon ja taas takaisin. Välillä ei tunnut miltään, ei jännitä ja yhtäkkiä taas tuntuu tukehtuvansa siihen paikkaan. Mahassa muljahtelee ja tuntuu, ettei pysty syömään tai keskittymään mihinkään, koska jännittää.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan ole tuntunut siltä, että menisin lukkoon, että kaikki into ja jännitys olisi niin ylikuormittavaa. En tiedä, että johtuuko se sitten siitä, että olen oppinut käsittelemään tunteitani vai sitten siitä, että haluan tätä, no, niin paljon kuin tätä voi haluta.

Ei pelkästään turvallisuuden takia, vaan osin senkin, että oppisin ottamaan itsestänikin vastuuta, haastamaan itseäni, kohtaamaan asioita, jotka pelottavat.

Hyvillä mielin olen lähdössä. En malttaisi odottaa. Keksin bussimatkallekin tekemistä; piirtäminen. Puhelin saanee olla rauhassa ja akku pysynee kohtuu täytenä.

Voi jännitystä.

Vaikka tämä onkin armeija –kategoriaan sijoitettu, kyse ei silti varsinaisesti ole armeijasta, vaikka meno taitaa melko sotilaallista ollakin. En vain jaksa luoda tämän takia uutta kategoriaa, en edes tiedä miksi sen nimeäisin… vapaaehtoinen maanpuolustus?

Listan rustailua; mitä täytyy muistaa tehdä ennen lähtöä...

Tj 4

Näihin aikoihin perjantaina olen jo matkalla kohti Forssaa, josta jatkan Säkylään, jossa olen perillä aamupäivällä.

Seiskää kanssani.

Engel

But I believe that they are free.

En muista milloin olisin kirjoittanut kunnolla mitään. Milloin olisi ollut oikeasti jotain sanottavaa. Eikä tämä tarkoita sitä, että olisi huonoa, jos ei ole sanottavaa. Minun kohdallani se yleensä merkitsee sitä, että kaikki on hienosti, kun en koe tarvetta avautua minnekään.

Eikä sillä, että menisi huonosti sen takia, että päätin kirjoittaa. Olen onnellinen ja voin hyvin.

Tj 5 ja en kai olisi syksyllä uskonut, että päädyn lähtemään Naisten Valmiusliiton harjoitukseen. En meinannut edes uskaltaa ilmoittautua ja toivoinkin tavallaan, etten tulisi valituksi, koska minua pelotti. Alussa oli pelkoa, välillä todella irrationaalista sellaista. Tuntuu oudolta ajatella, että millaisen tunnemylläkän olen käynyt läpi. Mutta tärkeintä on se, että olen menossa sinne. Haluan sitä enemmän, kuin pelkään.

Asiat taas toisessa kädessä eivät ole menneet lainkaan siten kuin olisin toivonut – en saanut ensimmäiseen opiskeluvaihtoehtooni edes haastattelukutsua, myöskään kesätöitä ei ole tiedossa. En edes tiedä toteutuvatko muut opiskeluvaihtoehtoni. Mutta yritän elää hetkessä ja olla stressaamatta asioista, joihin en tällä hetkellä voi missään määrin vaikuttaa. Toiset ovat ehkä hyvillään siitä, miten opiskelukuvioni nyt nasahtivat, heidän mielestään en kyseiselle alalle kuuluisi. Suokoon heille heidän mielipiteensä – he eivät tiedä, mitä minä sisälläni tunnen. Heillä ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.

Hetkittäin tajuan miten sulkeutunutta ja yksinäistä elämää loppupelissä ylipäätään elän. Haluaisin nähdä ihmisiä, käydä ulkona ja kaupungilla kuten joskus ennen. Haluaisin ystäviä, kuten joskus oli. Sitten taas, en kuitenkaan kaipaa mitään hössötystä, tai ihmissuhdedraamaa. Totean olevani tyytyväinen nykyiseen, vaikka sosiaalisesti aktiivisempi elämä ei tekisi pahaa.

Painonpudotus on ollut olematonta vuoden alusta. Oli varsin merkittävää ymmärtää, että ongelmani ei ollut liian vähäinen liikunta, vaan vääränlaisen ruoan syöminen. Liikuntaan on helppo motivoitua, mutta mitä vittua voi tehdä hyvän ruoan edessä? Siihen sortuu tahtomattaan, ilman kontrollia. Se on riippuvuus, jonka kanssa on pakko oppia elämään, koska ilman ruokaa ei kuitenkaan voi elää.

Välillä olen ollut siinä tilassa, että suklaa korvaa seksin ja kaiken vääryyden maailmassa. Mitä vittua oikeasti. En halua olla mikään ruoan orja. Asialle on helppo nauraa, sitä on vaikeaa ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.

Miten monta kertaa olen tänäkin keväänä luvannut itselleni, etten syö enää ikinä, ja kuitenkin päivät ovat olleet toistensa kaltaisia – ei ahmimista, mutta jatkuvaa periksi antamista mieliteoilleen. Sitten on niitä hetkiä, kun haluaa vain paeta ruokaa ja jääkaapissa pelkkää ahdistusta, ruoan välttelyä.

Sitten on valvottuja öitä, joita ei osaa selittää itselleen. Jännittää törkeästi. En tiedä, miten nukun seuraavana viikkona. Miten voin saada unta, kun vain mietin, että löydänkö oikeaan bussiin, osaanko oikeaan paikkaan, minkälainen koko viikonloppu tulee olemaan.

Eikä sekään kai ole muuta, kuin yritys todistaa itselleni, että minä hengitän vielä ja olen vahvempi, kuin kukaan koskaan osaa arvata.

I'm bored your shit, life.

♥

Huojuvat keulat

Haluan lukea.

 

Yö oli kietoutunut harsopilveen kun kävin koiran kanssa ulkona. Oli lämmin, mutta palelin silti hieman. Jostain syystä olo on haikea, kaipaan mummia.

Haluaisin metsään, mutta turhaudun vielä näihin nietoksiin. Viikonloppuna menetin varpaankynteni metsälle ja toinen runnoutui kengässä kävelykelvottomaksi. Maiharit ovat vielä sairaslomalla ja odottavat uutta vahaa pintaansa.

Pelkään sitä miten kauan tämä blogi on ollut olemassa. Aikaa ei tunnu kuluneen paljoa, mutta samalla kuitenkin sitä on kulunut aivan liikaa. Sekin tuntuu kierolta, että jos kaikki olisi mennyt silloisten suunnitelmien mukaan, valmistuisin tänä keväänä luonto-ohjaajaksi.

Mutta mikä on tilanne?

Olen taas hakeutumassa yhteen oppilaitokseen ja vaikka muuta päätin syksyllä, näyttää tulevaisuuteni taas olevan luonnonvara-alalla…

Rossinpojalle Rossinkylältä

Ilman sinua
olen kuin
hapeton tila

planeetta ilman vettä
sammuneen tähden aurinkokunnassa

Olisin kuollut
kuin kivi
peittynyt kadonneen elämän pölyyn
ja haipumassa pimeyteen itsekin

Olisin vain savuavia raunioita
palava maa
olisin entropia
ja minuun mahtuisi kaikki se tyhjyys
jonka voit avaruudesta kerätä

Olisin karannut asteroidi
kellumassa kohti ajattomuutta
ja ei-mitään
eksymässä pois
vailla painovoimaa

Olisin kompassi
joka ei tiedä suuntaa
jossa neula pyörii loputtomiin

Ole minulle
painovoima ja magneettikenttä

Loiston valo horisontissa
pitkän tuuliajon jälkeen

kyyneleideni myrkky

Muistan vieläkin kuuman ja hyttysten täyttämän kesän 2010.

Miten voisinkaan sitä unohtaa.

Muistan myös sen kenkälankilta, hieltä ja pölyltä tuoksuvan sotilaan, jonka viereen samaan sänkyyn kaivauduin viikonloppuisin…

Jo nyt kaipaan suudelmia kanssasi, kätesi kosketusta lantioni kaarella.

Olen niin täynnä tuskaa.

Sinun jälkeesi ei tule muita. En halua muita.

Kiitos kaikesta. Minä rakastan sinua silti.

Minun vuoteni 2013 tulkoon sisältämään seuraavaa;

- opiskelupaikka ja sitä myötä myös panostusta sitä kohtaan
- Joikun kanssa tokon alokasluokka, viimeistään syksyyn mennessä
- tavoitepainoon!
- enemmän huomiota parisuhteelle
- ystävien laiminlyönti loppuu, sovittuihin tapaamisiin mennään eikä keksitä tekosyitä
- elämä hallintaan
- sosiaalisten tilanteiden pelko hallintaan
- ongelmien pakoilulle tulee päätös

Maailman paras joululahja

Olet sinä, rakkaani.

En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin olen sinun kanssasi. Ensimmäinen joulu sinun kanssasi tuntui monien vuosien jälkeen joululta. Oli ihana herätä sinun vierestäsi, maata siinä. Ei ollut kiire minnekään. (Muualle kuin imuroimaan… Niitä hetkiä, joille voi nauraa loppuelämän.)

Oikeastaan, meidän alkuumme palatakseni, olen vasta alkanut nauttimaan elämästä sinun tultua osaksi elämääni.

En unohda ikinä sitä tunnetta, kun ensi kertaa kohtasimme. Kun näin sinun kävelevän minua kohti bussiasemalla, kasvoillasi leveä virnistys. En unohda sitä, miltä kätesi tuntui kädessäni. Enkä liioin sitä, miten turvalliseksi tunsin oloni kanssasi kesäyössä.

Enkä koskaan unohda sitä, miltä tuntui nojata sinuun bussiasemalla ja miten Yön Rakkaus on Lumivalkoinen soi taustalla, lähellä olevasta konsertista johtuen.

Ne kaikki yöt sinä syksynä vierelläsi, olivat jotain paratiisimaisella tavalla ihanaa. Kaikki pois lähtösi samalla tavalla pakahduttavaa ja aina ensimmäinen vuorokausi oli pelkkää itkemistä ja ahdistumista yksinäisyydestä ja siitä, että seuraavaan tapaamishetkeen oli niin pitkä aika vielä.

Yöt lähelläsi eivät tunnu enää samalta, vaan joltakin paremmalta. En tiedä mitään ihanampaa kuin kaivautua viereesi peiton alle, tuntea kuinka kätesi kiertyvät ympärilleni. Rakastan kuunnella hengitystäsi niinä hetkinä kun en saa unta ja makaan vain hereillä.

Tunnen oloni turvalliseksi kanssasi.

Tämä on kolmas yhteinen joulumme. Uutta tässä on se, ettei se ole samanlainen kuin aikaisemmat. Olemme tänäkin jouluna yhdessä, mutta se on erilaista yhdessä oloa. Emme ole enää ihastuneita, vaan rakkaus on sitoutunutta ja vakinaista. Kestävää ja taipuisaa.

Tältäkään joululta en odota muuta, kuin sitä, että saan viettää aikaa rakastamani ihmisen, sinun, kanssasi.

Olet rakkainta minulle. Tärkeämpää kuin mikään muu ja haluan, että voisit olla onnellinen kanssani. Nauttia näistä joulun pyhistä ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Muistaa vain sen, että olemme olemassa toisiamme varten.

Minä rakastan sinua, kulta.

Mukavaa joulua.

Rakas Kulkija

Älä sano minulle, että hyväksyt minut sellaisena kuin olen, jos et sitä aio tehdä. Minä itken paljon ja en voi tunteilleni mitään; ne tulevat ja menevät. Ne eivät oikeuta sinua olemaan ilkeä minulle.

Jos minun kanssani on kerran niin kamalan paha olla ja en mielestäsi huomioi sinua tarpeeksi, en pakota sinua jäämäänkään. Tämäkin taas osaltaan liittyy hyväksymiseen. Sellainen minä olen, etäinen ja vaikeasti lähestyttävä. Viihdyn yksin, omassa seurassani, ajoittain ehkä jopa liikaa. Mutta tukehdun liialliseen läheisyyteen; tarvitsen tilaa ympärilleni.

Mikään ei silti muuta sitä, että olen sinun. Meidän väliimme ei ole tulossa ketään, eikä mitään. Enää edes koirat eivät ole minulle niin tärkeitä ja merkityksellisiä, kuin sinä.

En pysty tällä hetkellä näkemään itseäni seksuaalisena olentona, sillä kaikki mitä näen itsessäni, on vain tämä pullataikinamaisen löysä ja venyvä keho. Se oksettaa minua. Yritän kuitenkin tehdä jotain sen eteen. Lihavuus on kai ollut se merkittävin asia, jonka vuoksi välttelen läheisyyttä. Kuinka välillä toivoisin olevani jotain muuta. Mutta en ole ja muuksi tämä löllyvä läskikasa ei muutu, ellei tee jotain. Minä taistelen. Todella kovasti.

Vaikka pystyisin seisomaan vahvana koko maailmaa vastaan, siihen en valitettavasti sinun edessäsi kykene. Jos sanot jotain ikävää, se uppoaa aina syvälle. Tämä ei ole ensimmäinen ilta, jona harkitsen ihoni auki leikkaamista. Rangaistusta siitä, että en voi olla juuri sellainen nainen, kuin sinä haluaisit minun olevan. Rangaistusta siitä, että en ole parempi sinulle.

Minä en jaksa kipua. Välillä tuntuu, että tämä ei ole oikea hetki elämässäni parisuhteelle. Tosin, jos ei nyt, niin sitten ei koskaan. Sinun jälkeesi ei tulisi ketään. Eläisin elämääni eteenpäin ja keskittyisin opiskeluun, työhön ja uran luomiseen. Ne minulle tälläkin hetkellä merkitsee, vaikka se ei kai siltä näytäkään. Niistä kuitenkin toistuvasti haaveilen ja niitä minä mietin. Etenkin sitä, missä minä olen ja mitä minä teen ensi syksynä.

Minun kanssani ei ole pakko olla, jos siltä tuntuu. Olet vapaa lähtemään heti, kun siltä tuntuu.

Jos rohkeutesi ei riitä, minäkin voin pakata tavarani ja siirtyä pois saastuttamasta elämääsi tämän enempää.

Olen pahoillani kaikesta.

yksinäiset väittelyni kanssa hulluuden

Suojeleva pala hopeaa on ollut poissa sydämeni lähettyviltä liian kauan. Olo on tuntunut perin alastomalta ilman sitä. Sen tuttu paino on puuttunut.

Koira on käpertynyt keräksi. Se iltaisin hourailee kivuissaan rakastamisesta ja astuu väkisin pikkulapsia.

Joskus vajoan omaan pienuuteeni ja panikoin, koska en halua epäonnistua.

Kai minun pitäisi alkaa taas meditoimaan. Istua pimeässä huoneessa ja laskea sydämenlyöntejä silmät kiinni.

En tiedä mitä minun pitäisi kirjoittaa suojattomuudessani. Tiedän asioita, joiden tietämisellä ei ole merkitystä.

Joinakin hetkinä on vain turha taistella vastaan; sinua käytetään kuitenkin, teitpä minkä teit.

En tiedä vieläkään mitä on Vapaus ja sitä minä kai lähdinkin etsimään aloittaessani Sinfonian.

Joskus on kai vain parempi sulkea mielestään ne asiat, joita ei voi muuttaa tai unohtaa täysin.

Pysyä jatkuvasti liikkeellä, ja paeta.

En tahtoisi olla täysi ääliö.

Siinä minä seison. Tai oikeastaan kävelen, kohti kotia. Vanha puminretale tepastelee vieressäni, ei kisko tai pyri minnekään. Kulkee vain.

Jostain takaani kuuluu kaiun säestämänä rääkyvän paimenkoiran epätoivoinen mölinä. Kuin se yrittäisi sanoa, että älä jätä minua. Se tuntuu tavallaan liikuttavalta, että jokin olento saattaa pitää minusta noinkin paljon. Mutta todellisuudessa se tuntuu vain oksettavalta. Se on riippuvainen minusta. Riippuvaisuus ei ole ikinä hyvä. Se ahdistuu, kun joku toinen taluttaa sitä, tai vie sen pois minun luotani. Se ei ole terveellistä.

Sinä hetkenä vihasin itseäni. Kävellessäni. Vihasin sitä mitä olen, sitä mitä minussa on. Vihasin omaa sukupuoltani, naiseuttani. Vihasin olla nainen. Vihasin myös sisälläni olevaa heikkoutta. Mietin, että millä sellaisenkin saa kaivettua ulos itsestä. Millä sen voi puristaa pois, kuin finnin. Ruoskia sen kuoliaaksi. Mitä tahansa. Haluan eroon siitä.

Mietin, että olisin varmasti ollut onnellisempi miehenä. Ehkä olisin erilainen, täysi peilikuva itsestäni.

Tuntuu, että muut ihmiset saavat elämän näyttämään niin kamalan helpolta. (En väitä, että se olisi sellaista ollut – enhän minä näe kenenkään elämästä kuin nykyhetken ja sen mukaan pyrin olemaan arvioimatta henkilöä.) Koen saavani ponnistella elämäni eteen kohtuuttoman paljon. Aina tulee paskaa niskaan, vaikka en sitä pyydä. Kaikki mitä olen aina toivonut, on ollut se, että saisin olla ja elää rauhassa, omana kummallisena itsenäni. En kaipaa ketään tuomitsemaan, arvostelemaan tai muutakaan. Haluaisin vain olla ja yrittää rakentaa itselleni sellaista elämää, jota haluan elää.

Heikkous, jonka koiratkin minussa aistii, mietin, että voivatko ihmisetkin aistia sen? Olemme kuitenkin mekin pohjimmiltamme eläimiä ja vaikka suurin osa ei ehkä nykyään osaa enää käyttää vaistoaan ja aistejaan, niin eikö silti periaatteessa olisi mahdollista, että minä haisen heikolle, jonka vuoksi paskaa tulee niskaan kerta toisensa jälkeen?

Eivät koiratkaan epätasapainoisen – heikon – lajitoverin päätä silitä ja säälittele. Kyllä ne kiinni käyvät, jos toinen ei pysty, osaa toimia niiden pelisääntöjen mukaan.

Tunnen itsekin, että minussa on vikaa. En ole ehjä, enkä tasapainossa. Toisena hetkenä uskon itseeni ja seison ylpeänä, varmana itsestäni. Toisena hetkenä haluaisin vain vajota lähimpään suohon, pois näkyviltä, pois elämästä. Paeta, kuten olen aina paennut.

Toisaalta huomaan itsessäni muuttuneen paljon asioita, mutta silti tuntuu, että vähäistenkin asioiden muuttaminen on työn ja tuskan takana. Uuvuttavaa.
Onnistuminen on toisaalta palkitsevaakin, mutta välillä tuntuu, että “palkka” vaivaan nähden on varsin mitätön.

Esimerkiksi kampaaja-aika mitä en saa varattua, vaikka miten yritän. Unohdan sen tahattomasti, tuntuu, että soittaminen maksaa enemmän, kuin se euforia siitä, että on taas vaihteeksi sellaiset hiukset, joista tykkää ja voi taas hetken aikaa olla tyytyväinen ulkonäköönsä.

Pelkään välillä antavani periksi, luovuttavani ja samalla ajatus periksi antamisesta saa minut taistelemaan. Tavallaan kai tarvitsen pohjalle putoamista, jotta pystyn hakkaamaan päätäni seinään vielä senkin jälkeen kun sattuu.

Välillä pelkään, että tuhoan läheisteni elämää olemalla, no, tällainen, tarvitseva ihminen. On vaikeaa tuoda omat tarpeensa julki, sillä ei kukaan ole niistä ennen välittänyt. Koen syyllisyyttä siitä, että elän oman tahtoni mukaan ja tavoittelen elämää, jollaista haluan elää. Kuin tekisin pahankin rikoksen muita ihmisiä kohtaan.

Se heikkous, tahdon siitä eroon.

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Toisin sanoen, sosiaalinen fobia, sotketaan usein ujouteen tai arkuuteen, mutta eroaa niistä siten, että kanssakäymispelko on liiallista tai kohtuutonta. Sen voittaminen on usein erittäin vaikeaa.

Oirehtiminen ja tilanteet, joissa sosiaalista pelkoa esiintyy, ovat yksilöllisiä. Pelkoa on hankala hallita, tai se saattaa jopa estää siitä kärsivää henkilöä elämästä normaalia elämää.

Toisinaan henkilö tiedostaa oman pelkonsa kohtuuttomuuden ja epärealistisuuden, mutta siitä huolimatta ei pysty hallitsemaan pelkoa ja pääsemään pois sosiaalisen pelon aiheuttamasta kierteestä; äkäisesti tavaroita paiskova ja nyöseästi vastaava kaupankassa saattaa saada henkilön tuntemaan, kuin vika olisi hänessä ja usein sosiaalisesta pelosta kärsivä syyttääkin tilanteessa itseään, jolloin sosiaalisten tilanteiden epämiellyttävyys ruokkii itseään ja kasvaa.

Näissä tilanteissa normaali henkilö ajattelee kassatyöntekijällä olleen huono päivä tai välttämättä ei edes noteeraa työntekijän ärtymystä.
Henkilö sosiaalisen pelon kanssa saattaa pyöritellä tilannetta mielessään montakin päivää ja miettiä, mitä hän teki tilanteessa väärin, ymmärtämättä kuitenkaan sitä, että tilanne ei alunperinkään johtunut hänestä, vaan kaupan kassaihmisellä todellakin oli vain huono päivä.

Moni sosiaalista pelkoa kokematon ei välttämättä pysty ymmärtämään miltä tuntuu, kun kaupassa hipelöit tavaroita hyllyssä ja yrität tehdä ostopäätöstä ja luoksesi pölähtää yhtäkkiä yli-innokas myyjä, joka apua tarjottuaan ja sinun siitä kieltäydyttyä, jääkin hönkimään niskaasi siihen muutaman metrin päähän, tekemättä yhtikäs mitään muuta, kuin tarkkailemaan sinua ja mahdollista avun tarvettasi. Siinä vaiheessa mielesi tyhjenee, unohdat mitä olit tullut ostamaan ja menet lukkoon. Tuijotat eteesi ja yrität muistaa, mutta ajatuksiisi ei mahdu kuin selkäsi takana kyttäävä myyjä ja päätät liueta pois kaupasta.

Tilanne saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta on usein sosiaalisia tilanteita pelkäävälle arkipäivää ja oikeasti ahdistava tilanne.
Jotkut fobiasta kärsivät ehkä pelkäävät soittaa ja ottaa vastaan puheluita, tai tirkistelevät ovisilmästä ennen ulos lähtöä, että rappukäytävässä ei varmasti ole ketään. Toinen taas ei ehkä pysty syömään julkisesti, tai ei pysty käyttämään julkisia käymälöitä. Tai vieraille ihmisille puhuminen jännittää niin paljon, että on pakko näytellä olevansa puhelimessa, jotta ei tarvitsisi kommunikoida vieraan ihmisen kanssa nyökkäystä enempää.

Jotkut kuitenkin ovat pelkonsa kanssa sinut, pystyvät ehkä nauramaan jälkeen päin hassuille tilanteille, joita sattuu ja muutenkin tiedostavat pelkonsa kohtuuttomiksi ja yrittävät päästä pelkoaan niskan päälle.

Anna siis anteeksi minulle, kun ensi kerralla väistän katsettasi, tai ehkä pyydän sinua seuraksi jonnekin, koska tarvitsen henkistä tukea, vaikka en sitä ääneen sanoisikaan. Anna myös anteeksi, jos en vastaa puhelimeen tai soittamisen sijaan laitan sähköpostia tai tekstiviestin. Minua oikeasti pelottaa, ahdistaa tai vain jännittää liikaa, enkä voi sille mitään.

Olen oikeastaan yllättynyt siitä, että en ole kokenut kovinkaan suurta pettymystä itseäni kohtaan nyt kun ihan virallisesti lopetin koulun. Ajoittain tajuan, että olen opiskelupaikaton ja joidenkin mielestä ehkä jopa ns. “tyhjän päällä”. Minusta ei tunnu, että olisin tyhjän päällä. Kulkijan syliin on aina pehmeä pudota.

Olen jopa erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen; jopa siihen, että joudun ottamaan etäisyyttä vanhempiini ja vaikka se aluksi tuntuikin aika kamalalta ajatukselta, ymmärsin, että se on hyväksi itselleni. Ymmärsin myös, että ehkä en ole ikäisekseni riittävän itsenäinen, vaikka se tavallaan on asia, jota olen aina tavoitellut. Haluan pärjätä omillani.

Tuntuu siltä, että maailma on alkanut avautumaan minullekin. Etenkin noiden Turvallisuus & Puolustus 2012 –messujen jälkeen. Tavallaan odotan, että olisi jo kevät, jotta voisin hakea ja jännittää sitä, että pääsenkö opiskelemaan. Pelätä pahinta ja toivon parasta.

Koulun lopettaminen oli fiksuin teko tähän mennessä. En minä ollut valmis sinne. En voi tietää olenko valmis vielä ensi vuonnakaan, mutta aina saa ja voi yrittää. Mutta kai tämä oli se henkisen kasvunkausi, jota sisimmässäni odotin aikaisemmin. Ehkä tunne “minun kasvettava” enteili tätä hetkeä, kun alan oppimaan itsenäisemmäksi ja kohtelemaan itseäni paremmin.

Minun on ollut hyvä olla useamminkin kuin olen tänne jaksanut kirjoittaa. Ahdistus vain on asia, joka vaatii yleensä tulla kuulluksi ja päästä pois, siinä missä hyvän olon parantava voima hyväilee sisintä ja siitä tykkää nauttia itsekseenkin.

Odotan 22. päivää. Haluan puhua. En muista milloin olisin halunnut puhua aikuisen ihmisen kanssa mistään elämääni liittyvästä. Olen aina ollut sitä sorttia; “mene pois, ei kuulu sulle” – vaikka en ole edes osannut huolehtia tai antaa muiden huolehtia itsestäni.

Vaikka silti vihaan sitä, että jotkut huolehtivat vain työkseen, mutta niitäkin on, jotka oikeasti haluavat tietää, miten minulla menee. Niitä, joiden neuvot ovat henkilökohtaisia, eivätkä vain viranpuolesta annettuja.

epätoivo

don’t waste your time on me?

Jos jotain inhoan, niin tätä epäuskoa itseäni kohtaan. Tänään on taas tuntunut, ettei minusta ole mihinkään. En jaksa uskoa, että on.

Ymmärsin miksi turvallisuus ja puolustus kiehtoo; se totuus siitä, että olen tuntenut oloni turvattomaksi silloin kun asuin vanhempieni kanssa. Tavallaan se on läsnä vieläkin, vaikka sinällään oloni ei ole uhattu tai pelokas. Turvattomuus johtuu enemmänkin minun ja vanhempieni suhteesta. Silloin joskus osastolla tunsin oloni todella turvattomaksi, kuin olisin ollut tulilinjalla jatkuvasti, ilman suojaa.

Turva-ala ajatuksena tuo turvaa. Tavallaan kai tiedän, mitä haluaisin tehdä. Mutta ainoa kysymys on se, pystynkö ikinä saavuttamaan sitä. Aikaisemmin tuntui, etten jaksa olla koulussa ja nyt olen tehnyt varsin vakaan päätöksen siitä, että ehkä ensi keväänä haen. Samalla on pelottavaa miettiä miten kauan oikeasti on siihen, että astun palvelukseen – siihen ei nimittäin ole enää todellakaan pitkä aika. Minua pelottaa, myönnettäköön se. Pelkään epäonnistumista, sitä ettei minusta kuitenkaan olisi täyttämään omia haaveitani. …vai ovatko ne edes omiani… en tiedä.

Ymmärsin myös sen, että omat vanhempani ovat vahingollisia minulle. En haluaisi, mutta joudun ottamaan vielä enemmän etäisyyttä heihin. Itseni ja oman hyvinvointini vuoksi.

En oikeastaan jaksa miettiä tulevaisuutta, ennen kuin olen saavuttanut kaksi seuraavaa etappia. Mielessäni on jonkinlainen kartta, mutta en tiedä uskallanko suunnistaa sen mukaan.

Kerrankin kun olisin varma jostain, en uskalla elää sen mukaan.

Hyvä olo ja itsevarmuus kestivätkin jo liian pitkään. Ehkä tämä on ansaittua.

Tällainen mitätön raukka kun olen.

sotilaallinen kriisinhallinta

Tulipahan käytyä siellä TuPu-messuilla. Minulla oli jopa kivaa ja tunsin saavani vain enemmän motivaatiota mitä armeijaa kohtaan tulee. Tunsin varmuutta ja halua, uskoa siihen, että pystyn.

Sitten tulen kotiin. Innoissani kaikesta. Sitten minun ajatukseni tallotaan maan tasalle, mitätöidään, vähätellään.

Arvatkaa kyynelieni katkeruus.

Siellä oli niin erilaisia, mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä. Kaikki niin asiallisia, kohtelivat kuin aikuista, tarjosivat tietoa, olivat rohkaisevia ja kannustavia. Motivoivia. Miksi läheiseni – tai osa heistä – eivät voi olla samanlaisia?

Miksi pitää aina ensimmäiseksi vähätellä ja lytätä.

Tulen kuitenkin onnistumaan, sillä olen tarpeeksi hullu uskomaan, että onnistun.

EN tarvitse siihen muita, en muiden hyväksyntää.

Ei tarvitse kaukaa etsiä syytä vainoharhaisuudelleni. Toivoisin, ettei se olisi verissä, mutta kasvatuksessa ainakin.

Toisaalta sama jääräpäisyys loistaa. Neuvojen vastaanottamattomuus. Ei ole vaikea nähdä, kenen tytär oikein on..

Kuitenkin sisimmässäni haluaisin olla täysin eri ihminen. Kaikkea sitä, mitä en ole. Tuskin ikinä olenkaan.

Joskus toivoisin, että minullakin olisi ollut samanlaiset vanhemmat, kuin tuntemillani ihmisillä; yhtä lämpimät, välittävät, tukevat.

Kaiken sen sijaan sainkin painostavat, häpeävät, hyljeksivät ihmiset. Kaikki ne toiveet, joita en ole onnistunut täyttämään ! Enkä ole silti vieläkään oppinut elämään itselleni.

Enkä ole kasvanut aikuiseksikaan näiden vuosien aikana. Tunnen itseni vieläkin 15-kesäiseksi tytönhupakoksi, vaikka jokin silti jossain on jollakin tavalla muuttunut.

Välillä tuntuu, että täytyisi päästä jonnekin pois, missä olisi tilaa huolehtia itse itsestä.

Tavallaan inhoan sitä, että minusta on kasvatettu suorituskeskeinen mielistelijä. Se on johtanut siihen, että en tee elämässäni mielestäni mitään oikein, enkä jaksa enää yrittää ja ryven tässä itsesäälissä, tietämättä totellako omaa vai toisten tahtoa. Jos sellaista omaa tahtoa minulla edes on.

Jopa se, että koiralla on maha sekaisin, saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi koiranomistajaksi – minusta siis ei edes ole ruokkimaan ja hoitamaan nelijalkaista… miten minusta siis mihinkään muuhunkaan olisi.

Jatkan siis pakomatkaani vielä. Vaikka kaikki varastetut unelmani yhä kummittelevat mielessäni. Sen vielä sanon, että mielestäni on ikinä, milloinkaan, missään tilanteessa väärin sanoa nuorelle ihmisille, että sinusta ei ole täyttämään omia unelmiasi.

Siksi minusta ei tullut, eikä ikinä tule, astrogeologia.

kauniit rakkaustarinat

Tunnen itseni näkymättömäksi. Olen odottanut, että olisi jotain kerrottavaa, mutta mitään ei tule. Pää pysyy tyhjänä silloin kun mieliala on jotenkuten maan päällä lipuva. Sitten kun se maa tulee vastaan, on helppo myöntää kaikki virheensä ja se, että tarvitsee ehkä jonkun ulkopuolisen apua. Vaan kun en osaa ottaa apua vastaan.

On oikeasti ollut paha olla. Ollut jo pidemmän aikaa. Kaikki tuntuu mustalta ja tunnen epäonnistuneeni. Tuntuu vaikealta nousta sieltä syvänteistä, vaikka mieli keveänä se ei vaikeuksia tuotakaan. Silloin ei tosin tuota vaikeuksia edes uskoa siihen, etteikö minusta vielä olisi johonkin. Mutta kuten sanoin; kun maa tulee vastaan, ei ole pois pääsyä.

Nautin monista asioista, joita teen. Minusta on ihanaa elää; silti on jokin lähtemätön minussa, joka heittää varjonsa todellisuuteni päälle. Myönnän taas eläneeni enimmäkseen pääni sisällä ja olleeni varsin väsynyt kommunikoimaan, sen tähden, etten jaksa todellisuutta. Vaikka ei tämä niin karseaa ole, muuten kuin yksinäisyyden osalta. Mutta sekään ei muutu, jos en itse tekisi sille jotain. Mutta en osaa.

Näkymättömyyden tunne tulee siitä, että kukaan ei huomaa olemassa oloani. Tuntuu, että saan koko ajan taistella, että tulen huomatuksi ja kuulluksi. Silti tuntuu, etten tule siltikään.

Olen harkinnut hankkiutuvani eroon facebookista, nähdäkseni, että kuinka moni oikeasti jää sen jälkeen. Kuinka moni pitää yhteyttä sen jälkeen. Tuskin kovin moni, kun nytkään ei pidä kukaan… ja koen itse sen uuvuttavaksi, että joudun roikkumaan ihmisissä ja lähes kerjäämään nähdyksi tulemista. En halua sitä. Haluaisin, että edes joskus minulla olisi ystävyyssuhde, joka perustuisi vastavuoroisuuteen; saisin siis oikeaa vastakaikuakin joskus.

Joku viisas joskus sanoi, että uhrautuvaisuudesta joutuu kärsimään, että se polttaa loppuun. Minun myönnettävä, että se henkilö oli oikeassa.

Silti en pääse eroon syyllisyydestä, joka tulee siitä, että koen kääntäväni selkäni ihmisille.

Ehkä suurin syy näkymättömyydelle onkin se, että en itse huomaa itseäni?