If you want loyalty, get a dog. If you want loyalty and attention, get a smart dog.

Jos ei nyt, niin milloin sitten?

Pitkään jatkuneen jahkailun ja epämotivoitumisen vuoksi sain viimeinkin suurimman osan raha-asioistani hoidettua. Lisäksi päätin kunnostautua ruokavaliollisesti ja yrittää löytää jostain motivaatiota liikkumiseen. SEN lisäksi päätin, että selvitän kouluhommat vasta loppukuusta. Nyt on kesä ja haluan nauttia siitä. En jaksa tätä jatkuvaa stressiä ja ahdistusta jostain aivan helvetin turhanpäiväisestä (mitä ei alunperinkään tarvitsisi kärsiä, jos hoitaisi ne asiat ajallaan... note to self).

Toissa iltana hajosin henkisesti aika pahasti. Kaikki näytti todella synkältä ja itkin sängyssä kippuralla pääni kipeäksi. Pitäisi kai useammin romahtaa, koska se loppujen lopuksi on melko puhdistavaa. Jos vaan siis selviää siitä ahdistuksesta, mikä siihen vaaditaan, hengissä. En ollut varma jaksanko aamuun. Nukahdin kuitenkin lopulta.

Ruokavalion kanssa painimiseenkin innostuin lähinnä siksi, että stressi aiheuttaa kipuilua kyljessä, huono ruokavalio ei auta siinä yhtään ja eilen oli taas jotain ihan ihmeellisiä tuntemuksia, jotka alkoivat pelottaa. Senkin tajusin, että voin pilata itseni täysin, jos en edes yritä kunnostautua. En voi enää jatkaa näin ja se alkutalven sairaalaepisodi oli yksi varoitus siitä. Mulla on kuitenkin unelmia, joita haluan vielä tavoittaa ja se ei onnistu, jos kroppa on rikki. Tai onhan se jo rikki, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin se voisi olla.

Lisäksi syksyllä pitää mennä lääkäriin ja verikokeisiin kuitenkin, tämän haimavaivan takia, joten olisi kai ihan suotavaa jos kolesteroliarvot olisivat pysyneet edes paikallaan ja olisin ehkä saanut painoakin hieman pois. Pitäisi myös kysellä ehkäisykuvioista, sillä kondomit ovat perseestä ja tarvitsen hormoneita, koska kierto venyy aivan ihmeellisiin mittoihin. Viimeisin oli taas jotain lähemmäs 40 päivää. En muistanut laittaa kalenteriin, milloin aloin vuotaa, joten en osaa tarkalleen sanoa miten pitkäksi se venähti... Pff. Olen jokseenkin kyllästynyt tähän oikuttelevaan kroppaani. Toki nuo kierrot voivat venyä stressin takia, mutta en jaksa uskoa, että olisin joka kuukausi niin stressaantunut, että ne vaan pitenisivät siksi. Tai siis, kun tuntuu, että ne eivät ikinä lyhene. Pysyvät samassa tai pitenevät, harvoin toisin päin.

Mitä tähän iänikuiseen laihdutusprojektiini tulee, otin tänään ns. "viimeisen" kerran painon ylös ja tarkoitus olisi punnittautua vasta kuukauden päästä. Sillä välin ajattelin hyödyntää mittanauhaa ja opetella pois tuosta vaa'an palvomisesta, se kun ei sinällään ole tähänkään asti tuottanut mitään hyvää. Sen lisäksi pitäisi jotenkin kyetä unohtamaan suurin osa kaikesta painonpudotustiedosta mitä on tullut imettyä vuosien varrella päähän. Yritän opetella tähän uudestaan. Lähden ihan yksinkertaisesta: syön ns. "puhtaasti" ja juon paljon. En ajatellut laskea kaloreita, vaan kuunnella enemmän kroppaani.

Kuten yksi hyvä nettiystäväni sanoi: "jos ei nyt, niin milloin sitten? et tule nuorentumaan tästä enää!"

Ahdistaa

Life has never thrown me lemons.

Tunnepuoleni on kylmentynyt. Joku väittäisi kai masennukseksi, mutta en koe olevani erityisen masentunut. Ahdistunut ja stressaantunut sitäkin enemmän. Sosiaalisten tilanteiden pelko on ollut päällisin osin hallinnassa, olen kokeillut käsikauppatavaraa nimeltä Antistress ja totesin sen toimivan. Eihän se ahdistusta poista, mutta tekee toimintakykyisemmäksi ahdistuneena. Vaikka en sinällään tiedä hyödyttääkö se mitään, sillä hoidan asiat sitten vaikka paniikkikohtauksen partaalla. Olen kaksi vuotta sitten viimeeksi saanut paniikkikohtauksen. Mitä ikinä teenkään, teen sen ainakin oikein.

En ole varma, uskonko erityisherkkyyteen, sillä ongelmani ovat aina muistuttaneet paljolti autismia, mutta en kuitenkaan ole autistinen tai ainakaan kukaan ei ole sitä minulle ikinä diagnosoinut. Löysin toisen neurologisen poikkeavuuden joka on samassa osassa aivoja, kuin autismi: ADHD.

Moni ajattelee ADHD:n sähköjänismäisenä ympäriinsä sinkoilijana, joka ei voi olla paikallaan, vaan jotain on pakko tehdä koko ajan. Mutta se on hyperaktiivisuutta, eli se "H", jonka minulta voi ottaa melko lailla pois. Käytöksessäni on joitain hyperaktiivisia piirteitä, mutta ne ovat loppujen lopuksi aika vähäisiä siihen nähden, kuinka paljon tarkkaavaisuus- ja keskittymiskyvyn puolella on puutteita.

Tai kyse ei ole niinkään puutteista, vaan enemmänkin siitä, että huomaan _kaiken_ mihin normaali ihminen ei välttämättä kiinnitä huomiota, mikä puolestaan häiritsee keskittymistäni siihen mitä olin tekemässä. Toisaalta olen taipuvainen autistiseen "hyperfocukseen", eli voin keskittyä niin intensiivisesti johonkin mistä pidän, että en rekisteröi lainkaan ympäristöäni tai ajankulua tai välttämättä yhtään mitään muuta.

Lisäksi muukin oireisto sopii elämääni kuin nyrkki silmään. Ymmärrän elämääni täysin toisella tavalla. Olen paininut nyt sen ajatuksen kanssa, että pitäisikö lähteä lääkäriin. Toisaalta diagnoosin hankkiminen kuulostaa rasittavan työläältä prosessilta, enkä tiedä onko minulla energiaa siihen juuri nyt.

Enkä tiedä onko siitä mitään konkreettista hyötyä elämääni, kuten esimerkiksi lääkitystä tai jotain valmennusryhmää. Voiko tämänkään kanssa oikeastaan edes elää muuten kuin opettelemalla elämään? Ainakin aion yrittää. En tiedä mitä muutakaan tekisin.

Olen myös paljon miettinyt sitä, miksi persoonallisuustyyppini on muuttunut INFP:stä INTP:ksi. Jos se kerta voi vaihtua, voinko tietoisesti pyrkiä sellaiseen muutokseen, että se vaihtuisi taas?

I viittaa introverttiuteen. Mutta suurin osa sosiaalisista vaikeuksistani johtuvat sosiaalisten tilanteiden pelosta. Voinko siis oikeasti olla ekstrovertti? Miellän itseni ambivertiksi, koska tykkään vuorovaikuttaa ihmisten kanssa, mutta tarvitsen omaa aikaa palautuakseni tilanteista. Sen olen tiennyt, että sosiaalisten tilanteiden pelko uuvuttaa, koska kropalla on aiheeton hälytystila päällä. Mielenkiintoista miettiä, sinällään.

Ajauduin tuuliajollani takaisin pajalle. Jostain syystä päätin myöntää kärsiväni sosiaalisten tilanteiden pelosta ja erityisherkkyydestä alkuhaastattelussa. Erityisherkkyydestä sen takia, etten halunnut tuoda ilmi epäilyäni ADHD:n puoleen, koska totuttelen vasta siihen ajatukseen. Erityisherkkyys sinällään selittää osan outouksiani, kuten ahdistavat tilanteet, joiden käsitteleminen on hankalaa ja aiheuttaa joskus oikosulun.

En muista kokeneeni pitkään aikaan suurempaa loukkausta kuin sen, että haastatteleva henkilö tarjosi sosiaalisten tilanteiden pelkoni tueksi jotain hemmetin ryhmätoimintaa pajalla, jotta voisin parantaa sosiaalisia taitojani. Vai mitähän vittua se sanasta sanaan sanoikaan. Vastasin kuitenkin takaisin, että sosiaalisissa taidoissani ei ole mitään vikaa. Haastatteleva henkilö ei oikein uskonut siihen, ilmeestä ja reaktiosta päätellen.

Mutta miellän itseni tilannetajuiseksi, kohteliaaksi ja empaattiseksi henkilöksi.

On siinä kai sekin, että en välttämättä halua tehdä jossain orjapajalla olemisesta enää vaikeampaa kuin se nyt on ja sitä se on, jos johonkin ryhmäleikkeihin ruvetaan pakottamaan.

En tiedä voiko sos. pelkoani saada tästä enää parempaan jamaan, sillä nykyään se ei ole muuta kuin lievää heilahtelua hyvien ja huonojen päivien välillä. Joskus kauppaan meno ahdistaa ja toisena päivänä ei. Vähän kuin mieliala yleensäkin; tuskin kellään pelkkiä hyviäkään päiviä on, aina mukaan mahtuu niitä huonojakin. Olen oppinut elämään sen kanssa ja tulen toimeen sen kanssa, kuitenkaan sen rajoittamatta toimintakykyäni tai elämääni millään tapaa. Tuskin olisin selvinnyt maanpuolustusharjoituksistakaan, jos olisin huonossa jamassa.

Seuraava haasteeni onkin sitten AD(H)D ja sen kanssa elämään oppiminen, nyt kun sen tiedostaa.

Taannottain totesin jollekin tuntemattomalle netissä, että miten elämäni olisikaan tylsää ilman pientä paniikkikohtausta pizzaa puhelimitse tilatessani! (Haha, not gonna happen, like, ever.)

I feel sick.

Lupasin mennä tänään kahville äitini luo. VW tulee myös. Ja koirat.
Heräsin hieman ennen aikojani ja aloin märehtimään arvottomuuden tunnettani. Osittain kai johtui jälleen yhdestä VW:n linkittämästä työmainoksesta, osittain IG:ssa törmäämääni kuvasta.

Piti olla aikaa märehtiä tätäkin yksinään ja kunnolla, mutta äiti laittoi juuri viestin, että tulee kohta hakemaan meitä, joten nyt sillekään ei sitten ole aikaa. Tunnin verran siinä menee ennen kuin se tänne ehtii, mutta silti.

En saanut taaskaan kurssia valmiiksi. Tällä kertaa siitä tuli tosin O ja minulla on vuosi aikaa saada se valmiiksi. Syksyllä oli muistaakseni uudestaan tämä kurssi, joten minulla on ihan hyvät mahdollisuudet ehtiä ajoissa. Nyt ei vain ollut voimaa vääntää sitä loppuun. Olen myös todella epävarma seuraavasta jaksosta, enkä haluaisi ajatella sitä, sillä tällä hetkellä pelaaminen kiinnostaa minua enemmän kuin mikään "tulevaisuuteen sijoittaminen".

Tuntuu jatkuvalta uskottelulta itselleni, että tämä on vain tulevaisuuteen sijoittamista, mutta alan epäillä omia tarkoitusperiäni. Olen ollut puoli vuotta koulussa ja minulla on 2½ kurssia valmiina, nekin kaksi kurssia on vain hyväksikatsottuja. Olen toki ollut 2 kk vakavasti sairas tuosta 6 kk, joten en tiedä voiko minulla edes olettaa olevan energiaa opiskella. Tai siis, lienee kai ihan luonnollista, että oma terveyteni ja hyvinvointini kiinnostaa enemmän kuin se fakta, että pitäisi painaa kursseja kasaan, kuten alun perin oli tarkoitus.

Näitä aamuja kun edellisenä yönä on pelannut liikaa, juonut liikaa pepsiä ja pitäisi muka saada itsensä liikkeelle ennen iltaa. Nesteenvähyys oksettaa. Käytännössä kärsin krapulasta. Melkein, mutta en ihan kuitenkaan. Alkoholiahan en voi loppuelämäni aikana juoda, mutta se ei ole suuri menetys, sillä en ole sitä tähän ikäänkään mennessä nauttinut juuri lainkaan. Alkoholismista ei ole vaaraa siis minun kohdallani. Enkä pysty erinäisiä ruoka-aineitakaan enää nykyään syömään kuten ennen. Sokerista tulee kipuja ja huono olo, rasva suurina annoksina nautittuna aiheuttaa kipuja.

Haluaisin uskoa, että tällä kaikella on jokin syvempi tarkoitus, mutta en ole siitäkään enää varma. Minulla on ollut viime aikoina vaikeaa uskoa yhtään mihinkään, sillä alan pitää itseäni ja omaa älyllisyyttäni epäuskottavana, jos uskon johonkin muuhun kuin tähän hetkeen. Tiedät mitä tarkoitan.

Kyseenalaistan nykyään liikaa asioita ja nykyään helposti myös itseäni.

Mutta minun täytyisi jo valmistautua. Jääköön tämä tarinatuokio tähän. Jatkan ehkä kun palaan tai todennäköisesti en - pelaan sitten kun palaan, ellen mene nukkumaan.

Prove you exist

My heart is with Brussels.

Sairaalatarinoita pt. 2

Ylläripylläri, olen yhä elossa.

Sain uuden kipukohtauksen edellisen kirjoituksen jälkeen ja päädyin osastolle 15. päivä helmikuuta. Vietin siellä noin 1,5 viikkoa, ensin tarkkailussa ja sen jälkeen sisätautien vuodeosastolla, vaikka olisin oikeasti kuulemma kuulunut kirurgiselle.

Noin 1,5 viikkoa sitten pääsin lopulta kotiin. Diagnoosiksi sain akuutin haimatulehduksen sekä triglyseridemian. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että toivun ennalleni, ehkä jopa niin hyvin, etten tarvitse lääkkeitä myöhemminkään elämässäni. Sitä tosin edellyttää se, että ruokavalion muutos pitää triglyseridit kurissa ja jos se ei pidä, olen lääkityksellä lopun ikääni.

Toistaiseksi kuitenkin kohdallani on valtaisa riski sairastua uudestaan haimatulehdukseen, saada sydänkohtaus tai aivoinfarkti.

Ensi viikolla on kontrolliverikoe ja siitä kaksi viikkoa eteenpäin on verikoe ja ultraääni.

Maksastani tehty löydös on todennäköisimmin fokaalia rasvoittumista, eikä kasvain.

Jään siis, monen iloksi ja monen suruksi, edelleen henkiin.

Sairaalasta pääsyä seuranneena viikonloppuna olinkin jo suden kanssa treeneissä. Kotiuduin treeneistä riutuneena ja umpiväsyneenä. Totesin, että minun on opeteltava täysin uudenlainen oleminen ja eläminen, sillä kroppa ei enää kestä muutamaa tuntia ilman ravintoa tai edes nestettä. Nestettä pitäisi muutenkin juoda yli kaksi litraa, jotta haima pysyisi kunnossa. Tein saman virheen treenien jälkeen ja lähdin parin tunnin lenkille valmistautumatta kunnolla - palasin sieltä jälleen huonovointisena, joskin ruoka ja vesi paransi oloani välittömästi.
Kolmatta kertaa en enää toistanut samaa virhettä, vaan nautin välipalaksi pari löytämääni proteiinipatukkaa, jotka olivat ravintoarvoiltaan kelvollisia uuteen ruokavaliooni, hieman salaattia ja pullon Pepsi Maxia, eräällä koko päivän kestäneellä ostosreissulla, jolloin tuli jahdattua puutteellisia artikkeleita ympäri kaupunkia. Yllättäen nämä puutteelliset artikkelit koskivat pääasiassa koiraa. Yksi oleellinen tavara jäi hankkimatta, nimittäin häkki, mutta noin muuten sain päivitettyä treenikamat 1.0 treenikamoihin 2.0. Nyt pitäisi olla sellaiset vermeet, että kelpaa keskittyä treenaamiseen.

Ostin rakkaalle koiralleni myös viilentävän makuualustan, jonka hankkimista olen harkinnut vain hieman vajaan vuoden.

Mitäs muuta?

Sain taas retkeilukuumeen ja rupesin suunnittelemaan varusteiden hankkimista. Halusin vaeltamaan viime kesänäkin, mutta en omannut oikeanlaisia varusteita. Kallein ostos tulee olemaan makuupussi. Noin  muuten ajattelin pärjätä pressulla, köydellä sekä trangialla, kuten eräällä maanpuolustuskurssilla oli teemana.

Kouluunkin pitäisi palata jo 14.3. enkä tiedä vielä otanko verkko-/etäkursseja, vai menenkö ihan tunneille. Olo on hieman sellainen, etten tiedä jaksanko vielä nähdä ihmisiä saati pyöräillä 4xviikossa kaupunkiin ja takaisin, mutta tässä on aikaa vielä suunnitella asioita.

Toipumista pidän kuitenkin tärkeimpänä. Olen kyllä siis liikkunut ja sain lääkäriltä ihan jopa luvan liikkua niin paljon kuin mieli tekee, koska se auttaa triglyihin. Olen hieman jopa juossutkin, lähinnä tosin vain kokeillakseni, että saanko kipuja. Mitään hulluja repimislenkkejä en ole vielä uskaltanut kokeilla, mutta lähes päivittäin olen kävelyllä käynyt oman olon ja jaksamisen mukaan.

Noin muuten laumallani on kaikki kuten pitää ja arki on tällaista hiljaiseloa. Ei mitään ihmeellisyyksiä suuntaan tai toiseen. Tyydyn tällä hetkellä tähän.

Miten niin muka olen hemmoteltu?

R10.4

Se tunne, kun kukaan ei tiedä mikä on vialla.
Heräsin noin viikko sitten yöllä aivan jumalattomaan kipuun vasemmalla puolella vatsassa, suhteellisen ylhäällä. Aamuun mennessä särkikin jo koko vasenta puolta kropasta.

Vietin muutaman päivän ensiavussa ennen kuin pääsin osastolle, jossa vietin alle vuorokauden tippaletkussa kiinni, ennen kuin laittoivat kotiin antibioottien kanssa.

Verta on otettu niin paljon, ettei enää löytynyt kunnollista suonta kyynärtaipeesta, joten viimeisimmän kerran verta otettiin ranteesta.

Olen saanut uusia elämänkokemuksia tietokonekerroskuvauksen ja ultraäänen muodossa. Parin viikon päästä on vielä magneettikuvaus.
Vatsasta ei kuitenkaan löytynyt muuta kuin turvotusta ja jokin epämääräinen löydös maksasta.

Pelottavaa, ellen sanoisi.

Mörkö istui rinnan päälle ja hokee mulle:
"läski, läski, läski, läski, läski..."

Älä nyt saatana hyperventiloi.

Keep on keeping on.

Ei ole olemassa välitilaa. Joko välitän tai sitten en. Kyllästyin etenemään paniikista paniikkiin ja vain päätin, että en välitä enää.

Joten en välitä.

Samalla väsyn siihen, että en ole tässä maailmassa tarpeeksi. Jaan itseni kolmen miehen kanssa, jotta unohtaisin hetkeksi todellisuuden. Geralt of Rivia pitää seuraa silloin kun kyllästyn Dexterin verileikkeihin ja Dexterin puoleen käännyn silloin kun Geralt of Rivia, Butcher of Blaviken, White Wolf turhauttaa. Sitten on tietenkin VW. Elämäni ainoa, todellinen mies, jonka läheisyys on yhtä taianomaista kuin kuvitteellisten sankareiden, mutta paljon, paljon todellisempaa.

Pyysin apua, mutta en saanut sitä. Täytyy siis vain "yrittää yrittämistä", "jatkaa jatkamista". Mitä se nyt sitten ikinä suomeksi onkaan. Keep on keeping on.
En puhu tarpeeksi suomea nykyään, vielä vähemmän kirjoitan sitä.

Kirjoittamiseen olen hukuttanut aikaa ja tunnetiloja. Aloin lukea siinä toivossa, että inspiroituisin jostain ja saisin jatkettua paria novelliani - kuten arvattua, turha toivo. Ajattelin myös aloittaa kirjallisuusblogin, mutta en ole keksinyt sille hyvää nimeä. Se olisi nimenomaan vain kirjallisuusblogi; kertoisin elämästäni kirjailijana, antaisin neuvoja, arvostelisin kirjoja ja muiden ihmisten novelleja, jos joku sellaisia sattuisi lähettämään. Vähän kaikkea siihen liittyvää. En tiedä itsekään vielä.
Aktivoiduin viimein Goodreadsin suhteen. Yritin sitä joskus käyttää, mutta sieltä ei löytynyt puoliakaan kirjoista, joita olin lukenut, joten en aloittanut sen käyttöä. Nyt olen joitakin löytänyt ja aloitin sen käytön.

Toivon vain, että tämä harmaus sulaisi pois. Haluaisin olla läsnä, mutta se on tällä hetkellä liikaa vaadittu. Kaiken pakeneminen on niin paljon helpompaa.

Pakeneminen on ainoa tapa säilyä hengissä. Paetessa vain välimatkalla on väliä.

Stop it, please.

Näin unta armeijasta. Veljeni ja rakkaani veli olivat siellä, minäkin olin siellä. Se oli outoa. Veli ei tule menemään armeijaan ikinä, rakkaan veli menee maanantaina, minä menen vuoden tai kahden päästä, riippuen muusta elämästäni. Rakas on sitä mieltä, että hän pystyisi järjestämään asiat niin, että pääsisin jo nyt ja näyttäisin ammattimaiselta. Ei se kuulemma vaadi kuin muutaman puhelinsoiton.
Mutta kuten sanoin hänellekin, en halua mennä kesken koulun, haluan mennä sinne sen jälkeen, koska haluan jäädä sinne töihin. En halua palata välillä siviiliin toimittamaan valmiiksi jotain, minkä valmiiksi saaminen on yhtä tuskaa. Ainakin tällä hetkellä.

En pidä siitä, että pääni näyttää kuvia, jossa koen tätä omituista onnellisuutta. Tuntuu, että tällä hetkellä mikään ei motivoi, enkä ole varma, että mitä minun pitäisi sen suhteen tehdä.

Hengitän ja se on kai tällä hetkellä ainoa asia, jolla on mitään väliä.

340 euroa olen uhrannut vapaaehtoiseen maanpuolustukseen kahden viimeisen vuoden aikana. Kolmas vuosi alkaa, ilmoittauduin taas keväiseen harjoitukseen ja jos sieltä irtoaa paikka, tekee se 400 euroa ilman matkakustannuksia.

Rakastan sitä, mitä teen, vaikka mielihyvän saaminen onkin ollut vaikeaa ja raskasta viime aikoina.

Mutta minun on uskottava itseeni ja siihen, että kaikki kääntyy lopulta minun voitokseni.
En tiedä miten, mutta jotenkin.

Trying desperately to get my shit together.. *boom* a depression? Wtf.

En tiedä mitä päässäni on tällä hetkellä menossa.

Sen tiedän, että olen helvetin kyllästynyt tähän olotilaan. Olen helvetin ahdistunut 24/7 ja nyt lisäksi olen joko masentunut tai sitten tämä on vain jokin hormonikuoppa tai sitten kaamosmasennus. Onhan tätä jatkunut jo pidempään, mutta tuntuu, että olo on vain pahentunut joulukuun aikana. Enkä tiedä miksi - kaikki pitäisi olla reilassa; minulla on mahdollisuus kouluttautua, "työpaikka", parisuhde ja kuljen tavoitettani kohti tasaisen varmasti.

Totesin, että koulu on liian raskasta. Edes nykyisessä muodossaan, siihen päälle työkkärin pakkotyö, jonne on pakko valua paikalle. Kouluun ei ole, koska verkko- ja etäkurssit. Koulua siis voi helpottaa, mutta orjatyö on vitun orjatyötä.

Anoin sossusta bussikorttia, mutta olen varma, että ne on sitä mieltä, että eiei. En saanut edes rahaa talvivaatteisiin, joten nyt kuljen laina-/lahjoitusvaatteilla, jotka hajoavat päälleni... Tarvitseeko sanoa, ettei lainavaatteisiini kuulu talvitakki?

Sain myös 150 euroa yhdistetyksi syntymäpäivä- ja joululahjaksi isältäni. Olen 91% varma, että sossu ottaa sen huomioon tulona ja sitten tilanne on se, etten ole edes saanut mitään lahjaa. Minun kun piti käyttää se niin, että voisin aloittaa tankotanssin uudestaan, sillä sitä olen kaivannut aivan tajuttomasti viimeaikoina. Tosin, sekin raha on nyt huvennut 85 euroon, sillä jouduin ostamaan ruokaa ja lääkkeitä, joten mitään lahjaa ei ole edes ollutkaan...

Kaikki menee vitun elämiseen. Mistään ei jää mitään, että voisin pitää välillä huolta itsestäni ja tuntea oloni hyväksi tai kauniiksi tai ostaa edes vitun vaatteita. Eikä vika edes ole rahankäytössäni, sillä suurin osa menee vuokraan, loput pakollisiin laskuihin ja koiraan. Lopuilla onkin sitten jo pakko ostaa ruokaa.

Taloudellista tukea on haettu ties sun mistä vitusta ja nyt harkitsen jo sitä, että tarvitsen apua pitääkseni itseni kasassa, sillä ainoa asia, mikä tässä maailmassa tuo yhtään mitään mielihyvää on rakkaani - seksi, läheisyys ja yhdessäolo, yhdessä tekeminen ylipäätään. Kaikki muu on tasaisen paksua, harmaata liejua.

Välillä tekee niin tiukkaa, että saa edes yhtä bensatankillista laina-autoon, jotta voisin käydä rakkaani ja koirien kanssa kätköilemässä. Mutta sen kympin uhraaminenkin bensaan on joskus (=aina?) hankalaa. Arjesta on siis helvetin vaikea päästä hetkeksi eroon, näistä maisemista ei pääse eroon ja tästä olosta ei pääse eroon.

Hoen pääni sisällä, etten jaksa elää. Jos tätä oloa jatkuu vielä pitkään, päädyn samaan osoitteeseen kuin siskoni - kirkon kiviaidan taakse.

Muistelkaa edes hyvällä. Minä yritin.

Ei oo ihme, että huollot kestää näin.

Koko vuosi on ollut omituinen, en sanoisi huono, sillä olen oppinut paljon itsestäni sekä muista ihmisistä, mutta omituinen kuvaa sitä hyvin. Se on mennyt nopeasti ohitse, enkä ole oikeastaan edes huomannut sitä.
Mutta olen tosiaan selviytynyt ja saanut elämäni omituisesti järjestykseen, vaikka alkuvuodesta tuntuikin, etten yhtään tiedä mistä ja miten aloittaisin.

Helmikuussa tulin takaisin kotiseudulleni hämmentyneenä ja yksin kahden koiran kanssa. Olin asunnoton. Ainoa päämääräni oli saada elämäni kasaan. Kesään mennessä minulla oli oma asunto ja pian huomasin myös seurustelevani taas. Keväällä pysyin kai parhaiten kasassa sen takia, että minulla oli koira ja rupesin taas treenaamaan aktiivisesti. Iso kiitos tietysti kuuluu myös ystävälleni, jonka seura oli varsin voimauttavaa ja, jota ilman olisin tuskin selvinnyt. Monet illat istuttiin ABC:llä parantamassa maailmaa, lenkkeiltiin koirien kanssa ja ylipäätään tehtiin kotiaskareita yhdessä.

Tämän viikon maanantaina jatkoin opiskeluitani, joista sain hyväksiluettua muutamaan kurssin lentokonepapereillani. Olen aikuislukiossa. Eli olen jälleen matkalla kohti omaa päämäärääni ja tavoitettani. Tätä kestää pari vuotta, kirjoitan itseni ylioppilaaksi ja lähden armeijaan... Pari vuotta, jos sitäkään.

Synnyin sotilaaksi, tai jos en syntynyt, niin isä on ainakin propagandallaan sellaisen minusta tehnyt, enkä jaksa hävetä sitä enää. Se on juuri sitä, mitä minä haluan elääkseni tehdä. Onnistuin jopa löytämään miehen - ihan vahingossa - jolle maanpuolustus on elämäntapa ja, joka tukee minua tavoitteissani parhaalla mahdollisella tavalla.

Voisiko elämä enää täydellisempää olla?







Syksy on noin muuten kulunut mm. radioamatöörikurssilla, sekä kahdella maanpuolustuskurssilla, joista ensimmäinen oli Helsingin edustalla Kuivasaaressa ja toinen Tikkakoskella Ilmasotakoululla - siellä, minne minäkin joku päivä menen.

Pysytään motivoituneena:

Therian, otherkin

Jos en olisi meditoinut, olisin väittänyt sitä uneksi.

Lyhyt meditaatio kutsumiseen, aurinkoinen ja lämmin kesäpäivä. Olemme suojassa metsän sylissä. Minä ja leiskuvasilmäinen kaksoisliekkini.

Toinen shamaanirumpuineen ja sanattomine lauluineen. Rytmi porautuu vereeni, selkärankaani ja hetkessä olen toisaalla.

Luminen metsä, yönkarkea pakkashanki. Minä sutena ja jievja, valkoinen ajoporo oikealla. Juoksu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu shamaanirumpujen hakatessa tahtia askelillemme. Kuulen läähätyksen, tunnen lihasteni työn.

Susi on yhä siellä. Toisella puolella.

En ole unohtanut miten muuttua.

Mistä tiedät olevasi oikean ihmisen kanssa?

Siitä, että hän saa sinut tavoittelemaan unelmaa, josta olit jo luopunut.

Siitä, että hän saa sinut uskomaan jälleen itseesi ja kykyihisi.

Siitä, että hän ei tuhoa itsetuntoasi, vaan nostaa sitä.

Siitä, että hän saa sinut huomaamaan hyviä puolia itsessäsi ja arvostamaan niitä.

Siitä, että hänen seuransa ei ole kuluttavaa, vaan se lataa akkuja.

Life 2.0 is compatible with Niehku 2.0

Maakuntamatkailua ja uusi koti.
Olen onnellinen.

Valmistautukaa käynnistämään Elämä 2.0.

2 soulless creatures finding each other, Satan smiled on this day.