Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa.

Nykyään tuntuu, että enemmän ja vähemmän kaikesta saan jonkinasteisen epätoivon päälle. Haluan eteenpäin, teen töitä päästäkseni elämässäni eteenpäin ja silti tuntuu, että tämä on kuin seisoisi tervassa. Mikään ei johda mihinkään ja on vaikea pysyä positiivisena ja uskoa siihen, että tämä ei ole lopullinen tila. Ei henkisesti, fyysisesti, sosiaalisesti, psyykkisesti, taloudellisesti, yhteiskunnallisesti tai edes maailmankaikkeudellisesti.

Lihaton lokakuu(ko)

Miksi elämässä pitää valita ajankäyttö työn, opiskelun, harrastusten ja sosiaalisen elämän väliltä? Miksi en voi saada kaikkea?
Tällä hetkellä painan menemään olemattomalla sosiaalisella elämällä. Aamulla salille, kotiin, kouluun, kotiin ja loppuillan saatan ehkä pysyä hereillä, jos tarpeeksi yritän, mutta useimmiten en. Osittain kofeiinittomuudella (tai ainakin sen lopettamisen yrittämisellä) on asiaan vaikutusta. Sorruin tosin taas ostamaan muutaman energiajuoman varalle, jos vaikka haluaisin elämältä muutakin kuin työtä, salia, koulua ja koirahommia.

Jotta arki ei kärjistyisi tylsyyteen ja saisin jotain jännittävää vaihtelua elämääni, nyt kun sosiaalista elämää ei ole, ajattelin kokeilla jotain niinkin hurjaa kuin lihatonta lokakuuta. Tämä tosin tarkoittaa erittäin tylsästi vain lihan syömisen lopettamista, sillä mulla on tuolla vielä noin kilon pönttö heraproteiinia, joka on kyllä niin arvokas, etten suostu heittämään sitä pois ja osittain salin takia sitä on pakko kuluttaakin. Tavoite on siis simppelisti olla ilman lihaa kuukauden verran ja, jos se tuntuu hyvältä, mikään ei estä sitä jatkamasta kuukauden jälkeenkin.

Pitkästä aikaa juhlin sitä, että mun paino ei ole kuukauden aikana noussut kuin 0,7 kg.

Ajatusvirtaa

Laitan ruokaa puoli viisi aamulla. En ole syönyt kunnolla. En muista edes milloin. Nyt olisi kuitenkin hyvä hetki. Olen onnellinen, monestakin syystä. Pieni pala rauhaa ja onnea.

Puhelin surahtaa pöydällä, ilmoitus sovellutuksesta. Näytöllä näkyy kysymys:

"what do you want to say to the person who bullied you?"

Mietin, mutta mitään sanottavaa ei tule mieleeni. Ei mitään sellaista, mitä haluaisin niiden ihmisten kanssa jakaa. Ei yhtään mitään.

Yhtäkkiä vain tajuan, ettei minulla ole enää sanottavaa. Olen rauhassa. Olen antanut anteeksi. Olen mennyt eteenpäin elämässäni.

Tai pakkohan minun on ollut, ei kai ole kovin tervettä jos lähes 25-vuotias roikkuisi yli kymmenen vuoden takaisissa asioissa. Mutta niin ei ollut silloin kun aloitin tämän blogin, noin kahdeksan vuotta sitten.

Joskus se matka, minkä olen kulkenut, hämmentää. Kykyni sisäiseen rauhaan hämmentää. Silloin tuntui, että sisälläni oli vain pelkkää myrskyä. Jotakin levotonta ja rauhatonta, täysin kesyttämätöntä. Ehkä tämä kaikki löytyy yhä minusta, mutta ne ovat muuttaneet muotoaan joksikin sellaiseksi, mitä minä voin hallita.

Elämässäni oli vaihe (jonka olemassa olosta kai tämä blogikin kielii) ja se oli vaihe, jolloin oli paljon sanottavaa ja halusin sanoa paljonkin. En ehkä ääneen kaikille, mutta hiljaa itselleni.

Ajatukseni ovat aina olleet sellaisia, että ne rauhoittuivat, kun ne sanotaan ääneen. Mutta koska en ole hyvä puhumaan tai järin supliikki, eikä minulla useinkaan ole ketään, kelle näitä ajatuksiani jakaisin, blogista tuli sellainen. Kirjoittaminen oli pitkään tapa hiljentää tuo sisäinen myrsky. Tai onhan se edelleen. Yksi parhaista asioista, joita pystyn housut jalassa tekemään.

Mutta ehkä minulla ei ole enää tarvetta kirjoittaa blogia, ainakaan samalla tavalla kuin menneisyydessäni, koska sisälläni ei ole tätä raivoavaa ja riehuvaa myrskyä. Ei salamoita, ei vesisadetta, ei myrskytuulta.

Sisälläni on auringon kultainen säde suuren kuusen kaarnan pinnalla. Hiljainen, verkas aamu ja huurteisia kasveja. Kylmä aamu, josta on kuoriutumassa loppukesän kuumannihkeä päivä. Tuulessa ehkä aavistus talvea ja syksyä. Olen elokuu. Päivisin ja öisin on lämmintä. Öisin näkee tähtiä.

Loppujen lopuksi en ole ihan varma mitä höpötän, mutta minusta tuntuu, että olen jättänyt jotain taakseni ja saavuttanut jonkin oleellisen etapin. Toisekseen, halusin kai kertoa, että olen onnellinen. Juuri nyt, tässä hetkessä, itseni kanssa. Koiran kanssa. Tässä aamussa.

Antakaa minun olla rauhassa.

Ehdin kotiin juuri ennen kuin alkaa sataa. Olen ollut viikon poissa. Kotona näyttää samalta kuin lähtiessä. Edes uniini tullut vesivahinko ei ollut tapahtunut. Sotkuisempaa täällä on kuin muistin, mutta kaikki on kyllä muuten kunnossa. Ainakin jollakin tasolla.

Tiedän, että selviän, vaikka elämä kaataakin legoja olohuoneeni lattialle. Yritä astua legon päälle ja olla huutamatta.

Ylipäätään yritä olla huutamatta, jos tekee mieli huutaa.

Välillä haluaisin taantua ja satuttaa itseäni, mutta jokin sisälläni sanoo, ettei se ratkaise mitään.

Pelaan aivan tajuttomia määriä. Suurimmaksi osaksi se on kai ollut jatkuvaa pakenemista ja tunteiden turruttamista. Ihmisten ja tuntemisen välttelemistä.

Sosiaalisin asia, mitä tietokoneella nykyään teen, on wikisivustojen ylläpito ja editointi. Sen lähemmäksi ihmiset eivät pääse, enkä minäkään halua mennä.

Kesä tuli huomaamatta ja ulkona tuoksuu huumaavalta. Koira nauttii pyörälenkeistä, uimisesta ja öisistä käyskentelyistä hiljaisen pellon reunalla.

Olen joskus pahoillani siitä, etten pysty olemaan onnellisempi.

On niin monta syytä kaivata ja ikävöidä ja surra.

Erityisesti surra.

Olen toisinaan myös pahoillani siitä, etten saa tekstiä aikaiseksi. En saa kirjoitettua lähes yhtään verrattuna siihen, mitä blogin alkuaikoina. En halua pitää päiväkirjaa, en halua kirjoittaa tekemisiäni burgerimaisen säntillisesti minuutti minuutilta mahdollisimman realistisesti kuvattuna, en löydä päästäni mitään purettavaa, sillä useimmiten en tunne mitään. Ja toisinaan, vain pelaan päiväkausia. Ja ylläpidän ja editoin kun kyllästyn pelaamiseen.

Meitä on jäljellä enää kaksi.

Kuulunko tänne

On ollut vaihteeksi melko avuton olo. Naishenkilö kehui minua nätiksi ja ajoin siltä istumalta itseni kaljuksi. Enimmäkseen oloni on outo. Kuin en tietäisi mitä oikein haluan. Itsestäni, elämästäni.

Yritän kertoa ihmisille, että päässäni tapahtuu jotain outoa, mutta en oikein löydä sanoja. En tiedä miten sanoisin ihmiselle, jonka kanssa olen pari vuotta ollut yhdessä (ja tilanne on tällä hetkellä todella monimutkainen selittää muutenkin), että haluaisin tyttöystävän. Yritin kertoa, mutta käänsin sen lopulta joksikin 3some-vitsiksi, koska pelkäsin liikaa reaktiota. Haluaisin pitää hänet elämässäni, mutta haluaisin myös naisen elämääni.

Haluaisin kaiken. Molemmat parisuhteet. Samalla en halua yhtään mitään, vaan pois päältä, toiseen universumiin.

d i s t a n c e

Missing you comes in waves.
Tonight I'm drowning.

Rakensinko turhaan sinun varaasi ja saanko pettyä.

Ihmissuhteeni eivät ole tyydyttäviä. 

Kaikki neljä sanaa, jotka saan synnytettyä valkoiselle sivulle. Tunnen pettymystä, koska ihmissuhteeni eivät tyydytä älyllisiä ja emotionaalisia tarpeitani.

Ihmissuhteeni ovat turhauttavia. Lisäksi mielessäni pyörii eräs nainen töistä ja en tiedä mitä päässäni oikein tapahtuu. En sanoisi ihastuneeni, sillä ajatukseni eivät ole romanttisia, tai no, ainakaan seksuaalisia.

Haluaisin kai vain tutustua... vai ihastua?

Ennen niin viheliäiset maanantait... Nyt odotan niitä. Koska hän.

Hänen seuransa piristää. Silti aistin hänessä jotain herkkää, ehkä rikkinäistä, jonka toivoisin voivani tehdä ehjäksi. Mustasukkaisuus siitä, että hän puhuu jollekin toiselle, istuu jonkun toisen kanssa samassa pöydässä... ja se ilo siitä, että hän istuu hetken kanssani. En ole varma siitä mitä on tapahtumassa.

...ja voinko puhua siitä ääneen kenellekään. Voinko puhua siitä edes täällä. Saanko puhua.

Ehkä se haihtuu pois, jos en tee mitään. Jos leikin kuollutta ja lakkaan hengittämistä. Ehkä se menee pois, jos en reagoi.

Ehkä.

Mutta haluanko sitä.

Late Night Jazz

Pienet käärmeet ovat pelokkaita. Kylmin sormin ei saa koskea.

Mieluiten älä koske ollenkaan, menen itse.

Pysähtyy juomaan häntä puoliksi ulkona terraariosta. Kuin luottaisi.

Juovassa käärmeessä on jotain haavoittuvaa.

Taustalla soi myöhäisillan jazz, johon olen hullaantunut.

Tämä on hetki.

Tämä on viimeinen etappi.

Huono olo. Väsyttää. Haluaisin vain maata sohvalla ja töllöttää "eeliigaa". Puolivälierät menossa.

Selitän koiralle mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se makaa mahani päällä ja kuuntelee pää puolelta toiselle keikahdellen. Se ei tiedä mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se ei ole ikinä ollut vaelluksella. Jotakin sitä muistuttavaa tehtiin paljon Kuopiossa; tulisteltiin ja samoiltiin metsässä. Mutta ei se ole vaeltamista sanan varsinaisessa merkityksessä, edes silloin kun vahingossa nukahdettiin nuotiolle eräänä kesäiltana. Joskus kaipaan sitä vapautta ja yhteyttä luontoon.

Väsymyksestä huolimatta saan pitkällisen prokrastinoinnin päätteeksi vääntäydyttyä ulos. Koira syttyy eteisessä, kun näkee minun ottavan vetovaljaat naulasta. Pyörä on rikki ja sukset väärässä osoitteessa. Mutta jaloilla minä olen harkinnutkin opettelevani taas liikkumaan.

Ulos kerrostalon alaovesta ja tiukka käännös vasempaan. Puikahdamme metsään, jossa ei näe nenäänsä pidemmälle. Liukastelen parhaani mukaan koiran perässä kapeilla poluilla, jotka aika ajoin hukkuvat hämärään ja huomaan tarpovani lumihangessa säärtäni myöten. Aika mitätön talvi.

Päädymme tielle, joka vie rivitaloalueelle. Sen ja metsän välillä on pelto. Hetken mielijohteesta suuntaan pellolle. Tähtitaivas näkyy hyvin. Heitän pitkälleni maahan ja tarkastelen taivaan tarjontaa. Valosaaste häikäisee ja näkymä on melko huono sumun heijastaessa valoa. Koira touhuaa vieressäni hetken ja menee vahtimoodiin, kun ei keksikään enää tekemistä itselleen. Örähtelee miehekkäästi muutaman kerran.

Jotenkin en halua hetken menevän ohitse. Hetken aikaa tunnen vapautta ja sisäistä rauhaa. Sisäistä hiljaisuutta. Hetken aikaa jokin minussa on aivan hiljaa ja etsii karttaa tähtien joukosta.

Hengitän kylmää lumentuoksua sisääni. Tunnen talvitakin läpi maan kalvavan kylmyyden. En halua nousta. Tässä on hyvä. Tässä on hiljaista.

Uff, uff... Vouh!

Ole hiljaa.

Rrr.... uff.. Urrr...

Kohotan päätäni ja rivitalojen välissä tiellä näkyy hahmo koiran kanssa. Myönnän hetkeni keskeytetyksi ja kohottaudun polvilleni. Heittelen koiralle lunta sen aikaa, että hahmo katoaa sulkemasta tietämme. Koira on haltioissaan saamastaan huomiosta ja vetää siksakkia jousto benjinaruna toimien. Naurahdan ääneen nelijalkaisen hölmöilylle.

Nousen lopulta ylös, korjaan putkihuivin asentoa ja tunnen takaraivooni jääneen lunta. Kuljemme takaisin tielle, rivitalojen pihavalojen loisteessa kiinnitän jouston juoksuvyöhöni ja siirrän lukon pannasta valjaisiin.

Kehotan nelijalkaisen liikkeelle.

Jousto kiristyy välillämme ja tiedän, että juoksunopeuteni on liian kova suhteuttuna matkaan, mutta en saata hidastaa. Yritän, mutta koira määrää tahdin, jonka se mestarillisesti osaa suhteuttaa nopeuteeni - aina juuri vähän kovempaa kuin minä. Juuri sen verran, että jousto pysyy kireänä.

Jää tuntuu liukkaalta lenkkareideni alla, hiekoitus ja jää narskahtelevat. Hengitys pihisten kipitän eteenpäin. Risteyksestä oikealle. Pääsemme puoleen väliin keskellä peltoa kulkevaa tietä, kun pimeässä usvassa hahmottuu joku kahden koiran kanssa. Käsken karavaanin seis ja päästän koiran pusikkoon tarpeilleen, jonka jälkeen tartun ketjupannasta kiinni ja suoritamme epämääräisen häröilyohituksen. Naurahdan toisen ihmisen sylissä huutavalle pikkupiskille. Susi hihnassani urahtaa pari kertaa ja tilanne on ohitse. Päästän irti pannasta ja käsken vetämään jouston tiukalle. Hölköttelemme ison tien varteen ja taistelen hidastaakseni matkaa. Tiedän, etten jaksa juosta niin lujaa, niin pitkää matkaa.

Tulemme hyvää vauhtia loivaa mäkeä ylös päin. Kun happikoneistoni leikkaa kiinni, seisautan meidät ja lasken koiran käymään tarpeilleen. Kävelen joitakin satoja metrejä. Päässäni ei kulje muuta kuin hapettomuuteni ja muutaman mutkan takana häämöttävä koti. Vilkaisen aktiivisuusmittariani, joka kertoo, etten ole juossut tarpeeksi nopeasti, että se olisi jäänyt mittariin juoksuna. Juoksumetrejä on nolla. Jostain on kuitenkin aloitettava.

Tulemme kotiin vievälle mäelle. Psyykkaan itseäni useita metrejä uuteen pyrähdykseen, vaikka tiedän, ettei se kanna kotiin asti. Koiran siirsin jo ison tien vierellä pantaan kiinni, koska sitä kiinnosti enemmän haistelu kuin vetohommat.
Saan lopulta itseni liikkeelle ja juoksemme vielä vähän, mutta mäen päälle en pääse. Hyydyn jo ennen toista bussipysäkkiä. En hapetu. Kävellään sitten.

Siinä vaiheessa totuus iskee kasvoihin. Alastomana, varoittamatta. Hetkellinen ymmärrys siitä, että olen matkani viimeisellä osuudella. Kaikki sisäiset taisteluni ja ponnisteluni, kaikki se työ yhtä tavoitetta varten päättyy. Olen melkein perillä. Olen todella lähellä. Ensi vuonna on haettava armeijaan. Tiedän, että sekin tuntuu uskottavammalta vasta sitten kun olen saanut paperit sisään ja käynyt kutsunnoissa. Mutta että se on edessä jo ensi vuonna.

Matka on ollut pitkä ja mutkainen. Elämä on heitellyt paikasta toiseen, ihmiseltä toiselle, terveydentilasta toiseen. Aina on pitänyt etsiä uudelleen suuntaa, miettiä uusi reitti ja toivoa, että kompassi tällä kertaa toimii ja kartat ovat ajantasalla.

Sitten yhtäkkiä olen tässä. Omalla kotipihallani kyynelten sumentamin silmin, koira tanssahtelee vierelläni häntä heiluen ja naama loistaen. Kun tajuan, että tämä matka on kohta ohitse, olen kohta perillä. Se on uuden tarinan alku. Uuden elämän alku, jota varten minun täytyy valmistautua ja etsiä itsestäni kadonneita osia, jotta voisin täyttää seuraavan luvun parhaalla mahdollisella tavalla.

Tunnen liikaa; kiitollisuutta, ahdistusta, masennusta, riittämättömyyttä, iloa ja häpeää.

Ahdistaa ja masentaa. Avunpyytäminen ei ole mukavaa. Edes taloudellisen. Ratkesin itkemään kesken puhelun, koska en tiedä.

Mikään ei taaskaan huvita. Ei huvita, eikä olisi energiaa tehdä mitään. Välillä tuntuu, etten pääse eteenpäin. Edellisen jakson kurssit eivät tulleet tehdyiksi, koska en jaksanut panostaa ja koira tuotti ongelmia, joiden takia oli pakko antaa periksi.

Välillä epäilen, että saanko täytettyä omia unelmiani mitenkään päin. Kysyn toisinaan itseltäni, että mitä oikein teen elämälläni. Onko tämä edes enää elämää, pakottaa vain itseään johonkin, mikä ei huvita, kiinnosta tai motivoi millään tasolla. Nousta ylös, pajan kautta kouluun vain, jotta pääsisin eteenpäin ruppasen elämänrääpäleeni kanssa. Elää pelossa, että jonakin päivänä on vain liian vanha.

Leikin aamulla ajatuksella siitä, että miten vapauttavaa olisi, jos olisi auto tai edes ajokortti. Olen kaihoisana katsellut noita 10+10 -kokeilukursseja, että on niin hyvä mahdollisuus, mutta  niin hemmetin huonoon aikaan.

Erehdyin mainitsemaan niistä äidille. Kortti pitäisi ajaa maaliskuun loppuun mennessä. 990e.
Äiti on luvannut joskus maksaa 500e. En kuitenkaan saanut itse tehtyä lainahakemusta, koska työttömyys - luottotiedot sentään on tallella. Jouduin pyytämään isää tekemään lainahakemuksen Tokihan se suostui, mutta en voinut itkulle mitään. Etenkin kun tuntui pahalta isän "Äiti maksaa puolet ja? Minulleko jää se loppu?". Yritä siinä sitten selittää, että maksan kyllä itse, mutta kun en saa haettua lainaa. Tässä vaiheessa oikeastaan alkoi tuntumaan siltä, että kun voisin ottaa sanani takaisin, antaa olla, unohdetaan koko juttu. 

Jotenkin tekee välillä pahaa tämä oma elämäntilanteeni. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen paskaan. En ole rahaton - tulen kyllä taloudellisesti ihan hyvin toimeen, mutta rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen tai on, mutta kun sitä ei voi repäistä selkänahasta, vaan on säästettävä. Jos olisi työ, olisi taloudellisesti hieman enemmän liikkumavaraa.

Ajokortin joudun ajamaan ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa ja tämä sama itku ja vääntö olisi silloinkin edessä.

Tunnen vain itseni niin tyhmäksi ja riittämättömäksi. Haluaisin, että elämässäni tapahtuisi joskus jotain hyvääkin, eikä aina vaan tätä samaa mautonta paskaa.

Haluaisin vain kadota.

Syvänmeren eliö.

Tulevaa vuotta varten olen suunnitellut lähinnä itseäni koskevia juttuja. Osittain kai haluan keskittyä itseeni senkin vuoksi, että viimeiset kolme vuotta on ollut pelkkää aallonpohjaa ja tuntuu, ettei tämä kyyti ole ihan heti loppumassa. (Nimimerkillä taas itken ja kiukuttelen.) Ei ole erityisen hyvä olla, enkä ole ihan varma, että mistä tämä olotila kumpuaa ja mitä sille pitäisi tehdä.

En tiedä onko tämä jonkin sortin ikä- tai identiteettikriisi, mutta tuntuu, etten yhtäkkiä tiedä mitä olen tai haluan olla. Tai siis. Haluan olla minä, juuri tällaisena kuin olen ja samalla haluaisin muuttua, koska ?????????.
En löydä järkevää syytä sille, miksi en ole tyytyväinen itseeni.

Itsetuntoni on korkea, mutta omanarvontunto, itseluottamus ja itsekunnioitus on matalalla. Tuntuu kuin en vain pystyisi löytämään mitään hyvää itsessäni, vaikka samalla olen sitä mieltä, että olen paras tyyppi maailmassa juuri tällaisena.

En tiedä sitäkään miten pureutuisin tähän ongelmaan, sillä pidän ulkonäön miettimistä turhamaisena ja narsistisena. Pääni mukaan olen narsistinen ja turhamainen, jos mietin ulkonäköäni liikaa tai postaan kuvia internetiin kysyäkseni, miltä naamani näyttää. Samalla toisaalta haluaisin tehdä sen, että ymmärtäisin ihmisiä, mutta samalla ylpeyteni estää sen. En halua alentua sille tasolle. En halua paljastaa heikkouttani - huonoa itsetuntoani. Koska naamaansa nettiin postaavat eivät voi olla muuta kuin heikkoja itsetunnoltaan, narsistisia, turhamaisia... ja samalla se ulkonäkö on ensimmäinen myyntivaltti. Pinta, jonka ihmiset ensimmäisenä näkevät.

Uskon vahvasti siihen, ettei muiden mielipiteillä ole merkitystä, mutta en tiedä voinko sanoa sitä tilanteessa, jossa ihminen on postannut kuvansa internetiin kysyäkseen onko hän ruma. Voinko sanoa, että sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelevat, jos poden itse samaa ongelmaa ja haluan itse postata kuvani nettiin kuullakseni mikä minussa on vialla tai edes saadakseni jonkinlaisen egoboostin.

Mitä olen kuvasäikeitä tutkinut tämän illan, huomaan, että kauneusihanteeni on jotakin sellaista, mitä muut kutsuvat keskiverroksi. Mutta jotenkin näen näissä "keskiverroissa" kaikkea muutakin mikä ei mielestäni tee heistä keskivertoa millään tavalla, vaan kauniita sellaisella ainutlaatuisella tavalla, jota toivoisin itsekin olevani.

Sen sijaan tunnen itseni rumaksi. Enkä taatusti ole mikään keskiverto pikkublondi räpsyripsineen ja suloisine hymyineen, sinisine siilitukkineni lentsikkahupparissani maastohousut ja maiharit jalassa narttuilmeineni (kuuluisa "resting bitchface").

Tämä vastaa ideologiaani.

Ihminen on vain niin paljon muutakin kuin ulkokuori. Tai ainakin minä olen pintaa syvempi eliö.

Onko se sitten vain sitä, että on hankala olla yksin syvämeren eliö?

J o u l u

Inhottaa.
Internetin keskustelupalstat ovat täynnä "mitä sain lahjaksi" -keskusteluja. Läheisen ystävän ensimmäinen kysymys oli eilen illalla mitä lahjoja sain.

Mitäkö sitten sain lahjaksi?

En mitään sellaista, mistä voisin ottaa kuvan ja laittaa internetiin. En mitään sellaista, jonka arvoa voisi mitata rahassa tai, jonka arvoa edes ymmärtäisi kukaan muu kuin minä.

Sain aikaa läheisteni kanssa. Sain nähdä siskoni tyttäriä, sain kääriä heille paketit ja toivottaa hyvää joulua. Sain halata siskoani. Sain tavata siskoni tyttärien isää, jolla ei mene hirveän hyvin. Sain kuunnella häntä, tarjota konvehteja ja tarjota aikaani yhteisille kätköilyretkille - tarjota ystävyyttä, jota hänellä ei kuulemma nykyään juurikaan ole.

Sain aikaa äitini kanssa. Sain valmistella hänen kanssaan joulun. Sain siivota yhdessä ja tehdä ruokaa.
Sain syödä sen vaivalla tekemämme ruoan poikaystäväni ja äitini kanssa.
Sain käydä isällä viemässä jouluterveiset. Sain rapsutella koiria. Sain nukkua äidin luona pienen valkoisen suteni vieressä.

Sain käydä toivottamassa hyvää joulua myös poikaystäväni perheelle.

Sain käydä hautausmaalla toivottamassa hyvää joulua siskolleni.

Sain hassuja muistoja.

Tavarat hajoavat ja muuttuvat aikaa myöten käyttökelvottomiksi. Niistä nauttii elämässään vain niin mitättömän pienen hetken, jonka jälkeen ne unohtuvat ja ne pääsevät roskikseen.

Jotkut asiat ovat korvaamattomia ja niillä ei ole hintalappua. Niitä ei saa kaupasta.
Niiden arvon ymmärtää vasta kun ne menettää.

Lahjat ovat kivoja, mutta ne eivät ole pääasia. Niiden ei tulisi olla pääasia.

Jouluni

Buriid juovllaid ja lihkolaš ođđa jagi!

Ein frohes Weihnachtsfest und alles Gute zum neuen Jahr! 

Hyvää Joulua ja onnellista Uutta Vuotta!

YKSIN MATKUSTAESSA POHDISKELEE ENEMMÄN

Ajatukset tarvitsevat huoltoa ja jäsentelyä.

En ole tunteeton - päinvastoin, minulla on tunteita. Paljon erilaisia ja kokoisia ja värisiä ja monenmoisia.

En vain ole kosketuksissa niihin. Aina. Usein. Joskus kyllä.

 - inho tunteiden pohjalta toimimista kohtaan
- pitävät monia sosiaalisia käytäntöjä täysin typerinä
- purkavat ja rakentavat jokaisen ajatuksen ja järjestelmän uudestaan sävyttäen työnsä perfektionismilla ja moraalilla

En ole varma turhauttaako minua enemmän se, että muut eivät ymmärrä minua vai minä en ymmärrä muita. Enkä minä pysty selittämään itseäni. En voi purkaa itseäni osiksi, en voi muuttua koodistoksi, en ole vieras kieli, eikä minuun ole lukulaitetta.

Tunnenko oloni nyt turhaan rajoittuneeksi. Vai olenko se vain minä, joka ei ymmärrä itseään.

Syntymäpäivälahja itselleni.

I named him Roanoke.

Oikeastihan Roa kotiutui jo 6.12., mutta on kuitenkin virallisen epävirallinen syntymäpäivälahja kliseisesti itseltäni itselleni. Olen haaveillut melkein pari vuotta perheenlisäyksestä ja nyt sitten rahatilanteen salliessa saatoin tämän toteuttaa.

/r/offmychest

I feel ugly and it bothers me way too much.

This is probably stupid little opening about something I still consider rather vain.

But it bothers me. Way too much.

I've never been pretty. But I've been happy with my looks anyway. Happy with myself. I still am, in some level.

I've never learned to do make-up properly so my solution was that I don't need it. I'm 23 and last time I had make-up on my face I was 16 years old. I'm always been that kind of girl that is not really into looking good - it wasn't important thing for me. I have always thought that personality and thoughts are the most important part in human. "No amount of makeup can cover up an ugly personality."

I've always been kind of tomboy-ish. I rather go shooting range than spend hours of grooming myself. Simple ponytail is enough and I'm good to go. I like getting my hands dirty and darn how sexy I feel in my combat boots. I even have education to a job where I can't keep jewelry or nail polish due to safety reasons. I've been happy with this until now.

I've lately started to feel that I'm probably too intimidating for people or even ugly. Or both. No one wants to talk to me in the internet if they see my face and that's the reason I hate to show myself to anyone. I hate if anyone asks for a pic because I want to send it but I always know what happens.

And it really, really bothers me. Because I don't understand what makes me look so bad no one can has conversation with me. Even if they have happily talked before seeing me. Talking to me doesn't mean having sex or anything, I just like to talk. No innuendos.

I'm not sure which bothers me more: the fact that I'm ugly or that it actually bothers me this much. (Does this make any sense? It bothers to be bothered.. I don't how to say it, lol.)

Sometime ago I decided to do something to myself so I would feel better about myself. I bought skin care supplies and so on. I've never really had bad skin but I thought I could improve still. I've been planning on buying make-up supplies as well but I'm not ready for that big changes yet and I kind of hate it because I used to smudge my face in some point of wearing it. Eww. Next thing was to buy some clothes that would make me feel more girlish because that's something I want to feel, I guess. So, few days ago I tried to online shopping high heels as I have never had such things in my life and I was curious about them. Somehow I ended up searching good ALICE belt because that's been on my "need to buy" -list for some time now. Like, what the hell is wrong with me :D

________________________________________________________

I'll tell you what the hell is wrong with you: NOTHING!

Dont ever fucking be sorry for who you are. Ever.

But lets get the obvious stuff out of the way. Alot of people see looks before they can see a personality. Those people are(usually) the type of people you dont want taking an interest in you in the first place. Because looks fade away. Attitude stays and thats the best part.

If you want to change yourself up, go right ahead. But dont lose your identity. There will always and forever only be ONE Maastopalo and im pretty freaking happy about that.

Another thing I like about you, your priorities aren't dead set on trying to be eye candy for anyone. Fuck that. You bring more to the table. As a guy, ill take you over some bimbo any day.

But let me give you a little bit of insight: if you have guy friends, chances are one of them likes you and has wanted you for a while. Its inevitable. Especially if you are exactly how you describe yourself. I haven't seen you, haven't met you and dont know anything past what you just posted and I feel like I want to know you more. If I feel this way, im 100% sure someone you know does too.

Send your pics and dont be afraid. Display who you are, puff your chest out and be proud of yourself. Dont sell yourself short and dont ever put yourself down. You have AMAZING qualities.

Sudetkin leikkivät pallolla.

Päivä, jona melkein tapoin itseni.

Sinä ja jakamasi muistot ovat meille tärkeitä. Sinua saattaa kiinnostaa tämä julkaisu, joka tehtiin 3 vuotta sitten.

Facebook-muistoja. Kuvassa istuvat aina niin uskolliset koirani jossakin sateisessa ja kylmässä Kuopiossa.

Kyseinen kuva näyttää viattomalta kuvalta koiristani. Samanlaiselta kuin niin monet muutkin vastaavat kuvat.

Silti muistan vain toivottomuuden. Väsymyksen. Sekavuuden. Häpeän. Halun päästä pois ja lopettaa kipu. Mietin kenelle saisin koirani, jotta voisin päästää itseni päiviltä. Olin rikki. Romuna. Olin yksin. Yksin silloin kun tarvitsin toista ihmistä. Petettynä ja jätettynä. Eksä teki silloin jotain, mitä en voinut enää antaa anteeksi. Kaikki tunteet, mitä minulla oli häntä kohtaan ikinä ollut kuolivat silloin. Luottamus rikkoutui, eikä se tullut enää ehjäksi. Eron lähtölaskenta alkoi.

Siskoni teki itsemurhan 2013. Veli kertoi siitä minulle Skypessä, koska äiti ei joko kyennyt kertomaan tai uskaltanut ottaa yhteyttä, sillä välimme olivat siihen aikaan aika tulehtuneet. On ironista, että siskoni kuoltua olen lähentynyt äitini kanssa. Mutta siskoani en saa takaisin.

Muistan vieläkin kirkkaasti, kuin eilisen, kun epäuskoisena luin niitä sanoja tietokoneen ruudulta yhä uudelleen ja uudelleen:

A on kuollut.

Enkä tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Tai tuntea. Muistan, kuinka tuijotin sormenpäitäni käsieni alkaessa täristä ja tärinän kiivetessä ylemmäs kohti kehoa. Sitten tuli itku. Keskustelin veljen kanssa pitkään sinä iltana. Ikinä en ole hänen kanssaan keskustellut sillä tavalla, niin pitkään ja niin syvällisesti. Vannotin, että kertoo mulle, jos ikinä, milloinkaan tulee olo, että pää ei kestä ja haluaa tappaa itsensä. Saman pyysi tekemään, jos minusta ikinä tuntuisi siltä.

Silti en koskaan ole kertonut kenellekään, edes sitä, että eksä lähti ja jäin yksin. Yksin kaikkien surujeni kanssa.

Sillä eksähän lähti. Noin viikko kuolin uutisesta, eräänä sunnuntai-iltana. Ikään kuin hetken mielijohteesta. Pakkasi tavaransa ja vain häipyi. Kysyin syytä ja hän vain totesi, etten ole rakastettava. Kuin sekin olisi ollut minun syytäni.

Jäin yksin ja halusin tappaa itseni. Istuin viiltelemässä selkä lämpöpatterissa. Itkien.

En mennyt sillä viikolla kouluun. Puoli välissä viikkoa vein koirat - josta se kuvakin on - erääseen niemeen, jossa harkitsin pudottautumista kalliolta. Olin yksin vieraassa kaupungissa. Minulla ei ollut siellä enää ketään. Ei ollut mitään syytä olla olemassa. Halusin pois.

Ilman koiria tuskin kai olisin tässä. Eniten maailmassa pelkään, että ne joutuvat kodittomiksi.

Siskon kuolema oli toisaalta myös se hetki kun koko tämä kolmen vuoden alamäki alkoi. Masennus, koulu- ja keskittymisvaikeudet, opettajan asiaton käytös, koulun lopettaminen, ero ja haimatulehdus.

Jotkut sanovat, ettei huono onni voi jatkua loputtomiin. Ongelmani kai on, etten oikein usko onneen. Tämä ei ole sattumaa. Eikä tämä ole mitään ennalta kirjoitettua kohtaloakaan. En tiedä mitä tämä on.

Ymmärrän kyllä miksi ihmiset piiloutuvat onnen tai kohtalon taakse, jolloin voi tuudittautua ajatukseen siitä, että itse ei olisi voinut tehdä mitään tai itse ei voisi vaikuttaa mihinkään. Kaikessa kai vaikuttaa se, miten pelaa omat korttinsa. Mitä päätöksiä tekee, kun eteen tulee vaikeuksia.

Ovatko päätökset oikeita tai hyviä? En osaa sanoa. Sen näkee, jos saavutan elämässäni sen, mitä olen tavoitellut. Tässä vaiheessa ne eivät kuitenkaan olleet lopullisia.

Sen ymmärtäminen, kuinka yksin me loppujen lopuksi olemme, on pelottavaa. Mutta sitä pelkoa pitää vain katsoa sen pohjattomiin, mustiin silmiin.

Siivottu kummallisella vimmalla koko kämppä. Onneksi on pieni asunto, joten ei ole paljoa siivottavaa. Heräsin joskus klo 2 yöllä ja samoilla silmillä olen yhä, sillä nukahdin lähes heti kun tulin kotiin. Jossain klo 18-19 aikoihin siis. Unta tullut jotakuinkin ~7,5h laskujeni mukaan. Sain myös pakolliset koulutehtävätkin tehtyä. Olen siis ollut harvinaisen aikaansaava. Ilmeisesti se masennuskuoppa oli hormonihommia. En tiedä mitä kehoni kuvittelee tekevänsä. Menkat kesti jopa 3 päivää. Niitä edelsi pari viikkoa kestänyt masentuneisuus ja välinpitämättömyys. Nyt kun ne ovat ohi, niin boom!, mieliala on normaali tai parempi ja taas kiinnostaa jopa elää ja tehdä jotain. Uskon jopa taas, että saan taputeltua nämä kouluhommat kunniallisesti pakettiin. En ole hirveän huolissani, sillä tällaisia synkkyysjaksoja on ollut aikaisemminkin. Juuri samankaltaisia, mitään ei saa aikaan ja mikään ei oikein jaksa kiinnostaa. Ei haluaisi tehdä muuta kuin maata sängyssä ja mököttää. Sitten tulee menkat ja yhtäkkiä on taas virtaa ja mielenkiintoa.

Kaiken tämän hääräämisen päätteeksi olen nälkäinen, joten nostin kanat ja kasvikset pöydälle sulamaan. Kun vaan ehtisin tehdä ja syödä ennen kouluun lähtöä. Bussikortinkin sain eilen hankittua, kiitos isäni, joten elämä ikään kuin hymyilee taas. Susikin oli iloinen, kun ulkona on lunta. Se hyppelee ja riehuu kuin pienikin pentu. Kahlailee innoissaan lumessa häntä kiepillä selän yllä, kauhoen sitä samalla suuhunsa hirveitä määriä.

Ensi viikolla on koeviikko ja koska minulla on vain yksi kurssi, tarkoittaa se sitä, että maanantaina on koe ja loppu viikko on ikään kuin vapaa! En taaskaan muista olenko sanonut tätä ääneen vai en. Mutta onpahan nyt sanottu. Koeviikkoa seuraavalla viikolla alkaakin sitten seuraava jakso...