Maaliskuu.

Viimeiset kaksi viikkoa menneet pikakelauksella. Olen henkisesti vielä hieman helmikuussa. Aika kuluu liian nopeasti. Häiritsee ja ahdistaa.

Maaliskuu näyttää hiljaiselta ja tyhjältä. Kevään ja talven mitäänsanomattomia välikuukausia, kun luonnossakaan ei tapahdu mitään mielenkiintoista.

Olisin halunnut pilkille, mutta sekään ei missään vaiheessa oikein tapahtunut. Isä ei halunnut lähteä, koska jäät ovat olleet mitä ovat säiden vuoksi. Liian lämmintä, kunnon pakkaset tulivat vasta viime kuun loppupuoliskolle.

Harmaa ja hiljainen lopputalvi. Aurinkoisia ja kosteita kevätpäiviä odotellessa.

Lopputalvi.

On ehkä mahdollista, että olen ottanut hiukan takapakkia tavoitteideni kanssa. Myönnän ettei pariin viikkoon ole juuri kiinnostanut muu kuin pelaaminen ja aikuisviihde. Se tunne, kun katsot aikuisviihdettä ja tunnet kyllästyneisyyttä koko toimitusta kohtaan jo soveliasta videota etsiessä ja ylipäätään mietit, että eihän mun ole pakko tehdä näin ja silti tiedät, että nyt on mentävä loppuun, kun on kerran aloitettu. Päätät, että ei enää ikinä. Tai ainakaan seuraavaan viikkoon.

Toisaalta tuntuu, että mulla on kaikki aika maailmassa ja silti taustameluna on ahdistus. Sellainen, minkä syystä ei oikein edes saa kiinni. Välillä harkitsen, että olenko vain yksinäinen, mutta en ole erityisemmin edes kaivannut kenenkään seuraa. Tai en ole aktiivisen kiinnostunut muiden ihmisten seurasta, sellainen passiivinen jätänpä viestin sille tai tälleä keskustelupalstalle-kommenttiketjuun tai kirjoitan sähköpostin jollekin on täyttänyt sosiaalisen tarpeeni. Sellainen plus-miinus-nolla-tilanne.

Jaksoin väsäillä CV:n työkkärin mieliksi tänään, mutta kouluhommat saavat kyllä vielä odottaa. Pitäisi myös siivota taas sähköposti, kun tuntuu, että roskaa tulee enemmän kuin ehdin käymään läpi. Äidin uuden koiran hankintaa ollaan ihmetelty ja samalla harkittu toisen lopettamista.

Se tunne, kun koitat iskostaa ja selittää toiselle ihmiselle, että älä tee samaa virhettä, minkä teit kahden aikaisemmin koiran kanssa. Ei urosta, missään tapauksessa ei urosta. No hyvä on, jos uros, niin leikkaat sen viimeistään 6kk iässä. Molemmat pumit olleet haastavia ja olen yrittänyt saada äitiä ajattelemaan tyttärentyttärensä kautta asiaa, jonka kanssa aikoo koiransa yhteisomistajuudessa pitää. Uroksilla on jatkuva lisääntymisvimma, -halu ja -tavoite, joka tuo mukanaan reviirikäyttäytymisen, joka voi mukanaan tuoda muita ongelmia ja usein tuokin, kokemattoman ja tietämättömän ihmisen näpeissä. Kuten kävi aikanaan meille. Miten paljon helpompaa kaikki olisi ollut, jos meillä olisi aikanaan ollut kaksi leikattua koiraa tai narttuja. Miten paljon helpompaa se koiran käsittely olisi ollut 10-vuotiaan tytön näkökulmasta.

Sinällään seuraan mielenkiinnolla millainen fiasko tästäkin mahdollisesti syntyy, kun kukaan ei halua myöntää tosiasioita. Olen sentään siihen tyytyväinen, että äiti on rotuehdotukseni oikeasti ottanut harkintaan ja on nyt jonossa kahdelle kasvattajalle, joille syntyy pentuja tänä keväänä ja kesällä.

Silti mulla on tunne, että vaikka mua ei halutakaan millään kuunnella nyt, niin joku tulee mun apuani kysymään ennen pitkään joka tapauksessa...

Troll game and something mildly interesting happens during recall

Tyytyväisyys

Ei ole kiire. Ei edes stressaa. Moni asia tosin ärsyttää juuri nyt ja tunteet menevät laidasta laitaan. Epätoivo häälyy yhä jossain taustalla, jossain pääni sisällä. Se iskee aina sellaisina hetkinä, kun olen puolustuskyvytön ja haluaisin vain itkeä, kuinka olen pilannut kaiken ja samalla tiedän, että ajatus itsessään on aika absurdi. En ole pilannut mitään. Kukaan muu, kuin minä itse, ei odota minulta yhtään mitään. Jos jonkun petän, se olen minä itse ja jos petän itseni, minä olen ainoa, joka voin antaa itselleni anteeksi.

Olen päässyt siitä itsesäälistä ja epätoivosta ylitse, mikä varjosti minua koko syksyn ja sitä edeltävänkin ajan. Nyt mietin lähinnä kauhulla, kuinka negatiivinen olen ollut niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Olen ollut todella reaktiivinen ja kaikki pienetkin vastoinkäymiset ovat tuntuneet suurelta. Syksy oli henkisesti hirveää vuoristorataa helpotuksesta jäätävään ahdistukseen ja taas helpotukseen, josta ennen pitkään vitutuksen kautta tuli jälleen ahdistuttua.

Epätoivo on kuitenkin jäänyt ja synkkinä hetkinä pelkään, että palaan takaisin negatiivisuuteeni. Jostain syystä se pelottaa suuresti. Lähinnä kai, kun sellaisessa tilassa ei ole ollut hyvä olla ja tavallaan olen joutunut tekemään töitä, että olen pystynyt päästämään irti. Huonoina hetkinä tuntuu mahdottomalta ajatella, että tämä on vain hetkellistä ja menee kyllä ohitse, kunhan vain tajuan päästää siitä irti, kunhan en jää vellomaan siihen. Vaikka itsesäälissä vellominen olisikin terapeuttista.

Olen taas saanut aikaiseksi vaikka ja mitä! Pääsin uuteen oppilaitokseeni sisälle ja ohessa olisi tarkoitus pyörittää erittäin pienimuotoista lemmikkien kotihoitopalvelua, koska lisätienesti olisi tervetullutta, sillä menoja on tulossa mm. uuden tietokoneen, koiran kastroinnin ja astianpesukoneen muodossa. Haluaisin myös maksaa jo olemassa olevat velkani pois.

Näistä aiheista saanee uutta sisältöä blogiinkin, kun elämäni noin muuten on sellaista, ettei siitä  mitään liian kiinnostavaa saa irti. Olen myös tavallaan ottanut tavoitteeksi senkin, että minulla olisi elämää rahapäivien välilläkin, kun viime vuosi (tai parikin, oikeastaan) tuntui menevän siihen, että elän vain silloin kun on rahaa. Elämäntapana ei ole järin miellyttävä, koska siihen liittyy paljon ahdistusta ja stressiä ja aika tuntuu liitävän vain ohitse, kun yhtäkkiä huomaa, että kuut vaihtuu ja kohta on kulunut puoli vuotta.

Nyt kuitenkin on iltapalan ja Netflixin aika. Ehkä minulla on jotain mielenkiintoisempaakin kerrottavaa ensi kerralla, kuin ainaiset mielialanvaihteluni. Mutta jos totta puhutaan, olen oikeasti helvetin tyytyväinen siihen, että sain jätettyä negatiivisuuteni taakseni ja olo on muuttunut pikkuhiljaa paremmaksi. Juuri nyt olen todella tyytyväinen tähän hetkeen.

Mua sattuu enää välillä.

Ylivirittyneisyys. Tunteet menevät laidasta laitaan, tunnen kaikkea yhtä aikaa. Tai ainakin se tuntuu kaikelta. Paljolta. Itkettää välillä ja sitten se menee ohitse. Musiikki soi. Lasissa energiajuomaa, jota ei pitäisi tähän aikaan illasta enää nauttia, mutta tekee mieli ja viinaakaan ei ole... (tarvitsenko sitä edes?)

Koirakin voi lopulta ihan hyvin, vaikka kotiin tullessa ripuloi alleen ja oksenteli.
Se on nukkunut koko illan jaloissani, tietokonepöydän alla, kippuralla. Pieni sudenpoikani. Kaipasin sitä jokaisena vuorokauden tuntina, jonka se vietti pois luotani, hoitopaikassaan minun kurssimenojeni vuoksi. Kaipasin sen hölmöä päätä kurkkimaan oven raosta kun olen suihkussa, kaipasin sitä katsoessani sarjoja, kaipasin sitä pöytäni alle. Kaipasin sen valtavaa päätä sylissäni ja häntää, joka lakaisee ja kaataa kaiken viuhtoessaan edestakaisin. Se on paras ystäväni. Parasta mitä minulle on tapahtunut. Se on minun sielunkumppanini, jos niin voi koirasta sanoa sen kuulostamatta liian hullulta.

Kiirettä pitää.

Ensimmäinen osa "vaihdan opiskelupaikkaa" -projektista hoidettu ja nyt joudun odottamaan ensi viikkoon ennen kuin voin käynnistää seuraavan osan.

Parastahan tässä oli, että vaihdettiin aikuislukion rehtorin kanssa sähköposteja viime viikolla ja hän laittoi viimeisessä viestissään, että minulle on varattu "ohjausaika" 16.1. klo 15.
Olin paikalla sovittuun aikaan, sovitussa paikassa. Mennessäni sisään toimistoon, hän kuitenkin oli vastassa ja nenäänsä nyrpistellen totesi, ettei minulle mitään aikaa ole varattu, eikä muistanut sähköpostikeskustelua tai edes nimeäni ja ottikin jonkun toisen minun ajallani sisään. Jouduin odottamaan 30 minuuttia sitä, että hän voisi ojentaa minulle keskeyttämislomakkeen, johon täyttää tietoni - koko toimitukseen meni ehkä viisi minuuttia. Tätä tietysti seurasi rasittava kuulustelu minne, miksi ja minkä ikäinen olen. Todettuani olevani 25, homma hoituikin nopeasti ja ilman lisäkysymyksiä tai muuta rasittavaa holhoamista. Ei kai AIKUISlukiossa niin paljoa alaikäisiä pyöri, että tarvitsisi jäätävät kuulustelut pitää siitä, mihin keskeyttävä oppilas on menossa ja tarvitsisiko hän mahdollisesti jonkun muun allekirjoituksen kuin omansa.

Lievähkö myötähäpeä oppilaitoksen toimintaa kohtaan. Antaa todella hyvän kuvan heistä.
Itse jäin kiinni omiin valheisiini, kun en halunnut tunnustaa, etten ole tyytyväinen heidän toimintatapoihinsa ja opintotarjontaansa eikä siellä työskentely kasvata motivaatiotani millään tavalla, jonka vuoksi aion oppilaitosta ylipäätään vaihtaa. Ensiksi takeltelin sanoissani, että ei kai se hänen asiansa ole, minne vaihdan ja seuraavaksi täti seisoi vieressä kun täytin ilmoitusta, jolloin jouduin keksimään sinne "syy" -kohtaan jotain niinkin typerää kuin "vaihdan toiseen oppilaitokseen/työkän määräämä aik.koulutus". Eikä minua oikeasti ole kukaan määräämässä minnekään, mutta menin sanomaan, etten hae yhteishaussa mihinkään, kuten en haekaan, joten tämä nyt oli pelkkä hätävalhe.

Normaaleihin toimintatapoihini olisi kai kuulunut täräyttää päin naamaa, että heidän palvelunsa on harvinaisen perseestä, heidän kurssisysteeminsä tökkii, suurin osa verkkokursseista ei toimi, siellä on liian kiire, olisin tarvinnut enemmän hyväksikatsottuja (mutta en saanut, koska eihän ammattikoulu ole lukio-opintojen tasoista...) ja niin edelleen.

Yleensä olen asioista suora, joskus jopa pelkistän kaiken aika raadolliseksi ja armottomaksi, mutta viime aikoina on tuntunut siltä, etten halua jakaa ajatuksiani aivan kaikesta ja olen pitänyt asioita enemmän itselläni, koska pelkään, että jos sanon jotain, sitä käytetään jossain vaiheessa minua vastaan. Aikuislukiolta varmistin sellaisen option, että voin hakea takaisin ja siinä vaiheessa olisi melko kiusallista hakea, jos olisin osoittanut suurta tyytymättömyyttä.

Olen vuosien varrella sisäistänyt, että kaikkia siltoja ei tarvitse polttaa takanaan.

Niin houkuttelevalta kuin se ikinä kuulostaakin. Loppujen lopuksi aikuislukio on parempi, kuin ei mitään. Mutta haluan kyllä uskoa, että viihdyn tuossa uudessakin ja ehkä löydän kadonneen motivaationi, kun oppiminen ei ole enää pelkkää suorittamista ja on aikaa perehtyä itseään kiinnostavampiin kurssinosiin, jolloin kai jotain sisäistä motivaatiotakin pitäisi löytyä lopulta.

Erityisesti aina vituttanut tuo lukioiden pöyhkeilevä ilmapiiri. Olen opiskellut Suomen parhaimmassa ammattikoulussa linjalla, jonne moni joutuu hakemaan uudestaan, kun ensimmäisellä kerralla ei pääse sisään ja useimmiten eivät pääse sisään sillä toisellakaan tai välttämättä edes kolmannella. Minä, joka en ollut vuosiin opiskellut mitään järkevää, pääsin sisään ensimmäisellä kerralla, "heittämällä" kuten vitsillä kutsuin, kun lähdin tosiaan 300 km päähän vain kokeilemaan, että pääsenkö sisään. Pääsin sisään ja elämääni muuttui täysin.
Lukioihin pääsee kuka tahansa. Erityisesti aikuis- päätteellä alkavaan, tai sitten nettilukioon. En siis menisi sanomaan, että niillä on mitenkään varaa pöyhkeillä tarjoamansa opetuksen suhteen, jos edes opiskelijoiden suhteen ei ole mitään kriteerejä.

Mutta josko tämä aihe olisi nyt tässä.

Loppuviikosta olisi ohjelmaa. Pelottaa, kun lupauduin kuskiksi veljen eläinlääkärireissulle. Hyvinkäällekin pitäisi SPR:n Henkisen tuen kurssille perjantai-lauantai -akselilla ehtiä. Lisäksi pitäisi jaksaa siivota, kun tuohon kurssitukseen liittyen lupasin ystäväni yövyttää, että lauantaiaamuna ehditään ajoissa, kun perjantaina tullaan Hyvinkäältä melko myöhään...

Bring on the thunder, bring on the rain !

Muutos on alkanut. Kieltäydyn luovuttamasta enää tässä vaiheessa. Tiedän, että voin saada asiat muuttumaan lyhyessäkin ajassa ja ainakaan vaihtoehtoinen ratkaisuni ei voi enää pahentaa tilannetta. Tilanne itsessään ei ole paha, mutta etenee vaan liian hitaasti.

Vaihdan toiseen oppilaitokseen. Ehkä säästän sillä ratkaisulla hieman omaa mielenterveyttäni, kun nykyinen tilanne ei motivoi oikein millään tasolla ja olen kyllästynyt jatkuvaan itsensä pakottamiseen ja siitä aiheutuvaan stressaamiseen. Elämäni ei vain etene ja seisoo paikoillaan.
Harkitsin ensin päiväopiskelua, mutta joutuisin muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja se vähän pelottaa vieläkin liikaa. Enkä haluaisi enää päiväopiskeluun, koska en oikein halua opiskella itseäni huomattavasti nuorempien kanssa. Se oli rasittavaa viimeeksikin, kun ryhmätöissä joutui tahtomattaan ottamaan vetovastuun, koska teini-ikäisissä on joku juttu, että puuttuu sellainen tietynlainen rohkeus ja oma-aloitteisuus. Yritin toki luokkatovereitani siihen suuntaan tuupata ystävällisesti, mutta harva siihen reagoi ja nekin, jotka reagoivat, olivat jo lähempänä aikuisuutta.

Toisaalta vaihtaminen toiseen oppilaitokseen antaisi myös mahdollisuuden viettää enemmän aikaa koiran kanssa ja käyttää enemmän aikaa koiraan, mikä on yksi asia, mitä tältä vuodelta haluan ja veikkaan, että koirakin haluaa. Joinakin viikonloppuina surettanut, kun on tullut käytyä asioilla, jonne ei ole voinut ottaa koiraa mukaan ja sen on täytynyt mököttää yksinään kotona.

Mahdollisuuksia tuon uuden koulun kanssa olisi, tilannetta se ei sen suhteen muuta, että olisin edelleen vastuussa omasta opiskelustani, minkä olen kuullut olevan ainoa miinus monelle.

Katsotaan nyt kuitenkin mitä tästä seuraa, sillä laitoin vasta kysymyksen nykyiselle oppilaitokselleni siitä, että olisiko mahdollista lopettaa opintoni tässä vaiheessa.

Uuden Vuoden lupaukset 2018 edition

• Luen enemmän. (5-12 kirjaa?)
• Laihdun vähän ja saan sen pidettyä pois.
• Käyn salilla vuoden.
• En tilaa ruokaa.
• Panostan enemmän opiskeluun.
• Alan taas treenaamaan koiran kanssa aktiivisesti.
• UfYH 20/10
• Meatless Mondays.
• Vapaaehtoistuminen, tarkoituksellisuuden löytäminen vapaaehtoistyön kautta.
• Lähettää vähintään yksi käsinkirjoitettu kirje.
• RUOKA-VITUN-PÄIVÄKIRJA.
• Lupaan Laicelle koko päivän laavuretken.

Muuta ei ole noussut mieleeni tässä muutaman päivän sisään, jona olen kuvitellut tämän listan saaneeni valmiiksi. Voi olla, että jos jotain todella oleellista ja saavuttamisen arvoista nousee mieleeni tammikuun aikana, lisään sen listaan. Noin muuten luulen, että lupaukseni olivat tässä.

Sitten on tietysti kuukausihaasteet/-tavoitteet, joista tammikuun tavoitteena oli NoFap, mutta 5 päivän jälkeen tuli jo ensimmäinen relapsi... Jos positiviisia juttuja pitäisi tilanteesta miettiä, niin ainakaan en katsonut aikuisviihdettä, enkä kuluttanut fäppäilyyn montaa tuntia.

Aloin taas vaihteeksi jopa syömään normaalimmin, koska verikokeisiin pitäisi mennä tammi-helmikuun aikana, jotta saan lääkereseptin uusittua.

Olen yllättänyt itseni sillä, että olen vaihteeksi motivoitunut huolehtimaan myös asunnosta itseni ja koiran lisäksi. Olen siivonnut itseäni eniten vituttaneet paikat, mutta en väitä, etteikö vielä olisi jonkin verran tekemistä muuallakin.

Raha-asiatkin järjestyivät jossain määrin eilen. Tiukallehan tämä kuukausi tulee menemään, mutta siitä kai pitäisi sitten ammentaa motivaatiota järkevään rahan käyttöön ja jättää mm. epäterveelliset ja kalliit ruoat kauppaan. Jostain syystä helpotti se tieto suuresti, että - jälleen kerran - minä en ole kusenut omia asioitani, vaan nuo virastot ovat ihan itse senkin hoitaneet.

Henkisestihän koko episodi tuntui taas siltä, että haluan vetää itkupotkuraivarit, vetää itseni hirteen ja lakata olemasta. Juuri siltä, että en vittu jaksa taas tapella jostain. Toisaalta henkinen väsymys ollut sillä tasolla, että en edes jaksanut enää välittää, vaikka olisin joutunutkin kadulle... ja toisaalta sekin on jotain sellaista, minkä tapahtuminen tässä maassa ei pitäisi olla edes mahdollista. Joku taho ottaa kyllä lopulta aina kopin. Mutta toisaalta, olen jo kerran ollut asunnoton tässä elämässä, tilanteen pakosta. Asunnoton siis kuitenkin silti.

Mietin siellä sosiaalityöntekijän toimistossa istuskellessani, että pitäisi varmaan olla kiitollinen tästä elämäntilanteesta sitten kuitenkin. Ainoa elämäntilanne, joka on opettanut todella paljon elämästä ja selviytymisestä.

Olen kokeillut niin erilaiset ruokajonot, leipäjonot, kuin dyykkauksenkin. Olen jopa kokeillut hankkia itse ruokani luonnosta keräilemällä ja kalastamalla. Selviän pienelläkin rahasummalla pitkiäkin aikoja.

Sitten on tietysti oma lukunsa tämä koko byrokratia, josta uskoisin olevani kohtuullisen hyvin perillä. Harvemmin tulee tilannetta, jossa tarvitsisi kysyä keneltäkään, että mitä mun pitäisi nyt tehdä. Kaikesta selviän.

Hyvää Uutta Vuotta 2018.. voi helvetti.

Otsikosta päätellen en ole niin innoissani vaihtuneesta vuodesta, but I'm coping... ja nyt ei takerruta ahdistukseen.

Lisään kökösti kaksi videota samaan postaukseen, sillä en muista, että olisin alempaa julkaissut aikaisemmin ja ylläoleva soveltuu tähän vuodenvaihdeteemaan, kun eilen illalla katseltiin raketteja Lahden yllä.

Joikulla on vähän omalaatuinen tapa reagoida raketteihin. Täytyykö tähän nyt sitten vielä lisätä lauseke kukkahattutätejä varten, että en ole koiraa pakottanut seuraamaan raketteja, takanani oleva parvekkeen ovi on auki ja koira voi oman vapaan tahtonsa mukaan siirtyä sisätiloihin, jos kokee sen tarpeelliseksi. Koirasta huolimatta haluan kuitenkin juhlistaa uutta vuotta edes katselemalla ilotulitteita ja koiran omistaminen ei tule siihen millään tavalla vaikuttamaan nyt tai myöhemminkään.

Rakettien haukunta on muodustunut eräänlaiseksi uudenvuodenperinteeksi tässä vuosien varrella. Vuosi ei ala hyvin, jos ei saa vähän luvan kanssa haukkua. Koirasta yleensä tuntee sen kihelmöinnin, kun viimeinen lenkki käydään heittämässä ennen sisätiloihin linnoittautumista ja kaikkea tekisi mieli haukkua. Illan mittaan puhahdellaan ja tuhahdellaan ulkoa tuleville paukahduksille, mutta yleensä riittää kun en reagoi koiran reagoimiseen mitenkään. Televisiohan pyöri taaskin koko illan, joten ei noita paukkuja loppupelissä edes kunnolla havaittu ja koirat suurimman osan iltaa nukkuivat yhdessä kasassa.

Paria minuuttia vaille keskiyön sitten havahduinkin jo, että raketit menevät ohi suun, jos en siirry parvekkeelle. Eihän tänne kuoppaan mitään näkynyt, mutta taivas (tai pilvet, oikeastaan) välkkyi ja tilanne muistutti epämääräistä tykistökeskitystä. Vanhalle sotakoiralle iski PTSD.



Seuraavan videon kommenttiraita on aivan jäätävä, mutta en jaksa välittää. Hävetköön kuvaaja keskenään. Joiku rauhoitettiin eturauhastutkimusta varten, kun oli pissaillut sisään muutaman kerran kuluneena syksynä ja viimeisen parin viikon sisään useamman kerran. Epäilin virtsatietulehdusta, mutta bakteeriviljelystä ei löytynyt mitään ja eturauhanenkin oli kunnossa. Sain ohjeeksi jatkaa erikoislääkärille, jos inkontinenssi jatkuu. Varpaanväleistä lääkäri diagnosoi myös hiivan, joten hain äijälle varvasshampoota, jolla ongelman pitäisi rauhoittua tai lähteä kokonaan pois.

eksistentiaalinen ahdistus

1. en tiedä
2. minua lohduttaa ajatus, ettei kukaan muukaan tiedä

Älä mene pois

Olen peräkkäisinä öinä nähnyt unta lentokoneista ja armeijasta. Viimeisin uni oli erityisesti painottunut lentokoneisiin.

En ole varma, yrittääkö alitajuntani sanoa jotain vai onko tämä vain jonkin asteista surutyötä. Yritänkö hyvästellä ja päästää irti tavoitteestani, haaveestani, motivaatiostani. Vai yritänkö vain uskotella itselleni, ettei tulisi luovuttaa. Ei ihan vielä.

Ajatukseni ovat molempia - vannottamistani itselleni, että en luovuta ennen kuin aika on oikeasti loppu ja toisaalta se on sitä, kun mietin, pitäisikö vain antaa olla ja yrittää löytää jotain mielekkäämpää kuin tämä pakonomainen puurtaminen, jonka piti olla nopeasti ja helposti ohitse... ja, jota se ei kuitenkaan ole ollut millään tasolla.

En ole tällä hetkellä varma oikein mistään. Itsetuntoni on huono ja en jaksa ymmärtää miksi kukaan haluaisi tutustua minuun tai miksi kukaan haluaisi minua kutsua ystäväkseen. En koe itseäni mielenkiintoiseksi millään tasolla. Epävarmuus aiheuttaa halua eristäytyä, koska koen, etten voi luottaa kehenkään juuri nyt. Yritän pysyä kontaktissa muihin ihmisiin ja samalla muutan kaikki riidaksi, koska epävarmuuteni aiheuttaa pelkoa siitä, etten kelpaa ja on parasta puolustautua ennen kuin kukaan satuttaa minua.

Eikä kai epäselvät välit parhaan ystäväni kanssa sinällään helpota asiaa yhtään. En halua ajaa pois, mutta en vain löydä tapaa ilmaista itseäni siten, että muutkin ihmiset ymmärtäisivät mitä pääni sisällä  menee ja miltä minusta tuntuu. En ole koskaan ollut kovin hyvä ilmaisemaan itseäni siten, että muutkin pysyisivät ajatuskulkuni tai tunne-elämäni kärryillä. Tunne-elämäni kärryillä en taida pysyä oikein itsekään. En aina tiedä mitä haluan tai miten asioiden pitäisi olla, että ne tuntuisivat hyvältä.

Rakas sisko

Rakas sisko, josta pesi

tomun taivaan rakkaus,

vierelleni hymyinesi

tule, tuskan huojennus.

Vaikka peityt kaipuultani

taakse hunnun tiheän,

tuntea voin kasvoillani

katsees näkymättömän.

Hyvää joulua.

25

Mitä muuta tähän voisi enää sanoa? Kaksikymmentäviisi.

Neljännesvuosisata.

Eipä tähän ole paljoa lisättävää.

Oreo

Tämä(kin) vuosi on ollut kuin märkä pieru.

Välillä on tuntunut, että olen saanut taas elämän syrjästä kiinni ja sitten olen kuitenkin luisunut kauemmaksi elämänhallinnasta ja takaisin huonoihin tapoihin, joista olen yrittänyt kouluttaa itseäni irti.

Välillä on kovakin ahdistus siitä, että en voi kiertää kelloa taaksepäin, en voi tuoda eteeni niitä hetkiä kun olen juuri päässyt peruskoulusta. En voi muuttaa mennyttä, en voi muuttaa tekemiäni ratkaisuja. En voi tuoda takaisin ihmisiä, jotka ovat poistuneet elämästäni.

Tuntuu välillä, että kärsin jostain keski-iän kriisistä. Tunnen olevani vanha, vanhempi kuin vain sen vaivaisen neljännesvuosisadan. En tiedä mitä odotan seuraavalta kymmeneltä vuodelta, kun en tiedä edes mitä odotan ensi vuodelta. Enkä uskalla, enkä haluakaan, ajatella asiaa. Tämäkin hetki juuri nyt on välillä liikaa.

Enimmäkseen tämä vuosi on ollut täynnä väsymystä ja jatkuvaa tuulimyllyjä vastaan taistelua. Haluaisin ajatella voittaneeni, sillä sain viimeinkin tahtoni läpi. Joulukuun piti olla taloudellisesti (ja täten myös henkisesti) paljon pahempi kuin se päätyikin lopulta olemaan. Sääli vain, että koko syksy on siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, verottanut omia resurssejani huomattavasti, enkä tiedä miten jaksan tammikuussa palata niin sanotusti sorvin ääreen.
Välillä hävettää kuinka huonosti olen selviytynyt koulutehtävistä, mutta toisaalta on pitkälti stressannut sekin, että taloudellinen tilanteeni on mahdollisesti koulutehtävistä ja niistä selviytymisessä kiinni. Suoriutumispaine on syönyt henkisesti. Se ajatus, että on pakko selviytyä, koska ei ole muita vaihtoehtoja. Revanssiin ei ole mahdollisuutta. (Kokeet voisi koulun puolesta uusia, mutta työkkä&sossu eivät antaneet tähän mahdollisuutta...)
En tiedä voiko ihmiseltä vaatia pelkkää onnistumista jatkuvasti. Tai siis, toki, en vaadi itseltäni muuta kuin virheettömyyttä kaikessa mihin ryhdyn, mutta tiedostan kyllä senkin, että ihminen ei ole virheetön... Joskus on annettava itselleen lupa epäonnistua. Joskus täytyisi vain luottaa siihen, että asiat järjestyy, olipa ne kuinka kurjasti tahansa.

Siksi kai ehkä eniten pelkäänkin, että tämä on vain myrskyn silmä ja kohta joudun taas pakotetuksi ja rangaistuksi. Kun en ole oikein edes toipunut vielä entisestäkään.

Pitäisi kai alkaa miettimään lupauksia ja tavoitteita uudelle vuodelle. Koulun suhteen en halua luvata vieläkään mitään, sillä haluan pitää itselläni mahdollisuuden laskea opinnot hetkeksi käsistä, jos minusta tuntuu siltä, että tarvitsen tauon.
Laihdutuksen suhteen on turha luvata mitään, kun en ole tainnut pitää entisiäkään lupauksia. Haluaisin ajatella, että tilanne on muuttunut nyt kun olen käynyt salilla ja aion käydä jatkossakin, mutta faktahan on, etten ole laihtunut. Lihomisen olen onnistunut toki tehokkaasti katkaisemaan ja pääasiallinen tavoitteeni onkin ollut ja tulee olemaan, etten pyöristy tästä enää enempää. Se, että laihdunko, on sitten täysin toinen kysymys ja mietin pitkään ja hartaasti aionko luvata mitään sellaista enää. (Ikinä?)
Blogin suhteen kävi mielessä, että voisin yrittää kirjoittaa joka päivä jotain. Ehkä rohkaistua tekemään videopostauksen kerran viikkoon tai harvemmin. Tuskin esittelen pärstääni sen kummemmin, mutta voisin yrittää kuvata jotain päivästäni.. Ehkä lemmikkejäni?
Sitäkin harkitsin pitäisikö tavallisten lupauksien ja tavoitteiden ohella ottaa tavoitteet myös jokaiselle kuukaudelle tulevana vuotena. En tiedä vielä millaisia nuo kuukausittaiset tavoitteet olisivat, mutta onhan tässä aikaa vielä pyöritellä juttuja.
Lukeminen on ehkä yksi asia, mihin haluaisin tulevana vuotena panostaa. En ole tänä vuonna tainnut lukea kuin ihan muutaman kirjan ja olen vähän pettynyt, kun nautin joskus lukemisesta kovastikin, mutta enää en vain jaksa keskittyä.

Lemmikeistä tuli mieleen, että harkitsen vakavasti erään tietyn viljakäärmeen värimuodon hankkimista ulkomailta. Näillä näkymin tämä tapahtuisi keväällä ja toivottavasti olisi alku pienimuotoiselle käärmekasvatukselle, jota olen tässä useamman vuoden jo pohtinut ja suunnitellut. Palaan kuitenkin asiaan sitten kun tiedän lisää hankintaprosessista, kun toistaiseksi en saanut siihen mitään muuta vastausta kuin, että keväällä.

Nyt siirryn katsomaan Supernaturalia, syömään roskaruokaa ja niiden myötä lopulta ansaitulle levolle.

Note-to-self:
Blogi tarvitsee päivitystä. On ihan ok sisällyttää koko elämänsä aspektit yhteen blogiin, et tarvitse erillistä blogia pelaamiselle ja lemmikeille ja laihdutukselle ja valokuville. Tämä riittää. Muista päivittää ulkoasu. Pinkki on kiva väri.

Ps. Ehkä kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi saada nostettua tämä synkkyyden, turhautumisen ja pettymysten kirjailema verho. Kirjoittaminen tekee hyvää, miksi en tee sitä useammin? Miksi eristän itseni muista, vaikka samalla kaipaan eniten sosiaalisia kontakteja ja muita ihmisiä?

Miksi olen joskus niin ankara itselleni?

You're just a sad song with nothing to say

Herätessä soi päässä biisi nuoruudesta. Welcome to the Black Parade.
En tiedä omistanko kyseistä CD:tä enää. En ole kuunnellut sitä vuosiin, eikä minulla enää edes ole CD-soitinta tai muuta laitetta, joka soittaisi kyseistä formaattia. CD-levyjäkin tuhosin isot läjät joskus muutama vuosi sitten, koska kuoleva formaatti.

Kävin toiveikkaana tarkastamassa olisiko postilaatikossa uutta sim-korttiani, mutta ei siellä ollut kuin ilmaisjakeluroskaa ja muutama lasku.

Hetken aikaa oli hyvä olo tänään. Hetki oli hauras ja rikkoutui ennen kuin se edes kunnolla alkoi. Ehkä vika oli MCR:ssä, sillä en ymmärrä miten olen joskus jaksanut kuunnella näinkin masentavaa ja ahdistavaa musiikkia. Miten olen selvinnyt tämän kanssa. Nuoruudessani. En ymmärrä.

Ehkä kadonnut hyvä olokin löytyy joskus. Nykyään hormonitoiminnan sivuoireena on jäätävä masennus, joten en sulje pois sitäkään vaihtoehtoa, että tämäkin huono olo voisi olla vain ikävä sivuvaikutus ja siten vain hetkellinen pohjakostetus.

Toisaalta epäilen, että dopamiiniratanikaan tuskin käy täysillä. ADHD:n yksi syntyperähän saattaa olla dopamiiniradan ja -reseptorien puutteellinen toiminta. Ottaen huomioon myös riippuvuustaipumukseni mm. ruoan ja seksin suhteen, pidän täysin mahdollisena, että päässäni ei ole kaikki kemiallisesti niin kuin kuuluisi olla. Toisaalta, jos lähdetään asiaa yhtään syvällisemmin miettimään, niin en ole syönyt erityisen huonosti (epämääräisen taloudellisen tilanteeni vuoksi), tarkoitan huonolla siis sitä, että laadullisesti syömäni ruoka on ollut parempaa, jolloin se ei ruoki riippuvuuttani samalla tavalla kuin roskaruoan syöminen. Olen viikon sisään toki kahdesti syönyt pizzaa, mutta muuten en ole koskenut mihinkään erityisen huonoon vaihtoehtoon.

Mihin siis olen tulossa tämän päättelyketjun kanssa, on se, että mielialani saattaisi olla nostettavissa ihan vain syömällä roskaruokaa ja suklaata. Jolloin päästään takaisin siihen faktaan, että olen riippuvainen.

Mutta on pakko jatkaa matkaani suihkuun, sillä kohta on todella kiire.

Kaikessa hiljaisuudessa koitan kamppailla itseni kanssa. Koen burnoutin kaltaisen tilan olevan edessä. Kärsin ajoittain fyysisistä stressioireista. Välillä tuntuu, ettei tästä elämäntilanteesta ole pois pääsyä. Kuin voisin vain lopettaa hengittämisen ja nukkua pois.

Henkisesti en voi hyvin. Kärsin vuorotellen unettomuudesta ja liikaunisuudesta. En saa pidettyä huolta kodistani, vaan laiminlyön kotityöt. Tuntuu, että vuorokaudessa ei riitä tunnit mihinkään. En tiedä mihin se kaikki aika oikein menee. Nukkumiseen varmaan, tai sarjojen tuijotteluun silloin kun ei nukuta. Välillä vaan istun ja valvon ja mietin, että miten paljon stressaa ja miten väsynyt olen tähän tilanteeseen.

Välillä harkitsen, että vetäisin jonkin meltdownin. Antaisin periksi ja romahtaisin. Katsoisin mitä tapahtuu ja antaisin muiden huolehtia, kuka nyt sitten huolehtisi. Jos huolehtisi.

En. Vain. Jaksa. Enää.

Yritin kuvailla oloani eräälle nettikaverille
"I want to shutdown."

Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa.

Nykyään tuntuu, että enemmän ja vähemmän kaikesta saan jonkinasteisen epätoivon päälle. Haluan eteenpäin, teen töitä päästäkseni elämässäni eteenpäin ja silti tuntuu, että tämä on kuin seisoisi tervassa. Mikään ei johda mihinkään ja on vaikea pysyä positiivisena ja uskoa siihen, että tämä ei ole lopullinen tila. Ei henkisesti, fyysisesti, sosiaalisesti, psyykkisesti, taloudellisesti, yhteiskunnallisesti tai edes maailmankaikkeudellisesti.

Lihaton lokakuu(ko)

Miksi elämässä pitää valita ajankäyttö työn, opiskelun, harrastusten ja sosiaalisen elämän väliltä? Miksi en voi saada kaikkea?
Tällä hetkellä painan menemään olemattomalla sosiaalisella elämällä. Aamulla salille, kotiin, kouluun, kotiin ja loppuillan saatan ehkä pysyä hereillä, jos tarpeeksi yritän, mutta useimmiten en. Osittain kofeiinittomuudella (tai ainakin sen lopettamisen yrittämisellä) on asiaan vaikutusta. Sorruin tosin taas ostamaan muutaman energiajuoman varalle, jos vaikka haluaisin elämältä muutakin kuin työtä, salia, koulua ja koirahommia.

Jotta arki ei kärjistyisi tylsyyteen ja saisin jotain jännittävää vaihtelua elämääni, nyt kun sosiaalista elämää ei ole, ajattelin kokeilla jotain niinkin hurjaa kuin lihatonta lokakuuta. Tämä tosin tarkoittaa erittäin tylsästi vain lihan syömisen lopettamista, sillä mulla on tuolla vielä noin kilon pönttö heraproteiinia, joka on kyllä niin arvokas, etten suostu heittämään sitä pois ja osittain salin takia sitä on pakko kuluttaakin. Tavoite on siis simppelisti olla ilman lihaa kuukauden verran ja, jos se tuntuu hyvältä, mikään ei estä sitä jatkamasta kuukauden jälkeenkin.

Pitkästä aikaa juhlin sitä, että mun paino ei ole kuukauden aikana noussut kuin 0,7 kg.

Ajatusvirtaa

Laitan ruokaa puoli viisi aamulla. En ole syönyt kunnolla. En muista edes milloin. Nyt olisi kuitenkin hyvä hetki. Olen onnellinen, monestakin syystä. Pieni pala rauhaa ja onnea.

Puhelin surahtaa pöydällä, ilmoitus sovellutuksesta. Näytöllä näkyy kysymys:

"what do you want to say to the person who bullied you?"

Mietin, mutta mitään sanottavaa ei tule mieleeni. Ei mitään sellaista, mitä haluaisin niiden ihmisten kanssa jakaa. Ei yhtään mitään.

Yhtäkkiä vain tajuan, ettei minulla ole enää sanottavaa. Olen rauhassa. Olen antanut anteeksi. Olen mennyt eteenpäin elämässäni.

Tai pakkohan minun on ollut, ei kai ole kovin tervettä jos lähes 25-vuotias roikkuisi yli kymmenen vuoden takaisissa asioissa. Mutta niin ei ollut silloin kun aloitin tämän blogin, noin kahdeksan vuotta sitten.

Joskus se matka, minkä olen kulkenut, hämmentää. Kykyni sisäiseen rauhaan hämmentää. Silloin tuntui, että sisälläni oli vain pelkkää myrskyä. Jotakin levotonta ja rauhatonta, täysin kesyttämätöntä. Ehkä tämä kaikki löytyy yhä minusta, mutta ne ovat muuttaneet muotoaan joksikin sellaiseksi, mitä minä voin hallita.

Elämässäni oli vaihe (jonka olemassa olosta kai tämä blogikin kielii) ja se oli vaihe, jolloin oli paljon sanottavaa ja halusin sanoa paljonkin. En ehkä ääneen kaikille, mutta hiljaa itselleni.

Ajatukseni ovat aina olleet sellaisia, että ne rauhoittuivat, kun ne sanotaan ääneen. Mutta koska en ole hyvä puhumaan tai järin supliikki, eikä minulla useinkaan ole ketään, kelle näitä ajatuksiani jakaisin, blogista tuli sellainen. Kirjoittaminen oli pitkään tapa hiljentää tuo sisäinen myrsky. Tai onhan se edelleen. Yksi parhaista asioista, joita pystyn housut jalassa tekemään.

Mutta ehkä minulla ei ole enää tarvetta kirjoittaa blogia, ainakaan samalla tavalla kuin menneisyydessäni, koska sisälläni ei ole tätä raivoavaa ja riehuvaa myrskyä. Ei salamoita, ei vesisadetta, ei myrskytuulta.

Sisälläni on auringon kultainen säde suuren kuusen kaarnan pinnalla. Hiljainen, verkas aamu ja huurteisia kasveja. Kylmä aamu, josta on kuoriutumassa loppukesän kuumannihkeä päivä. Tuulessa ehkä aavistus talvea ja syksyä. Olen elokuu. Päivisin ja öisin on lämmintä. Öisin näkee tähtiä.

Loppujen lopuksi en ole ihan varma mitä höpötän, mutta minusta tuntuu, että olen jättänyt jotain taakseni ja saavuttanut jonkin oleellisen etapin. Toisekseen, halusin kai kertoa, että olen onnellinen. Juuri nyt, tässä hetkessä, itseni kanssa. Koiran kanssa. Tässä aamussa.