Kun kaikki tuntuu turhalta

Herään kahdeksalta, makaan kuitenkin sängyssä ja rapsuttelen koiraa puoli yhdeksään, jolloin tajuan, että pitäisi puolen tunnin päästä olla jo menossa. Eilisiltainen melankolia jatkuu, enkä jaksa välittää mistään, edes terapiasta, jonne ilmoitan, että olen sairaana ja sovin uuden ajan torstaiksi. Enkä edes ole varma, että jaksan sinne silloinkaan raahautua. Istun vielä vartin jumittamassa varmuuden vuoksi.

Raahaudun suihkuun, jossa annan veden lämmön sulattaa kankeuden raajoistani. Siivoan vähän, ihan vain näön vuoksi, jotta voisin sanoa siivonneeni. Jotta en olisi niin turha paska. Jotta ei vaivaisi, kun sanotaan sotkuiseksi ihmiseksi, vaikka tiedän, että en ole.

Pettymyksestä toiseen. Väsyttää kovin. Masentaa ja ahdistaa ja en tiedä. Epäilen, että tämä on taas hormonitoiminnan heiniä ja kohta on taas parempi olla, mutta en ole siitäkään niin varma. En jaksa näitä heittelyitä.

Itsetuntonikin on kadonnut jonnekin. En tiedä enää mikä olen.