Tunnen liikaa; kiitollisuutta, ahdistusta, masennusta, riittämättömyyttä, iloa ja häpeää.

Ahdistaa ja masentaa. Avunpyytäminen ei ole mukavaa. Edes taloudellisen. Ratkesin itkemään kesken puhelun, koska en tiedä.

Mikään ei taaskaan huvita. Ei huvita, eikä olisi energiaa tehdä mitään. Välillä tuntuu, etten pääse eteenpäin. Edellisen jakson kurssit eivät tulleet tehdyiksi, koska en jaksanut panostaa ja koira tuotti ongelmia, joiden takia oli pakko antaa periksi.

Välillä epäilen, että saanko täytettyä omia unelmiani mitenkään päin. Kysyn toisinaan itseltäni, että mitä oikein teen elämälläni. Onko tämä edes enää elämää, pakottaa vain itseään johonkin, mikä ei huvita, kiinnosta tai motivoi millään tasolla. Nousta ylös, pajan kautta kouluun vain, jotta pääsisin eteenpäin ruppasen elämänrääpäleeni kanssa. Elää pelossa, että jonakin päivänä on vain liian vanha.

Leikin aamulla ajatuksella siitä, että miten vapauttavaa olisi, jos olisi auto tai edes ajokortti. Olen kaihoisana katsellut noita 10+10 -kokeilukursseja, että on niin hyvä mahdollisuus, mutta  niin hemmetin huonoon aikaan.

Erehdyin mainitsemaan niistä äidille. Kortti pitäisi ajaa maaliskuun loppuun mennessä. 990e.
Äiti on luvannut joskus maksaa 500e. En kuitenkaan saanut itse tehtyä lainahakemusta, koska työttömyys - luottotiedot sentään on tallella. Jouduin pyytämään isää tekemään lainahakemuksen Tokihan se suostui, mutta en voinut itkulle mitään. Etenkin kun tuntui pahalta isän "Äiti maksaa puolet ja? Minulleko jää se loppu?". Yritä siinä sitten selittää, että maksan kyllä itse, mutta kun en saa haettua lainaa. Tässä vaiheessa oikeastaan alkoi tuntumaan siltä, että kun voisin ottaa sanani takaisin, antaa olla, unohdetaan koko juttu. 

Jotenkin tekee välillä pahaa tämä oma elämäntilanteeni. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen paskaan. En ole rahaton - tulen kyllä taloudellisesti ihan hyvin toimeen, mutta rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen tai on, mutta kun sitä ei voi repäistä selkänahasta, vaan on säästettävä. Jos olisi työ, olisi taloudellisesti hieman enemmän liikkumavaraa.

Ajokortin joudun ajamaan ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa ja tämä sama itku ja vääntö olisi silloinkin edessä.

Tunnen vain itseni niin tyhmäksi ja riittämättömäksi. Haluaisin, että elämässäni tapahtuisi joskus jotain hyvääkin, eikä aina vaan tätä samaa mautonta paskaa.

Haluaisin vain kadota.

Syvänmeren eliö.

Tulevaa vuotta varten olen suunnitellut lähinnä itseäni koskevia juttuja. Osittain kai haluan keskittyä itseeni senkin vuoksi, että viimeiset kolme vuotta on ollut pelkkää aallonpohjaa ja tuntuu, ettei tämä kyyti ole ihan heti loppumassa. (Nimimerkillä taas itken ja kiukuttelen.) Ei ole erityisen hyvä olla, enkä ole ihan varma, että mistä tämä olotila kumpuaa ja mitä sille pitäisi tehdä.

En tiedä onko tämä jonkin sortin ikä- tai identiteettikriisi, mutta tuntuu, etten yhtäkkiä tiedä mitä olen tai haluan olla. Tai siis. Haluan olla minä, juuri tällaisena kuin olen ja samalla haluaisin muuttua, koska ?????????.
En löydä järkevää syytä sille, miksi en ole tyytyväinen itseeni.

Itsetuntoni on korkea, mutta omanarvontunto, itseluottamus ja itsekunnioitus on matalalla. Tuntuu kuin en vain pystyisi löytämään mitään hyvää itsessäni, vaikka samalla olen sitä mieltä, että olen paras tyyppi maailmassa juuri tällaisena.

En tiedä sitäkään miten pureutuisin tähän ongelmaan, sillä pidän ulkonäön miettimistä turhamaisena ja narsistisena. Pääni mukaan olen narsistinen ja turhamainen, jos mietin ulkonäköäni liikaa tai postaan kuvia internetiin kysyäkseni, miltä naamani näyttää. Samalla toisaalta haluaisin tehdä sen, että ymmärtäisin ihmisiä, mutta samalla ylpeyteni estää sen. En halua alentua sille tasolle. En halua paljastaa heikkouttani - huonoa itsetuntoani. Koska naamaansa nettiin postaavat eivät voi olla muuta kuin heikkoja itsetunnoltaan, narsistisia, turhamaisia... ja samalla se ulkonäkö on ensimmäinen myyntivaltti. Pinta, jonka ihmiset ensimmäisenä näkevät.

Uskon vahvasti siihen, ettei muiden mielipiteillä ole merkitystä, mutta en tiedä voinko sanoa sitä tilanteessa, jossa ihminen on postannut kuvansa internetiin kysyäkseen onko hän ruma. Voinko sanoa, että sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelevat, jos poden itse samaa ongelmaa ja haluan itse postata kuvani nettiin kuullakseni mikä minussa on vialla tai edes saadakseni jonkinlaisen egoboostin.

Mitä olen kuvasäikeitä tutkinut tämän illan, huomaan, että kauneusihanteeni on jotakin sellaista, mitä muut kutsuvat keskiverroksi. Mutta jotenkin näen näissä "keskiverroissa" kaikkea muutakin mikä ei mielestäni tee heistä keskivertoa millään tavalla, vaan kauniita sellaisella ainutlaatuisella tavalla, jota toivoisin itsekin olevani.

Sen sijaan tunnen itseni rumaksi. Enkä taatusti ole mikään keskiverto pikkublondi räpsyripsineen ja suloisine hymyineen, sinisine siilitukkineni lentsikkahupparissani maastohousut ja maiharit jalassa narttuilmeineni (kuuluisa "resting bitchface").

Tämä vastaa ideologiaani.

Ihminen on vain niin paljon muutakin kuin ulkokuori. Tai ainakin minä olen pintaa syvempi eliö.

Onko se sitten vain sitä, että on hankala olla yksin syvämeren eliö?

J o u l u

Inhottaa.
Internetin keskustelupalstat ovat täynnä "mitä sain lahjaksi" -keskusteluja. Läheisen ystävän ensimmäinen kysymys oli eilen illalla mitä lahjoja sain.

Mitäkö sitten sain lahjaksi?

En mitään sellaista, mistä voisin ottaa kuvan ja laittaa internetiin. En mitään sellaista, jonka arvoa voisi mitata rahassa tai, jonka arvoa edes ymmärtäisi kukaan muu kuin minä.

Sain aikaa läheisteni kanssa. Sain nähdä siskoni tyttäriä, sain kääriä heille paketit ja toivottaa hyvää joulua. Sain halata siskoani. Sain tavata siskoni tyttärien isää, jolla ei mene hirveän hyvin. Sain kuunnella häntä, tarjota konvehteja ja tarjota aikaani yhteisille kätköilyretkille - tarjota ystävyyttä, jota hänellä ei kuulemma nykyään juurikaan ole.

Sain aikaa äitini kanssa. Sain valmistella hänen kanssaan joulun. Sain siivota yhdessä ja tehdä ruokaa.
Sain syödä sen vaivalla tekemämme ruoan poikaystäväni ja äitini kanssa.
Sain käydä isällä viemässä jouluterveiset. Sain rapsutella koiria. Sain nukkua äidin luona pienen valkoisen suteni vieressä.

Sain käydä toivottamassa hyvää joulua myös poikaystäväni perheelle.

Sain käydä hautausmaalla toivottamassa hyvää joulua siskolleni.

Sain hassuja muistoja.

Tavarat hajoavat ja muuttuvat aikaa myöten käyttökelvottomiksi. Niistä nauttii elämässään vain niin mitättömän pienen hetken, jonka jälkeen ne unohtuvat ja ne pääsevät roskikseen.

Jotkut asiat ovat korvaamattomia ja niillä ei ole hintalappua. Niitä ei saa kaupasta.
Niiden arvon ymmärtää vasta kun ne menettää.

Lahjat ovat kivoja, mutta ne eivät ole pääasia. Niiden ei tulisi olla pääasia.

Jouluni

Buriid juovllaid ja lihkolaš ođđa jagi!

Ein frohes Weihnachtsfest und alles Gute zum neuen Jahr! 

Hyvää Joulua ja onnellista Uutta Vuotta!

YKSIN MATKUSTAESSA POHDISKELEE ENEMMÄN

Ajatukset tarvitsevat huoltoa ja jäsentelyä.

En ole tunteeton - päinvastoin, minulla on tunteita. Paljon erilaisia ja kokoisia ja värisiä ja monenmoisia.

En vain ole kosketuksissa niihin. Aina. Usein. Joskus kyllä.

 - inho tunteiden pohjalta toimimista kohtaan
- pitävät monia sosiaalisia käytäntöjä täysin typerinä
- purkavat ja rakentavat jokaisen ajatuksen ja järjestelmän uudestaan sävyttäen työnsä perfektionismilla ja moraalilla

En ole varma turhauttaako minua enemmän se, että muut eivät ymmärrä minua vai minä en ymmärrä muita. Enkä minä pysty selittämään itseäni. En voi purkaa itseäni osiksi, en voi muuttua koodistoksi, en ole vieras kieli, eikä minuun ole lukulaitetta.

Tunnenko oloni nyt turhaan rajoittuneeksi. Vai olenko se vain minä, joka ei ymmärrä itseään.

Syntymäpäivälahja itselleni.

I named him Roanoke.

Oikeastihan Roa kotiutui jo 6.12., mutta on kuitenkin virallisen epävirallinen syntymäpäivälahja kliseisesti itseltäni itselleni. Olen haaveillut melkein pari vuotta perheenlisäyksestä ja nyt sitten rahatilanteen salliessa saatoin tämän toteuttaa.

/r/offmychest

I feel ugly and it bothers me way too much.

This is probably stupid little opening about something I still consider rather vain.

But it bothers me. Way too much.

I've never been pretty. But I've been happy with my looks anyway. Happy with myself. I still am, in some level.

I've never learned to do make-up properly so my solution was that I don't need it. I'm 23 and last time I had make-up on my face I was 16 years old. I'm always been that kind of girl that is not really into looking good - it wasn't important thing for me. I have always thought that personality and thoughts are the most important part in human. "No amount of makeup can cover up an ugly personality."

I've always been kind of tomboy-ish. I rather go shooting range than spend hours of grooming myself. Simple ponytail is enough and I'm good to go. I like getting my hands dirty and darn how sexy I feel in my combat boots. I even have education to a job where I can't keep jewelry or nail polish due to safety reasons. I've been happy with this until now.

I've lately started to feel that I'm probably too intimidating for people or even ugly. Or both. No one wants to talk to me in the internet if they see my face and that's the reason I hate to show myself to anyone. I hate if anyone asks for a pic because I want to send it but I always know what happens.

And it really, really bothers me. Because I don't understand what makes me look so bad no one can has conversation with me. Even if they have happily talked before seeing me. Talking to me doesn't mean having sex or anything, I just like to talk. No innuendos.

I'm not sure which bothers me more: the fact that I'm ugly or that it actually bothers me this much. (Does this make any sense? It bothers to be bothered.. I don't how to say it, lol.)

Sometime ago I decided to do something to myself so I would feel better about myself. I bought skin care supplies and so on. I've never really had bad skin but I thought I could improve still. I've been planning on buying make-up supplies as well but I'm not ready for that big changes yet and I kind of hate it because I used to smudge my face in some point of wearing it. Eww. Next thing was to buy some clothes that would make me feel more girlish because that's something I want to feel, I guess. So, few days ago I tried to online shopping high heels as I have never had such things in my life and I was curious about them. Somehow I ended up searching good ALICE belt because that's been on my "need to buy" -list for some time now. Like, what the hell is wrong with me :D

________________________________________________________

I'll tell you what the hell is wrong with you: NOTHING!

Dont ever fucking be sorry for who you are. Ever.

But lets get the obvious stuff out of the way. Alot of people see looks before they can see a personality. Those people are(usually) the type of people you dont want taking an interest in you in the first place. Because looks fade away. Attitude stays and thats the best part.

If you want to change yourself up, go right ahead. But dont lose your identity. There will always and forever only be ONE Maastopalo and im pretty freaking happy about that.

Another thing I like about you, your priorities aren't dead set on trying to be eye candy for anyone. Fuck that. You bring more to the table. As a guy, ill take you over some bimbo any day.

But let me give you a little bit of insight: if you have guy friends, chances are one of them likes you and has wanted you for a while. Its inevitable. Especially if you are exactly how you describe yourself. I haven't seen you, haven't met you and dont know anything past what you just posted and I feel like I want to know you more. If I feel this way, im 100% sure someone you know does too.

Send your pics and dont be afraid. Display who you are, puff your chest out and be proud of yourself. Dont sell yourself short and dont ever put yourself down. You have AMAZING qualities.

Sudetkin leikkivät pallolla.

Päivä, jona melkein tapoin itseni.

Sinä ja jakamasi muistot ovat meille tärkeitä. Sinua saattaa kiinnostaa tämä julkaisu, joka tehtiin 3 vuotta sitten.

Facebook-muistoja. Kuvassa istuvat aina niin uskolliset koirani jossakin sateisessa ja kylmässä Kuopiossa.

Kyseinen kuva näyttää viattomalta kuvalta koiristani. Samanlaiselta kuin niin monet muutkin vastaavat kuvat.

Silti muistan vain toivottomuuden. Väsymyksen. Sekavuuden. Häpeän. Halun päästä pois ja lopettaa kipu. Mietin kenelle saisin koirani, jotta voisin päästää itseni päiviltä. Olin rikki. Romuna. Olin yksin. Yksin silloin kun tarvitsin toista ihmistä. Petettynä ja jätettynä. Eksä teki silloin jotain, mitä en voinut enää antaa anteeksi. Kaikki tunteet, mitä minulla oli häntä kohtaan ikinä ollut kuolivat silloin. Luottamus rikkoutui, eikä se tullut enää ehjäksi. Eron lähtölaskenta alkoi.

Siskoni teki itsemurhan 2013. Veli kertoi siitä minulle Skypessä, koska äiti ei joko kyennyt kertomaan tai uskaltanut ottaa yhteyttä, sillä välimme olivat siihen aikaan aika tulehtuneet. On ironista, että siskoni kuoltua olen lähentynyt äitini kanssa. Mutta siskoani en saa takaisin.

Muistan vieläkin kirkkaasti, kuin eilisen, kun epäuskoisena luin niitä sanoja tietokoneen ruudulta yhä uudelleen ja uudelleen:

A on kuollut.

Enkä tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Tai tuntea. Muistan, kuinka tuijotin sormenpäitäni käsieni alkaessa täristä ja tärinän kiivetessä ylemmäs kohti kehoa. Sitten tuli itku. Keskustelin veljen kanssa pitkään sinä iltana. Ikinä en ole hänen kanssaan keskustellut sillä tavalla, niin pitkään ja niin syvällisesti. Vannotin, että kertoo mulle, jos ikinä, milloinkaan tulee olo, että pää ei kestä ja haluaa tappaa itsensä. Saman pyysi tekemään, jos minusta ikinä tuntuisi siltä.

Silti en koskaan ole kertonut kenellekään, edes sitä, että eksä lähti ja jäin yksin. Yksin kaikkien surujeni kanssa.

Sillä eksähän lähti. Noin viikko kuolin uutisesta, eräänä sunnuntai-iltana. Ikään kuin hetken mielijohteesta. Pakkasi tavaransa ja vain häipyi. Kysyin syytä ja hän vain totesi, etten ole rakastettava. Kuin sekin olisi ollut minun syytäni.

Jäin yksin ja halusin tappaa itseni. Istuin viiltelemässä selkä lämpöpatterissa. Itkien.

En mennyt sillä viikolla kouluun. Puoli välissä viikkoa vein koirat - josta se kuvakin on - erääseen niemeen, jossa harkitsin pudottautumista kalliolta. Olin yksin vieraassa kaupungissa. Minulla ei ollut siellä enää ketään. Ei ollut mitään syytä olla olemassa. Halusin pois.

Ilman koiria tuskin kai olisin tässä. Eniten maailmassa pelkään, että ne joutuvat kodittomiksi.

Siskon kuolema oli toisaalta myös se hetki kun koko tämä kolmen vuoden alamäki alkoi. Masennus, koulu- ja keskittymisvaikeudet, opettajan asiaton käytös, koulun lopettaminen, ero ja haimatulehdus.

Jotkut sanovat, ettei huono onni voi jatkua loputtomiin. Ongelmani kai on, etten oikein usko onneen. Tämä ei ole sattumaa. Eikä tämä ole mitään ennalta kirjoitettua kohtaloakaan. En tiedä mitä tämä on.

Ymmärrän kyllä miksi ihmiset piiloutuvat onnen tai kohtalon taakse, jolloin voi tuudittautua ajatukseen siitä, että itse ei olisi voinut tehdä mitään tai itse ei voisi vaikuttaa mihinkään. Kaikessa kai vaikuttaa se, miten pelaa omat korttinsa. Mitä päätöksiä tekee, kun eteen tulee vaikeuksia.

Ovatko päätökset oikeita tai hyviä? En osaa sanoa. Sen näkee, jos saavutan elämässäni sen, mitä olen tavoitellut. Tässä vaiheessa ne eivät kuitenkaan olleet lopullisia.

Sen ymmärtäminen, kuinka yksin me loppujen lopuksi olemme, on pelottavaa. Mutta sitä pelkoa pitää vain katsoa sen pohjattomiin, mustiin silmiin.

Siivottu kummallisella vimmalla koko kämppä. Onneksi on pieni asunto, joten ei ole paljoa siivottavaa. Heräsin joskus klo 2 yöllä ja samoilla silmillä olen yhä, sillä nukahdin lähes heti kun tulin kotiin. Jossain klo 18-19 aikoihin siis. Unta tullut jotakuinkin ~7,5h laskujeni mukaan. Sain myös pakolliset koulutehtävätkin tehtyä. Olen siis ollut harvinaisen aikaansaava. Ilmeisesti se masennuskuoppa oli hormonihommia. En tiedä mitä kehoni kuvittelee tekevänsä. Menkat kesti jopa 3 päivää. Niitä edelsi pari viikkoa kestänyt masentuneisuus ja välinpitämättömyys. Nyt kun ne ovat ohi, niin boom!, mieliala on normaali tai parempi ja taas kiinnostaa jopa elää ja tehdä jotain. Uskon jopa taas, että saan taputeltua nämä kouluhommat kunniallisesti pakettiin. En ole hirveän huolissani, sillä tällaisia synkkyysjaksoja on ollut aikaisemminkin. Juuri samankaltaisia, mitään ei saa aikaan ja mikään ei oikein jaksa kiinnostaa. Ei haluaisi tehdä muuta kuin maata sängyssä ja mököttää. Sitten tulee menkat ja yhtäkkiä on taas virtaa ja mielenkiintoa.

Kaiken tämän hääräämisen päätteeksi olen nälkäinen, joten nostin kanat ja kasvikset pöydälle sulamaan. Kun vaan ehtisin tehdä ja syödä ennen kouluun lähtöä. Bussikortinkin sain eilen hankittua, kiitos isäni, joten elämä ikään kuin hymyilee taas. Susikin oli iloinen, kun ulkona on lunta. Se hyppelee ja riehuu kuin pienikin pentu. Kahlailee innoissaan lumessa häntä kiepillä selän yllä, kauhoen sitä samalla suuhunsa hirveitä määriä.

Ensi viikolla on koeviikko ja koska minulla on vain yksi kurssi, tarkoittaa se sitä, että maanantaina on koe ja loppu viikko on ikään kuin vapaa! En taaskaan muista olenko sanonut tätä ääneen vai en. Mutta onpahan nyt sanottu. Koeviikkoa seuraavalla viikolla alkaakin sitten seuraava jakso...

a h d i s t a a k o t a a s v o i e i

En tiedä miksi menneisyyden ihmiset pyörivät päässäni jatkuvasti. Olen kadottanut niin monta ihmistä elämästäni. Toisaalta tiedän, ettei yksikään ole enää sellainen kuin muistan heidän olevan, mutta silti toivoisin, että olisin tehnyt asioita erilailla, ettei heitä olisi tarvinnut kadottaa, jolloin olisi ehkä mahdollisuus, että he vielä olisivat osa elämääni.

Toisaalta taas haluaisin löytää uusia ihmisiä elämääni. Huono itsetuntoni uskottelee minulle, ettei kukaan oikeasti halua olla kanssani missään tekemisissä. Menneisiin ihmisiin en halua olla yhteyksissä, sillä he ovat omasta tahdostaan kadonneet ja en tiedä. Jos he kaipaisivat minua, he ehkä ottaisivat itse yhteyttä. Sikäli jos edes enää muistavat olemassa oloani. Enkä tiedä onko sillä väliäkään. Onhan tässä vuodet vierineet ilman heitäkin.

Mutta huono itsetunto puhuu, enkä kai oikeastaan haluaisi edes nähdä ketään. Enkä oikeastaan edes tiedä miksi, sillä mitään muuta en sitten kuitenkaan haluaisikaan enemmän kuin nähdä ihmisiä, käydä ulkona, lenkillä, leffassa, biljardissa, keilaamassa... mitä tahansa hauskaa. Mutta sen sijaan istun illasta toiseen kotona ja nukun liikaa.

En tiedä laukaisiko tämänkin se, että kuulin veljeni harkitsevan muuttoa Saksaan lähemmäs tyttöystäväänsä. En kiellä ettenkö tuntisi hieman kateellisuutta ja ikävää. Minun parisuhteeni on täällä ja minä en saa edes sitä toimimaan siten, että kummallakin osapuolella olisi hyvä olla.

Helvetti. Minä en saa mitään toimimaan.

Suklaa

Olen monta kertaa tännekin luvannut ja puhunut, Kuinka Nyt Aloitan Terveellisemmän Elämän. Paskanvitut. Jaksan sen kaksi päivää ja se kuolee siihen. Epäilen edelleen, että kropassa tai päässäni on vikaa. Ei ihmisellä voi olla koko ajan nälkä. Välillä kun on synkempi aikakausi, ei edes ole nälkä. Käyn päiviä pelkillä höyryillä, pepsillä, kahvilla ja teellä. Ei tee mieli syödä, mutta en myöskään inhoa itseäni.

Välillä tuntuu, että en vain jaksa tarpeeksi inhota itseäni, jotta mitään tapahtuisi. Toisaalta nyt myös ahdistaa nämä terveysongelmat, jotka ymmärtääkseni jollakin lailla saattavat jopa vaikeuttaa ja estää painonpudotuksen. Toisaalta, olen kyllä siinä vaiheessa kuutakin menossa, ettei mistään terveellisestä syömisestä kannata edes haaveilla, puhumattakaan siitä, että mikään laihdutus onnistuisi. En ole syönyt lääkkeitäkään kolmeen tai neljään päivään. Tavallaan pelkään joka hetki, että milloin mahakivut iskevät, milloin päättyy lentoni mahalaskuun...

Tykkään kasata tehtäviä ja ongelmia. En ole jaksanut käyttää puhelinta ja yhtenä aamuna oli miljoona viestiä vanhemmilta vastassa. En tiedä mikä on kun en jaksa tehdä mitään järkevää. Haluaisin vain olla ja pelata, mutta minua painaa se, ettei se loppupelissä johda minua mihinkään. Ei siihen suuntaan mihin haluaisin kulkea.

Haluaisin muuttaa blogin ulkoasuakin joksikin muuksi, koska en ole enää edes varma kuinka pitkään tämä on ollut musta. Vuoden? Kaksi? Toisaalta se heijastaa tämän(kin) hetkistä sielunelämääni, mutta toisaalta ehkä joku pirteämpi voisi piristää.

En ole tankotanssinut kahteen tai kolmeen vuoteen? Ostin kuitenkin itselleni tangon, sillä se pelasti henkeni viimeeksikin, siis tanssi, ei tanko. Se palautti jotain puuttuvaa. Jotain mikä kai puuttuu nytkin. En tiedä. Elämänhalu, tulevaisuus, naiseus, seksikkyys, itsetunto? Ehkä tämä on vain eräänlaista pakomatkaa. En tiedä mistä ja en tiedä minne. Pois on kuitenkin päästävä. Levottomuutta. Synkkää palavaa levottomuutta, josta olen kärsinyt koko elämäni. En ole aina varma onko minusta kenenkään lemmikiksi. Toivon, että minusta olisi, mutta tulen parisuhteessa klaustrofobiseksi. Toisaalta tuntuu, että tämä henkilö tässä näin, on ainoa syyni hengittää ja olla olemassa. Hänen vuokseen haluan elää. Mutta rakastan vapautta samalla intohimolla, vapaus on syy elää ja hengittää. Eikä sitä korvaa ihminen. Sitä ei korvaa kukaan. Eikä se varmaan ole kenenkään syy, että minulla on huono olla. Haluan olla jotain, mitä en ole.

Lopetin terapian, koska en tiedä. Annan liikaa suhteelle, josta saan liian vähän. Samalla tein päätöksen, että kun tämä syysloma loppuu ja palaan kotiin, aion keskittyä enemmän itseeni ja omiin asioihin ja antaa parisuhdekuvioille tilaa vyöryä omalla painollaan. Tästä tulee jotain tai sitten ei, mutta en aio siitä tekemällä enää tehdä mitään.

Toisinaan minua katkeroittaa ihan vain se seikka, etten voi humaltua. En voi kietoutua substanssin hellän kovakouraiseen syleilyyn kadottaakseni hetkeksi otteen todellisuudesta. Ei. Enää. Känniä.
Ei sillä, että sitä olisi elämässäni muutenkaan liikaa ollut, mutta koen silti tulleeni riistetyksi. En tiedä mitä haluan elämältä, muuta kuin oikein kovaa humalaa.

Kun kaikki tuntuu turhalta

Herään kahdeksalta, makaan kuitenkin sängyssä ja rapsuttelen koiraa puoli yhdeksään, jolloin tajuan, että pitäisi puolen tunnin päästä olla jo menossa. Eilisiltainen melankolia jatkuu, enkä jaksa välittää mistään, edes terapiasta, jonne ilmoitan, että olen sairaana ja sovin uuden ajan torstaiksi. Enkä edes ole varma, että jaksan sinne silloinkaan raahautua. Istun vielä vartin jumittamassa varmuuden vuoksi.

Raahaudun suihkuun, jossa annan veden lämmön sulattaa kankeuden raajoistani. Siivoan vähän, ihan vain näön vuoksi, jotta voisin sanoa siivonneeni. Jotta en olisi niin turha paska. Jotta ei vaivaisi, kun sanotaan sotkuiseksi ihmiseksi, vaikka tiedän, että en ole.

Pettymyksestä toiseen. Väsyttää kovin. Masentaa ja ahdistaa ja en tiedä. Epäilen, että tämä on taas hormonitoiminnan heiniä ja kohta on taas parempi olla, mutta en ole siitäkään niin varma. En jaksa näitä heittelyitä.

Itsetuntonikin on kadonnut jonnekin. En tiedä enää mikä olen.

Niitä omituisia aikakausia elämässä, kun on tavoite ja on matkalla sitä kohti, mutta ei kuitenkaan osaa tuntea ylpeyttä tästä hetkestä. Sama vanha klisee, että onhan minulla kaikki hyvin - työ, koti, koulu ja elämänkumppani. En vain osaa olla kaipaamatta lentokonehuoltoa ja silti sekin häämöttää enemmän tai vähemmän lähitulevaisuudessa.

If you want loyalty, get a dog. If you want loyalty and attention, get a smart dog.

Jos ei nyt, niin milloin sitten?

Pitkään jatkuneen jahkailun ja epämotivoitumisen vuoksi sain viimeinkin suurimman osan raha-asioistani hoidettua. Lisäksi päätin kunnostautua ruokavaliollisesti ja yrittää löytää jostain motivaatiota liikkumiseen. SEN lisäksi päätin, että selvitän kouluhommat vasta loppukuusta. Nyt on kesä ja haluan nauttia siitä. En jaksa tätä jatkuvaa stressiä ja ahdistusta jostain aivan helvetin turhanpäiväisestä (mitä ei alunperinkään tarvitsisi kärsiä, jos hoitaisi ne asiat ajallaan... note to self).

Toissa iltana hajosin henkisesti aika pahasti. Kaikki näytti todella synkältä ja itkin sängyssä kippuralla pääni kipeäksi. Pitäisi kai useammin romahtaa, koska se loppujen lopuksi on melko puhdistavaa. Jos vaan siis selviää siitä ahdistuksesta, mikä siihen vaaditaan, hengissä. En ollut varma jaksanko aamuun. Nukahdin kuitenkin lopulta.

Ruokavalion kanssa painimiseenkin innostuin lähinnä siksi, että stressi aiheuttaa kipuilua kyljessä, huono ruokavalio ei auta siinä yhtään ja eilen oli taas jotain ihan ihmeellisiä tuntemuksia, jotka alkoivat pelottaa. Senkin tajusin, että voin pilata itseni täysin, jos en edes yritä kunnostautua. En voi enää jatkaa näin ja se alkutalven sairaalaepisodi oli yksi varoitus siitä. Mulla on kuitenkin unelmia, joita haluan vielä tavoittaa ja se ei onnistu, jos kroppa on rikki. Tai onhan se jo rikki, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin se voisi olla.

Lisäksi syksyllä pitää mennä lääkäriin ja verikokeisiin kuitenkin, tämän haimavaivan takia, joten olisi kai ihan suotavaa jos kolesteroliarvot olisivat pysyneet edes paikallaan ja olisin ehkä saanut painoakin hieman pois. Pitäisi myös kysellä ehkäisykuvioista, sillä kondomit ovat perseestä ja tarvitsen hormoneita, koska kierto venyy aivan ihmeellisiin mittoihin. Viimeisin oli taas jotain lähemmäs 40 päivää. En muistanut laittaa kalenteriin, milloin aloin vuotaa, joten en osaa tarkalleen sanoa miten pitkäksi se venähti... Pff. Olen jokseenkin kyllästynyt tähän oikuttelevaan kroppaani. Toki nuo kierrot voivat venyä stressin takia, mutta en jaksa uskoa, että olisin joka kuukausi niin stressaantunut, että ne vaan pitenisivät siksi. Tai siis, kun tuntuu, että ne eivät ikinä lyhene. Pysyvät samassa tai pitenevät, harvoin toisin päin.

Mitä tähän iänikuiseen laihdutusprojektiini tulee, otin tänään ns. "viimeisen" kerran painon ylös ja tarkoitus olisi punnittautua vasta kuukauden päästä. Sillä välin ajattelin hyödyntää mittanauhaa ja opetella pois tuosta vaa'an palvomisesta, se kun ei sinällään ole tähänkään asti tuottanut mitään hyvää. Sen lisäksi pitäisi jotenkin kyetä unohtamaan suurin osa kaikesta painonpudotustiedosta mitä on tullut imettyä vuosien varrella päähän. Yritän opetella tähän uudestaan. Lähden ihan yksinkertaisesta: syön ns. "puhtaasti" ja juon paljon. En ajatellut laskea kaloreita, vaan kuunnella enemmän kroppaani.

Kuten yksi hyvä nettiystäväni sanoi: "jos ei nyt, niin milloin sitten? et tule nuorentumaan tästä enää!"

Ahdistaa

Life has never thrown me lemons.

Tunnepuoleni on kylmentynyt. Joku väittäisi kai masennukseksi, mutta en koe olevani erityisen masentunut. Ahdistunut ja stressaantunut sitäkin enemmän. Sosiaalisten tilanteiden pelko on ollut päällisin osin hallinnassa, olen kokeillut käsikauppatavaraa nimeltä Antistress ja totesin sen toimivan. Eihän se ahdistusta poista, mutta tekee toimintakykyisemmäksi ahdistuneena. Vaikka en sinällään tiedä hyödyttääkö se mitään, sillä hoidan asiat sitten vaikka paniikkikohtauksen partaalla. Olen kaksi vuotta sitten viimeeksi saanut paniikkikohtauksen. Mitä ikinä teenkään, teen sen ainakin oikein.

En ole varma, uskonko erityisherkkyyteen, sillä ongelmani ovat aina muistuttaneet paljolti autismia, mutta en kuitenkaan ole autistinen tai ainakaan kukaan ei ole sitä minulle ikinä diagnosoinut. Löysin toisen neurologisen poikkeavuuden joka on samassa osassa aivoja, kuin autismi: ADHD.

Moni ajattelee ADHD:n sähköjänismäisenä ympäriinsä sinkoilijana, joka ei voi olla paikallaan, vaan jotain on pakko tehdä koko ajan. Mutta se on hyperaktiivisuutta, eli se "H", jonka minulta voi ottaa melko lailla pois. Käytöksessäni on joitain hyperaktiivisia piirteitä, mutta ne ovat loppujen lopuksi aika vähäisiä siihen nähden, kuinka paljon tarkkaavaisuus- ja keskittymiskyvyn puolella on puutteita.

Tai kyse ei ole niinkään puutteista, vaan enemmänkin siitä, että huomaan _kaiken_ mihin normaali ihminen ei välttämättä kiinnitä huomiota, mikä puolestaan häiritsee keskittymistäni siihen mitä olin tekemässä. Toisaalta olen taipuvainen autistiseen "hyperfocukseen", eli voin keskittyä niin intensiivisesti johonkin mistä pidän, että en rekisteröi lainkaan ympäristöäni tai ajankulua tai välttämättä yhtään mitään muuta.

Lisäksi muukin oireisto sopii elämääni kuin nyrkki silmään. Ymmärrän elämääni täysin toisella tavalla. Olen paininut nyt sen ajatuksen kanssa, että pitäisikö lähteä lääkäriin. Toisaalta diagnoosin hankkiminen kuulostaa rasittavan työläältä prosessilta, enkä tiedä onko minulla energiaa siihen juuri nyt.

Enkä tiedä onko siitä mitään konkreettista hyötyä elämääni, kuten esimerkiksi lääkitystä tai jotain valmennusryhmää. Voiko tämänkään kanssa oikeastaan edes elää muuten kuin opettelemalla elämään? Ainakin aion yrittää. En tiedä mitä muutakaan tekisin.

Olen myös paljon miettinyt sitä, miksi persoonallisuustyyppini on muuttunut INFP:stä INTP:ksi. Jos se kerta voi vaihtua, voinko tietoisesti pyrkiä sellaiseen muutokseen, että se vaihtuisi taas?

I viittaa introverttiuteen. Mutta suurin osa sosiaalisista vaikeuksistani johtuvat sosiaalisten tilanteiden pelosta. Voinko siis oikeasti olla ekstrovertti? Miellän itseni ambivertiksi, koska tykkään vuorovaikuttaa ihmisten kanssa, mutta tarvitsen omaa aikaa palautuakseni tilanteista. Sen olen tiennyt, että sosiaalisten tilanteiden pelko uuvuttaa, koska kropalla on aiheeton hälytystila päällä. Mielenkiintoista miettiä, sinällään.

Ajauduin tuuliajollani takaisin pajalle. Jostain syystä päätin myöntää kärsiväni sosiaalisten tilanteiden pelosta ja erityisherkkyydestä alkuhaastattelussa. Erityisherkkyydestä sen takia, etten halunnut tuoda ilmi epäilyäni ADHD:n puoleen, koska totuttelen vasta siihen ajatukseen. Erityisherkkyys sinällään selittää osan outouksiani, kuten ahdistavat tilanteet, joiden käsitteleminen on hankalaa ja aiheuttaa joskus oikosulun.

En muista kokeneeni pitkään aikaan suurempaa loukkausta kuin sen, että haastatteleva henkilö tarjosi sosiaalisten tilanteiden pelkoni tueksi jotain hemmetin ryhmätoimintaa pajalla, jotta voisin parantaa sosiaalisia taitojani. Vai mitähän vittua se sanasta sanaan sanoikaan. Vastasin kuitenkin takaisin, että sosiaalisissa taidoissani ei ole mitään vikaa. Haastatteleva henkilö ei oikein uskonut siihen, ilmeestä ja reaktiosta päätellen.

Mutta miellän itseni tilannetajuiseksi, kohteliaaksi ja empaattiseksi henkilöksi.

On siinä kai sekin, että en välttämättä halua tehdä jossain orjapajalla olemisesta enää vaikeampaa kuin se nyt on ja sitä se on, jos johonkin ryhmäleikkeihin ruvetaan pakottamaan.

En tiedä voiko sos. pelkoani saada tästä enää parempaan jamaan, sillä nykyään se ei ole muuta kuin lievää heilahtelua hyvien ja huonojen päivien välillä. Joskus kauppaan meno ahdistaa ja toisena päivänä ei. Vähän kuin mieliala yleensäkin; tuskin kellään pelkkiä hyviäkään päiviä on, aina mukaan mahtuu niitä huonojakin. Olen oppinut elämään sen kanssa ja tulen toimeen sen kanssa, kuitenkaan sen rajoittamatta toimintakykyäni tai elämääni millään tapaa. Tuskin olisin selvinnyt maanpuolustusharjoituksistakaan, jos olisin huonossa jamassa.

Seuraava haasteeni onkin sitten AD(H)D ja sen kanssa elämään oppiminen, nyt kun sen tiedostaa.

Taannottain totesin jollekin tuntemattomalle netissä, että miten elämäni olisikaan tylsää ilman pientä paniikkikohtausta pizzaa puhelimitse tilatessani! (Haha, not gonna happen, like, ever.)

I feel sick.

Lupasin mennä tänään kahville äitini luo. VW tulee myös. Ja koirat.
Heräsin hieman ennen aikojani ja aloin märehtimään arvottomuuden tunnettani. Osittain kai johtui jälleen yhdestä VW:n linkittämästä työmainoksesta, osittain IG:ssa törmäämääni kuvasta.

Piti olla aikaa märehtiä tätäkin yksinään ja kunnolla, mutta äiti laittoi juuri viestin, että tulee kohta hakemaan meitä, joten nyt sillekään ei sitten ole aikaa. Tunnin verran siinä menee ennen kuin se tänne ehtii, mutta silti.

En saanut taaskaan kurssia valmiiksi. Tällä kertaa siitä tuli tosin O ja minulla on vuosi aikaa saada se valmiiksi. Syksyllä oli muistaakseni uudestaan tämä kurssi, joten minulla on ihan hyvät mahdollisuudet ehtiä ajoissa. Nyt ei vain ollut voimaa vääntää sitä loppuun. Olen myös todella epävarma seuraavasta jaksosta, enkä haluaisi ajatella sitä, sillä tällä hetkellä pelaaminen kiinnostaa minua enemmän kuin mikään "tulevaisuuteen sijoittaminen".

Tuntuu jatkuvalta uskottelulta itselleni, että tämä on vain tulevaisuuteen sijoittamista, mutta alan epäillä omia tarkoitusperiäni. Olen ollut puoli vuotta koulussa ja minulla on 2½ kurssia valmiina, nekin kaksi kurssia on vain hyväksikatsottuja. Olen toki ollut 2 kk vakavasti sairas tuosta 6 kk, joten en tiedä voiko minulla edes olettaa olevan energiaa opiskella. Tai siis, lienee kai ihan luonnollista, että oma terveyteni ja hyvinvointini kiinnostaa enemmän kuin se fakta, että pitäisi painaa kursseja kasaan, kuten alun perin oli tarkoitus.

Näitä aamuja kun edellisenä yönä on pelannut liikaa, juonut liikaa pepsiä ja pitäisi muka saada itsensä liikkeelle ennen iltaa. Nesteenvähyys oksettaa. Käytännössä kärsin krapulasta. Melkein, mutta en ihan kuitenkaan. Alkoholiahan en voi loppuelämäni aikana juoda, mutta se ei ole suuri menetys, sillä en ole sitä tähän ikäänkään mennessä nauttinut juuri lainkaan. Alkoholismista ei ole vaaraa siis minun kohdallani. Enkä pysty erinäisiä ruoka-aineitakaan enää nykyään syömään kuten ennen. Sokerista tulee kipuja ja huono olo, rasva suurina annoksina nautittuna aiheuttaa kipuja.

Haluaisin uskoa, että tällä kaikella on jokin syvempi tarkoitus, mutta en ole siitäkään enää varma. Minulla on ollut viime aikoina vaikeaa uskoa yhtään mihinkään, sillä alan pitää itseäni ja omaa älyllisyyttäni epäuskottavana, jos uskon johonkin muuhun kuin tähän hetkeen. Tiedät mitä tarkoitan.

Kyseenalaistan nykyään liikaa asioita ja nykyään helposti myös itseäni.

Mutta minun täytyisi jo valmistautua. Jääköön tämä tarinatuokio tähän. Jatkan ehkä kun palaan tai todennäköisesti en - pelaan sitten kun palaan, ellen mene nukkumaan.

Prove you exist

My heart is with Brussels.

Sairaalatarinoita pt. 2

Ylläripylläri, olen yhä elossa.

Sain uuden kipukohtauksen edellisen kirjoituksen jälkeen ja päädyin osastolle 15. päivä helmikuuta. Vietin siellä noin 1,5 viikkoa, ensin tarkkailussa ja sen jälkeen sisätautien vuodeosastolla, vaikka olisin oikeasti kuulemma kuulunut kirurgiselle.

Noin 1,5 viikkoa sitten pääsin lopulta kotiin. Diagnoosiksi sain akuutin haimatulehduksen sekä triglyseridemian. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että toivun ennalleni, ehkä jopa niin hyvin, etten tarvitse lääkkeitä myöhemminkään elämässäni. Sitä tosin edellyttää se, että ruokavalion muutos pitää triglyseridit kurissa ja jos se ei pidä, olen lääkityksellä lopun ikääni.

Toistaiseksi kuitenkin kohdallani on valtaisa riski sairastua uudestaan haimatulehdukseen, saada sydänkohtaus tai aivoinfarkti.

Ensi viikolla on kontrolliverikoe ja siitä kaksi viikkoa eteenpäin on verikoe ja ultraääni.

Maksastani tehty löydös on todennäköisimmin fokaalia rasvoittumista, eikä kasvain.

Jään siis, monen iloksi ja monen suruksi, edelleen henkiin.

Sairaalasta pääsyä seuranneena viikonloppuna olinkin jo suden kanssa treeneissä. Kotiuduin treeneistä riutuneena ja umpiväsyneenä. Totesin, että minun on opeteltava täysin uudenlainen oleminen ja eläminen, sillä kroppa ei enää kestä muutamaa tuntia ilman ravintoa tai edes nestettä. Nestettä pitäisi muutenkin juoda yli kaksi litraa, jotta haima pysyisi kunnossa. Tein saman virheen treenien jälkeen ja lähdin parin tunnin lenkille valmistautumatta kunnolla - palasin sieltä jälleen huonovointisena, joskin ruoka ja vesi paransi oloani välittömästi.
Kolmatta kertaa en enää toistanut samaa virhettä, vaan nautin välipalaksi pari löytämääni proteiinipatukkaa, jotka olivat ravintoarvoiltaan kelvollisia uuteen ruokavaliooni, hieman salaattia ja pullon Pepsi Maxia, eräällä koko päivän kestäneellä ostosreissulla, jolloin tuli jahdattua puutteellisia artikkeleita ympäri kaupunkia. Yllättäen nämä puutteelliset artikkelit koskivat pääasiassa koiraa. Yksi oleellinen tavara jäi hankkimatta, nimittäin häkki, mutta noin muuten sain päivitettyä treenikamat 1.0 treenikamoihin 2.0. Nyt pitäisi olla sellaiset vermeet, että kelpaa keskittyä treenaamiseen.

Ostin rakkaalle koiralleni myös viilentävän makuualustan, jonka hankkimista olen harkinnut vain hieman vajaan vuoden.

Mitäs muuta?

Sain taas retkeilukuumeen ja rupesin suunnittelemaan varusteiden hankkimista. Halusin vaeltamaan viime kesänäkin, mutta en omannut oikeanlaisia varusteita. Kallein ostos tulee olemaan makuupussi. Noin  muuten ajattelin pärjätä pressulla, köydellä sekä trangialla, kuten eräällä maanpuolustuskurssilla oli teemana.

Kouluunkin pitäisi palata jo 14.3. enkä tiedä vielä otanko verkko-/etäkursseja, vai menenkö ihan tunneille. Olo on hieman sellainen, etten tiedä jaksanko vielä nähdä ihmisiä saati pyöräillä 4xviikossa kaupunkiin ja takaisin, mutta tässä on aikaa vielä suunnitella asioita.

Toipumista pidän kuitenkin tärkeimpänä. Olen kyllä siis liikkunut ja sain lääkäriltä ihan jopa luvan liikkua niin paljon kuin mieli tekee, koska se auttaa triglyihin. Olen hieman jopa juossutkin, lähinnä tosin vain kokeillakseni, että saanko kipuja. Mitään hulluja repimislenkkejä en ole vielä uskaltanut kokeilla, mutta lähes päivittäin olen kävelyllä käynyt oman olon ja jaksamisen mukaan.

Noin muuten laumallani on kaikki kuten pitää ja arki on tällaista hiljaiseloa. Ei mitään ihmeellisyyksiä suuntaan tai toiseen. Tyydyn tällä hetkellä tähän.

Miten niin muka olen hemmoteltu?

R10.4

Se tunne, kun kukaan ei tiedä mikä on vialla.
Heräsin noin viikko sitten yöllä aivan jumalattomaan kipuun vasemmalla puolella vatsassa, suhteellisen ylhäällä. Aamuun mennessä särkikin jo koko vasenta puolta kropasta.

Vietin muutaman päivän ensiavussa ennen kuin pääsin osastolle, jossa vietin alle vuorokauden tippaletkussa kiinni, ennen kuin laittoivat kotiin antibioottien kanssa.

Verta on otettu niin paljon, ettei enää löytynyt kunnollista suonta kyynärtaipeesta, joten viimeisimmän kerran verta otettiin ranteesta.

Olen saanut uusia elämänkokemuksia tietokonekerroskuvauksen ja ultraäänen muodossa. Parin viikon päästä on vielä magneettikuvaus.
Vatsasta ei kuitenkaan löytynyt muuta kuin turvotusta ja jokin epämääräinen löydös maksasta.

Pelottavaa, ellen sanoisi.

Mörkö istui rinnan päälle ja hokee mulle:
"läski, läski, läski, läski, läski..."

Älä nyt saatana hyperventiloi.

Keep on keeping on.

Ei ole olemassa välitilaa. Joko välitän tai sitten en. Kyllästyin etenemään paniikista paniikkiin ja vain päätin, että en välitä enää.

Joten en välitä.

Samalla väsyn siihen, että en ole tässä maailmassa tarpeeksi. Jaan itseni kolmen miehen kanssa, jotta unohtaisin hetkeksi todellisuuden. Geralt of Rivia pitää seuraa silloin kun kyllästyn Dexterin verileikkeihin ja Dexterin puoleen käännyn silloin kun Geralt of Rivia, Butcher of Blaviken, White Wolf turhauttaa. Sitten on tietenkin VW. Elämäni ainoa, todellinen mies, jonka läheisyys on yhtä taianomaista kuin kuvitteellisten sankareiden, mutta paljon, paljon todellisempaa.

Pyysin apua, mutta en saanut sitä. Täytyy siis vain "yrittää yrittämistä", "jatkaa jatkamista". Mitä se nyt sitten ikinä suomeksi onkaan. Keep on keeping on.
En puhu tarpeeksi suomea nykyään, vielä vähemmän kirjoitan sitä.

Kirjoittamiseen olen hukuttanut aikaa ja tunnetiloja. Aloin lukea siinä toivossa, että inspiroituisin jostain ja saisin jatkettua paria novelliani - kuten arvattua, turha toivo. Ajattelin myös aloittaa kirjallisuusblogin, mutta en ole keksinyt sille hyvää nimeä. Se olisi nimenomaan vain kirjallisuusblogi; kertoisin elämästäni kirjailijana, antaisin neuvoja, arvostelisin kirjoja ja muiden ihmisten novelleja, jos joku sellaisia sattuisi lähettämään. Vähän kaikkea siihen liittyvää. En tiedä itsekään vielä.
Aktivoiduin viimein Goodreadsin suhteen. Yritin sitä joskus käyttää, mutta sieltä ei löytynyt puoliakaan kirjoista, joita olin lukenut, joten en aloittanut sen käyttöä. Nyt olen joitakin löytänyt ja aloitin sen käytön.

Toivon vain, että tämä harmaus sulaisi pois. Haluaisin olla läsnä, mutta se on tällä hetkellä liikaa vaadittu. Kaiken pakeneminen on niin paljon helpompaa.

Pakeneminen on ainoa tapa säilyä hengissä. Paetessa vain välimatkalla on väliä.

Stop it, please.

Näin unta armeijasta. Veljeni ja rakkaani veli olivat siellä, minäkin olin siellä. Se oli outoa. Veli ei tule menemään armeijaan ikinä, rakkaan veli menee maanantaina, minä menen vuoden tai kahden päästä, riippuen muusta elämästäni. Rakas on sitä mieltä, että hän pystyisi järjestämään asiat niin, että pääsisin jo nyt ja näyttäisin ammattimaiselta. Ei se kuulemma vaadi kuin muutaman puhelinsoiton.
Mutta kuten sanoin hänellekin, en halua mennä kesken koulun, haluan mennä sinne sen jälkeen, koska haluan jäädä sinne töihin. En halua palata välillä siviiliin toimittamaan valmiiksi jotain, minkä valmiiksi saaminen on yhtä tuskaa. Ainakin tällä hetkellä.

En pidä siitä, että pääni näyttää kuvia, jossa koen tätä omituista onnellisuutta. Tuntuu, että tällä hetkellä mikään ei motivoi, enkä ole varma, että mitä minun pitäisi sen suhteen tehdä.

Hengitän ja se on kai tällä hetkellä ainoa asia, jolla on mitään väliä.

340 euroa olen uhrannut vapaaehtoiseen maanpuolustukseen kahden viimeisen vuoden aikana. Kolmas vuosi alkaa, ilmoittauduin taas keväiseen harjoitukseen ja jos sieltä irtoaa paikka, tekee se 400 euroa ilman matkakustannuksia.

Rakastan sitä, mitä teen, vaikka mielihyvän saaminen onkin ollut vaikeaa ja raskasta viime aikoina.

Mutta minun on uskottava itseeni ja siihen, että kaikki kääntyy lopulta minun voitokseni.
En tiedä miten, mutta jotenkin.

Trying desperately to get my shit together.. *boom* a depression? Wtf.

En tiedä mitä päässäni on tällä hetkellä menossa.

Sen tiedän, että olen helvetin kyllästynyt tähän olotilaan. Olen helvetin ahdistunut 24/7 ja nyt lisäksi olen joko masentunut tai sitten tämä on vain jokin hormonikuoppa tai sitten kaamosmasennus. Onhan tätä jatkunut jo pidempään, mutta tuntuu, että olo on vain pahentunut joulukuun aikana. Enkä tiedä miksi - kaikki pitäisi olla reilassa; minulla on mahdollisuus kouluttautua, "työpaikka", parisuhde ja kuljen tavoitettani kohti tasaisen varmasti.

Totesin, että koulu on liian raskasta. Edes nykyisessä muodossaan, siihen päälle työkkärin pakkotyö, jonne on pakko valua paikalle. Kouluun ei ole, koska verkko- ja etäkurssit. Koulua siis voi helpottaa, mutta orjatyö on vitun orjatyötä.

Anoin sossusta bussikorttia, mutta olen varma, että ne on sitä mieltä, että eiei. En saanut edes rahaa talvivaatteisiin, joten nyt kuljen laina-/lahjoitusvaatteilla, jotka hajoavat päälleni... Tarvitseeko sanoa, ettei lainavaatteisiini kuulu talvitakki?

Sain myös 150 euroa yhdistetyksi syntymäpäivä- ja joululahjaksi isältäni. Olen 91% varma, että sossu ottaa sen huomioon tulona ja sitten tilanne on se, etten ole edes saanut mitään lahjaa. Minun kun piti käyttää se niin, että voisin aloittaa tankotanssin uudestaan, sillä sitä olen kaivannut aivan tajuttomasti viimeaikoina. Tosin, sekin raha on nyt huvennut 85 euroon, sillä jouduin ostamaan ruokaa ja lääkkeitä, joten mitään lahjaa ei ole edes ollutkaan...

Kaikki menee vitun elämiseen. Mistään ei jää mitään, että voisin pitää välillä huolta itsestäni ja tuntea oloni hyväksi tai kauniiksi tai ostaa edes vitun vaatteita. Eikä vika edes ole rahankäytössäni, sillä suurin osa menee vuokraan, loput pakollisiin laskuihin ja koiraan. Lopuilla onkin sitten jo pakko ostaa ruokaa.

Taloudellista tukea on haettu ties sun mistä vitusta ja nyt harkitsen jo sitä, että tarvitsen apua pitääkseni itseni kasassa, sillä ainoa asia, mikä tässä maailmassa tuo yhtään mitään mielihyvää on rakkaani - seksi, läheisyys ja yhdessäolo, yhdessä tekeminen ylipäätään. Kaikki muu on tasaisen paksua, harmaata liejua.

Välillä tekee niin tiukkaa, että saa edes yhtä bensatankillista laina-autoon, jotta voisin käydä rakkaani ja koirien kanssa kätköilemässä. Mutta sen kympin uhraaminenkin bensaan on joskus (=aina?) hankalaa. Arjesta on siis helvetin vaikea päästä hetkeksi eroon, näistä maisemista ei pääse eroon ja tästä olosta ei pääse eroon.

Hoen pääni sisällä, etten jaksa elää. Jos tätä oloa jatkuu vielä pitkään, päädyn samaan osoitteeseen kuin siskoni - kirkon kiviaidan taakse.

Muistelkaa edes hyvällä. Minä yritin.

Ei oo ihme, että huollot kestää näin.

Koko vuosi on ollut omituinen, en sanoisi huono, sillä olen oppinut paljon itsestäni sekä muista ihmisistä, mutta omituinen kuvaa sitä hyvin. Se on mennyt nopeasti ohitse, enkä ole oikeastaan edes huomannut sitä.
Mutta olen tosiaan selviytynyt ja saanut elämäni omituisesti järjestykseen, vaikka alkuvuodesta tuntuikin, etten yhtään tiedä mistä ja miten aloittaisin.

Helmikuussa tulin takaisin kotiseudulleni hämmentyneenä ja yksin kahden koiran kanssa. Olin asunnoton. Ainoa päämääräni oli saada elämäni kasaan. Kesään mennessä minulla oli oma asunto ja pian huomasin myös seurustelevani taas. Keväällä pysyin kai parhaiten kasassa sen takia, että minulla oli koira ja rupesin taas treenaamaan aktiivisesti. Iso kiitos tietysti kuuluu myös ystävälleni, jonka seura oli varsin voimauttavaa ja, jota ilman olisin tuskin selvinnyt. Monet illat istuttiin ABC:llä parantamassa maailmaa, lenkkeiltiin koirien kanssa ja ylipäätään tehtiin kotiaskareita yhdessä.

Tämän viikon maanantaina jatkoin opiskeluitani, joista sain hyväksiluettua muutamaan kurssin lentokonepapereillani. Olen aikuislukiossa. Eli olen jälleen matkalla kohti omaa päämäärääni ja tavoitettani. Tätä kestää pari vuotta, kirjoitan itseni ylioppilaaksi ja lähden armeijaan... Pari vuotta, jos sitäkään.

Synnyin sotilaaksi, tai jos en syntynyt, niin isä on ainakin propagandallaan sellaisen minusta tehnyt, enkä jaksa hävetä sitä enää. Se on juuri sitä, mitä minä haluan elääkseni tehdä. Onnistuin jopa löytämään miehen - ihan vahingossa - jolle maanpuolustus on elämäntapa ja, joka tukee minua tavoitteissani parhaalla mahdollisella tavalla.

Voisiko elämä enää täydellisempää olla?







Syksy on noin muuten kulunut mm. radioamatöörikurssilla, sekä kahdella maanpuolustuskurssilla, joista ensimmäinen oli Helsingin edustalla Kuivasaaressa ja toinen Tikkakoskella Ilmasotakoululla - siellä, minne minäkin joku päivä menen.

Pysytään motivoituneena:

Therian, otherkin

Jos en olisi meditoinut, olisin väittänyt sitä uneksi.

Lyhyt meditaatio kutsumiseen, aurinkoinen ja lämmin kesäpäivä. Olemme suojassa metsän sylissä. Minä ja leiskuvasilmäinen kaksoisliekkini.

Toinen shamaanirumpuineen ja sanattomine lauluineen. Rytmi porautuu vereeni, selkärankaani ja hetkessä olen toisaalla.

Luminen metsä, yönkarkea pakkashanki. Minä sutena ja jievja, valkoinen ajoporo oikealla. Juoksu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu shamaanirumpujen hakatessa tahtia askelillemme. Kuulen läähätyksen, tunnen lihasteni työn.

Susi on yhä siellä. Toisella puolella.

En ole unohtanut miten muuttua.

Mistä tiedät olevasi oikean ihmisen kanssa?

Siitä, että hän saa sinut tavoittelemaan unelmaa, josta olit jo luopunut.

Siitä, että hän saa sinut uskomaan jälleen itseesi ja kykyihisi.

Siitä, että hän ei tuhoa itsetuntoasi, vaan nostaa sitä.

Siitä, että hän saa sinut huomaamaan hyviä puolia itsessäsi ja arvostamaan niitä.

Siitä, että hänen seuransa ei ole kuluttavaa, vaan se lataa akkuja.

Life 2.0 is compatible with Niehku 2.0

Maakuntamatkailua ja uusi koti.
Olen onnellinen.

Valmistautukaa käynnistämään Elämä 2.0.

2 soulless creatures finding each other, Satan smiled on this day.

Näitä minä mietin.

• Mitä helvettiä olet tehnyt minulle.
• Miten helvetin sokeasti voikaan rakastaa ihmistä, jonka vaikutus on vain ja ainoastaan tuhoisa.
• Mitä vittua olen sinussa ikinä nähnytkään.
• Sinä et olisi ansainnut puoliakaan siitä ajasta, jonka olit kanssani.
• En voi ymmärtää miten itsekeskeinen kusipää olit, kontrolloiva alkoholisti, manipuloiva vähättelijä.
• En tunnista itseäni.

Suurin asia, mitä olen elämässäni ymmärtänyt, on se, että me ihmiset unohdamme usein, ettei meidän elämämme merkitse maailmalle sen enempää kuin muurahaisen elämä.

Sunnuntaitreenit

:)

Pakko myöntää, että olen ihan helvetin ylpeä itsestäni. Olen alkanut näkemään asiat verrattain objektiivisemmin ja missä se vika päättyneessä suhteessa oikein oli.
Olen antanut myöten enemmän kuin olisi tarvinnut. Siirtänyt syrjään omat tarpeeni, jotta olisin voinut täyttää toisen tarpeet. Ihmisen, jolle mikään ei riittänyt tai ollut tarpeeksi hyvä. Ihmisen, jonka mielestä hänen mielenterveytensä oli minun vastuullani. Mutta enhän minä voi ottaa vastuuta kenenkään mielenterveydestä.

Toisen omistushalu ja kontrollointi on estänyt minua elämästä elämääni. Tämä yhtäkkinen vapaus on ollut huumaavaa. Itseluottamukseni on noussut, olen vapaa ja enimmäkseen peloton. Toistaiseksi olen pysynyt koossa ja olen selviytynyt ilman Kulkijaakin.
Enkä ole montaa kertaa itkenyt Kuopiosta lähdön jälkeen. Siitä olen tyytyväinen. Tunnen itseni vahvaksi.

Uskomatonta varmaan, mutta elämä viimeinkin hymyilee.
Yksinkään ei ole tarvinnut jäädä. Olen kuulemma nätti.

joskus irti päästäminen on ainoa tapa rakastaa

Hassua, että tämä blogi on seurannut minun ja Kulkijan elämää meidän alkuhetkistä suhteen viimeiseen hengen vetoon. Ehdin jo viikonlopun jäljiltä saada itseni jonkinlaiseen orastavaan tasapainoon ja toiveikkuuteen, mutta nyt kun tajusin, että tämä on lopullisesti ohitse, tärisen ja itken taas. En haluaisi luopua hänestä, mutta kun minun pääni ei vaan enää jaksa jatkuvaa epävarmuutta meidän tulevaisuudesta. Olen käytännössä vain odottanut viimeisen vuoden, että milloin hän lähtee taas pois. Oli helpottavaa sanoa, että en enää jaksa tätä. Olen yrittänyt jaksaa, rakastaa ja ymmärtää, mutta viimeisen poislähdön jälkeen en ole enää ollut entiselläni, en ole luottanut häneen samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Olen vain odottanut, milloin hän taas kyllästyy minuun ja lähtee pois.

Olen yrittänyt muuttua koko vuoden, mutta tajusin, että minun muuttumiseni ei auta, jos hän ei halua muuttua myös. Hän on muuttunut itsekeskeiseksi viimeisen vuoden aikana ja olen kunnioittanut sitä, mutta järkähtämätön itsekkyys ja vastaantulemattomuus lopulta ajoivat siihen päätökseen, että olen mieluummin itseni kanssa, kuin hänen. Hän ei ole ikinä ollut millään tavalla huono minua kohtaan ja rakastan häntä edelleen, mutta tämä ei vaan enää toimi.

Minusta tuntuu jälleen, etten varmaan pysty rakastumaan enää ikinä kehenkään. Enkä haluaisikaan rakastua.

Hän soitti minulle lähes joka päivä viime kesänä, kun hän oli töissä toisella paikkakunnalla ja hän oli se, joka minua lohdutti bussissa, kun viime itsenäisyyspäivän reissu ei oikein mennytkään putkeen. Hän on ollut minulle peruskallio - tukeva ja turvallinen. Hän on aina ottanut minut syleilyynsä kun olen tarvinnut lohtua.

Mutta hän oli myös toisaalta ihminen, joka uskoi, etten pärjää omillani...

Lopetin kai tämän blogin aktiivisen kirjoittamisen siinä vaiheessa kun kaikki muuttui liian vaikeaksi myöntää itselleni, että on vain ajan kysymys, milloin parisuhde kaatuu kuin jaloilleen kuollut hevonen. Onhan se horjunut jo pari vuotta.

Ehkä tämä oli minun tapani sanoa hänelle, että rakastan häntä. Oikeasti, mikä olisi parempi ystävänpäivälahja ihmiselle, joka kärsii kanssani, kuin päästää hänet vapaaksi?

5. elokuuta 2010 - 13. helmikuuta 2015

Kiitos ja hyvästi.

Paniikista toiseen. Hysteeristä itkua. Tiedän asiat, mutta pää silti kertoo valheita. Olen jatkuvasti vihainen. Mutta se ei liity nyt tähän.

Olen etsinyt ihmistä.

Minulla on vuosien jälkeen vieläkin sinun numerosi, mutta silti etsin sinusta virtuaalijälkeä. Saman signaalin äärellä olet jossain, mutta missä. Täytyyhän sinusta olla jäänyt jokin jälki jonnekin.

En uskalla laittaa viestiä, sillä se tuntuisi liian tungettelevalta. Enkä edes tiedä, onko numerosi sama kuin se oli vuosia sitten. Muistan sinusta vain kissat ja Miska -nimisen pojan, jonka kanssa seurustelit silloin kun vielä keskustelimme. Kaipaan niitä keskusteluja. Kaipaan sinua.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen haluaisin vain tietää, mitä sinulle kuuluu.

can't breathe without this

Miksi minä olen aina yksin?

Ihminen on kertakäyttöinen.

Ymmärsin jokin aika sitten, että olen vain hössöttänyt siskon kuolemasta, mutta en ole toiseen syksyiseen tragediaan kiinnittänyt huomiota. Olen päässyt siskon kuolemasta yli, se on joskus jopa vähän kyllästyttävä aihe. Kuten sen tavallaan kuuluukin olla.

Eniten olen kärsinyt siitä, kun avopuoliso lähti. En ole antanut itseni surra sitä, eikä kukaan ole kysynyt siitä, koska osa ei ole tiennyt ja osa taas on ajatellut varmastikin, että joka päivä joku jättää jonkun - ei oo iso juttu. Mutta kun se on. Minulle se on iso juttu. Olen sen jo tiennytkin, että luottamusta on vaikea saada takaisin. Mutta tajusin, että eniten pelkään yksinäisyyttä siksi, että en ole käsitellyt asiaa.

Se oli konkreettista ja todella todellista minulle. Vaikka hän tulikin takaisin, hän silti lähti ja jätti minut ja se repi niin paljon rikki. En ole surrut sitä, että hän jätti minut, vaikka olisi pitänyt.

Kuulostaa äärettömän hölmöltä, mutta kun se on totuus. Jos se on iso asia, "kriisi", se pitää käsitellä. Tämä on minulle sellainen asia.

Tosin, siitäkin oli paljon hyötyä, että ymmärsin sen itse. Asia lähtee etenemään ja minä suren suruni pois.

Asiat ovat joskus jänniä. Joko niitä katuu tai sitten niitä ei kadu, ne tuntuvat joltain tai sitten eivät. Joskus ne tuntuvat sekä eivät tunnu.

Koulun lopettamista en ole katunut. Se harmittaa, mutta ei kaduta. Tavallaan jopa helpottaa kaikki se turha stressi. Toki, taas on ns. välivuosi edessä, mutta ehkä mä joskus onnistun jossain mitä teen. Toivon niin.

Kutsu polttohautaukseen

POLTTOHAUTAUSMINISTERIÖ
KESKUS-KREMATORIO
00630 HELSINKI
puh. 90-131313
telex 10098 sf phm

KANSALAINEN !

Koskee polttohautaustanne

Koska suorittamiemme tutkimusten perusteella olemme todenneet, ettei Teillä ole mitään sosiaalista tulevaisuutta ja että olette väestöpoliittisesti kykenemätön, eikä jatkuva kuulumisenne yhteiskuntaan ole näin ollen mitenkään hyödyksi, olemme päättäneet väestöylijäämää koskevan lain # 117 4 mom. nojalla polttaa Teidät. Pyydämme Teitä sen vuoksi saapumaan ensi maanantaina kello 18.00 Keskus-Krematorioon, uuni 16, pelti nro 8. Mukaan Teidän on otettava virsikirja, veroilmoitus, ennakkoveronpidätyskuitti ja esteettömyystodistus polttohautausta varten.

Koska tutkimuksiemme mukaan olette elämänne aikana nauttineet suuret määrät alkoholipitoisia juomia, kehoitamme Teitä ilmeisen räjähdysvaaran vuoksi juomaan ennen polttohautaustanne yhden (1) litran keitettyä kutunmaitoa ja lasin karvasvettä. Teidän on lisäksi otettava mukaanne yksi standardikokoinen olkilyhde, 20 kg koksia, jätepaperia tai lastuvillaa, 3 litraa 92- oktaanista bensiiniä sekä kaksi tulitikkua. Mikäli haluatte erikoiskäsittelyn tuhkallenne , pyydämme Teitä jättämään tullessanne portinvartijalle osoitteella ja postimerkillä varustetun kirjekuoren tuhkan edelleen lähettämistä varten. Muutoin lahjoitamme tuhkanne Maaseudun tukiaiset ry:lle.

Velvoitamme Teitä itse huolehtimaan kuolinilmoituksestanne, ilmoituksesta henkikirjoittajalle, veroviranomaisille ja velkojillenne sekä hyvissä ajoin peruuttamaan lehtitilauksenne, palauttamaan ulkomaanpassinne ja ajokorttinne sekä muut ao. asiapaperit ko. virastoihin.

Tämän käskyn laiminlyömisestä ja väestöylijäämää koskevan lain # 199 6 mom. mukaan on säädetty kovennettu kuolemanrangaistus (säästöliekillä).

Odotamme siis Teitä täsmälleen sovittuna aikana, josta ainoastaan täten ilmoitamme.

Kunnioittaen
POLTTOHAUTAUSMINISTERIÖ
Keskus-Krematorio
Helsinki

hurt lost and blinded fool

Se tunne, kun olet lähes puolitoista tuntia itkenyt yhden puhelun takia.
Haluaisin olla normaali. Asioiden hoitaminen ei olisi tällaista.

Pelihuumori on melko vähissä. Tunnen olevani vain rasite, enkä jaksa uskoa, vaikka muuta väitetäänkin.

En halua olla tällainen.

Pelko on illuusio.

Mieti sitä.

taste of freedom

vain varjot häntä seuraa

Mä olen pettynyt itseeni - en voi kieltää sitä, vaikka haluaisinkin. Mun itseluottamukseni on rapistunut, enkä edes jaksa enää yrittää. En jaksa piilotella sellaista, mikä ei ole piilottelemisen arvoista.

Mä olen lihonut kymmenen kiloa pelkästään kaiken stressin takia. Se tosin on murheista pienin, eikä se kymmenen kiloa tunnu enää missään tämän kaiken läskin takia kuitenkaan. Olen siltäkin osin pettynyt itseeni.

Eniten ehkä tämän koko kouluhärdellin takia. En jaksa koota itsetuntoni rippeitä ja laahautua sinne, jotta minut voitaisiin taas lyödä maahan.
Olen pettynyt, että en tällä kertaa jaksa enää nousta.

On tuo koulu toki antanut paljon monenkin asian suhteen. Viimeisin on se, että ymmärsin miten paljon luonto minulle loppujenlopuksi merkitsee. En osaa kuvailla sanoin sitä, miltä tuntui kävellä koiran kanssa tutun lammen ympäri auringon hohtaessa kultaisena.
Jaksan aina vaan häkeltyä luonnosta ja sen kauneudesta, jaksan palvoa tähtitaivasta joka syksy, jaksan aina iloita lumentuloa ja kevään ensi kukkasia. Jaksan lumoutua kesäöistä.

Rakastan katsella suden käyskentelyä metsässä. Enkä voi kuin todeta itselleni, että sitä haluan herätä aamuisin tekemään; käyskentelemään luonnossa, suden kanssa tai ilman. Se tekee minusta paremman ihmisen.

Kyseenalaistin motiivini opiskella alaa jo silloin, kun totesin itselleni, etten kuitenkaan halua tehdä tätä elääkseni - joutuisin asumaan kaupungissa. Kaikki menisi aivan päinvastoin kuin olen suunnitellut.

En tiedä mitä yritin todistaa ja kenelle - epäonnistuin siinä kuitenkin. Olin kiinnostunut siitä aidosti, siitä ei pääse mihinkään. Mutta siitä ei ole minulle elämäntavaksi, joka oli jonkinasteinen vaatimus.

Mutta taistelu jatkuu, mutta ei tällä rintamalla.
Lupasin itselleni vuosia sitten, että en anna periksi.

4852

Keitä te kaikki vierailijat olette?

i'm not here

Surkeat kommentit saavat minut kirjoittamaan kuin hullu.
Olen kyllästynyt kuulemaan, miten hienoa, kaunista, ihmeellistä ja lässynlää tekstini on.
Kertokaa joskus, mikä niissä on vialla.

Julkista nöyryytystä ja paniikkikohtauksia

Mielenkiinto loppuu yrittämiseen.
Haluan pois tästä yhteiskunnasta.

Tässä tilanteessa pitäisi olla stressaantunut kuoliaaksi, mutta en jaksa välittää. Yks vitun hailee. Aivan kaikki.

Mun paras kaverini on 2-vuotias valkoinenpaimenkoira ja 11-vuotias pumi.
Mä en kuulu minnekään.

Yrittämisestä rankaistaan.

En ole sama ihminen, kuin olin vuosi sitten. En ole myöskään sama ihminen kuin keväällä.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on ottanut takapakkia ja en jaksa selviytyä. Yrittämisestä rankaistaan julkisella nöyryyttämisellä paniikkikohtaukseen, josta toivun koulun vessassa täristen lattialla kunnes jalat suostuvat taas kantamaan.

Tulen kotiin kesken päivän. Vedän huutoitkua, enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Itken koko illan.

Lyödyllä on lyöty olo. Minä en jaksa taistella enää.
Mutta kun en tahtoisi antautuakaan. En näin helpolla.

Haluaisin kuolla niin, että se näyttäisi taistelulta. Syöpä tai jotain.

Olen parempi kun en masentele?

Miten voisinkaan. Masennus on yliarvostettua.

Olen vain väsynyt.

Väsynyt aina saamaan selkääni.

Kuolemantauti tanssiin houkuttelee häpyluullaan

Kesä on tehnyt minulle jotain. Se itkuinen, paniikkikohtauksinen Nuihkuli jäi jonnekin. Vointi on parempaan suuntaan, huonot päivät iskevät edelleen kovilla takaisin, mutta hyvät päivät ovat aidosti hyviä päiviä - ja niitä on useita, peräkkäin. Olen myös jopa melkein innoissani koulun jatkumisesta.

Itsetunto on noussut, tiedän näyttäväni tällä hetkellä terminaalivaiheen syöpäpotilaalta tai muulta epämääräiseltä, kuolemaa lähentelevältä solukasalta, kiitos palamiseni Sawo Showssa. Olen punainen, turpea ja ajoittain niin kipeä, että vaatteiden pukeminen on suoritus. Tänään olen selviytynyt buranatta, vaikka muina päivinä on mennyt päiväsaikaan kaksi ja nukkumaan käydessä yksi. Joutunut pahimmillaan ottamaan sen buranan ennen kuin edes kuvittelee nousevansa sängystä. Ihoa särkenyt joka paikasta.
Anyway, olen siis helvetin ruma ja normaalisti se olisi vaivannut suurestikin, mutta nyt kun kävin ostamassa koulutarvikkeita ja Sudelle näyttelytaluttimen, en pelännyt katsoa ihmisiä silmiin, vaikka tiesin, että ne vain tuijottavat, kun toinen puoli naamastani on kirkkaan punainen ja toinen, noh, normaali.

Tänäänkin siis tuntuu hyvältä. Ottaen huomioon, että suurin osa kesälomastani on mennyt käänteiselle unirytmillä, osittain siksi, että koirien on parempi ulkoilla viileämmällä säällä ja osittain siksi, että olen pelännyt uloslähtöä. Ja ihmisiä.

Normaalisti kaupankassalla alan tärisemään ja hermoilemaan, mutta tänään totesin itselleni, että miksi minun täytyisi kiirehtiä ulos. Minuun sattuu käsien ojentelu, joten saan pakata tavarani ihan sillä tahdilla, kuin parhaalta tuntuu. Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista.

Tosiaan...
Sawo Showssa vierähti pari päivää viikonlopulta. Kaverin koiralla meni perjantaina hyvin (SERTI, CACIB, VSP), mutta lauantaina sai vain sinisen nauhan.
Itseäkin puraisi näyttelykärpänen, enimmäkseen tosin tykkäsin siitä iloisesta ja innostuneesta ilmapiiristä. Sikäli jos minulta kysytään, niin kaverin turhan vakava suhtautuminen koiransa menestymiseen ja menestymättömyyteen lievästi ärsytti minua. Etenkin lauantainen kiukuttelu, kun koira ei tuonutkaan sitä viimeistä sertiä kotiin. Kun siinäkin oli vain kyse tuomarin mielipiteestä, jonka mielestä koira siis oli isopäinen ja isokokoinen ja pyöreä perseinen. Ei siis todellakaan mikään koiran syy.
Itselleni jotenkin koira on ihan samanarvoinen, menestyisi se kehässä tai ei. Siksi oli vaikea samaistua kaverin kiukutteluun ja tunnetilaan ja siksi se ärsytti.

Itse on vaan lähdettävä ihan alusta; ensin haettava sitä kehäkokemusta mätsäreistä, ennen kuin kehtaan lähteä virallisiin kehiin. Tai Joikun tapauksessa, kaikki täytyy aloittaa ihan perusteista; seisominen, ravaaminen ja ylipäätään tuon näyttelyhihnan päässä kekkulointi. Nyt se hämmentyi ja taisteli vastaan, kun kokeilin, että mahtuuko sen kupoli siitä läpi vai täytyisikö käydä vaihtamassa. Yhtään jos kiristin, niin koira aloitti heti rimpuilun. Ymmärrän sinällään, eihän se nyt missään määrin ole tottunut ketjukaulaimeen, kun sillä puolikuristava ja pehmustettu panta on ulkoilua varten ja kotioloissa yleensä ollaan täysin ilman mitään.

11. päivä kuluvaa kuuta ollaan vinttariradalle menossa kiihdyttelemään. Pääsee höntti ajamaan ihan luvan kanssa, kun jonkinmoinen vietti siellä tuntuu olevan, mitä katsoo kun se cityrusakoita, oravia ja lintuja kyttää ja yrittää jahdata.

Luonnetesti ja BH-koe täytyisi saada läpi... Sen jälkeen täytyisi ToKon rinnalle kehittää jokin laji.. Pelastuskoiratoiminta kiehtoisi edelleen, mutta Kuopion sisäsiittoiset koirapiirit eivät vastaa lähestymisyrityksiini. Ajattelin tosin kokeilla, että mitä tapahtuu jos liittyisin paikalliseen koirakerhoon ja rotuyhdistykseen, jos sitä kautta pääsisi jonkinlaiseen toimintaan kiinni.

Tuossa koirassa on niin paljon potentiaalia, että en tahdo antaa sen mennä hukkaan.

Two-spirit

Olenko liian vanha tajuamaan, että olen agender?

väsymys

paaston tarkoitus on puhdistaa
kuka tätäkin paskaa viitsii lukea
yritän kirjoittaa mutta en muista miltä rakastuminen tuntuu

I cry when angels deserve to die.

Yhdessä asiassa olen taitava. Se on asioiden sisälle sulkeminen, niiden mukamas unohtaminen. Kaiken patoaminen.

Voin niellä kaikki tunteeni ja turruttaa itseni. Jatkaa kuten mitään ei olisi tapahtunut. Olen taitava siinä. Sen osaan.

En ole avautunut edes tänne. Lähinnä siksi, että minusta on tuntunut, että ketään ei loppupelissä kiinnosta mitä tunnen, koska kukaan ei ikinä kysy. Enkä toisaalta halua kuormittaa ketään valittamalla jatkuvasti jostain. Opettaja käski viimeisimmässä palaverissa avautumaan jonnekin suuntaan. Minä ajattelin yrittää. Sisälläni on liikaa asioita ja tunteita, jotka pitää käsitellä ja kirjoittaa ulos. En voi jatkaa enää näin. Uhkaan jo omaa terveyttäni.

Itku on hyvä merkki.

Muistan huonosti viime syksyn tunnetiloja tai tapahtumia. Olin onnessani ja iloinen ja motivoitunut opiskelija. Sitten tuntui, kun olisin törmännyt seinään. Sisko kuoli. En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä ja päätin jo silloin, että aion kerrankin tehdä asiat oikein, siitä huolimatta, että en tiennyt mitä sellaisessa tilanteessa pitää ihmisen tehdä.

Seuraavana päivänä menin kouluun kuten normaalisti. Edellisenä iltana olin ilmoittanut opettajalle, että en välttämättä ole oma itseni, koska siskoni on löytynyt kuolleena, mutta olen siitä huolimatta tulossa kouluun. Menin siis kouluun ja opettaja sai viestini vasta sinä iltana. Hän lähes kielsi minua tulemasta kouluun. Menin kuitenkin.

En muista meninkö seuraavalla viikolla kouluun. Muistan joitakin pätkiä, kun olen yrittänyt lähes hysteerisesti pitää itseni kasassa ja miten rentouttavalta samalla on tuntunut koulukaverin kanssa vitsailu ja läpänheitto. Voinut hetkeksi unohtaa kaiken muun. Koulusta tuli tavallaan pakopaikka.

Toinen rusentava isku oli puolison lähteminen. Olin paskana jo muutenkin ja se ei tilannetta parantanut. Muistan kun ensimmäisenä aamuna mietin, minne voisin viedä koirat, jotta voisin päästää itseni päiviltä. Muistaakseni vielä googlasin tapoja tappaa itsensä. Olisin halunnut nukkua pois. Hiljaa ja rauhallisesti. Ensimmäistä kertaa todella pelkäsin, että teen itselleni jotain.

Kaikki jotenkin pysähtyi ja tuntui, että kulki kuin unessa. Olotila oli usvainen. Jotakin kuoli minusta pois ja se oli luottamus. Miten voisin uskoa ja luottaa enää ihmiseen, jolle olen taakka silloin, kun tarvitsen eniten ihmistä lähelleni. Välillä olen ollut asiasta niin vihainen, että toivon, että olisin tehnyt itselleni jotain. Kukaan järkevä ihminen ei kestä syyllisyyttä toisen ihmisen kuolemasta. Minuun sattui... ja sattuu edelleen.

Sitten oli se häpeän määrä yksinjäämisestä ja riittämättömyydestä... Isä oli ainoa, jolle uskalsin kertoa. Itkin hysteerisenä puhelimeen samalla kun puoliso pakkasi romppeitaan.

 Tammikuussa alkoi masennus. Kaikki tuntui ylivoimaiselta. En halunnut, enkä jaksanut tehdä mitään. Samaan aikaan koulukaveri käänsi selkänsä ja tuntui kuin kuoppani olisi syventynyt entisestään. En jaksanut olla koulussa. Menin sinne vain istumaan ja odottamaan, että päivä loppuu. Laskemaan tunteja, milloin pääsen kotiin.
Vietin useita viikkoja kotona, välillä vain maaten ja nukkuen. Välillä jaksoin jopa tehdäkin jotain. Sitä oli koko kevät, kunnes istutettiin ensimmäiseen palaveriin ja lupasin, että tulen kouluun, jos voin olla Nastan ajan pois. Pidin lupaukseni.

Viimeisimmässä palaverissa katsoivat parhaaksi tehdä HOPS:n ja opintojen kesto pidentyi puolella vuodella. He myös kyselivät, että mikä on meininki ja sain viimein sanotuksi, että en ole ollut oma itseni siskon kuoleman jälkeen. Osoittivat myötätuntonsa ja minua hävetti taas itkeä ja olla niin helvetin heikko.
Opettaja kysyi, että olenko jäänyt yksin asian kanssa ja silloin ensimmäistä kertaa tajusin, että miten yksin loppujen lopuksi olen jäänyt. En ole puhunut tunteista yhtään kenellekään. Kukaan ei tiennyt miltä minusta tuntuu. Pelkäsin tunteiden osoittamista, sitä, että minua ei hyväksytä: että ihmiset yllättäen lähtevät pois, jos osoitan mitään negatiivisia tai vaikeita tunteita. En ole uskaltanut olla vihainen ja olen yrittänyt mitätöidä kaikki suuttumuksen, pettymyksen ja pahan olon tunteet. Eihän sellaista ihmistä voi rakastaa tai sellaisesta välittää, jolla on paha olla. Ei kukaan uskalla, eikä osaa. Tunsin ja tunnen edelleen olevani vain taakka.

Toinen tärkeä asia, mitä opettaja sanoi, oli se, että minun pitäisi avautua jonnekin. Hän ehdotti ns. ammattiapua, mutta sanoin, että ei tule tapahtumaan. Hän kysyi, että miksi kieltäydyn avusta. Mietin hetken ja totesin, että se on pitkä tarina.

En kieltäydy avusta. Varsinaisesti. En vain pidä ihmisistä, joille maksetaan siitä, että minua kuunnellaan. Se on vähän kuin huorausta.

Mutta uskon nousevani tästä vielä. Enkä edes varsinaisesti koe olevani mitenkään erityisen huonossa hapessa, en tällä hetkellä. Kuten yhteen runooni kirjoitin, niin kaatosade on jo takana päin.

Viiden tähden helvetti

Alttarilla kultakahlein

Vain suudella saa

Ei vielä purra

Raivotaudin ensi oireet

Voi nähdä silmistään

Matkamme määränpään

Viimeistä yötä viettämään

Viiden tähden helvettiin

Viiden tähden helvettiin

Viiden tähden helvettiin

Jotain mustaa, jotain mädännyttä

Häähuntu varastettu

Kalmiston käärinliina

Kuolemantauti tanssiin houkuttelee häpyluullaan

Huoneisiin toisiin huoneestamme nauru pedon kuullaan

Viiden tähden helvettiin

Kynttilät leiskuu täällä

Ruusunvarret vuoteen päällä

Vie painajaisiin kosteisiin

Pirunhäntä viitan alla

Rakkauden jumalalla

Tie viiden tähden helvettiin

Sinut päästä varpaisiin

Tahdon

Karvaasta kalkista puolet

Tahdotko ottaa ja kuolet

Karvaasta kalkista puolet

Tahdotko ottaa ja kuolet

Kynttilät leiskuu täällä

Ruusunvarret vuoteen päällä

Vie painajaisiin kosteisiin

Pirunhäntä viitan alla

Rakkauden jumalalla

Tie viiden tähden helvettiin

Viiden tähden helvettiin

Kiitos vuodesta 2013.

Vuosi 2013 oli hiljainen vuosi. Etenkin syksy ollut todella omituista aikaa. Ollut liikaa stressiä, liikaa tekemättömiä asioita, liian vähän voimaa tehdä mitään.

Harkitsin koulun lopettamista jo silloin kun puoliso jätti. Tuntui siltä, että en jaksa välittää siitä, mistä itseni löydän kymmenen vuoden päästä. Joululoma - etenkin loppuosa siitä - on kulunut samanlaisten ajatusten kourissa. Harkitsin sitä, että lopettaisin ja vaihtaisin alaa. Tämä on liian vaikeaa minulle ja tunnen itseni jatkuvasti pettyneeksi.

Sitten löysin puhelimesta kuvia, jotka otin viimisellä viikolla ennen lomaa ja totesin itselleni, että rakastan sitä, mitä teen. En tiedä miksi, mutta rakastan oppia uutta ja sitä, että se on haasteellista, jopa vaikeaa. Se saa minut tuntemaan itseni hyödylliseksi. Tajusin, että haluan tehdä sitä. En oikeasti halua lopettaa. Lopettaminen on sama kuin luovuttaisi, antaisi periksi, lakkaisi yrittämistä. Se on hylkäämistä.

Ajatus lopettamisesta on itsesuojeluvaistoa; jos lopetat, ei tarvitse osata mitään, eikä tuntea itseään jatkuvasti huonoksi. Se on aidan ylittämistä siitä, mistä se on matalin. Koulu on kuitenkin tähän mennessä antanut minulle todella paljon, eikä pelkästään lekoista, fysiikasta, matematiikasta. Vaan asioita ihan elämästä.

Olen aina ollut todella ankara itselleni, enkä siedä epäonnistumista. Koulussa on ollut pakko epäonnistua, koska ei voi osata, jos ei opettele. Aina on ihan yhtä vaikea kohdata sitä todellisuutta, että ei heti onnistu jossakin työtehtävässä ja, että siihen menee aikaa, ennen kuin sen saa tehtyä oikein.

On ollut pakko ottaa vastuuta itsestään, opiskelusta ja luottaa. Olen selviytynyt kouluun silloin kun olen henkisesti ollut sillä tolalla, että olen jaksanut opiskella. Haluan aamuisin lähteä kouluun. Olen joutunut ottamaan vaikean askeleen ja luottamaan opettajiin, kertomaan henkilökohtaisesta elämästäni asioita, joita en haluaisi ääneen monellekaan ihmiselle sanoa.

On täytynyt pyytää apua ja luottaa siihen, että ihmiset eivät naura minulle. Opettajat ovat lähes kaikki osanneet suhtautua hyvin avunpyyntöihin ja kysymyksiin, mutta jotkut kanssaopiskelijat eivät aina ole ja suhtautuminen on välillä ollut sitä, että nauretaan ja pidetään tyhmänä.

Ymmärsin kuitenkin tänään, että miten onnellinen olen ja tuntui, kuin suurin osa stressistä olisi valunut pois. Miten hyvin asiat minulla loppujen lopuksi edes ovat.

Kiitos kaikille blogia edes kerran lukeneille ja hyvää uutta vuotta 2014 !