Ei sääliä, ei katumusta.

Ensimmäinen järkevä muistikuva on se, että bussi pysähtyy koulun eteen. Kyytiin nousee poikia, katseeni on nauliutunut ulos, musiikki soi soittimessani ja mietin mennyttä päivää. En kiinnitä heihin huomiota sen kummemmin, joku sanoo jotakin kovaan ääneen vieressäni, en saa siitä selvää, mutta vilkaisen alta kulmieni pohdiskelujeni häiritsijää. Hän on kadonnut siitä, mennyt bussin perälle. Toinen poika kävelee ohitseni, sanoo minun näyttävän tyhmältä. Nostan toista kulmakarvaani ja tuhahdan huvittuneena. En ole hänen mielipidettään kysynyt, joten ei minua kiinnosta. Käännän katseeni takaisin ulos ja yritän tavoittaa kesken jääneet ajatukseni. Yritän tavoittaa sen tunteen, kun seisoin moottorisaha kädessäni ja annoin sille kaasua ja se ärjähteli komeasti. Yritän tavoittaa sen ylpeyden tunteen, kun tilanhoitaja ojentaa minulle sahaamani puun kappaleen käteen. Sen ylpeyden tunteen, kun hän katsoo kaikista ihmisistä juuri minua ja toteaa, että on niitä naismetsureitakin olemassa ! Olen niin ylpeä siinä silloin. Yritän olla vieläkin ylpeä. Matka jatkuu koululta. Unohdun mietteisiini, en tosin liian pitkäksi aikaa. Yksi pojista istuu taakseni ja nykäisee toisen kuulokkeen korvastani. Säntää karkuun. En liikahda, en sano mitään. Tyynenä laitan kuulokkeen takaisin korvalleni. En pysty enää keskittymään musiikkiin, sillä pääni kuhisee ajatuksia. Jotakin kolahtaa takaraivooni, en reagoi mitenkään. Lisään vain äänenvoimakkuutta ja yritän rauhoittua. Joku nykäisee laukkuni hihnaa lujasti. En reagoi vieläkään, toivon vain - ei, rukoilen - että ne jättäisivät minut rauhaan. Minun on vaikea olla, alan ahdistumaan, hermostumaan, raivostumaan. Lisään volyymia soittimeeni, jotta niiden huudot eivät kuuluisi tajuntaani. Jotakin kolahtaa taas päähäni ja karjaisen, että parempi lopettaa se pelleily siihen paikkaan. Minua hävettää, että olen kohteena. Enemmän minua hävettää se, että huudan julkisesti. Kukaan ei tosin reagoi huutooni. Ehkä en edes huutanut, ehkä kuvittelin huutavani ja oikeasti vain piipitin surkeasti. En minä tiedä. En minä pysty ajattelemaan. Sydän hakkaa, veri suhisee korvissani ja ääni päässäni huutaa, että jättäkää minut rauhaan, en minä ole tehnyt teille mitään ! Mutta eivät ne jätä. Limsatölkki kolisee päähäni. Käännähdän ja haluan murista, mutta murinan sijasta ärähdänkin, että voi jumalauta, nyt loppuu tollanen. Yksi niistä tulee etsimään limsatölkkiään, toinen kävelee ohitseni ja matkii sanomaani. Minua ahdistaa ja raivostuttaa niin, että olen vain hyvilläni, että istun bussissa. Muussa tapauksessa olisin kenties säikäyttänyt uudet ystäväni puolikuoliaaksi - minuahan on nimittäin turha karkuun juosta. Nyt minä vain istun ja annan niiden säikytellä minua. Tuijotan ikkunasta ja yritän hengittää. Sekunnin murto-osassa ymmärrän, että pelkään niitä. Itseäni 5 vuotta nuorempia ihmisiä. 5 vuottakin menee kenties yläkanttiin. Hengitykseni ei kulje, vapisen paikallani ja haluan pois. Suljen silmäni ja yritän saada lukkiutuneen hengitykseni kulkemaan. Bussi tuntuu ahtaalta, en pysty olemaan. Paniikkikohtausta viimeiseksi odotinkin. En minä pysty. Jotain kolahtaa taas päähäni, loikkaan pystyyn ja suuntaan mahdollisimman eteen istumaan. Vapisen, hikoilen, enkä saa henkeä. Olen varma, että kuolen. Kaivan taskusta kännykkäni, tekstaan äidille, että jotkut kersat kävivät bussissa kimppuun. Tungen puhelimen taskuuni ja puristan silmiäni kiinni. Limsatölkki kolahtaa viereeni käytävälle. Edessäni istuva mummo vilkaisee sitä, kukaan ei reagoi ! Kuski ei sano mitään. Kyyneleet virtaavat silmistäni, puristan niitä kiinni ja yritän kuvitella itseni takaisin luokan eteen niin itsevarmana sen moottorisahan kanssa. Yritän, mutta en pysty keskittämään ajatuksia mihinkään. Hävettää, ahdistaa, raivostuttaa. Haluan repiä itseni kappaleiksi. Pienen pieneksi silpuksi. Miksi minä? Miksi aina minä? Yritän rauhoittaa itseäni, yritän hengittää. Itken silti. Vapina lakkaa ja pian saan taas henkeni kulkemaan. Itken silti koko matkan kotiin. Tunnen itseni niin tavattoman turhaksi. Puukko rikkoo ihoni. Veri juoksee tuttua terää pitkin ja sekoittuu veteen pienten ihonpalojen sekaan. Mietin, että miksi annan vihalleni vallan. Ei minulla ole muitakaan ketä rangaista - minä pelkäsin ja väistin, minä olin heikko ja pakenin. Minä olin niin turha, että kukaan muista matkustajista, kuskista puhumattakaan, ei reagoinut. Ei katsonut edes. Ei minun pitäisi olla olemassa. Ei tällaisena, en minä pärjää.