tiistai 28. syyskuuta 2010

Vuoropuhelua.

Vajosin mustaan veteen, mustan jään alle. Nyt minusta tuntuu, että en enää ikinä näe valoa, että en halua nähdä. Ei minun ole liian hyvä olla, täälläkään. Väärässä elementissä. En tiedä enää, mikä olen. En tiedä, onko sillä edes väliä. Eivät ne kuitenkaan tekisi
korjausleikkauksia
susi-ihmisille. En tiedä, onko minussa enää mitään inhimillistä jäljellä. Minua sanotaan aidoksi, vaikka en uskalla olla se, mitä sisimmässäni tunnen. Minua sanotaan rehelliseksi, vaikka jätän sanomatta paljon asioita.
(Mutta tiedän sen, että teitä ihmisiä on aina ollut helppo huijata; ettehän te loppujen lopuksi puhu kanssani samaa kieltä.)
"Aitous on sitä, että uskaltaa tuntea olevansa eksyksissä. Rehellisyys sitä, että sen uskaltaa sanoa ääneen." Minun suustani tuokin
v a l e...
...eihän se toinen puhu lainkaan...
klo
//

1 kommentti:

  1. Yksinäinen susi28. syyskuuta 2010 klo 18.53

    Äläs nyt, tämäkin todistaa että ihan hyvin vetää vertoja minun raapustuksilleni :)

    Kaunis, kova, tuskainen, herkkä, epätoivoinen runo... Siinä muutama adejktiivi sinulle.
    Pidän todella paljon tästä, minusta se on mainio kohta:

    "Minua sanotaan aidoksi, vaikka en uskalla olla se, mitä sisimmässäni tunnen.
    Minua sanotaan rehelliseksi, vaikka jätän sanomatta paljon asioita.
    (Mutta tiedän sen, että teitä ihmisiä on aina ollut helppo huijata; ettehän te loppujen lopuksi puhu kanssani samaa kieltä.)"

    Sanoista saa aikaan välillä jotakin niin mahtavaa. Muistan, kun silloin sinulla joskus oli se blogi, niin suorastaan palvoin runojasi. Minusta ne olivat nerokkaita ja kauniita. Mukava että taas kirjoittelet näitä.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)