sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Suden puremia.
En saa jäätä sulamaan ympäriltäni,
se ei sula kukkasiksi,
ei ruohoksi, ei hiekaksi.
Se on mustaa ja täynnä kuollutta verta.
Palasia minun sydämestäni.
Palasia mustasta lihasta,
joka kehystää kellertäviä luitani.
Entä kun minä en uskalla heiluttaa häntääni
ja piilotan askeleeni keltaisten lehtien sekaan,
entä kun minä vakoilen sinua jokaisessa varjossa,
askelteni kuulostaessa
rapisevilta koirankynsiltä peltikatolla,
enkä minä siltikään uskalla näyttäytyä
sinulle
liian selvänä?
Minä pelkään, että menet pois,
kun näet mikä minussa elää.
Kun ymmärrät, että olen
liian villi
kesyyntymään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kaunis runo.
VastaaPoistaEhkä hän ei pelkää yrittää kesyttää? Ken tietää..