I cry when angels deserve to die.

Yhdessä asiassa olen taitava. Se on asioiden sisälle sulkeminen, niiden mukamas unohtaminen. Kaiken patoaminen.

Voin niellä kaikki tunteeni ja turruttaa itseni. Jatkaa kuten mitään ei olisi tapahtunut. Olen taitava siinä. Sen osaan.

En ole avautunut edes tänne. Lähinnä siksi, että minusta on tuntunut, että ketään ei loppupelissä kiinnosta mitä tunnen, koska kukaan ei ikinä kysy. Enkä toisaalta halua kuormittaa ketään valittamalla jatkuvasti jostain. Opettaja käski viimeisimmässä palaverissa avautumaan jonnekin suuntaan. Minä ajattelin yrittää. Sisälläni on liikaa asioita ja tunteita, jotka pitää käsitellä ja kirjoittaa ulos. En voi jatkaa enää näin. Uhkaan jo omaa terveyttäni.

Itku on hyvä merkki.

Muistan huonosti viime syksyn tunnetiloja tai tapahtumia. Olin onnessani ja iloinen ja motivoitunut opiskelija. Sitten tuntui, kun olisin törmännyt seinään. Sisko kuoli. En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä ja päätin jo silloin, että aion kerrankin tehdä asiat oikein, siitä huolimatta, että en tiennyt mitä sellaisessa tilanteessa pitää ihmisen tehdä.

Seuraavana päivänä menin kouluun kuten normaalisti. Edellisenä iltana olin ilmoittanut opettajalle, että en välttämättä ole oma itseni, koska siskoni on löytynyt kuolleena, mutta olen siitä huolimatta tulossa kouluun. Menin siis kouluun ja opettaja sai viestini vasta sinä iltana. Hän lähes kielsi minua tulemasta kouluun. Menin kuitenkin.

En muista meninkö seuraavalla viikolla kouluun. Muistan joitakin pätkiä, kun olen yrittänyt lähes hysteerisesti pitää itseni kasassa ja miten rentouttavalta samalla on tuntunut koulukaverin kanssa vitsailu ja läpänheitto. Voinut hetkeksi unohtaa kaiken muun. Koulusta tuli tavallaan pakopaikka.

Toinen rusentava isku oli puolison lähteminen. Olin paskana jo muutenkin ja se ei tilannetta parantanut. Muistan kun ensimmäisenä aamuna mietin, minne voisin viedä koirat, jotta voisin päästää itseni päiviltä. Muistaakseni vielä googlasin tapoja tappaa itsensä. Olisin halunnut nukkua pois. Hiljaa ja rauhallisesti. Ensimmäistä kertaa todella pelkäsin, että teen itselleni jotain.

Kaikki jotenkin pysähtyi ja tuntui, että kulki kuin unessa. Olotila oli usvainen. Jotakin kuoli minusta pois ja se oli luottamus. Miten voisin uskoa ja luottaa enää ihmiseen, jolle olen taakka silloin, kun tarvitsen eniten ihmistä lähelleni. Välillä olen ollut asiasta niin vihainen, että toivon, että olisin tehnyt itselleni jotain. Kukaan järkevä ihminen ei kestä syyllisyyttä toisen ihmisen kuolemasta. Minuun sattui... ja sattuu edelleen.

Sitten oli se häpeän määrä yksinjäämisestä ja riittämättömyydestä... Isä oli ainoa, jolle uskalsin kertoa. Itkin hysteerisenä puhelimeen samalla kun puoliso pakkasi romppeitaan.

 Tammikuussa alkoi masennus. Kaikki tuntui ylivoimaiselta. En halunnut, enkä jaksanut tehdä mitään. Samaan aikaan koulukaveri käänsi selkänsä ja tuntui kuin kuoppani olisi syventynyt entisestään. En jaksanut olla koulussa. Menin sinne vain istumaan ja odottamaan, että päivä loppuu. Laskemaan tunteja, milloin pääsen kotiin.
Vietin useita viikkoja kotona, välillä vain maaten ja nukkuen. Välillä jaksoin jopa tehdäkin jotain. Sitä oli koko kevät, kunnes istutettiin ensimmäiseen palaveriin ja lupasin, että tulen kouluun, jos voin olla Nastan ajan pois. Pidin lupaukseni.

Viimeisimmässä palaverissa katsoivat parhaaksi tehdä HOPS:n ja opintojen kesto pidentyi puolella vuodella. He myös kyselivät, että mikä on meininki ja sain viimein sanotuksi, että en ole ollut oma itseni siskon kuoleman jälkeen. Osoittivat myötätuntonsa ja minua hävetti taas itkeä ja olla niin helvetin heikko.
Opettaja kysyi, että olenko jäänyt yksin asian kanssa ja silloin ensimmäistä kertaa tajusin, että miten yksin loppujen lopuksi olen jäänyt. En ole puhunut tunteista yhtään kenellekään. Kukaan ei tiennyt miltä minusta tuntuu. Pelkäsin tunteiden osoittamista, sitä, että minua ei hyväksytä: että ihmiset yllättäen lähtevät pois, jos osoitan mitään negatiivisia tai vaikeita tunteita. En ole uskaltanut olla vihainen ja olen yrittänyt mitätöidä kaikki suuttumuksen, pettymyksen ja pahan olon tunteet. Eihän sellaista ihmistä voi rakastaa tai sellaisesta välittää, jolla on paha olla. Ei kukaan uskalla, eikä osaa. Tunsin ja tunnen edelleen olevani vain taakka.

Toinen tärkeä asia, mitä opettaja sanoi, oli se, että minun pitäisi avautua jonnekin. Hän ehdotti ns. ammattiapua, mutta sanoin, että ei tule tapahtumaan. Hän kysyi, että miksi kieltäydyn avusta. Mietin hetken ja totesin, että se on pitkä tarina.

En kieltäydy avusta. Varsinaisesti. En vain pidä ihmisistä, joille maksetaan siitä, että minua kuunnellaan. Se on vähän kuin huorausta.

Mutta uskon nousevani tästä vielä. Enkä edes varsinaisesti koe olevani mitenkään erityisen huonossa hapessa, en tällä hetkellä. Kuten yhteen runooni kirjoitin, niin kaatosade on jo takana päin.