Eksyksissä? Vapaana.

Mietin aika pitkään tämän blogin tarkoitusta ja sitä, tuoko se minulle enää yhtikäs mitään. En jostain syystä saa luontevasti tuotua nykyistä minuuttani tänne, mutta kun en osaa vain lähteä poiskaan. Kirjoitustahti vain harvenee, koska en tiedä miten kertoisin mistään ja toisaalta välillä tuntuu, ettei minulla ole kerrottavaa yhtään mistään.

Koen pysyneeni pitkään paikoillani, samassa ruudussa. Elämässäni on ollut asioita, joista on ollut työlästä ja vaikeaa päästä eroon. Yksi asioista varmaan ollut masentuneisuuteni, tuhlasinhan koko viime vuoden paikoillani jumittaen ja hukkuen syvyyksiin. Loppuvuodesta vasta tajusin, että seuraavasta vuodesta en halua samanlaista. Eikä tästä ole vielä sellaista tullut. Kiitos oman aktiivisuuteni ja motivaationi muuttaa asioita.

Yksi ensimmäisistä askelista oli ymmärtää, että voin itse valita, mitä haluan elämältäni ja, että minun ei tarvitse perustella sitä kenellekään, jos suunnitelmani muuttuvat.

Koen toisinaan joutuvani usein perustelemaan itseäni ja valintojani kaikille ja kaikkialla. Todennäköisesti lähinnä nykyisen elämäntilanteeni syytä; työkkä ja iänikuiset hiillostukset. En saisi etsiä itseäni, vaan minun pitäisi tietää kuka olen ja mitä haluan. Tässä ja nyt. Vähintään seuraavalta 30 vuodelta.
...vaan kun se ei mene noin. Ei minun kohdallani.

Toisaalta, olen pelännyt koko tähän astisen elämäni sitä, että olen 26 vuotiaana tässä tilanteessa, jossa en tiedä mitä haluan. Tuskallisinta on ollut se, että hetken aikaa kaikki on vaikuttanut selkeältä ja yksinkertaiselta. En ole osannut hyväksyä sitä, että en tiedä mitä haluan. Enkä tiedä pystynkö hyväksymään sitä täysin nytkään, että on vain olemassa asioita, joita en voi tietää ja, joita vastaan en voi varautua.

Tavallaan olen ollut aika katkeroitunut siitä, että elämältäni lähti pohja, kun se parinkympin alkupuolen parisuhdekuvio tuli tiensä päähän 2015 alkuvuodesta. Enkä ole edes tajunnut, että miten eksynyt olen ollut ja miten jumissa olen ollut sen jälkeen. Enkä ole voinut hyväksyä sitä, että se on vaikuttanut minuun niin paljon. Kuka sellaista nyt sinällään edes tahtoisi myöntää itselleen.

Toipuminen koko kuviosta on vienyt lähes yhtä kauan kuin itse parisuhde kesti. Olen hyvin pitkälti kokenut, että en halua sitoutua kehenkään, en samalla tavalla kuin sitouduin Kulkijaan. Yhteinen elämä, arjen jakaminen, kihlautuminen, perheen perustamisen harkitseminen - en ole tahtonut samaa yhdenkään ihmisen kanssa sen jälkeen. Välillä olen kokenut olevani sitoutumiskammoinen ja se on huolettanut minua, sillä haluaisin yhden ihmisen, kehen voisin luottaa ja sitoutua. Mutta ajatus jonkun kanssa yhteen muuttamisestakin on ollut kauhistuttava ja samalla olen tuntenut järkyttävää yksinäisyyttä. Fyysisesti kuin emotionaalisestikin.

Parin viimeisen vuoden aikana olen vasta alkanut kaipaamaan vakinaistumista ihan oikeasti, haaveilemaan varovaisesti siitä, että löytäisin vielä jonkun, joka veisi minulta jalat alta samalla tavalla kuin Kulkija vei. Asioita, joita en uskonut kirjoittavani ikinä. En minä Kulkijaa kaipaa tai edes halua elämääni - hän teki asioita, joita en olisi voinut antaa anteeksi koko elinikänänikään, mutta en silti kiellä, etteikö meidän suhde olisi alkanut lähes täydellisellä tavalla ja olihan hän tietyllä tavalla ensirakkauteni, joten saan kai kaivata sitä, että minulla olisi joku, joka aiheuttaisi samanlaisia värinöitä.

Tämä on kai toinen asia, joka minun piti myöntää itselleni; elämäni suurimman rakkaustarinan päättyminen vaikutti minuun paljon. Aivan järkyttävän paljon. Erosta selviytyminen vei pidempään kuin koskaan kuvittelin.

Ajauduin uuteen parisuhteeseen samana vuonna ja sitä parisuhdetta minun ei kai olisi ikinä pitänyt aloittaa. Se oli omalla tavallaan intensiivinen, mutta toi minusta paljon huonoja puolia esille ja koen sen olleen suurin syy sille, miksi eteenpäin liikkuminen on ollut haastavaa; erityisesti ehkä siksi, että odotimme suhteelta eri asioita ja sitten ihan tietysti vain se ajankohta, jolloin se alkoi. En voinut muuttua ja kasvaa, koska minusta olisi tullut eri henkilö, kuin se, joka olin hänen ja minun tavatessani.
Halusin mennä eteenpäin, lähteä opiskelemaan ja vaihtaa paikkakuntaa, mutta se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa, joten jäin tänne, koska laitoin parisuhteen itseni edelle. Asia, jota minun ei olisi pitänyt tehdä.

Minulla ei ole ollut pitkään aikaan motivaatiota mihinkään. Olen vihannut elämääni ja itseäni, mutta olen myös yrittänyt rakentaa sitä uudestaan, että siinä olisi jotain, joka toimisi motivaationa. Olen takertunut vapaaehtoistoimintaan kaksin käsin, kuin viimeiseen oljenkorteen. Se on antanut minulle omanarvontuntoa ja tunteen siitä, että minä merkitsen jotain. Osaan ja pystyn johonkin.
Pian sen jälkeen sain tiedon siitä, että minua mahdollisesti odottaisi työt toukokuussa.
Pian huomasin rakastuneeni elämääni uudelleen.
Ja sitten toiseen ihmiseen.

Olen oikeastaan aika onnellinen juuri nyt. Kaikki tuntuu liian täydelliseltä ollakseen totta.
Pitkästä aikaa tuntuu, että minulla on suunta, jota kohti ponnistella ja motivaatio tehdä jotain elämälläni.

I'm not lost, I'm on my way.

I stopped telling myself that I'm lost.

I'm not.

I'm on a road with no destination,

I'm just driving with hope

that I'll find a place that I like and I'll stay there.

I'm not lost, I'm on my way.