Onneksi. Onneksi mulla on Kulkija.

Itken taas. Yritän itkeä hiljaa, jotta Kulkija ei herää. Kello on jo kaksi, eikä mua väsytä.
Tuntuu, etten pysty enää muuhun. Itken vaan, aina kun on hiljainen ja tyhjä tila jossain täytän sen kyynelillä.
Yritän lukea, mutta teksti sotkeutuu vähän väliä kyyneliin. Pitkästä aikaa mulla on olo, että mä en halua elää. Että mä en jaksa elää. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja tahmealta. Olen niin kamalan yksinäinen, että se sattuu.

Unelmat kuolevat pystyyn. Yritän itkeä hiljaa.

On vaikeaa hengittää rauhallisesti. Haluaisin suihkuun. Sulattaa kaikki epäpuhtaudet viemäriin. En jaksa itseäni. Enkä nyt puhu ulkomuodosta, vaan siitä, mitä on sisällä. Jos siellä enää mitään on. Kaiken väsymyksen ja hämärän seassa. Jos siellä on mitään.

Ihmiset ärsyttää mua päivä päivältä enemmän. Tapa, jolla olen niille ilmaa ja itsestäänselvyys. FB tekee mut aina surulliseksi. Luen katkerana ihmisten hilpeitä tilapäivityksiä. Voin olla aidosti iloinen vain harvan puolesta ja niillekään harvalle harvoin tapahtuu mitään, minkä vuoksi olla iloinen.

Olen itselleni joku täysin tuntematon paska. En tiedä enää kuka olen tai mitä teen. En ole enää minä. Eksyin kauan sitten.

Välillä mietin, että mun pitäisi hakeutua taas hoitoon, puhumaan jollekin. Kun mietin tarkemmin, niin nykypäivän mielenterveyshoito tapahtuu pillereillä. Ei kiitos.
Eivätkä asiat parane vain puhumalla, mutta ehkä tuntisin olevani välitetty, jos joku pelkän työnsä puolesta kyselisi, että miten menee.
Puhuminen ei riitä. Asioille olisi tehtävä jotain. (Mille vitun asioille? Kun oikein muistelen, niin ei mulla ole mitään muutosta kaipaavia asioita, paitsi se yksinäisyys ja sillehän en mitään voi, jos en kenellekään kelpaa kaveriksikaan. Vai voinko?)

Mun kärsivällisyys ihmisiä kohtaan alkaa loppua. En oikein jaksa enää jatkuvaa päänaukomista ja hiljaista vihjailua. Kukaan ei osaa enää puhua asiallisesti.

Mun päätä särkee.

...ja tuhkaks muuttuu isänmaa...

Lopetin jo kolme päivää sitten kirjan Teurastamo 5 ja se ei ole jättänyt minua vieläkään rauhaan. Se pyörii ajatuksissani sekaisena myttynä, jollainen se lukiessanikin oli. Olen alkanut ymmärtämään sitä.
Ymmärtämään Billy Pilgrimin aikamatkailua. Sama tapahtuu minulle kun katson vanhoja valokuviani. Samanlaisia humahduksia paikasta toiseen, ajasta aikaan, muistosta muistoon.
Samalla tavalla koen irtautuvani tästä hetkestä ja vähän kuin eläisin uudestaan sen hetken, jota kulloinkin ajattelen.

Yleensä tosin yritän olla ajattelematta. Huomasin miten paljon hyviä muistoja minulla on elämästäni Kulkijan kanssa. Miten paljon hyviä hetkiä myös muiden ihmisten kanssa. Kaikki ne ovat niin kipeitä juuri nyt ajateltaviksi. Ne tekevät minut surulliseksi, osittain ehkä ahdistuneeksi ja saavat itkemään, tai ainakin kyyneleet nousemaan silmiini.

Alan ymmärtämään sotia, tai niiden vaikutusta ihmiseen. En niiden syitä. Jossain määrin väitän niiden aina kiehtoneen minua. En sitten tiedä, onko se verenperintöä.
Lapsena katselin aina äidin ja siskoni kanssa Kun taivas repeää ja se kosketti minua jo silloin. Se oli mielenkiintoinen eri tavalla.
Asuin seudullamme inttipojat eivät olleet harvinainen näky, puhumattakaan ampumaradan äänistä. Niihin tottui, niihin kasvoi kiinni. Mikään ei ole sen jälkeen tuntunut kodilta. Vaikka kuulostaakin absurdilta, niistä paukeäänistä tulee minulle hyvä olo. Muistan lapsuusaikani ja kaikki se lämpö ja turvallisuuden tunne, onnellisuus, nousevat mieleeni.
Kuitenkin, Kun taivas repeää ehkä kertoi minulle selvimmin, että mikä on sotilaan virka, silloin kun heitä oikeasti tarvitaan.

Mikään armeijafanaatikko en ole ikinä ollut, eikä minusta sellaista tule. Sodankäynnistä en mitään ymmärrä, enkä sitä ihaile. Mutta se on osa historiaamme, osa meitä. Se on mielenkiintoista.

Rakkauden uinuva selkä
Hetki aamuyöstä

Nousevan auringon ensisäteet

Saksalaisen sotilaan käsi
Minun hiuksissani

Sinun sylissäsi pohjaton vesi
johon sukellan, lähemmäs sydäntäsi
tarpeeksi lähelle

Kosketuksesi uinuvalla seljälläni
väreilee

Kuikka ui rikki peilityynen

Sulan sinuun auringonnoustessa

Suden kyyneliä

Joku kymmenen minuuttia edellisen päivityksen jälkeen, äiti soitti olevansa tulossa.

Olo on tänään ollut yllättävän hyvä. Edeltävinä päivinä en ole tehnyt muuta kuin itkenyt. Eilenkin koko päivä, aina siihen asti, että Kulkija tuli kotiin. Yhtä kyyneltä.

Tuntuu, että melkein saisin jotain aikaiseksikin. Ehkä. Energisyys tuntuu hyvältä.
Laihdutusprojektini edistyy ja moni muukin.

Ostin Kulkijalle kahvikupin ja makukahvia. Haluaisin hemmotella rakastani, sillä olen ollut kamalan huonolla tuulella ääneen mainitsemattomien syiden takia ja olen tavallaan vieläkin. Mutta se ei ole Kulkijan syy.

En halua, että hän tuntee oloaan huonoksi kanssani tai syyllisyyttä minun mielipahastani.
En halua tartuttaa huonoa oloani häneen, vaan haluan, että hän voisi edes kotona rentoutua ja päästää irti ongelmien ratkomisesta.

Keksin viime yönä, että mistä minä kirjoitan. Tai toissa yönä oikeastaan.

Haluan kirjoittaa heistä.

Miten inhoankaan sitä tunnetta, kun minä jään kakkoseksi ja minun asioitani pidetään vähemmän tärkeinä. Kerrankin olisin ajoissa lähdössä, seisoin 1,5 h pihalla ja odotin. Äidin piti tulla tunnin päästä. Tunnen olevani kovin toisarvoinen. Tällainen ei tue hyvää mielialaa. Itken taas niin, että en tiedä kehtaanko lähteä minnekään. Jos kyyti tulisikin hakemaan.

Älä puhu minulle kivusta.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle, kuin petollisen viehkeä rakastajatar. Petturimainen, mutta silti liian houkutteleva erossa pysyttäväksi.

Sitä vihaa siksi, että sitä rakastaa. Se on nautintoa ja kipua, rakastelua hammasta poistettaessa.

Keskustelutaidoton.

Pääni on yhtä sekava, kuin Teurastamo 5, vaikka se onkin yllättävän selkeä sekavaksi kirjaksi.
Dresdenin pommitus sekoittuu rohdoskasveihin, keskittyminen on vaikeaa. Koko ajan sahaan laidasta laitaan, asiasta toiseen ja kolmanteen. Ajatukseni harhailevat, eivät pysy kasassa.

Mieleni tekisi kirjoittaa sodasta ja sen iljettävyydestä. Jälleen kerran. Eräs sotanovellini kelautuu päässäni edes takaisin. Hiljaa hiipivä hulluus.
Pihalla kolisee öisin.

Haluaisin kai nukkua, mutta en ole varma, saisinko unta, vai lukisinko kirjaa aamuun saakka.

Olo on ajoittain aika kamala. Jatkuva tyytymättömyys itseensä ja epävarmuus kalvavat. Tekisi mieli paastota, mutta tiedän, etten jaksaisi sitä kuitenkaan. Mutta mietin kuitenkin liikaa syömistä, koko ajan tekisi mieli syödä jotain ja se on sietämätöntä. Yritä nyt sitten elää normaalisti, kun pää haluaa milloin suklaata ja milloin jäätelöä. Mielihalun pitäisi mennä ohitse 10 minuutissa, jonka vuoksi usein istuksinkin yleensä sohvalla himoilemassa ties mitä ja odottamassa, että menee ohitse. Mutta se ei mene. Lienen kai jollain tasolla riippuvainen ruokaa. Mikä mielestäni varsin ironinen ilmaus, sillä totta helvetissä olen riippuvainen. Kuten me kaikki olemme.
En olisi tässä, etkä sinä olisi siinä, ilman ravintoa.

Tunnen myös jotenkin olevani kamalan yksin. Vaikka ei se toisaalta haittaa, aikani kuluu opiskellessa rohdoskasveja ja perehtyessä itseeni ja polkuun, jonka olen v a l i n n u t .
Lisäksi Kulkija on ollut kiva lisä päivissäni näinä muutamana päivänä. On ollut ihanaa viettää aikaa yhdessä. Jossakin suhteessa siis yllättävä lomautuminen oli ihan tervetullutta.

Tapani kirjoittaa opin joskus Stephen Kingiltä. Tekstini ja aiheeni muistuttivat todella paljon hänen tapaansa. Myöhemmin kun kirjoitin runoja, minua verrattiin Mika Waltariin.

Kun mietin aiheita, joihin olen viime aikoina kajonnut, ovat ne ollees tieteis- ja sotapainotteisia. En tiedä, että onko sisälläni sitten niin paljon vihaa, että en halua kirjoittaa kuin tuhosta.
Kun kuitenkin mietin, niin molemmat sota-aiheiset novellini ovat kuitenkin olleet sotavastaisia, ainakin jollakin tasolla. Niissä ei ole ihailtu sotaa, vaan enemmänkin puitu seurauksia. Sitä, miten se tuhoaa ihmisten elämiä. Monellakin tasolla.

Vaikka tuskin tekstini Vonnegutin veroisia ovatkaan. Lähinnä mietin itseäni kirjoittajana. En tiedä itsestäni mitään sillä saralla. Kirjoja valitessani luettavaksi olen todella nirso, nimen pitää houkutella, kannan pitää houkutella ja takakansitekstin pitää olla houkutteleva, jotta luen tai edes ajattelen lukevani.

Tunnen itseni taas vaihteeksi jotenkin alikoulutetuksi ja alisuoriutujaksi. Haluaisin olla jotain, mutta loppujen lopuksi en olekaan mitään.
Taidan kuitenkin päätyä kirjailijaksi. Se on ainoa mitä muiden ja itseni mielestä osaan tehdä.
Jotain missä voi saavuttaa jotain, vaikka ei olisikaan lähtöjään mitään.

Kirjoittaminen on sellaista, mitä kukaan ei voi opettaa. Sen joko osaa tai sitten ei.
Se on lahja tai kirous. Sitä rakastaa, ainakin puolella sydämellään.

Se on mielenkiintoista, miten se vaikuttaa itseen, kun omaa rakasta sattuu.
Se tuntuu aina samalta; huoli on suuri, itkettää, tärisyttää, ahdistaa, avuttomuus, turvattomuus. Pelko.

Kahdesti olen sen kokenut, säikähtänyt pahasti. Tänään oli toinen kerta.

Rakastan niin, että sattuu.

Seriously?

Olen taas tänään kuulemma ollut huono ihminen.
Tai ainakin ilkeä. (Auts!)

Koska mielestäni munanvalkuaisen vatkaamiseen ei tarvitse konetta, vaan sen voi tehdä ihan hyvin käsin. Vaikka sitten olisikin vatkattava kaksi artikkelia.

Olen minäkin herranjumala pystynyt täytekakun munavaahtoineen ja kermavaahtoineen saamaan aikaiseksi. Eikä kukaan valittanut, että olisi ollut pahaa.

En ymmärrä muutenkaan mukavuuden tavoittelua ja sitä, että asiat pitää tehdä helpoimman kautta... päästäkseen mahdollisimman helpolla. Yeah, right.

Maailma on liian mukava nykyihmiselle. Unohdamme vanhat tavat ja vanhat perinteet, meidän ei tarvitse miettiä kuin omaa napaamme, pahoinpitelemme luontoa ja maailmaa, luulemme olevamme älykkäistä älykkäimpiä...
Emme pian viitsi enää kävelläkään, kun se on liian raskasta ja vaikeaa. Amerikassa asiat ovat jo tällä mallilla; autoa pidemmät matkat kuljetaan autolla. Kuusi metriä postilaatikolle on liikaa. Lapset viedään autolla viidentoista metrin päähän bussipysäkille, jotta ei tarvitsisi kävellä...

Kun minä ilmaisen mielipiteeni asiasta, josta en selvästikään olisi saanut ilmaista, syljetään päälle?

Asiaa voi miettiä myös ekologiseltakin kannalta;
- vatkaimen tekeminen vaatii energiaa
- vatkaimen käyttö vaatii energiaa
- vatkain jää lopulta turhana kaapin pohjalle, kun leipominen ei innostakaan => roskiin tai kiertoon => kumpi tahansa ratkaisu, se lopulta päätyy kuormittamaan maapalloa
- vatkain rikkoutuu => hankitaan uusi => kuormitus

+ käden käyttö vaatii ainoastaan ruisleipää
+ käsi ei käy milloinkaan turhaksi, jos et tarvitse sitä vatkaamiseen, johonkin muuhun taatusti
+ käsi ei rikkoudu ja kuormita luontoa, sinne se hajoaa kuten muukin alunperin elävä

Go fuck a landmine.

Can you run with the big dogs?

Sain aika yllättävää postia. Koiraleireistä, jotka ovat tarkoitetut 13-18-vuotiaille. Totesin yhdellä silmäyksellä olevani yli-ikäinen niille, eikä minua juurikaan kiinnosta näyttelyleirit. Periaatesyyt.
Eikä vaellusleiri, joka maksaa 195 e ja majoittuminen tapahtuu 2 hengen huoneissa täyden ylläpidon ja saunan lämmössä.
Milloin tahansa, kun siltä tuntuu, voin lähteä ihan oikeasti vaeltamaan, eikä se maksa minulle mitään.

Se, mikä todella herätti mielenkiintoni oli se, että nämä läpyskät oli lähetetty äitini osoitteeseen. Eikä netissä ole kuin tasan yksi paikka, josta sen osoitteen ja minun nimeni enää löytää. Nimittäin Kennelliiton sivut. Työharjoittelupörssiä tuskin on tähän hommaan tarkoitettu; tällaisen mainospaskan levittämiseen. Enkä kiellä, etteikö mieleni tekisi ko. tahoa (siis roskapostin lähettäjää) lähestyä muutamalla tuikealla sanalla.

Menin nyt sitten vilkaisemaan ko. henkilön sivuja ja ensimmäiseksi silmiini osuu se, että tämä kasvattaa "siistejä oravia". Kuten Kulkijan kanssa tapaamme vitsailla pienistä koirista. Se ei sinällään ole paha, eikä meillä mitään pieniä koiria vastaan olekaan. Meidän oma mieltymyksemme on vain hieman suurempikokoisiin koiriin suuntautunut. Ne ovat haastavia ison kokonsa puolesta; niille ei pärjää fyysisesti, vaan mielen voimalla. Eikä kyse ole nyt mistään taikatempuista ja telepatiasta, vaan ihan siitä, että niiden tahtoa on pystyttävä hallitsemaan. Ne vaativat työtä, mutta se todellakin on sen arvoista.
Siksi minun on helpompaa suhtautua vakavasti ihmiseen, joka pystyy isoja koiria hallitsemaan. Kaikki eivät pysty siihen, toisin kuin pienten koirien kanssa. Niille pärjää jo oman kehonsa massalla.
Itsekin olen siis kasvanut suhteellisen pienen koiran kanssa. Pärjään sille fyysisesti. En ole vähällä menettää tasapainoani, jos se hieman nykäisee hihnasta ohittaessamme toista koiraa. Toisin kuin vaikka Majesteettisen Valkoisen Suden kanssa. Susi tosin on paljon pehmeämpi luonnoltaan, kuin oma kylärakkini. Kylärakin kanssa saa aina käydä tahtojen taistelun, se on itsenäinen ajattelija. Sellainen kuin työkoiran kuuluu olla. Se on primitiivinen, herkästi nollasta sataan kiihtyvä ja peloton terrierimäinen paimenkoira. Sen jaksaminen on loputonta. Sen työmoraali on ihailtavaa. Se tekee kaiken 110 % innokkuudella ja halulla.
Sellaista ei voi kuin ihailla, mutta samalla elämä sen kanssa, kun sillä ei ole rotunsa vaatimaa työtä, on todella vaikeaa. Paimennushalu kääntyy ylisuojelevuudeksi, jonka takia minun on todistettava sille päivästä toiseen, että tiedän mitä teen, tiedän olevani Johtaja ja todistettava sille, että ansaitsen sen kunnioituksen itselleni.
Pumit eivät ole helpoimmasta päästä, vaikka kooltaan pieniä ovatkin. Tahto on silti kaksinkertainen. Elämä pumintahdolla varustetun Valkoisen Suden kanssa olisi vaarallista.
Siksi ihailen ihmisiä, jotka ovat riittävän voimakkaita elämään isojen koirien kanssa turvallisesti.

Niin, mihin jäinkään?
Tosiaan oravat. Selaan sivuja pidemmälle ja kyllähän sieltä löytyy varsin vakuuttava lista erilaisia suoritettuja kursseja ja kokeita.

Se minua vähän huvittaa, että koiraa harkitseva ihminen tarvitsisi aiheesta kurssin?
Voin tarjota saman ilmaiseksi, kuin tuo henkilö, joka ottaa 35 euroa 1,5 tunnista.

Henkilön itsensä järjestämiä kursseja löytyy sitten taas listan verran.
Minusta on aina ollut mielenkiintoista, että aggressiivisia koiria ei auteta. Kukaan ei halua niitä auttaa, vaikka ne eniten sitä apua kaipaisivatkin.

Yhteystietosivulta sitten löydänkin sen kaikkein ällistyttävimmän kuvan;
henkilö kulkee kahden jackrusselinterrierin kanssa ja molemmat koirat kulkevat edellä, toinen vielä näyttäisi kiskovan kameran suuntaan.
Kuka tässä siis ulkoiluttaa ja ketä?

Sarjassamme "niitä henkilöitä, joita en halua tavata".

...masennustilat eivät ole tahdonalaisia tiloja, niistä ei voi toipua "ryhdistäytymällä".

Ajoittain on hirveä koiravauvakuume. Tuntuu ihan sietämättömältä suunnitella ja miettiä asioita, vaikka ei voi olla varma, että onko meille syntymässä kesällä pentua vai ei. Tosin, jos ei tuolta kasvattajalta, niin sitten joltain toiselta.Intoa ja halua olisi vaikka mihin, ainoa vaan, että varsinainen harrastuskaveri puuttuu...

Koiran kanssa kuljeskellessa haistan kevään. Sillä on omanlaisensa tuoksu. Tietää, että lumi ei enää kauaa viivy. Silti tuntuu, että liian kauan.
Olen yksinäinen.

Haluaisin vaeltamaan. Kadota toisiin maailmoihin ja vain nauttia luonnosta ja vapaudesta. Elämästä.

Pakoilen sähköpostiani, sillä tiedän, että siellä odottaa yksi painava sähköpostiviesti.

Haluaisin kadota kuulumattomiin. Hiljaisuuteen.

Ahdistun taas niin mitättömistä asioista; siivottomuus, sosiaaliset kontaktit...
Yhdenkään ihmiset silmiin en katsonut tämän päiväisellä kauppareissulla. Lippis on loistava keksintö; kukaan ei näe silmiäni sen alta, ellen nosta katsettani ja silti voin pälyillä pelokkaasti ympärilleni, tuntien kuitenkin oloni turvalliseksi sen alla. Kuin otsatukka, mutta paljon parempi keksintö.
Kissatkin ovat saaneet majailla eteisessä taas, kun en vain siedä "sotkua mikä niistä tulee". Oikeasti eivät sotke sen enempää kuin koira ja tuntuihan se tavallaan hyvältä pidellä nuorempaa kollia sylissä sen hetken, kun sen kantoi oven toiselle puolelle.

Haluan eristäytyä, vaikka tiedän, etten kuitenkaan pysty siihen. Yksinäisyys saa minut haluamaan sosialisoida ihmisten kanssa. Yksinäisyys on jotain pahempaa, kuin yksinolo. Yksinolo on helppoa, mutta yksinäisyys paljon vaikeampaa; se on sietämätöntä.

Mutta no, jos kuitenkin yritän lukea sen sähköpostiviestin ja painua sitten suihkun kautta nukkumaan.

Kyllä tämä tästä. Heti huomenna.

Unien sieppausta

En yleensä tulkitse uniani, vaikka tykkäänkin kirjoitella niitä ylös. Kiitos siis erään ystävättäreni, on minun pakko kokeilla tulkita viime yönä näkemääni unta.

Olin vanhalla ala-asteellani, jonka "yläpihaa" möyrivät ja möyhensivät traktorit ja muut maansiirtokoneet. Kuulin ohimennen joltain, että ne tekivät uima-allasta, johon vieressä seissyt ammattikouluopettajani totesi, että siinä on hyvä sitten meloa.
Seison koulun portailla, nojailen seinään ja keskustelen Kulkijan kanssa. Minulla on purkissa pienehkö, sinertävä hämähäkki. Puhumme siitä, että jos menisimme Papan mökille koulun jälkeen. Ilmeisesti tarkoituksemme on viedä hämähäkki sinne.

Koululla kuitenkin on tulossa jotkin pirskeet, joihin meidänkin on osallistuttava. Jotkin kirkolliset, häät tai konfirmaatio. En osaa sanoa.

Yhtäkkiä melonta-/uima-allas on valmis ja maansiirtokoneet ovat kadonneet jonnekin.

Sitten räjähtää ensimmäisen kerran; jostakin tulee yhtäkkiä ääniaalto, joka hajottaa kaikki ikkunat ja lasinsirpaleita lentää ympäriinsä. Suojaan kasvoni tyynyllä ja olen hengittämättä, etten vedä lasinsirpaleita henkeeni.
Kuljemme ympäriinsä ihmettelemässä, että mitä oikein tapahtui.

Olemme jossain huoneessa Kulkijan kanssa, luemme jotain kullanväristä kirkollista kirjaa. Ei ole Raamattu, jokin muu, jokin missä on lauluja/runoja/rukouksia. En tiedä, että onko sellaista oikeasti olemassa. Unessani kuitenkin on. Löydän sieltä etsimäni; "kirje" nimisen tekstin, jonka haluan lukea tai luettavan. Valitsen sen kuitenkin. Sitten tuleekin sisään ripariopettajani ja alamme keskustella siitä kirjasta. Makaan sängyllä/sohvalla ja näen ikkunasta kuinka jonnekin huoltoasemalle tms. jysähtää asteroidi. Ensin näkyy vain savua ja liekkejä ja sitten tulee taas ääniaalto, painan tyynyn uudestaan kasvoilleni ja painaudun sohvaa/sänkyä vasten. Ikkunan sirpaleet lentelevät ja ropisevat päällemme.

Sen jälkeen lähdemme siirtymään toiseen koulurakennukseen, juhlasaliin juhlistamaan.. jotain. Pihalla ollessamme jossakin räjähtää taas ja ääniaallon pyyhkäistessä ylitsemme, jokun päälle lentää iso ikkunankappale ja tämä henkilö vain jää makaamaan maahan, haavoittuneena ja verisenä. Ripariopettajani siirtelee lasinkappaleita tämän päältä ja kysyy, että kävikö pahasti. Maassa makaava sanoo, että ei käynyt. Olemme juuri menossa sisään, kun taas näkyy savua ja liekkejä. Hyppään johonkin kellarimaiseen tilaan, rakennuksen ikkunasta tai ovesta. En tunne ääniaaltoa, sillä olen maanpinnan alapuolella. Taas sirpaleita ja nyt vähän liekkejäkin. Bensa syttyy tuleen lattialla. Kierrän isäni kanssa rakennusta ja tutkimme vahinkoja; ei niitä ole paljon. Vesi kiehuu paikoitellen joissakin astioissa, mm. jossakin isossa punaisessa lasi... maljassa. En tiedä, että mikä sen virka on, mutta siinä kuitenkin kiehuu. Sen takana palaa pieni läntti bensaa.

Jatkamme kuitenkin kohti juhlasalia lopulta, seison liukuportaiden yläpäässä. Ohitseni kulkeva ripariopettajani kompuroi ja on vähällä pudottaa järjestelmäkameran, jota hän pitää kädessään. Huokaisen helpotuksesta, vaikka kamera ei taida edes olla minun.

Astun liukuportaille. Ne tuntuvat siltä, kuin niissä olisi miljoonia pieniä imukuppeja, jotka pitävät sinut paikallaan matkasi ajan. Joku toteaa takanani, että vau mikä kraka. Ylpeänoloisena sitten vähän korjailen pukuani, kaulusta ja kravattia. Pohdin myös ääneen, että nauravatkohan kaikki mulle, kun mulla on ylläni miesten puku. Puhuja (vaikka en häntä ole nähnyt, olen silti varma, että hän on yksi ala-asteaikaisista luokkatovereistani) vakuuttaa, että toiset ovat hölmöjä jos nauravat.
Ihmiset seisovat salissa ja katsovat eteensä. Näen sinne. Ex-tyttöystäväni tuijottaa minua. Hymyilee tuntemisen merkiksi. Hän on pukeutunut polvipituiseen mekkoon, joka on musta ja, jossa on valkoisia kukkia. Hänellä on kukkakimppu kädessäään. Hän näyttää mielestäni kauniilta. Minusta tuntuu hyvältä.
En ehdi saliin saakka, kun jo herään.

Koulu tarkoittaa luonnollisestikin oppituntia; mitä minun on opittava nyt? Koulu näkyy usein visaisissa elämäntilanteissa. Unet voivat käyttää koulua nykyisten ristiriitojen kuvastajana.
Hämähäkkikin tarkoittaa suopeaa onnea.
Häät ovat enne onnesta, lyhyestä tai pitkästä. Mutta saattavat myös tarkoittaa itsensä hyväksymistä.
Konfirmaatiosta en löydä luotettavaa tietoa - moni on sitä mieltä, että se on liitto Korkeamman kanssa tai aikuistumisriitti.
Isä edustaa suojelua, auktoriteettia. Uni kehottaa olemaan itsenäisempi ja luottamaan enemmän itseeni.
Kirje tarkoittaa, että uutisia olisi tulossa?
Eli...
Minulla on jotakin opittavaa vielä, ehkäpä itsenäisyys ja itseensä luottaminen, jotta voin hyväksyä itseni. Häät koulussa voisivat tosiaan merkitä tuota oppimista ja hyväksymistä, etenkin kun en kerkeä juhlasaliin saakka ennen heräämistä, en siis ole vielä täysin perillä. Täysin valmis. En ole vielä täysin hyväksynyt itseäni, mutta kulkemassa sitä kohti. Oikeaan suuntaan.
Hämähäkki ja sen siirtäminen toisaalle, tarkoittaa sitä, että minun on vietävä onneni turvaan, vai sitä, että en saakaan sitä ihan vielä? Vai ehkä, etten voi pitää sitä?
Ehkä onneni on lyhyt aikainen. Tai sitten onneni alkaa vasta siitä, että vien sen sinne, vapautan sen sinne.

Kirje unessani ei ollut konkreettinen kirje, vaan tosiaan jokin loruelma, jonka nimi on "Kirje". Halusin lukea sen tai jonkun lukevan sen minulle. En tiedä miksi. Siksi en ole jälkimmäisestä varma, en minä välttämättä saa mitään uutisia. Mutta se oli toisaalta hyvin tärkeä minulle ja sen nimi kuitenkin oli Kirje, joten ehkä se kuitenkin on uutinen. Tiedä sitä sitten.

Epäilen, että ex-tyttöystäväni näkeminen unessa on vain minun itseni reagointia siihen, että viimeinen keskustelu hänen kanssaan tuntui hyvältä. Hän on välillä kohdellut minua kuin kiloa paskaa, vaikka olen vain halunnut olla hänen ystävänsä, käydä hänen kanssaan kahvilla ja vaihtaa kuulumisia.
Eikä keskusteleminenkaan hänen kanssaan ole välttämättä sujunut kovin hyvin joka hetki, useimmiten hän reagoi kuin häntä ei kiinnostaisi. Viimeeksi hän kuitenkin esitti itsekin kysymyksiä ja tuntui jonkin verran olevan kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu. Mikä siis tuntui hyvältä.

Ja nuo asteroidit ja räjähdykset lienevät eilisestä Terra Novasta, joten en anna niille mitään tulkinnallista arvoa.

Tällaista tällä kertaa.

Kulkijan taipaleen taa

Minä olen hän, ketä Rakkaani Kulkijaksi nimittää. Koko elämäni olen kulkenut etsien elämälleni tarkoitusta. Koko elämäni aina siihen saakka, kun kohtasin Sinut Rakkaani. Päämäärätön hapuileva kulkuni päättyi sinä hetkenä, jona Sinä otit minua kädestä, kun kävelimme vieretysten kohti järven rantaa silloin joskus. Silloin elämäni ensimmäisenä päivänä. Siinä hetkessä tiesin, että elämäni tarkoitus oli löytynyt. Elämäni tarkoitus on rakastaa Sinua rajattomasti ja ilman mitään epäilyä mistään. Elämäni tarkoitus on elää vain Sinulle. Elämäni tarkoitus on olla Sinun tukenasi. Kohtaloni on olla olemassa vain Sinua varten Rakkaani. Vaikka mitä tapahtuisi, voit aina luottaa minuun. Olen ylpeä siitä, että koet, että minut voi asettaa kilveksi, ja että olet suojassani turvassa. Kiitos, että annat minun olla suojasi ja turvasi. Mutta muista, etten minä ole sellainen kilpi, joka haluaa eristää Sinut kaikesta maailmasta. En tahdo rajoittaa Sinun elämääsi, vaan suojella Sinua sellaisilta asioilta, joilta haluat suojautua, ja jotka ovat pahoja. Rakastan Sinua. Ikuisesti. Kulkija kulkevi rinnallas ain...

Palava talvi

Se on mielenkiintoista, miten oma päänikin jo ilkkuu minulle. Unet, joita näin, olivat niin lapsellisia.
Opettaja oli sama, kuin aina ennenkin. Se viimeisin naisopettaja. Se ainoa oikea opettaja. Se ainoa, johon olen ikinä luottanut. Se, jota en pidä vihollisena. Juuri se.

Sain eteeni sillä tunnilla AAPISEN, 1.-4. luokan oppikirjan ja jo valmiiksi täytetyn vihkon.

Uni oli jotenkin vaan liikaa. Tiedän, että en ole edistynyt mihinkään suuntaan sitten peruskoulun. Herätessä oli taas vaikea olo ja ensimmäinen ajatus jotakin siihen suuntaan kuin "kiitos tästä".
Olen niin pilalla, että jopa itse vittuilen itselleni? Might be.

Tajuilin asioita eilen suihkussa. Suihku on hyvä paikka filosofoida ja mietiskellä asioita.
En uskalla elää, koska pelkään epäonnistuvani. Se on se asia, jonka tajusin. Sitten tajusin vielä senkin, että jos pelkään epäonnistuvani, enkä sen vuoksi elä, olen jo valmiiksi epäonnistunut. Got the point?

Mutta ei se elämä helpotu sillä, että olen tekemättä mitään, koska pelottaa. Tavallaanhan olen invalidi. Ahdistus on invalidisoivaa. Epäonnistumisen pelko rajoittaa elämääni. Huono itsetunto rajoittaa elämääni. Sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa elämääni.

Näin ollen maailman typerin ratkaisu oli lopettaa koulu. Mutta en voinut pärjätä siellä ilman Kulkijaa.
Senkin minä tajusin, että Kulkijasta on muodustunut minulle ihmiskilpi. Asetan hänet aina maailman ja itseni väliin. Hänen kanssaan olen turvassa.

Välillä toivon, että tämä elämä annettaisiin sellaiselle, joka sitä tarvitsee ja osaisi arvostaa. Sillä minusta tuntuu, että en aina pysty olemaan niin hyvä itselleni, kuin minun pitäisi olla.

Vaikka olen minä aallonpohjineni täysin eri asteella, kuin joskus. Kannan kyllä vastuun itsestäni ja päätöksistäni, enkä syytä niistä ketään toista. Yritän Teen myös voitavani itseni kanssa, haluan edetä elämässäni, enkä vain pyöriä paikoillani kuten joskus, tekemättä mitään.
Vaikka tämä kaikki näyttääkin siltä, suurin ahdistukseni tällä hetkellä on juuri se, etten tee mitään. Haluan tehdä jotain, mutta en vain tiedä, että mitä tekisin.

Kirjoittamisen terapeuttisuus

Haluaisin oppia paremmaksi ystäväksi. Haluaisin olla parempi ihminen, parempi vaimo. Tehdä jotain, enkä vain aina luvata tekeväni.
Lopetin yrittämisen, kaiken suhteen. Teen tai olen kokonaan tekemättä, niinhän sen pitää olla. Pitää onnistua, eikä vain yrittää.
Haluan elää ja yhtä aikaa pelkään elämää ihan kamalan paljon. Tulevaisuuskeskustelut saavat minut välttelemään koko aihetta. Se vain herättää tavatonta, sekavaa pelkoa. Ahdistusta. Tällä hetkellä tuntuu helpoimmalta vain keskittyä tähän kuluvaan hetkeen. Ei minun resurssini riitä muuhun. Ei nyt.

Kirjoittaminen on terapiaa, etenkin kun nyt olen taas saanut suuni auki ja pakottanut itseni kohtaamaan ne asiat, jotka ahdistavat ja aiheuttavat stressiä. Kirjoittamaan ne alas, käsittelemään ne.
En tiedä, että mitä kirjoittaminen oikein tekee minulle. Se tuntuu puhdistautumiselta. Vähän kuin kävisi henkisesti suihkussa. Kuin se sulattaisi sieluni jäykkyyden kuten kuuma vesi sulattaa jäykkyyden minun lihaksistani. Se tekee minut vapaaksi, sillä ainoalla tavalla, jolla voin koskaan vapaa olla.

Välillä maailma tuntuu ahdistavalta. Yhteiskunta toivottomalta. En muista, että oliko se tänään, kun mietin, että miten ihmiset jaksavat elää. Tuntuu, että meiltä riistetään kaikki. Teemme töitä ja asian voisi melkein ilmaista niin, että me maksamme isommille herrastelijoille siitä, että saamme tehdä työtä ja elättää perheemme.
Tai no, en minä ketään kyllä elätä. Edes itseäni.
Ei tuollainen lattialuuttuna oleminen hirveästi motivoi hakeutumaan töihin. Opiskelupaikan vastaanottaminen on kuin lupautuisi sylkykupiksi yhteiskunnalle. Samalla jotkut ovat kovin ylpeitä siitä. Sen olen vannonut, että tasan yhden ammatin opiskelen ja jos en sillä itseäni voi elättää, niin perkele en sitten millään.
Vielä kuitenkin tulee päivä, kun minulla on oma yritys. Eikä lukiopellet naureskele minulle enää. Jumalauta, siinä vaiheessa he katsovat ylöspäin kun minulla on joku tarkoitus elämälleni ja he sen sijaan istuvat sossunluukulla miettimässä, että perkele.

Mutta juuri nyt tarvitsen aikaa itselleni. Minussa on paljon korjattavia asioita, enkä pääse niistä vain kieltämällä niiden olemassa oloa.
Tulen tarvitsemaan juoksua ja kirjoittamista tehdäkseni itsestäni ehjemmän, päästäkseni ylös tästä sotkusta, johon olen antanut itseni ajautua.
Juoksu tekee vahvemmaksi, kohottaa itsetuntoa kun saavuttaa edes jotain tavoitteita. Kirjoittaminen auttaa käymään asioita läpi, unohtamaan ne turvallisesti. Mutta ennen kaikkea miettimään niitä.
Juoksemisen kautta myös itsekuri alkaa löytämään omaa jalansijaa. Sekin on joskus ollut minussa vahva. Tällä hetkellä ei.
Itsekuri pysyy vain jos sitä harjoittaa jatkuvasti, eikä vain silloin tällöin kun sattuu huvittamaan. Yksi onnistuminen johtaa toiseen, itsetunto nousee ja itsekuri vahvistuu.
Juokseminen myös vähentää ahdistusta ja stressiä, tai yleisesti kaikkia mieleni heilahduksia. Energiaa ei jää varastoon, jotta sen voisi myöhemmin käyttää asioiden stressaamiseen ja murehtimiseen.

Minun on noustava ylös tästä sudenkuopasta.
Minä nousen ylös tästä sudenkuopasta.

(Olen enää 4,5 kg päässä ensimmäisestä laihdutustavoitteestani - kuten voi todeta, elämäni sujuu jokaisella sektorillaan paremmin kuin hyvin. Paremminkin silti voisi mennä, itselläni itseni kanssa.)

Red wires, green wires, stuck 'em right through me !

Se on mielenkiintoista, että miten paljon musiikki pystyy säilömään muistoja ja asioita. Miten jotain tiettyä kappaletta kuunnellessa kaikki muistot nousevat pintaan, miten ne ikään kuin jäävät siihen musiikkiin kiinni.
Kuin musiikki olisi pelastusköysi hukkuvien ja katoavien muistikuvien ja minun mieleni välillä. Välillä se vetää muistoja pintaan, hengittämään.

Tunnen elämän aaltoliikkeen itsessäni. Tunnen öisessä ilmassa kevään, tunnen polttavan halun juosta, kunnes ei saa henkeä. Huutaa yksin pellon laidalla meteorien kutittaessa selkääni kylmällä tulellaan.

Maailmoja maailmojen sisällä. Löydä ne.

Mutta nyt minä katson Viimeisen Sademetsän. Mikäli se ei ahdista liikaa.

Koulutuksen miettiminen on hyvä tapa synnyttää itselleen varsin älytön ahdistus.
Olen sössinyt kyllä elämäni varsin hyvin. Tai ainakin koulutuksellisessa mielessä.

Mielessäni käy yhä uudestaan ja uudestaan, että jos kuitenkin hakisin keskeytystä, vaikka en tosin tiedä, että lienevätkö nuo jo pyyhkineet minut ylitse kirjoistaan tuolla koulussa. Enkä tiedä, että kehtaisinko mennä sinne enää, tai huolisivatko ne minua sinne enää.

Tällä kunnalla ei ole oikeastaan juurikaan mitään annettavaa minulle. Toinen EHKÄ kiinnostava ala olisi merenkulku. Sitäkin varten olisi sitten joko muutettava pois tai ainakin oltava viikot poissa, edellyttäen, että koululla olisi jokin kampusalue, jossa asua.

Täällä ei kuitenkaan ole mitään ja lähteminenkin on aika vaikeaa; parisuhteessa kun otettava se toinenkin osapuoli huomioon. Pahin mahdollinen tilanne olisi sellainen, että joutuisimme muuttamaan erillemme, jotta voisin opiskella. Samalla se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

Kysymys ei ole enää siitä, ettenkö tietäisi, että mitä teen. Vaan ehkä enemminkin, että miten teen.
Toisaalta tekisi mieli olla hakematta ollenkaan minnekään tänä vuonna, mutta samalla taas jokin minussa suorastaan rääkyy, että on haettava.

Ristiriitaisten tuntemuksieni ja ahdistukseni vuoksi istun nyt tässä itkemässä. En voi, enkä halua koko elämääni viettää tällä tavalla. Minulla on unelmia, vaikka niiden ajatteleminenkin tekeekin aika kipeää juuri nyt. En ehkä tule ikinä saavuttamaan sitä ja se tuntuu erittäin tuskalliselta. En tiedä, että mitä teen.

Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Vaikka ei se kai ole niin oikeasti. Kyllä sitä kai työelämässä ehtii olemaan muutama kymmenen vuotta, vaikka kuinka haparoisi alussa. Mutta omien unelmien saavuttamisen vuoksi tuntuu niin tappavalta kaikki hukkaan heitetty aika.

Pelkään ja ahdistun. Haluan ammattitutkinnon, kokea saavuttaneeni jotain elämässäni.

Luiden pelko

aamuyöstä on hiki
näkymättömät päästäiset rapistelevat nurkissa
kissat nukkuvat sylikkäin
koiran tassut värisevät

tunnen irtautuvani itsestäni
paniikki ovien sulkiessa tieni
täältä ei ole varauloskäyntiä

hylkään ruumiini öisin
jätän tassunjälkiä lumihankeen
ja kun taivaanholvin alla pysähdyn
kun se ääni aaltoilee sisältäni,
lipeää tummilta huuliltani yöilmaan

sillä hetkellä
jopa galaksit lipuvat ohitseni nöyrinä

Howl with me.

Paluu rutiineihin onnistui paremmin kuin odotin. Myös kävelyllä tuli käytyä.
Tällä hetkellä ei ole paljonkaan avauduttavaa. Kaiketi tuo eilinen teksti oli se, mikä piti saada ulos. Se jokin, mieltä painava asia. Tänään ei ole ollut huono olo laisinkaan. Ainoastaan kovin väsynyt, ehkä hieman vajavaisten yöunien vuoksi.

Olen alkanut nukkumaan sen ajan, mitä Kulkija on töissä. Inhoan olla yksin kotona. Näin tavallaan yhteinen aikamme on maksimoitu. Jokainen hereillä olo hetki Kulkijan kanssa.
Mikään ei ole parempaa.

Elämässäni tapahtui jotakin suurta eilen. Jotakin, mistä olen pienestä tyttösestä saakka haaveillut ja mitä olen aina toivonut salaa. Odottanut. Pelännyt, että elämässäni ei ikinä tulisikaan mahdollisuutta sellaiseen..

I belong to you.

Olen onneni kukkuloilla ja silti mieleni mataa mustana maata myöten.

Näin edellisenä yönä unta koulustani ja opettajastani. Kai hän on minulle ensimmäinen opettaja, johon olen koskaan uskaltanut millään tasolla luottaa. Hän tuntuu kovin läheiseltä ihmiseltä minulle, vaikka loppujenlopuksi olemmekin vain muodollisessa opettaja-oppilas-suhteessa. Hän on silti tuntunut turvalliselta ja luotettavalta. Ihmiseltä, jonka olen melkein mieluummin toivonut olevan äitini, kuin opettajani.

Samalla tuli taas ahdistus koulutuksesta. En usko, että voin täällä opiskella miksikään, Kaupunki on niin täynnä tuskaa ja huonoja muistoja. Tuntuu siltä, että olisi päästävä pois, jotta voisin viimeinkin seistä omilla jaloillani ihanan mieheni rinnalla.

Tunnen eläväni vuodesta toiseen samaa painajaista. Kaikki muistuttaa jostain menneestä ja tuottaa ahdistusta ja onnettomia muistoja. Olen itkenyt liikaa. Olen kai vain niin kadoksissa itseltäni. En tiedä, että mikä tai kuka olen ja mitä minun olisi tarkoitus tehdä.

Kulkija puhuu kadiksesta. Sillä ehdolla, että muutetaan Hyvinkäälle. Helsinkiin en suostu. Hyvinkäällä voisin edelleen jatkaa koulussa, tällä samaisella linjalla. Siksi sinne.
Sitten Kulkija peruu puheensa ja minussa herännyt toivon kipinä sammuu.
Toinen vaihtoehto olisi oppisopimuskoulutus. En vain tiedä, että kuka huolii tällaista arkaa ja epävarmaa ihmistä minnekään. Toisaalta en vielä edes haluaisi päätyä minnekään. En haluaisi, mutta haluaisin kuitenkin.
Jonkin ratkaisun tähän koulutuksettomuuteen. En minä pysty siihen, että makaan kotona tekemättä yhtään mitään. Mutta en minä tosin pysty moneen muuhunkaan. Minua pelottaa.

En tiedä enää, että mitä oikein käyn läpi. Toivon sen olevan muutosta itsessäni, kasvamista ehkä. Henkistä sellaista. En ole varma tosin siitäkään. Välillä mielessäni käy, että ehkä olen vain masentunut, mutta ajatukseni eivät loppujen lopuksi ole niin synkkiä ja päivissäni kuitenkin on paljon hyviäkin hetkiä. Uskon sitä paitsi vielä tulevaisuuteen, vaikka polku sinne näyttääkin tällä hetkellä aika mutkaiselta. Lisäksi ahdistus on niin vahvasti läsnä, että en voi olla masentunut. En tunne oloani turtuneeksi, enkä mielestäni juurikaan ole "hälläväliä" -mielellä menossa, vaikka aika huolettomaksi ihmiseksi noin muuten itseni miellänkin.

Eristäydyn kyllä. Kai sekin on vain halua suojella muita tältä minua varjostavalta tummalta pilveltä. Ehkä minä vain taistelen masentumista vastaan.
Toisaalta on ollut kovin vaikea sanoa ääneen, että missä nyt oikein mennään. En liene sitä itsekään oikein tiennyt. Ennen näkemääni unta, jossa koin suurta helpotusta ja turvallisuudentunnetta keskustellessani opettajani kanssa.

Ehkä tämä kaikki on vain selvittämättömiä ja viimeistelemättömiä asioita?
Olen kuitenkin pahoillani mielialani heittelehtimisestä. On vaikeaa olla iloinen, jos ei sitä oikeasti ole. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi onnellinen. Olen onnellinen. Todella onnellinen ja kiitollinen, että Kulkija on olemassa ja luvannut rakastaa minua ikuisesti.

Kai sitä olisi hetkeksi suljettava silmät. Huomenna kai pitäisi inspiroitua siivoamaan. Ällöksyn sitäkin puuhaa ihan liikaa. Lisäksi voisin yrittää kammeta itseni lenkille ja palata takaisin rutiineihini.

En yritä.
Minä teen sen.