I am a Wolf Trapped in a Human Body

Pääntakomissessio.

Olen taas häkkieläin. Maailmaani peittävät kalterit. Oikeastaan maailmani ei koostu muusta kuin kaltereista. Kierrän kehää, jahtaan omaa häntääni. Jokaisella askeleella luulen pääseväni karkuun, jokaisella askeleella olen lähempänä itseäni. Liekö kolmas yö, kun istun valveilla ahdistuneena ja tuskaisena. Itsetuhoisena. Hampaani eivät vain yllä ihooni, eivät pääse pureutumaan omaan häntääni. Olen siis kuitenkin askeleen edellä itseäni. Yhtä monta yötä puukkoni on maannut kirjoituspöydälläni. Valmiina antamaan apua, jos sitä tarvitsen. Yhtä monta yötä olen taistellut itseni kanssa, mutta en voi sanoa voittaneeni; yhä janoan tuon metallisen esineen kosketusta aralla ihollani. Yhä mietin, että mitä siitä seuraa; ketä muuta mahdollisesti satuttaisin väärällä ratkaisulla. Itselläni ei ole merkitystä, mutta eräällä toisella on ja häntä en halua satuttaa. En tiedä enää, että olenko itsekäs vai epäitsekäs. Valvon yöt, nukun päivisin, pakenen illaksi isälle, etten koko ajan kuljeksisi ympäri taloa ja takoisi päätäni seinään. Vihaan yksinäisyyttä. Pelkäsin taas alkuyöstä, mutta väsymys on jo turruttanut senkin. Kulkija tulee Uudeksi Vuodeksi tänne. Rehellisesti sanottuna olisin halunnut olla itsekseni ja ahdistua pian jatkuvasta koulusta. Ehkä käydä ilotulitteita kuvaamassa. Koen itseni vielä enemmän vangiksi, tai ehkä ennemmin vierihoitopotilaaksi. Hänen kotiutuspippaloihinsa oli tarkoitus mennä tammikuussa, mutta ehkä nyt sitten kuitenkin jää menemättä. Kauhistuttaa moinen. Hän olisi sitä paitsi halunnut minut mukaan joihinkin sen jälkeisiin illanviettoihinsa, mutta sanoin, etten lähde. En minä viihtyisi, saati osaisi olla missään ihmisten ilmoilla kuitenkaan. Samalla vaivalla voin siis jättää ne kotiutusjuhlat väliin. Sanokoon kavereilleen, kuten sanoi aikaisemminkin, että olen niin pasifisti, etten suostunut tulemaan armeijan kemuihin. (Edeltäviin tuo ei minua edes pyytänyt ja kehtasi silti tuollaista suustaan päästää.) Tunnen itseni kovin epäonnistuneeksi. Pelkään lusmuavani täällä vielä kesälläkin äidin vaivoina. Asunto kun on liian kallis meille ja minun pitäisi muutenkin oma asunto löytää. Sekä miljoona muuta asiaa, joita en jaksa luetella. Ehkä sitten Uuden Vuoden yönä, jos sinne saakka hengissä selviän. Ehkä sitten listaan tehtäväni ja uudenvuodenlupaukseni. Niitäkin on. Inhoan itseäni liikaa.

Tuulen armoilla

Ota minut mukaasi. Sulje syleilyysi. Älä anna minun mennä, älä anna pudota. Olen vain varjo seinällä, tuuliviiri katolla. Niin hauras, niin levoton. Vaihtaen jatkuvasti suuntaa. Kuten tähtitaivas, olen olemassa, olen lähelläsi vaikka et näkisi minua. Minä vain odotan. Odotan ja odotan. Odotan hetkiä, jotka voin viettää sinun kanssasi, syleilyssäsi. Hetkiä, jolloin voin maata vieressäsi ja puhua. Kun voin olla vain minä ilman mustia salaisuuksiani ilman ahdistuksen värittämää menneisyyttä. Voin olla vain minä sinun seurassasi. Olla niin hauras ja levoton kuin minusta tuntuu. Voin kertoa kaiken, eikä minun tarvitse hävetä. Minun ei tarvitse piileksiä sinua. Koska tiedän, että olen riittävä sinulle. Minun ei tarvitse olla muuta, ei enempää, ei vähempää. En halua olla missään muualla, vain vierelläsi, vain sinun kanssasi. Silloin kun tuuli puhaltaa.

Sehnsucht

En voi tyhjälle ololleni mitään. Kaipaan uniisi, saksalainen sotilas. Kaipaan käsivarsillesi. Kaipaan kuolemaa sinun sylissäsi.

Mietin, miksi.

Jumala tietää, ettei minusta tule enkeliä.

häpeä erilaisuudesta

on kuin söisi ennemmin siipensä

lakatakseen olemasta

se mikä on

Kun lakkaa salailu, lakkaa ongelmatkin.

Juokseminen tekee minut hulluksi. Rakastan sitä. Rakastan vauhtia, järjetöntä vapauden tunnetta. Rakastan sitä huumaantunutta oloa. Rakastan koirien haukkua, innostusta. Se tarttuu minuunkin ja minä juoksen kuin pakenisin aran kauriin tavoin, vaikka sisälläni elävän metsästäjän rinnassa sykkii peloton soturinsydän. Minä sykin elämää niillä askelilla. Silmänräpäyksen mittaisen ajan minä en ole enää ihminen.

Talven kohtu

Polttomerkityt orjasudet pyörivät mielessäni, kun minä juoksen yön halki. Kylmyys kutittelee kantapäitäni ja hengitys salpautuu. Askeleeni jäävät verisinä lumeen makaamaan. Minun sydämeeni ei ole koskettu. Sinun kylmän ruumiisi vierestä oli järkyttävää herätä. Miksi uni ei vienyt minuakin? Pelko piiskaa minua eteenpäin. Onko Palavien Siltojen Sinfonia nyt soitettu ja elämäni jatkuu kuten aikaisemminkin? Pakenen pohjoiseen, talven pimeään kohtuun.

pakoon pahaa mieltä

kellertävien luiden ympärillä mustaa lihaa mustassa lihassa musta turkki rikki pureskeltua ihoa riekaleiden lepatus tuulessa jumalauta turpa kiinni turpa kiinni turpa kiinni kasvojen nahka täynnä hampaan jälkiä kynsien jälkiä kyljissäni pakene pois painajainen

Puun takaa mulle nauroi ikuisuus.

Kohmeisten satelliittien hiljainen humina tyynessä pakkasyössä. Taivaankappaleet kelluvat ohitsemme, eikä kukaan kiinnitä niihin mitään huomiota. Minä voisin huutaa salaisuuksiani julki, eikä kukaan kiinnittäisi siihenkään mitään huomiota.

Turrummeko me vai kuvittelenko vain?

Lääkäriksi ei pitäisi ryhtyä jos on taipumusta vainoharhaisuuteen. Eivät hiljaiset kapinalliset syö kipulääkkeitä siksi, että pääsisivät seitsemänteen taivaaseen.

Vai syövätkö?

Kun tyttö odottaa sinua 292 päivää, hän ei ikinä jätä sinua.

Vai jättääkö?

Hopeatähtien sade

Ruksasin päiviä kalenteristani yli. Se oli aika pelottavaa ja ahdistavaa.. Kääntää sivuja ja antaa kuulakärkikynän viuhua. Jotenkin ymmärrän vasta, että miten pitkään olen ollut poissa koulusta. Aivan liian pitkään. Ajattelin huomenna kohdata menneisyyden aaveita ja marssia vanhalle koululleni, jälleen kerran. Oikeastaan kaipaan niitä ihmisiä sieltä. Se on hämmentävää. Siellä ollessani vihasin heitä ja pidin heitä vain naurettavina. Inhoan joitakin ihmisiä vieläkin sieltä, mutta en enää samalla tavalla. Nykyään on helppoa antaa typerien kysymysten ja muun typerän sössönsöön mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vien heille joulukortinkin, jonkun ihmeen kiltteyspuuskan johdosta. Tunnen kelluvani taas irrallaan kaikesta. Kaikki ahdistaa ja mitään en haluaisi tehdä. Tuntuu, että elän jonkun toisen elämää. Teen toisen ihmisen valintoja, teen ratkaisuja. Mikä sekin on ihme. Etsin varteenotettavia opiskelupaikkoja netistä hirveällä vimmalla ja innolla. Toisin oli viime vuonna, kun häthätää sitä yhteishakua täytin silloin keväällä ja tein niitä päätöksiä siinä, täyttäessäni sitä hakukaavaketta. Muistaakseni vielä toiseksi viimeisenä iltana, ennen haun loppumista. Mikään ei olisi innostanut ja kouluun en olisi silloin halunnut mennä. Se on hassua. Nyt en haluaisi muualla ollakaan kuin koulussa. Tunnen olevani jossain hyödyksi, tunnen itseni arvostetuksi ja kunnioitetuksi ihmisenä. Hyväksytyksi. Se tekee minusta niin onnellinen ja kokonaisen ihmisen. Se on niin ihmeellistä. Hämmentävää. Se saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Kunpa olisin tällaista saanut kokea silloin joskus. Parempi kuitenkin kai myöhään kuin ei milloinkaan. Savo ja Lappi kiehtoo minua. Niiden suuntaan olen hakemassa, yritän vain löytää vielä ainakin kolmatta vaihtoehtoa. Sen jälkeen voi käydä niin, että yritän hakeutua jonnekin hopeasepäksi opiskelemaan. Sekin kiehtoo suunnattomasti. Savossa muistaakseni oli myös metsurilinja. Sekin kiinnostaisi ja sinnekin voisin ehkä yrittää. Se ei ehkä vain olisi ihan luonto-ohjaajan veroista työtä. Kuitenkin haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Katselin tänään Tori.fi -sivustolta vapaita työpaikkoja, harmikseni tällä alueella ei ollut lumenluontia tai mitään vastaavaa hommelia tarjolla. Voisin hyvin käydä lapioimassa ihmisten pihoilta lunta pientä maksua vastaan. Erehdyin myös haaveilemaan hieman ja suunnittelemaan tulevaisuutta; katselin Lapinmaisemista tontteja ja vanhoja maatiloja. Vanhan maatilan minä haluaisin. Haluaisin sen kunnostaa itse, pistää oman yritykseni pystyyn sinne. Sitä minä haluaisin. Pistin myös oman "etsitään asuntoa" -ilmoitukseni sinne. Jälleen kerran. Kulkija menee armeijan jälkeen töihin siellä etelärannikolla. Minä muutan omilleni ja opettelen elämään itsekseni. Syksyllä - jos olen jonnekin kelvannut opiskelemaan - minä lähden täältä. Tulee hän mukaan tai ei. En kestä enää olla täällä. Kaikki muistuttaa vanhasta ahdistuksesta ja ikävistä ajoista. Enimmäkseen pystyn olemaan ja elämään antamatta niiden vaikuttaa sen suuremmitta mihinkään, mutta sitten on hetkiä, kun tuntuu, että en kestä. Olen aika solmussa itseni kanssa. Se on niin kummallista alkaa itse ratkomaan omia ongelmiaan, kun on aikaisemmin vain vastustellut ja toivonut, ettei kukaan penkoisi koko ajan jotain. Jotenkin koen pystyväni vasta näkemään selvästi, että mikä on aikanaan mennyt vikaan ja miten ehkä voisin sen korjata. Miten minä voisin korjata itseni. Minulla on luvattoman hyvä olla. Vaikka stressiä on rahasta, tai sen puutteesta oikeastaan, ja joulun tulemisesta, täällä vallitsevasta sotkusta. Niin olen kuitenkin pitkästä aikaa yllättävän levollinen. En koe jatkuvasti, että minun pitäisi olla jossain tekemässä jotain. Pystyn olemaan kahden itseni kanssa. Miettimään asioita ja tekemään päätöksiä. Tällaistako on olla sinut itsensä kanssa?

Miten myönnetään tappio?

En tiedä mistä aloittaisin. Kaiketi olisi varoitettava siitä, että luvassa on mitä todennäköisimmin hallitsematon avautuminen. Halkean, jos en avaudu jonnekin. Sanomattakin lienee selvää, että olen varsin ahdistunut juuri nyt. Aamulla ehkä haluan taas sulkea kaiken mielestäni. Hoitosuhde loppui, marraskuussa ollut käynti jäi viimeiseksi. Itse päätin niin, vaikka koen - sain juuri myönnettyä itselleni - tarvitsevani vielä apua. Käsittelemättömiä asioita on liikaa ja ne ovat taas alkaneet vaikuttaa elämääni, erään ahdistuskohtauksen jälkeen etenkin. Lopetin hoidon siksi, että en jaksa enää sitä pöllytystä ja ihmiseltä toiselle heiteltävänä olemista. En osaa luottaa oikein kehenkään, mikä on kai aikaa myöten tullut selväksi yhdelle jos toisellekin. Luottamuspulan vuoksi on vaikeaa luoda toimivaa hoitosuhdetta kehenkään avuntarjoajaan. Siitä sitten seuraa se, että lentää ihmiseltä toiselle. Tarvitsisin oikeastaan vain aikaa enää nykyään. Mutta sitä niillä ei ole antaa, kaikki on kakistettava ulos hetinyt. Enkä minä pysty siihen tuntematta itseäni pakotetuksi. Pystyn puhumaan, jos saan itse puhua. Pakotettuna menen vain paniikkiin ja puolustusmekanismini pärähtää päälle; tilanteesta on paettava HETI. Pakomahdollisuutta kun harvemmin löytyy, katson paremmaksi olla sanomatta mitään. Todellakin vajoan aikamoiseen mykkyyteen ja itsevihaan. Miksi minä en vain voi olla kuten muut? Senkin minä myönsin itselleni tänään, että olen mielistelijä. Haluan miellyttää ihmisiä. En osaa elää itselleni, en osaa sanoa "EI" silloin kun siltä tuntuu. Tai jos sanon ei, sanon sen siellä missä ei pitäisi sanoa ei. Minun pitäisi kieltää ihmisiä tekemästä epämiellyttäviä asioita minulle, mutta kiellänkin itseltäni vain toisten ihmisten seuran. Toisaalta tässä astuu luottamus taas kuvaan - en luota ihmisiin ja siksi en halua viettää heidän kanssaan aikaa. Pelkään, että joku sanoo sen maagisen "läski" -sanan. Pelkään, että minut kutsutaan kohteliaisuudesta jonnekin. En haluaisi joutua pelkäämään ihmisten seurassa, miettimään, että milloin sanotaan taas pahasti ja kuka tällä kertaa. Se, mistä mielistely johtuu, on koulukiusaaminen, syrjityksi tuleminen ja kenties jossakin määrin yksinäisyyskin. Haluan ja janoan hyväksyntää. On sikäli väärin, että teen sen eteen mitä tahansa. Kyllä, luit aivan oikein. Mitä tahansa. Näiden asioiden ohella myönsin itselleni myös sen, että olen tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Vaikka en koe saavani käyttää tuota ilmausta asiasta, koska en ole kieltäytynyt ikinä mistään, mitä eräs ihminen minulle ja minun kanssani on halunnut tehdä. Toisaalta en ole ikinä myöntynytkään. Tunsin itseni käytetyksi sen suhteen aikana ja etenkin loppuvaiheessa. Halusin sen ihmisen hyväksyntää, halusin rakkautta ja välittämistä... läheisyyttä. Kaikkea sitä, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Rakastuin siihen ihmiseen, minkä vuoksi en paljoa ajatellut, että miten kohelsin menemään ja mitä ehkä tuli tehtyä väärin. Sitäkään minä en paljoa miettinyt, kun ko. ihminen ei ikinä sanonut minun olevan tärkeä hänelle, ei sanonut rakastavansa tai kaipaavansa minua, vaikka minä hänelle niitä toitotinkin lähes jatkuvasti. Yhden ainoan kerran sain kuulla olevani hänelle rakas. Sekin oli silloin, kun tosissani olin päättänyt lopettaa sen paskan. Nada. Se suhde ei sinä iltana päättynytkään. Taisi olla viimeinen kerta kun sitä ihmistä enää tapasin, kaikki alkoi kuitenkin ihan tavallisesti. Hän ajoi tänne ne hienot 200 km, jota meillä oli välillämme. Otti minut kyytiin ja ajoi takaisin. Iltakin eteni hänen luonaan kuten tavallisesti, nukuin hänen vieressään sinä yönä, kuten oli hyvin tavallista. Seuraavana aamuna heräiltiin, syötiin, käytiin suihkussa. Ei yhdessä siis. Minä olin vaatteeni saanut jo päälleni ja loikoilin sohvalla, kun hän tuli suihkusta. Hän tuli ensin viereeni istumaan ja harjasi mietteliäänä hiuksiaan. Lopulta hän alkoi ehdottelemaan kaikkea seksiin liittyvää. Suihinottoa hän etenkin hinkui. Kieltäydyin ja totesin, että eikö meillä äsken ollut kiire. Hän ei vastannut mitään. Tuli vain kyrpä ojossa päälleni istumaan. Yritin kiemurrella pois alta ja hän otti minusta kiinni (tai käsistäni lähinnä; en päässyt lyömään, enkä vastustelemaan muillakaan tavoin), enkä päässyt pyristelemään minnekään. Hän painoi peniksensä huuliani vasten ja pyysi minua avaamaan suuni. Tuijotin häntä kyyneleet silmissä, suutani avaamatta, järkyttyneenä ja pelokkaana. Vääntelehdin, mutta en minä vieläkään päässyt minnekään. Hänen tehdessä tätä edestakaisin liikettään, painaen peniksensä huuliani vasten ja vetäytyen sen jälkeen aavistuksen poispäin, ja minun vääntelehtiessä ja pyristellessä irti hänen otteestaan ahdistukseni ja pelkoni ylittivät paniikin rajan - ja kyyneleet vierivät alas poskiani. Hän lopetti tämän edestakaisin liikkeensä ja katseli minua päälläni istuen. Lopulta hän nousi ylös ja käveli pois, pukeutumaan. Minä kiemurtelin sohvalta lattialle ja repesin koko vartaloa vavisuttavaan itkuun. Olin helpottunut. Luottamus sitä ihmistä kohtaan tosin koki julman kolauksen. Pelkäsin häntä sen jälkeen. Makasin aikani lattialla, hänen pukeutuessaan ja harjatessaan hiuksiaan. Kokosin itseäni, omaa ihmisyyttäni ja yritin ryhdistäytyä. Tuntiessani hänen kosketuksensa hiuksillani en voinut olla kavahtamatta kauemmas. Hän totesi kuivakkaan sävyyn, että hän vie minut kotiin. En puhunut hänelle matkalla mitään. Enkä moneen viikkoon sen tapahtuman jälkeen. Lopulta koin, että oli tehtävä jotain ja kirjauduin pikaviestimeen, jossa aikeenani oli sanoa, että en pysty olemaan hänen kanssaan enää. Mutta keskustelusta ei tullut pitkä, hänellä oli kavereita kämpillään ja hän tyytyi vain kysymään, että missä olin ollut. Totesin, että oli mukamas armoton peliputki päällä. Siitä meni viikko jos toinenkin, kun juhannuksen alla kirjauduin uudestaan pikaviestimeen ja sanoin sen, mitä aikeenani oli ollut. Hän oli hurjan pettynyt ja yritti minua saada jäämään, mutta ensimmäistä kertaa pidin oman pääni. Sen keskustelun jälkeen olin helpottunut. Monta kuukautta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, kunnes taas... erään ahdistuskohtauksen jälkeen, joka aiheutui täysin tahattomasta tilanteesta, jonka koin uhkaavaksi. Taas se vaivaa. Eniten minua on jäänyt tilanteesta vaivaamaan se, että hän lupasi joskus, ettei tekisi minulle mitään väkisin. Vaikka olin hänelle puhunut heikkolaatuisesta luottamuksestani, hän päätti sen kuitenkin hyvin itsekkäistä syistä rikkoa. Oman nautintonsa vuoksi. Koen, ettei hän arvostanut minua senkään vertaa, mitä antoi minun ymmärtää. Kenties olinkin hänelle vain se pilluteline, jota hän itsepintaisesti kielsi minun olevan. Olin kuulemma muutakin, en tiedä tosin mitä. Käytetyltä minusta joka tapauksessa tuntui.. ja toisinaan todella iljettävältä. Ei sillä, on minulla ollut päiviä ennenkin, kun olen tuntenut itseni oksettavaksi ja halunnut vain silputa itseni olemattomiin. Tai vaihtaa ihoni toiseen, oikeastaan. Haluaisin niin kipeästi saada sen ihmisen kosketuksen pois. Se todellakin kuvottaa minua. Voin fyysisesti pahoin ajatellessani tuota tapahtumaa, ajatellessani sen ihmisen värkkiä suutani vasten. Ajatellessani ylipäätään, että olen antanut sen ihmisen käyttää minua miten on mieli tehnyt. Koen itseni varsin kuvottavaksi ihmiseksi. Ja minua hävettää aivan mielettömän paljon tällainen idioottimaisuus. Jollakin tavalla olen helpottunut siitä, että olen voinut tunnustaa itselleni tällaista. Tai nämä asiat, mitä olen kirjoittanut. Nyt pitäisi tyydyttää vain tarve puhua näistä jollekin, saada apua. Ylitettävä häpeän kynnys, mikä sekin tulee tekemään kipeää tai tulee olemaan mahdotonta. En usko, että tulen tästä enää tämän enempää kenellekään selittämään. Ikinä. Sen lisäksi minun olisi ehdottomasti opeteltava sanomaan "EI". Nämä asiat kun ovat itselleni kohtuullisen selvinä, minun pitäisi tehdä ratkaisuja koulun ja opiskelun suhteen. Mutta juuri nyt minun pitäisi tehdä ratkaisu nukkumisen suhteen. Yrittää nukkua ikävästä ja ahdistuksesta huolimatta. Huomenna on siivottava ja jatkettava itsensä kokoamista. Niin fyysisesti kuin henkisesti.

tulisit jo kotiin

aika on pysähtynyt kaikki ympärilläni on niin elotonta ja kylmää on liian hiljaista yksinäistä minä harhailen unissani päämäärättä elämässä minä harhailen päämäärästä huolimatta kuin piirtäisi ruksin karttaan ja lähtisi ja jättäisi kartan kotiin tuonne minä menen mutta en välitä miten uin tai juoksen tai lennän tai jotain kyllä minä keksin ikäväkin on invalidisoivaa sitä on ja miettii sitä yhtä miettii yhteistä elämää ja kotia miettii hieman sitäkin että missä vaiheessa ihmiset muuttavat yhteen sitten kun osataan olla erossakin vai kun ei osata entäs jos en halua osata olla yksin niin monta vuotta yksin nähneenä en minä enää halua haluan olla sinun kanssasi iltaisin yritän järjestellä ajatuksiani kirjoittaa niin sanotusti sinulle itselleni päiväkirjaa ei tule mitään siitäkään suunnitelmia on läjäpäin nekin kaikki vain yhdessä olemista sinun kanssasi ja vapautta ihmeellistä, turvallista, elävää vapautta vapautta rakastaa, hengittää, olla sinun kanssasi vapautta juosta mennä tulla elää kaivata ikävöidä itkeä nauraa olla onnellinen

salaista kirjeenvaihtoa saksalaisten sotilaiden kanssa

voisin voisinko? antaa sormenpäideni juosta kilpaa ihollasi saisinko kadota peiton alle suudella ehkä kylkiäsi näykkiä hellästi tulisitko? asumaan sydämeeni

Merkintä tuhottu.

Mitä heikkopäistä minä olen taas mennyt suustani päästämään.

Itseinhon ABC

Pimeys ympärilläni syvenee ja liukenee lopulta ääniksi, jotka käskevät mennä, kiireesti. Pian. Mielellään nyt heti. Elämä odottaa kuulemma heti oven takana, miksen minä jo mene. Lumi ei narsku kenkien alla, en minä edes kävele. Yläkerran ikkunassa tumma hahmo. Pahaenteinen. Tuijottaa. Tuijotan takaisin, kaikella uhmallani, vaikka haluan vain paeta sen näkökentästä. Kiertää talojen väliin, jäädä hankeen makaamaan. Unohtua. Ikään kuin vahingossa. Se turhautuminen pistelee. Turhautuminen toisten päättömyyteen, minulla sentään on vielä pääni. Ulkoisesti olen kokonainen, sisältä hämmentynyt lapsi, neuvoton ja avuton. Hölmö. Minun pitäisi avata ne surullisen kuuluisat siipeni ja lentää viimeinkin tieheni, kuten olen vuoden verran uhonnut. Yhtäkkiä ei ole vapaita pesiä, yhtäkkiä en voi elää oman mieleni mukaan. Kulkija jahkaa ja päätöksen teon vaikeus (tai helppous) vyöryy minun niskoilleni, kunnes hengitän sitä niin, että tukehdun, kuten yleensä hapettomassa tilassa tukehdutaan. Pelkään tuntevani itseni vieraaksi omassa kodissani. Pelkään, ettei minulla tämän valkoseinäisen kotelon jälkeen ole säilytyspaikkaa itselleni. Lienee parasta mennä suosiolla mullan alle, ennen kuin tapahtuu mitään kamalampaa. Tiskaava mies ei riitele. Mutta juuri nyt minä kaipaisin sydäntä raastavaa, repivää, riipivää draamaa. Veristä draamaa. Itkua ja huutoa ja henkistä väkivaltaa. Rankaiskaa minua. En ole ihmisarvoinen. Riitaa, joka puhdistaisi ilman ja saisi minut itkemään kyyneleitä säästelemättä. Ei sillä, että niitä kamalasti muutenkaan säästelisin. Itken ikävää, itken unieni ahdistavuutta, sitä, että niiden on muistutettava minua jostain muinaisesta. Siitä kivusta, jota olen joskus saanut yliannostuksen. Ehkä ihan omin avuin. Who knows. Puran turhautumiseni tylyihin tekstiviesteihin ja ihmettelen sitten, että miksi olen tällainen. Miksi rankaisen muita ja minun tekee taas mieli ruoskia itseäni. En voi kieltää, etteikö terä houkuttelisi, mutta sitten satuttaisin taas Kulkijaa. Satuttaisin enemmän, enkä minä halua satuttaa enää ikinä ketään. En halua rakastaa ketään, koska pelkään satuttavani. Enkä halua kenenkään rakastavan minua, koska satutan. Miksi minua kaduttaa vuoden takaiset asiat? Autossa hytistyt pakkasyöt, kun melkein jäädyimme kuoliaiksi vain eläimellisten himojen vuoksi. Minua oksettaa. Olen oksettava. Miksi en saatana vain tappanut itseäni ! Mutta minun täytyy saada tämä olo minusta ulos. Vaikka sitten terällä. En halua. Haluanpas ! Voi kyllä, miten minä haluankaan ! Vältän konflikteja kaikkien muiden paitsi itseni kanssa. Olen jatkuvasti törmäyskurssilla. Kulkijan rakkaus saa minut tuntemaan itseni liian hyväksi ihmiseksi. Mutta Kulkija ei ole nyt täällä. Ei ole pelastamassa. Enkä soita, enkä tekstaa, että nyt en kestä. En, en en en. Minun on opittava itse pelastamaan itseni. Heti huomenna, heti huomenna kun hän tulee, luovutan teräni hänelle ja käsken hänen hävittämään sen. Tiedän rikkovani uuden sheiverin, kun tulee taas sietämättömyys. Mutta siihen saakka hän on minut pelastanut. Helvetti, miksi vihaan itseäni näin paljon.

Arkajalka

Rankaiskaa minua.

en tiedä kenet tappaisin

herään peiton kuristukseen öisin ja haron tyhjyyttä tavoittelen sinua kättäsi ihoasi kosketustasi varmuutta siitä että olet nukun lapsellisesti se tyyny vierelläni jossa sinun tuoksusi vielä hetken viivähtää yö kääntyy aamuhämäräksi minun ikäväni on ja pysyy

Kuilun reuna kutsuu. (Älä anna minun pudota.)

Sama eroahdistus kuin miljoona kertaa aikaisimminkin. Lähtösi jälkeen on niin tyhjää, hiljaista. Lähtösi jälkeen minä uhkaan vajota, pudota. Yksinäisyys kietoo vuorostaan kätensä ympärilleni kuin uskollinen rakastaja. Oloni on niin tavattoman väkivaltainen. Aina välillä. Päässäni susi jahtaa häntäänsä, tulee hulluksi. Nyt kun minä viimeinkin tunnen itseni niin kovin selväjärkiseksi. Vaikka olenkin aika paljon pahoillani olemassa olostani. Sen kerran elämässäni kun pyydän, että minua ei jätettäisi yksin, minut jätetään. Kyllä minä kuulemma yhden yön pärjään. Silmissäni maailma pirstaloituu palasiksi ja sekoittuu palaneiden sielujen tuhkaan. Ahdistus on kuin musta huppu vedettynä kasvojen ylitse. Sen läpi ei näe, ei kuule, ei haista.. ei hengitä. Verkkokalvoille piirtyy kuvitteellinen maailma. Karu ja harmaa taivas, musta meri. Silmät tuijottavat suoraan takaraivooni, läpi pölyisen pimeyden näen ehkä heijastuksia muistoista. Heijastuksia sen miehen kasvoista, heijastuksia siitä vaaleanpunaisesta aamusta, joskus kauan sitten, kun minä rakastuin. Sitten on paljon sellaista, jota toivoisi, ettei muista. Jota jollakin tavalla häpeää, katuu. Vaikka kuinka tolkuttaisikin itselleen, että se on mennyttä, sitä ei muuteta. Vaikka sillä ei ole väliä. Silti sitä toivoo, että ei olisi vain rasittava lehmä. Mutta sitä on, pienessä katkerassa sydämessä. Sitä on silti. Huutaisin, jos kipeä ääneni kantaisi tämän kylmyyden ylitse. Saisit pyyhkiä kyyneleeni, jos ne eivät olisi kobran myrkkyä, joka syövyttää sinutkin olemattomiin. Jos minä en olisi näin täysin viallinen, saisit ehkä rakastaa minua. Vaikka rakastat nytkin, mutta minusta tuntuu, etten tee muuta kuin rimpuilen ja yritän voimieni takaa saada sinut sanomaan, että vihaat minua. Että olen mielestäsi vain rasittava lehmä. Tiedän sydämessäni, etten ansaitse ketään. Etten ansaitse ketään sinun kaltaistasi tämän kuiluni reunalle. En halua, että olet silta ihmisten ja minun välilläni. Tiedätkö, että sillat poltetaan, kun niitä pitkin ei haluta kenenkään enää kulkevan?

Leikkaussalin lamppuolo.

Loukkaannuin, kun äiti kommentoi veljelle, että siellä se meidän raato makaa sohvalla. Raadolta minusta kyllä tuntuikin, vaikka varmasti näytän enemmän luurangolta. En voi kieltää, etteikö se olisi rasittavaa, että hyvää päivää seuraa huono päivä. On se ruumiillekin varmasti rasittavaa, että tänään joudun ottamaan ensin kipulääkkeen, ennen kuin voin ottaa sitä, jolla pitäisi karkottaa kipulääkkeen sivuvaikutukset. Sitä, joka on tavallaan pohjana ruumiini jaksamiselle. Kipuhan ei varsinaisesti ole minulle este, eilinen meni kahdella Buranalla, kun viikonloppuna tarvitsin 6 kolmiolääkettä selviytyäkseni kivuista. Se huoleton lääkkeiden napsiminen päättyi tosin siihen, että laatoitin eteisen lattiaa seuraavana yönä uudestaan. Sitten olen yrittänyt pitäytyä Buranoissa, vaikka niistä ei koviin kipuihin mitään hyötyä tunnukaan olevaan. Nyt on tosin myönnettävä, että syyllistyin yhteen Panacodiin, koska nieleminen oli tuskallista ja katteet tekevät lähtöä, joten suuni on pelkkää limaa täynnä. Sellaista vielä, mitä en saa nieltyä ja joudun vähän väliä syljeksimään. Miksihän minun on aina pakko puhua eritteistäni. En nähnyt sairaalassa saksalaisia sotilaita. Minua kohdeltiin muutenkin lapsena. Olin lasten odotushuoneessa, kun odotin leikkaukseen pääsemistä. Äiti sai olla mukanani koko ajan. Paitsi leikkauksessa tietenkin ja heti sen jälkeen. Nukutus oli aika abstrakti kokemus. Hoitajat puhuivat ja jututtivat minua, jännitin niin, että olin itkeä joka kerta, kun ne hiljenivät. Etenkin silloin kun olivat pistäneet unilääkkeen suoneen. Tunsin sen poltteluna oikean käden kämmenselässä ja mietin, että mitähän myrkkyä ne nyt mulle lykkäsivät. Seuraavaksi tuijotin salin kattovaloja ja mietin, että taidan sammua. En yrittänyt edes taistella vastaan, vaikka se alunperin olikin tarkoitukseni. Herääminen siitä oli ahdistavaa. Kipua ei ollut, mutta takanani itsekseen piippaileva monitori oli pelottava. Lääkehuuruissani ja kuonokoppa kasvoillani tähyilin sitä, mutta en ymmärtänyt mitään. En saanut edes katsetta tarkennettua mihinkään pieneen tekstiin. Mutta noin yleisesti kokemus oli varsin miellyttävä. Ainoastaan minua huvittaa se, että painoin viime vuonna tähän aikaan vuodesta saman verran, kuin painan nyt. Mutta se oli lähtenyt silloin juoksemalla, nyt se on lähtenyt riutumalla. Ei sillä, tunsin minä itseni silloinkin luurangoksi. Äiti huomautti eilen kuopista poskissani ja käski syödä. Sikäli kun kurkkuvammainen potilas pystyy mitään syömään, tällaisen päätä herjaavan kivun kanssa. Tosin, nyt se on kutistunut taas ainoastaan kurkun alueelle. Aamulla se juhli korvakäytävissäni niin, että olin varma, että en kestä kohta enää. Elämäni pisimmät 14 päivää, 6 tosin mennyt jo, joten puoli välissä ollaan. Kaipaan silti ruokaa. Jotain oikein rasvaista paskaruokaa, mistä jaksan aina valittaa. Pizzaa. Sitä minä halusin eilen, kun nauroin kissanruokamainoksille, joita katsellessa viime kurkunavauskeikalla katselin vesikielellä. Mutta pizzaa minä tahdon. Jotain oikein rasvaa tirskuvaa ja supersuolaista ja mausteista pizzaa. Mutta ehkä minä tyydyn siihen toiseen pilleriin, jotta ruumiini ei ala sekoilemaan ja lasilliseen mehua ja ehkä kivennäisvettä. Se on muuten oksettavaa, miten alaikäiset yrittävät iskeä sinua chatissa, vaikka profiilissasi kuinka lukisi, että V A R A T T U. En ymmärrä, että miksi se on niin vaikeaa kunnioittaa toisen ihmisen parisuhdetta. Inhoan nykyajan kaikki-mulle-heti -elämäntapaa. Toista ihmistä ei voi saada, ei etenkään, jos hänen sydämensä on jo toisen ihmisen. Entschuldigen Sie bitte, ich liebe meinen Mann.

Panoraamakuva Linnunradasta

kaarisekunteja ja millikaarisekunteja korjasin joskus fysiikan kokeeseen, että Pluto ei ole planeetta ja riitelin sitten opettajan kanssa ja fysiikan kirjaan, että maan lähin tähti on Aurinko ja että Linnunrata on tyypin SBbc galaksi ja riitelin lisää opettajan kanssa muistan kun luin astronomialehtiäni ja minulta kysyttiin, että ymmärränkö muka oikeasti niitä vastasin vain, että joo ja kysyin, että mitä haluat, että selitän sinulle "kansankielellä" sitten minä selitin mustista aukoista siitä miten ne muodostuvat miten raskas tähti luhistuu niin ja synnyttää painovoiman, jonka pakonopeus ylittää valonnopeuden ja että niitä ei voi havaita kuin röntgensäteiden perusteella ja että galaksin keskustasta voi löytyä musta aukko myös oman kotigalaksimme keskustassa on hän totesi vain, ettei ymmärrä ja lähti pois sanomatta muuta kyseenalaistamatta enää toistamiseen kanssani puhuttiin sen jälkeen kaikesta muusta mutta ei astronomiasta koska eivät ne ymmärtäneet mikä niihin mustiin syvyyksiin minua veti kohti suurta tuntematonta vain uteliaisuus, ei mustan aukon painovoima

Ja se laulu kertoo...

...masennuksesta, alkoholista, heikkoudesta, rakkaudesta, alemmuudesta, pelkotilasta, tappohalusta, itsemurhasta, vihan tunteesta, vihan tunteesta... Isänpäivä. Istun kotona. Stam1na sinkoilee ulos kaiuttimista. Puhelin ilmoittelee vähän väliä tekstiviesteistä. Haluaisin tämänkin päivän viettää erilailla. Kehtaankohan sanoa ääneen? Kulkijan kanssa.. Viettää sen Kulkijan ja meistä siinneiden pikkukulkijoiden kanssa. Mutta en minä voi muuta kuin luottaa tulevaisuuteen tämän suhteen; jonakin päivänä, ehkä...

~ * ~

Hoidosta huolimatta on vaikea parantua. Kaksi kuukautta pois elävien kirjoista, enkä minä jaksa enää ottaa lääkkeitä, tai syödä kunnolla. Kuihdun hitaasti olemattomiin. Niiden lupauksista on tullut tyhjiä kaiuttomia sanoja, jotka leijuvat aikansa ja haihtuvat sitten olemattomiin. Elimistö on sekaisin; sydän ei toimi, hiukset putoilevat, syöminen aiheuttaa pahoinvointia, nielua vihloo, väsyttää.. Enkä minä jaksaisi enää taistella, silti olen se, joka vakuuttelee siskot ja muut, että ei tässä hätää, ei se ollut kamalaa, olen kunnossa. Olen kunnossa... Olen kaikkea muuta kuin kunnossa. Pelkään kuolemaa, pelkään nukkumaan käymistä, pelkään yksinäisyyttä ja pelkään... silti minulla on rohkeutta vielä väittää, että ei hätää, I'm alright ! Sekin valhe vain siksi, ettei ole ketään, ketä oikeasti kiinnostaisi jaksamiseni, vointini. Ahdistaa tämä orpous. Ne lupasivat viedä perjantaina tautipesäkkeeni a.k.a. nielurisani. Sitten tämän kaiken pitäisi olla viimein ohitse. Pääsisin viimeinkin nuolemaan haavojani. (Kuinka ironista tämä onkaan!) Pelkään silti verenvuotoa. Sitä, että menehdyn yön aikana. Jos en kuitenkaan herää siihen yöllä ja aamulla minusta ei ole kuin valkoinen kuori jäljellä. Katselen vaihtoehtoisia opiskelupaikkoja rakastamallani alalla. Haluan pois täältä, enkä anna Kulkijalle mahdollisuutta jättää minua tänne. Haen yhteishaussa, enkä anna itselleni vaihtoehtoa jäädä tänne. Äiti saa tietää sitten, kun haastattelukutsu kolahtaa postilaatikkoon. Miten päästä eroon ihmisistä, joille ei ole kuin ongelmien jätesäiliö?

Tämä on sinulle ja itsekeskeisyydellesi, kaikessa rakkaudessa.

seinillä mennyttä historiaa
kynsillä riivittyä tapettia

sinä tykkäät elää psykoosissasi
kuinka me suunnittelemme taas jotain
vain ja ainoastaan sinun pääsi menoksi

vaikka kysyin vain että mitä kuuluu
oliko sinun pakko valehdella taas
ja kyllä vitussa minä näen miten nautit
siitä kun minä olen sidottuna vuoteeseen
ja kidun ilman korrektisti toimivaa sydäntä

peilistä sinua katsoo sinä itse
välillä mietin, että miten voit edes katsoa sinne
kaiken sen jälkeen mitä olet tehnyt
ihmisille
minulle
itsellesi

pahinta on ettet ymmärrä vihaani
vaan se on sinusta täysin kohtuutonta
ethän sinä ole tehnyt mitään minulle (mutta itsellesi)
ja meistä kahdesta minun pitää aina soittaa vitun luurankoprinsessalle
että kiinnostaisiko tänään nähdä tai ehkä huomenna
no entäs viikonloppuna tai ehkä ensi viikolla (miksi ei samantien seuraavassa elämässä?)

joka kerta sanani hukkuvat tärkeytesi alle
joka kerta lupaat että ensi viikolla ihan varmasti nähdään
sitä viikkoa ei tule ikinä
ja taas antaudun juoksemaan siinä oravanpyörässä
johon sinä lisäät vauhtia niin välinpitämättömänä minua(kin) kohtaan

ymmärrätköhän edes mistä minä puhun
ei, en puhu sinusta
puhun y s t ä v y y d e n v a s t a v u o r o i s u u d e s t a (tai ainakin yritän mutta niin totta kuin olemassa oloni on tämäkin pyörii vain sinun ympärilläsi)

mutta en tiedä että miten kauan vielä
myös vihassani minun on ajateltava sinua
en kykene välinpitämättömyyteen
en kykene kävelemään tunteidesi ylitse

kuten sinä olet niin tuhannen kertaa tallonut minun ylitseni norsunkoivillasi

Maa makaa martona kohmeessa.

Lumi tuli yön aikana. Sillä välin kun jätimme hyvästejä. Minun sydämeni repeytyi irti rinnastani - minun viallinen sydämeni - kun näin miten pahaa sinun teki lähteä. Vaikka et kuitenkaan ollut lähelläni ollutkaan. Lupasin kestää. Mutta en minä tiedä, että kestänkö kuitenkaan. En voi lääkitä itseäni juoksemalla, en voi kuin odottaa ja antaa ajan kulua. Odottaa, että korjaako se minut vielä kerran. Sinua varten tällä kertaa, ainoastaan sinua varten. Minun ei tee mieli kirjoittaa. En osaa. En löydä sanoja. Marraskuu on tullut ja minun elämänlankani käy vähiin, päivä päivältä, yö yöltä. Minun ikäväni ei vähene, eikä rakkaus. Pelkään silti iltaisin, etten herää huomiseen. Pelkään, etten minä jaksa enää herätä. Että sydän on tullut tiensä päähän, ruhjoutuneena ihmisten leikkikaluna, ilman, että kukaan on sitä kerennyt oikeasti rakastaa. Rakastaa, kuten sinä rakastat - niin, että minuakin polttaa. Minuun sattuu. Repikää nämä saastat minusta pois. Minä en jaksa enää. En tiedä mitä tehdä, kun en voi taistella. Enkä osaa luottaa yhteenkään myrkkyyn, mitä minun on nieltävä. Olen niin sekaisin ikävästä. Kaipaan syleilyäsi, liikaa.

Hulluuden rajamailla

kyynelneste syövyttää ihoni syljessäni pieniä määriä verta ja muita myrkkyjä koiranhampaiden rahina sängyn jalkaa vasten vastenmielistä herään öisin yskimään lasinsirpaleita ja pieniä karvaisia hämähäkkejä kiipeää ulos suustani kylkiluita on katkennut, lainassa tai on muuten vain hukassa en tiedä että mitä ajatuksia kävelevät ruumiit ihmisissä herättävät tai mitä he miettivät ritariperhosista tai kuolleista sitruunaperhosista lasikaapissa kivien lehtien käpyjen puunkappaleiden saksalaisen sotilaan ja muiden aarteiden seassa tai siitä kun hämähäkki opettelee puhumaan juoksen unissani itseni lattialle herätyskellon huutaessa luulen jonkun tekevän kuolemaa

Oikea rakkausruno (KUKAAN ei ryöminyt rivien väliin kuolemaan)

Sinun nimesi on maailman kaunein sana, jonka tiedän. Sinun äänesi maailman ihanin ääni, jonka tiedän. Sinun kosketuksesi ainoa, jonka haluan ihollani koskaan tuntea. Sinä ainoa, jota haluan rakastaa.

Säröinen silmä aamuharmaalla taivaalla.

Aamu ei tuo valoa. Ei kirkkaana, kaiken pimeyden pois ajavana. Ei sellaisena kuin sen muistan. Se laimentaa pimeyden hämäräksi, mutta hämärä ei koskaan mene kokonaan pois. Valo ei paista sisään tomumajani ikkunoista ja sen sisus peittyy hämärään, joka väkevöityy hiljalleen pään täyttäväksi pimeydeksi, mustuudeksi. Johon minäkin putoan ilman kädensijaa. Se nielaisee minut ahnaasti ja minä jatkan putoamista kaikkien kylmien aamujen lävitse. Putoan kunnes tuntuu enää mahdottomalta pudota, mutta pohja ei tule ikinä vastaan. Hetki, kun kyllästyy putoamaan, edeltää siipien aukaisua. Heräämistä. Kun ne avaa, liitää kuin itsestään ulos sen pimeyden ahnaasta kidasta. Mustat, kuumat ilmavirtaukset sen sisuksista vievät sinut kuin itsestään takaisin valoon ja siinä sinä olet taas, koskemattomana, voittamattomana. Et ikinä ruhjottuna tai lyötynä. Mutta entä jos syö siipensä pois ollakseen astetta kesympi? Astetta normaalimpi ja tavallisempi? Jos on väsynyt ainaiseen edestakaisin liikkeeseen. Väsynyt putoamaan ja pelastamaan itsensä. Välillä haluaisin painaa stop-nappulaa ja astella ulos elämästäni, tilanteista. Astua ulos siitä iänikuisesta edestakaisin, ylösalas liikkeestä. Astua ulos kuten bussista astutaan omalla pysäkillä. Makaat sängylläni kädet niskan takana, silmät kiinni. Puret huultasi. Hetki sitten hukuttautuessani jo valmiiksi olemassa olevaan ikävääni, huuliltasi kaikui lupaus ikuisuudesta, loppuelämästä, yhteisistä hetkistä. Silti minusta tuntuu, että olen liian vähän kanssasi. Nytkin istun tässä. Puolen metrin päässä sinusta. Liian kaukana. Puhelimestasi soi tuttu polkka, joka sotkee ajatukseni. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin juuri nielaissut oksennukseni. Sanavirta kiemurtelee sisälläni levottoman käärmeen tavoin, etsien ulospääsyä. Velloen pahoinvoinnin tavoin. Minun on annettava sinulle loppuaikani, vaikka minuun sattuu niin, että haluaisin repiä siipieni lisäksi pääni irti. Syleilysi on niin lämmin ja ihana.

entä jos en jaksa enää

tyhjyydessä on myrkkynsä minun hengitykseni on katkonaista silmät itkevät verta niin sokeina vartalo vain yhtä ruhjetta kipu, ainut todellisuus ei saanut luovuttaa liian aikaisin mutta joko nyt saa?

Karkausvuodenaika.

adrenaliinivirran pitää antaa viedä se miltä se tuntuu tekee hulluksi se miltä maa tuntuu levottomien jalkojen alla sitä ei voi vastustaa se miltä juokseminen tuntuu jokaisessa lihaksessa sitä rakastaa väkisinkin

Ikävään vangiksi jään.

Maailmani värit sulivat sadeveden mukana viemäriin, kun sinä nousit bussiin. Olo oli silti oudon kevyt, kun leijuin koiran kanssa takaisin kotiin. Kuljimme vesilätäkköjen eri puolilta, haukuimme naapurin lapsia ja juoksimme, toinen sekaisin vapaudesta, toinen ikävästä. En osannut olla ilman sinua. Tyhjässä asunnossa. Seisoin pitkään huoneessani kädessäni Pohjois-Lapin matkailuesite. Jotain konkreettista tulevaisuudestani. Ensi vuonna minäkin vaellan niitä metsiä, sinun kanssasi.. jos vain lähdet mukaan. On liian hiljaista, liian yksinäistä ja aika mataa. Se kulkee niin toivottoman hitaasti, verrattuna siihen, että se ei anna meille kuin silmänräpäyksen aikaa olla yhdessä. Eronhetket se kuitenkin kutoo ikuisuuden hopeasta seitistä. Välimatka tuntuu valovuosilta, kuin olisit galaksimme toisella laidalla. Näiden neljän viikon aikana maailmani tuntuu heittäneen katon kautta ympäri useammin kuin kerran. Koko syksy tuntuu valuneen hukkaan, kuin vesi sormieni lävitse. Aikaa on ollut, mutta sitä ei ole käytetty mitenkään ! En ole aikoihin lukenut muuta kuin runoja ja silti ensi kuussa pitäisi kirjoittaa 50 000 sanan novelli tai romaani, oikeastaan. Olen innoissani ja silti niin saatanan peloissani. Jokin sisälläni sanoo, että en pysty siihen. En pysty, vaikka sitä haluankin. Elämäni on sekaisin. Ruumiini on vieläkin ihan sekaisin. Jopa minä olen sekaisin. En elä enää muulle kuin Korpimehtäin kulkijalle. Koirille. Juoksemisellekin. Mikään muu ei enää elämässäni merkitse mitään. Ei koulu opiskeluineen, ei kirjoittaminen. Ei mikään. Olen kirjoittanut öisin, kun en ole kyennyt muuhun. Annoin Kulkijan lukea kirjoituksiani ja hänen kasvoillaan oli tulkitsematon ilme sen jälkeen. Ehkä nolasin itseni taas. Ehkä minun pitäisi pitää arat ajatukseni itselläni, eikä jakaa niitä enää kenenkään kanssa. En tiedä, että miksi näen nykyisin unta saksalaisista sotilaista.

Kaluttu kuparikolikko.

En jaksaisi herätä. En mitenkään. Närkästyneenä kiljun äidille joojoojoojoojooo. Kääntäen sen jälkeen kylkeä autuaana, olen juuri putoamaisillani unien sulosyleilyyn takaisin, kun puhelin pöydällä alkaa surrata. Ensimmäisenä koen mielihalua heittää mokoman laitoksen seinään. Toisena ajattelen, että antaa soida. Lopulta otan sen alistuneena käteeni. Vierasnumero välkähtelee näytössä ja minä ojennan puhelinta äidille vastaa, joku vierasnumero soittaa. Äiti vastaa omalla nimellään ja langan toisesta päästä todetaan anteeksi väärä numero. Minä mietin, että senkö takia oli häirittävä aamuani. Olisi perkele katsonut tarkemmin minne vittuun soittelee. Inhoni puhelimia kohtaan nousee taas pykälän. Mistä minä hankkisin itselleni sihteerin, joka viitsisi huolehtia puhelinliikenteestäni näinä välinpitämättöminä aamuinani? Nyt kun kerran on hereillä, niin kai sitä voi samantien ylöskin nousta. Ensimmäiseksi keittiöön, vitamiinit suuhun ja virtsalta näyttävää omenamehua päälle. Sitten hetken aikaa pohdiskelua, että kolottaako sattuuko särkeekö jomottaako mitään. Ei kipua. Joka on tavallaan järjettömän helpottavaa - ei tarvitse ruveta miettimään, että mihin sairaalaan sitä tänään lähtisi. Olo on ollut varsin orpo ilman myrkkyjä. Elimistö on yhä ihan sekaisin. Suklaa aiheuttaa inhon väristyksiä, nuudelit muistuttavat aivomassaa, omenamehu on kuin virtsaa ja jäätelö on se pahin. Se sotkeutuu nielussani vellovaan limaan ja muodostaa sellaista liisteriä, että se saa minut oksentamaan ennemmin tai myöhemmin. Useimmiten ennemmin. Olen uupunut ja viime yönäkin mietin kuolemista. Nukkuminen ei auta väsymykseen. Herään väsyneenä ja käyn nukkumaan vielä uupuneempana. Aamuisin olo on välinpitämätön. Ei jaksa kiinnostaa mikään ja naama on norsun vitulla. Päivällä nukun tunnin tai pari ja sitten olen hieman virkeämpi. Enkä edes niin äkäinen enää. Välillä mietin, että miten ihmiset jaksavat minua, kun minä en jaksa olla. Eilen teki mieli iskeä terällä jalkaan, mutta mitä minä olisin siitäkin loppupelissä taas hyötynyt. Kirjoittaminen ajoi saman asian, enkä minä siitäkään mitään hyötynyt. Mutta nukkumaan käyminen oli helpompaa, vaikka en saanutkaan unta. Olin hereillä taas kun veli valui kotiin aamuyöstä. Inhoan tänään tasapuolisesti kaikkea.

Kaiken rakkauden takana musta on maailma.

Tiedän sinun tehneen minulle jotain luvatonta, kun viime yönä koin täysin viatonta halua kirjoittaa. Olen arvaillut niin kauan, että miksi minulta ei luonnistu mikään. Miksi kynä tuntuu niin ahdistavalta kädessä, miksi valkoinen sivu edessäni on niin ahdistava... ja yhtäkkiä minä haluan kirjoittaa. Arvailuni ja päättelyni ovat olleet turhia, en ole saanut vastausta, että miksi... Kaikki on pyyhkäisty olemattomiin. Sivu edessäni on tyhjä, miksi en siis kirjoittaisi? Kaksi viikkoa marraskuuhun. Tänä vuonna minä saavutan 50 000 sanaa.

ikävältäni en saa unta

se on kai vähän niin kuin mies rintamalla ja minä täällä kirjoittamassa kirjettä johon hän ei kai ikinä saa tilaisuutta vastata

Tulisit jo kotiin.

katson sen murhaajan huulia ja näen jonkun joskus rakastaneen niitäkin minun on niin järjetön ikävä sinua etten tiedä miten selvitä kuolemista katsoessa sen jäljetkin niin tuoreet elämässäni toistaiseksi kuitenkin vain kulkenut ohitse pelkään silti että se pysähtyy kohdalleni ennen kuin ehdin kertoa sinulle että minä rakastan aina sinua tietäisitpä myös sen miten hyväksi ihmiseksi rakkautesi saa minut tuntemaan

Hänen kuolemansa ei ollut meidän syymme.

Epikriisissä ne jaksavat muistuttaa psykiatrian ongelmista, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä nielupaiseen kanssa. Haluaisin joskus lukea tarinoita ajalta, jolloin olin hullujen huoneella. Minut kuvattuna toisen ihmisen näkökulmasta. Se voisi olla hyvin mielenkiintoista. Lisäksi myös hyvin ristiriitaista. Minä olin vanki silloin, muulta minusta se aika ei ole ikinä tuntunut. En tee muuta kuin luen, mietin ja kuihdun. Jalkani ovat ohentuneet, käteni muuttuneet luiseviksi. Lihakseni piirtyvät melkein yksityiskohtaisesti ihoani vasten. Ne kuultavat nahkani alta. Minulle tuli mieleeni mummi silloin, kun hän mielestäni muistutti haurasta linnunpoikaa. Minäkin muistutan melkein; eivät nämä kuolevan ihon sisään käpristyvät jalat kaukana siitä ole. Käyneet nekin luiseviksi, lihakset alkavat kadota samaa vauhtia kuin elämänhalu. Mitä minulle jää, jos juokseminenkin otetaan pois? Viikon verran olin kuolleena. Tuntui kuin olisi omissa hautajaisissaan ollut, kun kukkia toivat ja isokin itki. Korpisotilaskin oli niin arka ja nöyrä. Syytti itseään minun viallisuudestani. Olin liian uupunut muutenkin, olisin vain halunnut nukkua hänen sydämen lyönteihinsä.. hukkua hänen sydämenlyönteihinsä siihen sairaalasänkyyn.. tai sinne legendaariseen Hiljaiseen huoneeseen, jossa minun oli päästävä käymään, vanhojen ei-niin-kovin-hyvien aikojen muistoksi. Päämajaan, jossa kaikki keljuudet saivat alkunsa ja, jossa tuli tyhjennettyä sydäntään ja mieltään sen aikaiselle rikoskumppanille. Oi niitä aikoja. Suutelukielto oli vaikeaa täyttää. Huuleni kun kovasti kaipasivat hänen huulilleen ja liian monta kertaa ne meinasivat vahingossa lipsahtaa hänen suulleen. Liian monta kertaa ne kulkivat ohitse arkana ja pelokkaana, kaivaten salaa. Kaivaten, kuten silloin erään puiston penkillä. Ennen kuin salainen toiveeni ja tavoitteeni kävi oikeasti toteen. Kyllä minäkin joskus pelkään. Sairaanhoitajan virne on palanut verkkokalvoilleni, kuten ne tuhannet, miljoonat kysymykset mieheni olinpaikasta ovat palaneet tärykalvoilleni ! Kalvoja joka paikassa. Silmissä, korvissa, suussa ja jossain muualla. Liikaa kalvoja. Erossa oleminen, ilman mahdollisuutta yhteyden pitoon, on sama kuin kidutus. Tämän julmempaa kidutusmuotoa ei ole. Tuntuu taas siltä, kuin olisi jäänyt yksin.. ja alkaa kaivata väärää ihmistä. Pelkään kirjoittaa totuutta, sillä sinä luit tätä jo kerran ja en näe syytä sille, miksi et rohkaistuisi lukemaan toistekin minun salaisuuksiani, jotka eivät aina niin kovin viattomia ole. Ahdistaa joka kerta liikaa, pelkään sanovani liian paljon, vaikka samalla haluaisin huutaa ulos kaiken. Aivan kaiken. En minä jaksa paeta sinua, mutta silti minun on oltava jatkuvasti varuillani. Tämä on minun reviiriäni ja täällä olet minun armoillani. Se, jos mikä, saa minut pelkäämään.

Vähemmän henkistä pahoinvointia.

Ruumis on sekaisin. Se luuli minun kuolleen jo viikko sitten. Se oli hassua tajuta, että ei olisi selvinnyt niinkään pitkään, jos ei olisi ollut tiputuksessa ja saanut nesteitä ja energiaa letkua pitkin. Samaa letkua, jota pitkin kipuni valutettiin aika ajoin ulos. Lähinnä silloin, kun se oli sietämätöntä. Se oli pelottava hetki. Tajuta oma kuolevaisuutensa, vaikka aina luulee olevansa niin vahva... Jos en olisi lähtenyt silloin yöllä sairaalaan, en minä istuisi nyt tässä. En olisi elänyt kulunutta viikkoa, en sitä edeltänyttäkään. Se on pelottavaa ajatella. Se oli pelottavaa, kun äiti sanoi sen, etten olisi selvinnyt niin pitkään ilman tiputusta. Silloin minäkin ymmärsin oman heikkouteni ja pienuuteni. Silloin myös huomasin, että kenelle minä oikeasti merkitsen jotain ja ketkä kannattaa pitää lähellä, vaikka olinkin kohtalaisen närkästynyt siitä, että minut huomataan vain silloin, kun elämässäni tapahtuu jotain merkityksellistä. En ole arkena kenellekään olemassa. Se on surullista. Enkä halua ajatella sitä. Ystäviä ei ole. Kukaan heistä niin kutsutuista ystävistäni ei käynyt katsomassa, ei edes kysellyt, miten jakselen. Ei tekstiviestejä, ei soittoja. Ainoastaan Korpisotilaalta. Äidiltä. Isältä ja siskolta. Muille minä olin jo kuollut. Muille olen kuollut jo aikaa sitten. En mahdu heidän unelmiensa mittoihin, en mahdu heidän syömishäiriömaailmaansa, jossa he oksentavat itsensä laihoiksi ja pieniksi. Siihen maailmaan, jossa he tuijottavat valheellista peiliä, eivätkä huomaa haurastuneita hiuksia, huonovointista ihoa. Vain ne saatanan luut, jotka on nahan alla, koska niiden kuuluu olla. Se on heille täydellisyyttä. Mutta ei se mitään. En minä tarvitse heitä; osaan kyllä kuolla ihan yksinkin.

Rigor mortis

mielessäni rukoilen puhu minulle puhu minulle älä lopeta kuolinprosessi on jo käynnistynyt livor mortis ilmestyy kun sydän on lakannut lyömästä viimeiset sanat ovat kimmonneet huulilta älä jätä minua y... tyhjyys ottaa nekin vastaan ruumishuoneen kylmä metalli

Vieroitusoireet.

Tähdet laulaa hiljaa taivaan samettipinnalla. Ne laulaa ihan hiljaa, sen kuulee juuri ja juuri, jos seisoo ihan hiljaa. Yksi niistä kurkki verhoni raosta ja minulle tuli kamala ikävä. Tunsin jonkin riipaisevan, repivän sisältä. Kuin olisi avannut kirjeveitsellä kirjekuoren. Joku tuntui yrittäneen avata minua, sisältä päin. Se tuntui samalta. Se tuntui yksinäiseltä. Se tuntui niin tavattoman surulliselta. Kyselen yhä uudestaan ja uudestaan miksi et voi olla täällä kanssani. Koska minun on aivan hävyttömän suuri ikävä sinua, enkä tiedä, miten hillitsisin sitä. Onko ylipäätään olemassa mitään, mikä sitä hillitsisi. En tiedä. En tiedä, että miksi sitä pitäisi hillitä. En minä rikkoudu, mutta en minä jaksa myöskään olla. En tiedä miten olisin. Vedät minua puoleesi niin vastuttamattomalla tavalla, etten tiedä. Päässäni juoksee vain ajatuksia sinusta, sinun kuvasi, silmäsi, katseesi, huulesi, suudelmat kanssasi, tuoksusi, kosketuksesi, läheisyytesi, lämpösi... ja niistä muodostuu niin aito kuva, että koen vastustamatonta halua koskea sitä. Mutta en koskaan ylety siihen, käteni vain eksyy syvemmälle pimeyteen ja minulla on niin yksinäinen olo. Haluaisin vain käpertyä kerälle ja itkeä vuorokauden perääsi yhtä soittoa. Silti en voi tehdä sitä, sillä tiedän sinun olevan täällä taas viikon kuluttua ja se on liian pitkä aika. Minun pitää kerätä itseni, siistiä ja rakentaa palasista taas kokonainen minä, kuin minusta ei ikinä mitään olisi puuttunut, kuin minussa ei ikinä mitään vikaan olisi ollut. Siitä huolimatta, että tunnen muistuttavani lähinnä paperisilppua, jotakin, minkä voi helposti rypistää nyrkissä pieneksi ja heittää sitten pois. Siltä minusta tuntuu, roskalta. Poisheitetyltä. Sisimmässäni jokin tuttu ääni jatkaa hyräilyä. Tuttua säveltä. En minä muista, ikävä sumentaa kaiken. Hauraat muistikuvanikin. En minä ole olemassa ilman sinua, ole olemassa ilman minua. En minä osaa hengittää enää oikein, tukehtumatta. Tämä on liian pitkä aika ilman sinua. Liikaa vieroitusoireita.

Liikaa yksinäisyyttä.

Haluaisin syleilyysi.

Lääketiede on sotaa. Ei ehkä yhtä näkyvää, mutta yhtä tuhoisaa, yhtä tappavaa. Sitä ei ratkota samanlaisin asein tai strategioin, kuin ihmisten välisiä konflikteja. Mutta tavoite on sama; tappaa, ennen kuin tulee tapetuksi. Molemmissa on kysymys elämästä ja kuolemasta, mutta kuten sodissa, myös lääketieteessä ei ole voittajia, on vain eloonjääneitä.. jos niitäkään. Minun tekisi mieli päästää irti kaikesta mitä minulla on ja ajelehtia pois. Ikävä ja kaipaus ovat uuvuttavia seuralaisia. Silloin kun ei haluaisi olla yksin, silloin joutuu olemaan. Tunnen itseni kovin näkymättömäksi, yksinäiseksi, turhaksikin. Makaan vain saamatta aikaiseksi mitään. Kaipaan normaaleja asioita elämääni, vaikka kai tämä tuo omalla tavallaan vaihtelua. Toivon aina jännitystä, ja kun saan sitä, pakenen pää kolmantena jalkana, jos tilanne vain sallii sen...

Lääkitse minua !

Olo on yhtä epävarma kuin silloin joskus, kun en ollut varjoakaan siitä mitä olen nyt. Tuntuu samalta kuin silloin, kun yksityisyyttäni ei kunnioitettu siinä valkoisessa vankilassa. Samalla tavalla tulivat ja rikkoivat luottamuksen sinetin. Sama yksinäisyys tavoittelee minua nyt, sama pakokauhu... Pitäisikö...? Silloin tuntui, että vain itse olen riittävät luotettavaa seuraa itselleni. Nyt ei tunnu siltä. Olen muuten vain ihan hukassa, epävarma, kuten sanoin. En tiedä, että jatkaako enää vai ei. Jos salaisuuteni on paljastettu, yksityisyyteni on olematon. Miksi minun pitäisi enää kirjoittaa? Keho huutaa lääkitse minut lääkitse minut ja minä vain makaan tässä, kun en noustakaan jaksa. Tässä olen miettimässä iltasatujeni kohtaloa. Olenko minäkin pohjimmiltani pelkuri vai pystynkö sittenkin? Oloni on kovin turvaton. Ties missä osoittaa ase suoraan silmieni väliin, enkä voi kuin vain odottaa. Viimeistä tuomiota.

Perhosvaikutus

Se oli se kesä, kun mummi muuttui perhoseksi ja lensi pois. Se kesä, kun sinun villi sielusi veti minua puoleensa ja jonka syövereihin annoin itseni lopulta pudota, luottaen, että otat vastaan. En tiedä otitko.

Sairaalatarinoita

herään öisin letkuihin ja saksalaisiin sotilaisiin mitä on tappaa naarmuttamatta liian paljon painajaisia ja pimeää ja sotilaita uusi letku ja kipu valuu minusta hiljaa pois

Infectious mononucleosis

Lääkehuuruissani olin vähällä kosia sinua. Silmäni kiinni turvonneina, sokeina. Kuin vielä aukeamattomat koiranpennun silmät. Yhtä kuurokin olin, pelkkää huminaa päässäni. Kurkkuni kipeydestä johtuen en osannut oikein puhuakaan, surkeaa vikinää ja kitinää pidin. Ihminen sisältäni yritti huutaa, mutta huuleni eivät olleet yhtä mieltä, suuni ei muodostanut selviä äänteitä. Kenties kurkkuni oli niin kipeä, kenties se oli vain lääkkeistä johtuvaa. Ääneni kohoaa häiritsevään falsettiin kun yritän puhua. Se kohoaa ja lakkaa sitten kuulumasta. En voi olla yskimättä, en voi olla oksentamatta limaa sisuksistani kun keuhkoni eivät saa riittävästi ilmaa. Aivan kuin olisin nielaissut säikähtäneen nahkiaisen. Paikallaan istuminen on tuskastuttavaa. Kun ei pysty nukkumaankaan, kun ei pysty nielemään, kun kurkku on niin kipeä. Sitten minä vain istun. Istun ja ihmettelen ja oksennan sisuksissani piilottelevan nahkiaisen limaa. Voin pahoin.

saksalainen sotilas rajan takaa hipaisee hiuksiani unessa kuiskaa korvaani kuin puhuisi rakkaalle

valkoinen lakana niin verenmusta viheltäviä pommeja kiviä raunioita sirpaleita vaaleat hiukset kisailivat joskus tuulessa nyt paikoillaan ilman tuulta saksalaisen sotilaan käsivarsilla stirb nicht vor mir

Pahoja unia.

Pelkään niitä pahoja unia, joissa minä kuolen ja sinä jäät yksin. Mikään ei revi minua enempää, kuin se pelko, että minun olisi joskus jätettävä sinut. Mietin joskus, että kun olemme vanhoja ja on aika kuolla pois, kumpi lähtee ensin? En haluaisi kuolla ennen sinua, mutta se tuntuu samalla niin raastavalta ajatella, että minun olisi jätettävä sinut. En minä ole ikinä lähtemistä pelännyt, vain sitä mitä jää jäljelle. Silloinkin ehkä joskus tulevaisuudessa, jossain ihanan elämämme lopussa, miten sinä jaksaisit, jos minun olisi mentävä? Eroaminen sillä tavalla tuntuu pahalta ajatella. Tapaisimmeko enää ikinä? Ja jos, niin missä?

Vaikka uskon, että päädymme maan multiin, madoiksi, haluan silti itsepäisen lapsellisesti uskoa, että on vielä toinen elämä odottamassa tai edes kuolemanjälkeinen paikka, jossa saisin olla kanssasi vähintään ikuisuuden.

Näiden asioiden ajatteleminen tekee minut hulluksi. Minun tulee ikävä ja minä pelkään niin suunnattomasti. Pelkään menettäväni sinut. Se ei olisi paha, jos päättäisit, että joku olisi minua parempi sinulle. Voisin elää sen tiedon kanssa, voisin elää, koska tietäisin, että olet hengissä ja kaikki on hyvin.

Mutta jos kuolisit ja ajautuisin siten eroon sinusta... en tiedä, että pystyisinkö elämään enää sen jälkeen. Koska kuolisit rakastaen minua ja minusta se olisi tuskallisinta mahdollista. Tuskallisin mahdollinen tapa joutua eroon sinusta. En voisi olla ilman sinua. Milloinkaan, missään. Rakastan sinua niin.

Rakastan sitä, miten nimesi kuuleminen aiheuttaa minussa sanattoman suurta hyvän olon tunnetta. Miten se saa minut värisemään sisälläni. Miten se saa oloni niin suloiseksi ja lämpimäksi.

Rakastan myös sitä, miltä kosketuksesi tuntuu ihollani. Miten hellä se on, hellä ja rakastava. Ihoni kihelmöi sen jälkeen ja kaipaa lisää. Olen kuin riippuvainen siitä. Tuntuu kuin ainoa oikea tapa olla, olisi olla iho sinun ihoasi vasten. Olla sinua niin lähellä, että sydämemme voisivat huudella vankiloistaan toisilleen. Siltähän se varmasti sieltä katsottuna näyttää; kuin olisi kylkiluiden muodostamien kalterien takana vankina.

Vaikka mikään ei kai sitä voittaisikaan; ei jos sinun sydämesi jakaa viereisen sellin.

Kaipaan sinua; silmiesi katsetta, nauruasi, puhetta ja lauluasi. Kosketustasi ja läheisyyttäsi. Läsnä oloasi ehkä etenkin. Sitä, että olisit tässä, lähellä, vaikka et kiinni minussa, tai kosketusetäisyydellä. Mutta siten, että voisin sinut nähdä ja kuulla puheesi. Siten, että voisin eksyä silmiisi, eksyä niihin ja miettiä, että mitä niin hyvää olen tehnyt, että ansaitsen sinun kaltaisesi ihmisen. Että ansaitsen olla onnellinen. Onnellinen sinusta, onnellinen sinun kanssasi.

Muistan kun sanoit - kirjoitit - että haluaisit, että maailmamme yhdistyisivät siten, että olisi vain yksi maailma. Yksi paikka, jossa me olisimme. Paikka, johon ei kuuluisi muita. Minäkin haluaisin sitä ja uskon, että niin on tapahtunut, tai että maailmojemme sulautuminen yhdeksi on alkanut, jos ei vielä tapahtunut. Mitä enemmän sinusta opin, sitä enemmän minusta tuntuu, että meidän olemassa olon tarkoituksemme oli löytää toisemme ja tehdä toisemme onnelliseksi.

Minusta tuntuu usein myös siltä, että minut on tehty sinua varten. Että sinä olet kaikista ihmisistä se, jonka kanssa minun kuuluu olla ja, jota minun kuuluu rakastaa. Sinä olet se, joka minut on kesyttänyt. Ainoa, joka on uskaltanut tehdä sen.. tai edes viitsinyt yrittää. Halunnut yrittää.

Olen siitä sinulle kiitollinen. Mahdollisuudestani tassutella sydämeesi.

Muistan miten vaikeaa oli tunnustaa itselleni, että olen ihastunut sinuun. Vaikeaa oli myös sinulle kertoa, että mitä minä tunnen sinua kohtaan. Vaikka en olisikaan uskaltanut ikinä kertoa sitä sinulle tai vaikka olisit torjunut minut, olisit silti jättänyt lähtemättömän merkin minuun. Olisin tyytynyt ystävyyteesikin; periaatteessa mihin vain, jos olisin voinut vain olla osa elämääsi. Tietenkin parasta on, että voin olla sinun. Muuta minä en elämältäni halua enää; vain sinun onnellisuuttasi ja tyytyväisyyttäsi. Sinä merkitset minulle paljon; et ole minulle pelkkä maailma, vaan koko maailmankaikkeus, vastaus elämäntarkoitusta pohtivaan kysymykseen. Olet syyni elää, hengittää ja olla olemassa. Olet minulle syy rakastaa, syy olla onnellinen. Olet minulle jokaisen aamun nouseva aurinko, valo pimeydessäni. Olet se vapaus, jota olen unissani aina jahdannut ja etsinyt. Minun ei tarvitse enää etsiä mitään, sillä olen löytänyt sinut.

Miten sinua taas ikävöinkään, kun yö kääntyy aamuksi. Miten ikävöinkään aamun synkimmällä hetkellä. Ahdistuksen tunteina, kun et ole vierelläni. Niinä öinä, kun kuulen hengityksesi kevyen uneni lävitse, tunnen oloni turvalliseksi. Niinä muina öinä havahdun hiljaisuuteen ja hapuilen sängyn tyhjää puolta, kunnes muistan, ettet ole luonani. Vaikka hetken aikaa unessa läsnäolosi tuntuikin niin todelliselta.

Minun on ikävä sinua, siksi kirjoitan.

Vuoropuhelua.

Vajosin mustaan veteen, mustan jään alle. Nyt minusta tuntuu, että en enää ikinä näe valoa, että en halua nähdä. Ei minun ole liian hyvä olla, täälläkään. Väärässä elementissä. En tiedä enää, mikä olen. En tiedä, onko sillä edes väliä. Eivät ne kuitenkaan tekisi

korjausleikkauksia

susi-ihmisille. En tiedä, onko minussa enää mitään inhimillistä jäljellä. Minua sanotaan aidoksi, vaikka en uskalla olla se, mitä sisimmässäni tunnen. Minua sanotaan rehelliseksi, vaikka jätän sanomatta paljon asioita.

(Mutta tiedän sen, että teitä ihmisiä on aina ollut helppo huijata; ettehän te loppujen lopuksi puhu kanssani samaa kieltä.)

"Aitous on sitä, että uskaltaa tuntea olevansa eksyksissä. Rehellisyys sitä, että sen uskaltaa sanoa ääneen." Minun suustani tuokin

v a l e...

...eihän se toinen puhu lainkaan...

Suden puremia.

En saa jäätä sulamaan ympäriltäni, se ei sula kukkasiksi, ei ruohoksi, ei hiekaksi. Se on mustaa ja täynnä kuollutta verta. Palasia minun sydämestäni. Palasia mustasta lihasta, joka kehystää kellertäviä luitani. Entä kun minä en uskalla heiluttaa häntääni ja piilotan askeleeni keltaisten lehtien sekaan, entä kun minä vakoilen sinua jokaisessa varjossa, askelteni kuulostaessa rapisevilta koirankynsiltä peltikatolla, enkä minä siltikään uskalla näyttäytyä sinulle liian selvänä?

Minä pelkään, että menet pois, kun näet mikä minussa elää. Kun ymmärrät, että olen liian villi kesyyntymään.

En ole olemassa.

Merkillisiä yöoloja taas liikkeellä. Olen kuumeessa ja kotona. Olen peiton alla ja huoneeni ikkuna on sepposen selällään. Patterin laitoin kiinni. On kylmä, mutta tarvitsen ilmaa. En voi nukkua muuten. En osaa nukkua ilman kosteaa yöilmaa.

Minusta tuntuu, etten ole olemassa. En uskalla lähettää Kulkijalle viestiä enää tähän aikaan, että unohdin miten nukutaan. Olen yliaktiivinen, johtuen liikunnan puutteesta. Mutta en minä voi hirveästi lenkillekään puolikuntoisena lähteä, etenkään kun päätin aamusella, että taidan sittenkin skipata sen vaelluksen. Ainoa vaan, että en saa suoritettua kurssia ennen kuin vasta keväällä.. Tällainen "koeviikko" meillä.

Tuntuu oudolta, että en tunne itseäni yksinäiseksi, vaikka aiemmin mokoma tuntemus on kulkenut mukanani. Nyt minusta tuntuu vain siltä, että en ole tässä, en ole olemassa. Olen näkymätön.

Krooninen yksinäisyyteni on ollut unohduksissa hyvän tovin. Kuiluni myös. Korpimehtäin kulkija on kyllä järkyttänyt maailmani järjestystä. Ennen tiesin jotain, nyt en tiedä mistään mitään. En mitään muuta kuin sen, että sydämeni sykkii hänen sydämensä kanssa samaan tahtiin.

Jostain joskus kuulin, että rakastavaisten sydämet sykkivät samaan tahtiin. Todenperäisyydestä en tiedä, mutta noin runollisesti ajateltuna se on varsin kaunis ajatus.

Minusta tuntuu myös siltä, että sydämeni on laiska ja veltto Korpisotilaani sydämeen verrattuna. Se sykkii voimakkaasti, sen tuntee helposti hänen rintakehänsä lävitse ja kuulee myös. Minun sydäntäni ei kuule, eikä tunne. Välillä minusta tuntuu, ettei minulla ole sitä. Että rinnassani on vain kova, kylmä ja musta möykky sen tilalla. Minun sydämeni ei ole olemassa.

Erämaan armoille.

Seuraavat kolme päivää, kaksi yötä, olen metsäin mailla, metsien riemussa. Eräässä kansallispuistossa tuolla minusta katsottuna luoteessa. Vaeltamassa. Kipeänä ja kuumeessa. Sydämeni repeää kahtia. Toinen puoli huutaa rakkaani perään, toinen puoli värisee innosta ja odotuksesta. Vapaudenkaipuusta. Katsoin tänään elokuvan, Into the Wild, kun en mennyt kouluun kuumeen vuoksi. Katsoin sen ja tunsin taas olevani loukkuun jäänyt villieläin. Loukussa oleva susi. Kierrän kehää, kahleet raahautuvat kilisten ja kalisten maassa, kalterit kohoavat silmieni edessä, vapauteni tiellä. Silti minä en varsinaisesti halua lähteä. Joskus haaveilin samasta, kuin mitä päähenkilö mainitsemassani elokuvassa tekee; hän vain lähtee kulkemaan. Jättää kaiken taakseen, lähtee sanomatta sanaakaan kenellekään. Hän vaeltaa pari vuotta ja kuolee sitten hylätyssä linja-autossa Denalin kansallispuistossa nälkään. Tarina on kaunis ja tuntuu niin tutulta. Erona vain se, että minun olisi pitänyt lähteä jo kauan sitten. Enää minä en voi. En voi hylätä rakkauttani, en voi satuttaa häntä enää enempää. Molemmilla on viiltojälkiä ihossa, minun vuokseni. Minun nimikirjaimeni koristaa hänen olkavarttaan. Se teki minut surulliseksi. Minun tuskani on myös hänen. Minun on suojeltava itseäni, jotta voin suojella häntä. En voi enää ruoskia itseäni samalla tavalla. Olen eksyksissä. Liiankin. Huomenna on oltava vahva. Seistävä suorassa, pää pystyssä. Vain vaellussauva minulta puuttuu, mutta puuttukoon. Eivät oikeatkaan suet mittään keppejä mukanaan raahaa. Olen valmistautunut; olen pakannut, olen kuunnellut marssimusiikkia, latasin jopa soittimeeni marssimusiikkia, jolla voin tarpeen vaatiessa psyykata itseäni. Myös hyväntuulista musiikkia latasin, jotta mieliala pysyy korkealla. On siellä tosin kappaleita muistuttamassa rakkaastani. Olen valmis. Minä olen valmis huomiselle. Valmis ottamaan vastaan sen, mitä on tullakseen. Toivottavasti sataa, jotta minä voin hymyillä ja nauraa niille, joita koiranilma vituttaa. Siitä minä saan voimaa, voimaa rakkaani ajattelun ohella.

Ei sääliä, ei katumusta.

Ensimmäinen järkevä muistikuva on se, että bussi pysähtyy koulun eteen. Kyytiin nousee poikia, katseeni on nauliutunut ulos, musiikki soi soittimessani ja mietin mennyttä päivää. En kiinnitä heihin huomiota sen kummemmin, joku sanoo jotakin kovaan ääneen vieressäni, en saa siitä selvää, mutta vilkaisen alta kulmieni pohdiskelujeni häiritsijää. Hän on kadonnut siitä, mennyt bussin perälle. Toinen poika kävelee ohitseni, sanoo minun näyttävän tyhmältä. Nostan toista kulmakarvaani ja tuhahdan huvittuneena. En ole hänen mielipidettään kysynyt, joten ei minua kiinnosta. Käännän katseeni takaisin ulos ja yritän tavoittaa kesken jääneet ajatukseni. Yritän tavoittaa sen tunteen, kun seisoin moottorisaha kädessäni ja annoin sille kaasua ja se ärjähteli komeasti. Yritän tavoittaa sen ylpeyden tunteen, kun tilanhoitaja ojentaa minulle sahaamani puun kappaleen käteen. Sen ylpeyden tunteen, kun hän katsoo kaikista ihmisistä juuri minua ja toteaa, että on niitä naismetsureitakin olemassa ! Olen niin ylpeä siinä silloin. Yritän olla vieläkin ylpeä. Matka jatkuu koululta. Unohdun mietteisiini, en tosin liian pitkäksi aikaa. Yksi pojista istuu taakseni ja nykäisee toisen kuulokkeen korvastani. Säntää karkuun. En liikahda, en sano mitään. Tyynenä laitan kuulokkeen takaisin korvalleni. En pysty enää keskittymään musiikkiin, sillä pääni kuhisee ajatuksia. Jotakin kolahtaa takaraivooni, en reagoi mitenkään. Lisään vain äänenvoimakkuutta ja yritän rauhoittua. Joku nykäisee laukkuni hihnaa lujasti. En reagoi vieläkään, toivon vain - ei, rukoilen - että ne jättäisivät minut rauhaan. Minun on vaikea olla, alan ahdistumaan, hermostumaan, raivostumaan. Lisään volyymia soittimeeni, jotta niiden huudot eivät kuuluisi tajuntaani. Jotakin kolahtaa taas päähäni ja karjaisen, että parempi lopettaa se pelleily siihen paikkaan. Minua hävettää, että olen kohteena. Enemmän minua hävettää se, että huudan julkisesti. Kukaan ei tosin reagoi huutooni. Ehkä en edes huutanut, ehkä kuvittelin huutavani ja oikeasti vain piipitin surkeasti. En minä tiedä. En minä pysty ajattelemaan. Sydän hakkaa, veri suhisee korvissani ja ääni päässäni huutaa, että jättäkää minut rauhaan, en minä ole tehnyt teille mitään ! Mutta eivät ne jätä. Limsatölkki kolisee päähäni. Käännähdän ja haluan murista, mutta murinan sijasta ärähdänkin, että voi jumalauta, nyt loppuu tollanen. Yksi niistä tulee etsimään limsatölkkiään, toinen kävelee ohitseni ja matkii sanomaani. Minua ahdistaa ja raivostuttaa niin, että olen vain hyvilläni, että istun bussissa. Muussa tapauksessa olisin kenties säikäyttänyt uudet ystäväni puolikuoliaaksi - minuahan on nimittäin turha karkuun juosta. Nyt minä vain istun ja annan niiden säikytellä minua. Tuijotan ikkunasta ja yritän hengittää. Sekunnin murto-osassa ymmärrän, että pelkään niitä. Itseäni 5 vuotta nuorempia ihmisiä. 5 vuottakin menee kenties yläkanttiin. Hengitykseni ei kulje, vapisen paikallani ja haluan pois. Suljen silmäni ja yritän saada lukkiutuneen hengitykseni kulkemaan. Bussi tuntuu ahtaalta, en pysty olemaan. Paniikkikohtausta viimeiseksi odotinkin. En minä pysty. Jotain kolahtaa taas päähäni, loikkaan pystyyn ja suuntaan mahdollisimman eteen istumaan. Vapisen, hikoilen, enkä saa henkeä. Olen varma, että kuolen. Kaivan taskusta kännykkäni, tekstaan äidille, että jotkut kersat kävivät bussissa kimppuun. Tungen puhelimen taskuuni ja puristan silmiäni kiinni. Limsatölkki kolahtaa viereeni käytävälle. Edessäni istuva mummo vilkaisee sitä, kukaan ei reagoi ! Kuski ei sano mitään. Kyyneleet virtaavat silmistäni, puristan niitä kiinni ja yritän kuvitella itseni takaisin luokan eteen niin itsevarmana sen moottorisahan kanssa. Yritän, mutta en pysty keskittämään ajatuksia mihinkään. Hävettää, ahdistaa, raivostuttaa. Haluan repiä itseni kappaleiksi. Pienen pieneksi silpuksi. Miksi minä? Miksi aina minä? Yritän rauhoittaa itseäni, yritän hengittää. Itken silti. Vapina lakkaa ja pian saan taas henkeni kulkemaan. Itken silti koko matkan kotiin. Tunnen itseni niin tavattoman turhaksi. Puukko rikkoo ihoni. Veri juoksee tuttua terää pitkin ja sekoittuu veteen pienten ihonpalojen sekaan. Mietin, että miksi annan vihalleni vallan. Ei minulla ole muitakaan ketä rangaista - minä pelkäsin ja väistin, minä olin heikko ja pakenin. Minä olin niin turha, että kukaan muista matkustajista, kuskista puhumattakaan, ei reagoinut. Ei katsonut edes. Ei minun pitäisi olla olemassa. Ei tällaisena, en minä pärjää.

Sateessa suutelemisen romantiikka.

Minä toivoisin, että minut nyljettäisiin elävältä. Vietäisiin pois tämä viallinen ihoni, vanhat arvet ja vanhat, yhä kihelmöivät kosketukset. Annettaisiin uusi nahka tilalle, koskematon, vain sinua varten. Rötväämme viikonloput ja odotamme tammikuuta. Esteetöntä yhdessäoloaikaa. Silti minä mietin. Mietin menneitä ja ahdistun. Silti minä haluan niin kipeästi leikata sen edellisen kosketuksen pois minusta. Repiä ihoni riekaleiksi. Sinun ei pitäisi koskettaa samaa pintaa, jota hänen törkyiset kätensä ovat ennen sinua koskettaneet. Enkä edes pysty sanomaan sitä sinulle. Mitenkään. En minä uskalla. Suojelen sinua omilta demoneiltani, vaikka minun pitäisi kai antaa sinun ajaa ne tiehensä.

Minä hengitän sisääni tätä maailmaa.

Elokuun pimeys on vaihtunut syyskuun tähtiöihin. Sosiaaliset paineet ovat kasvaneet liikaa. Tuntuu, etten kuulu tänne. Tuntuu, etten voi sanoa sitä kenellekään. Minullahan on kaikki hyvin. Minulla on rakkaus, minulla on opiskelupaikka, minulla on itseni ja elämäni hallussa. Silti en ole täältä. En minä herran jestas ole osa tätä maailmaa ! En ole ikinä ollut ja en tiedä, että miten tulisin osaksi. Tunnen itseni yksinäiseksi ja pieneksi. Tunnen katoavani, unohtuvani. Koulussa minut nähdään, minulle puhutaan. Silti kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut minusta, kukaan ei ota minun ajatuksiani ja tunteitani huomioon. Nimimerkillä taas-itkin-bussipysäkillä-kun-muut-lähtivät-kotiin-toistensa-kyydeillä-ja-minä-en-mahtunut-kyytiin. En oikeastaan edes jaksa välittää. Minulla ei ole kiire minnekään, ehdin odottamaan sen kolme tuntia sitä bussia. Mutta silti se tuntuu pahalta, että kukaan ei ajattele minua, vaikka minä ajattelen toisia. Korpisotilas on vain 5 kilometrin päässä minusta ja silti se on liikaa. Kellokin on taas liian paljon.

Taas kerran mä laukkuni pakata sain Taas kerran ympäri käännyin vain Se ei ollut ensimmäinen kerta minullekaan Aina poskillain tunnen mä kyyneleet Kun nään oven taas sulkeutuneen Tunnen aamun, tunnen aamun herkimmän Lailla haamun tämä tie luo mun elämän Ja viimein taas siellä oon Siellä missä jotain tunnen nyt Ja vaikka tiedän; on mentävä uudestaan Tää saa mut rauhoitumaan Ja jälleen yhden kerran sieltä kotiin palasin Mun pääni tyhjä voin kai nukahtaa Ja sinua siinä puristaa On kaikki kaunista niin On kaikki kaunista niin Tästä hetkestä en tahtoisi luopua milloinkaan Taas kerran mä laukkuni pakata sain Jälleen kerran taakseni katson vain Näin aina meille käy, toisen mentävä on Mut' aina takaisin tullaan ja kohdataan Se kai saakin mut liikkumaan

Koko minuus.

Niitä öitä, kun en saa nukutuksi. Kun maailma tuntuu suurelta vankityrmältä, jossa minä kyhjötän ihan yksin pimeimmässä nurkassa ja kuuntelen kituvien sielujen huutoja näiden kylmien seinien sillä puolen. Siellä, minne meitä jokaista tullaan hakemaan kalahtelevien kahleiden kanssa. Lopun tietää olevan edessä, kun kylmä metalli painuu kaulan haavoittuvaa ihoa vasten ja kun punu suonissa hyytyy pelosta. Toiset ovat tyhjiä sinne kulkiessaan, toiset vielä elossa. Yritän kirjoittaa sinulle viimeistä rakkauskirjettä, vaikka se lämmön tunne rinnassa ja onnellisuus on näinä päivinä laitonta. Pelkään jatkuvasti olevani seuraava, joka tuntee jäätävän metallin kurkullaan. Vaikka kiduttavampaa onkin olla elossa ja kuunnella, kuinka kuoleman rauhallisuus on valetta. Me lähdemme täältä vain väkivaltaisesti. Yhtä väkivaltaisesti kuin tänne tulimmekin. Sitä en tiedä, että pelkäsimmekö me silloin. Mutta sen minä tiedän, että me pelkäämme nyt. Emme lähtöä, vaan sitä mitä jää jäljelle ja, että näemmekö me enää toisella puolella. Näemmekö me enää koskaan.

Vapauta minut tähtitarhaan.

He korvamerkitsevät petoja, samalla kun minä kierrän häkissäni ympyrää ja odotan vuoroani. Huulet ylösvetäytyneenä, kasvoilleni jähmettynyt irvistys. Niskakarvat koholla, pystyssä. Pöytälaatikossa verisiä papereita ja puukko. Haluan leikata itsestäni sinun kosketuksesi. Hänen kosketuksensa, sen kosketuksen. Kierrän, kierrän, kierrän, kierrän ympyrää. Tietäen, ettei ole ulospääsyä, vaikka voisin silti vapauttaa itseni heti kun haluan. Mutta ehkä en halua, tai haluan, mutta en tarpeeksi. Tai ehkä haluan, mutta en uskalla, jolloin en halua kuitenkaan. En halua olla olemassa ja silti haluan. En osaa puhua. En kehtaa puhua. En uskalla puhua sinulle, miltä ihollani tuntuu. Ei sinun, vaan hänen kosketuksensa. En osaa sanoa, että miksi se kuvottaa minua ja tuntuu niin pahalta. Minusta tuntuu, että minut on polttomerkitty. Kuin minussa lukisi jo valmiiksi millainen olen ja mitä edustan. Kuin en pääsisi eroon siitä. Se on minussa. Se kosketus on minussa ja voin pahoin. Minun pitäisi juosta enemmän. Juosta, jotta en ahdistuisi ja haluaisi leikata ihoani irti.

Kun saapuu yö kentille taistojen, on hiljaisuus yllä juoksuhautojen.

Tänä yönä minussa on vain tyhjyyttä. Kylmyyttä. Kuten niin monena yönä aikaisemminkin. Olen surullinen, hieman. En oikein tiedä miksi, minkä vuoksi. Vai liekö tämä vain malttamatonta ikävää? Lauantai on kuitenkin kohta pian. Korpimetsäin Kulkijakin. Ilmeisesti tulee yöksi. Rakkaimpani. Koulu on mennyt hyvin. Olen osittain näkymätön, osittain näkyvä. Tänään minut nähtiin, tänään olin kuten ihmiset. Olin läsnä, hymyilin, juttelin, nauroin. Olin onnellinen. Onnellinen siitä, että sain olla olemassa. Maanantaista en tiedä, tai tulevasta viikosta. En toisaalta välitä; onhan olemassa yksi, jolle olen aina olemassa. En minä ole ikinä muuta tarvinnut. Vähän rakkautta ja minä hehkun onnesta. Jos se on väärin, niin sitten se on. Huomenna - tahi tänään - pitäisi vierailla vanhalla koulullani, tai sillä ainoalla, mikä jotain oikeasti merkitsee, vaikka en sen merkitystä haluakaan aina ja kaikille ääneen myöntää. Susi on ollut pelottavan hiljaa viime aikoina. Tunnen sen läsnäolon, mutta se ei puhu mitään, se ei kaipaa juoksemaan tai ulos, vapauteen. Olenko minä kesyyntynyt viimein?

Sydämeeni puhaltaa tappava tuuli kaukomaan.

Hänen ahdistuksena tuntuu minussa salamaniskuna; yhtä viiltävänä, polttavana ja yhtä yllättävänä iskuna. Hänen tuskansa tuntuu niin vahvana, että se saa minut toivomaan, ettei hänen tarvitsisi käydä sellaisia asioita läpi; että voisin ottaa hänen pahanolonsa itselleni. Olen tottunut kantamaan valheellista hymyä kasvoillani. Suutelimme kahden viikon ajalta väliin jääneet suudelmat; suussani maistuu raudalta, vereltä, kivulta. Minusta on huvittavaa, että hellyyskin voi tehdä sellaista. Liika hellyyskin vahingoittaa. Se on hassua. Seitsemän aikaan aamulla havahduin suudelmaan; hyvin, hyvin hellään suudelmaan. Avasin silmäni ja hän oli siinä; sydämeni oli haljeta onnesta, rakkaudesta. Yö oli sekin ihmeellinen ja outo; suudelmat veivät minut ajanmyötä hänen päälleen hajareisin, samalla kun hänen arat kätensä tutkivat ihoni jokaista senttimetriä. Vaikka mitään muuta ei tapahtunutkaan, se oli silti paras yö, jonka olen ikinä elänyt. Hän tekee jokaisesta hetkestä, jonka hän on läsnä, niin täydellisen. Saan kaivata häntä taas kokonaisen viikon. Ehkä. Minun viikkoni päättyy torstaihin; maanantai ja tiistai ovat maastopäiviä, keskiviikko teoriaa ja torstai ainakin osaksi teoriaa. Perjantai on vapaa ja käyn vanhalla koulullani. Käyn esittelemässä uuden upean ja onnellisen minäni. Oikeastaan vain hehkuttamaan opiskelupaikkaani ja viemässä yhden ystävännauhan eräälle opettajalle, joka pyysi minua sellaista tekemään, enkä muistanut sitä palauttaa kun opintoni siinä laitoksessa päättyivät. Minun sydämeni on niin kipeä ikävästä; huuleni vielä kipeämmät. Olen salaa onnellinen siitä, ettei tarvitse viikkoon suudella ketään. Mistä minä oikein repisin rahaa? En uskalla edes laskea, että kuinka hemmetisti kaikki mahdolliset vaellusvarusteet tulevat maksamaan. No, ainakin 3 vuotta aikaa niitä hankkia. Pitäisi päästä omaan kotiin. Omaan kotiin rakkaan kanssa.

Olet elämäni tarkoitus.

Und die Vögel singen nicht mehr.

Elämä on kaikessa surullisessa hilpeydessään kummallista. Istuin koulun jälkeen hautausmaalla, kun myöhästyin bussista ja odotin isoa hakemaan, soittimessani soi ohne dich kann ich nicht sein käheällä miesäänellä. Kaipasin häntä, taas tänään ja enemmän kuin olen ikinä kaivannut. Päivät tuntuvat kuluvan toivottaman hitaasti. Huomenna on vasta keskiviikko. Aika on varmasti seisahtunut. Huominen jää varmasti tulematta. Herään huomenna varmasti uuteen tiistaihin. Ihan varmasti. Minusta tuntuu siltä, että järkeni lähtee. Tai, että sitä ei ole ollenkaan. Kirjoitan rakkaalle kirjeitä, vaikka tiedän, ettei hän vastaa. Tunnen itseni samalla yksinäiseksi, kuin hylätyksi ja mielessäni pyörii vain ohne dich kann ich nicht sein. Se viimeinen keskustelu ennen hänen lähtöään, jolloin hän sanoi, ettei voi elää ilman minua ja minusta tuntuu täysin samalta. Minulla on hyvä olla, mutta jotain puuttuu jatkuvasti ja se tekee oloni kovin väsyneeksi ja tuskaiseksi. Odotan ajan kulumista, vaikka se ei kulukaan. Kellot laiskottelevat ja kun me taas näemme, niillä on liian kiire antaakseen meille hieman enemmän aikaa olla yhdessä. Koulussa vältän katsomasta kihlautunutta pariskuntaa, heidän läheisyyttään, suudelmiaan ja onneaan. Olen itse niin onneton yksin, niin ikäväni kourissa, että kaikki tuntuu unelta, kuin kulkisi sumussa, päämäärättä, välittämättä sitä minne lopulta päätyy. Tutkin sitä tyttöä katseellani tänään kun kävelimme koulun pihalla ja teimme jotain turhanpäiväistä kyselyä. Katselin häntä ja ymmärsin paremmin kuin hyvin, että miksi se poika - tai mies hän jo varmaan on - pitää hänestä. Ymmärsin sen niin hyvin; tyttö ei ollut samanlainen kuin muut, ei mitään pakollista kaavoihin kangistumista, ei mikään kopio kenestäkään toisesta. Kaikkine susitatuointeineen hän oli hyvin viehättävä. Olisin halunnut koskea häntä. En tiedä miksi. Hän oli ihana. Samalla kaipasin omaa korpisotilastani. Olisin halunnut vajota hänen käsiensä suojiin ja olla turvassa, kotona, hänen lähellään. Vain olla siinä. Tämä ikävä, kaipaus, tekee minut hulluksi ja saa minut tuntemaan oloni niin yksinäiseksi ja surkeaksi. Ennen veneeseen nousemista tytöt puhuivat miehistä, armeijasta ja ihastumisesta sekä seurustelusta. En hennonut virkkoa mitään; mitäpä minulla edes olisi ollut sanottavaa? No se ehkä, että olen löytänyt itselleni elämänkumppanin. Vaikka ei se ketään olisi kiinnostanutkaan. Seisoin vain siinä, pelastusliivit päällä ja hymyilin onnellisuuttani, sanomatta mitään. Kai he luulevat, että olen liian ujo ja arka. Osa sulkee minut ulos ryhmästään, mutta en pidä sitä vakavana. En jaksa oikeastaan edes välittää - olen avoin niille, jotka uskaltavat tutustua ja ottaa kontaktia. Minä en uskalla, mutta en torju ketään silti. Onhan siellä ainakin yksi, joka tänä aamuna moikkasi bussiasemalla, vaikka ei sanonutkaan mitään muuta minulle. Moikkasin takaisin ja olin niin otettu, että olin jollekin olemassa. Että en täysin näkymätön ollut. Miespuolisiin luokkalaisiin en saa yhteyttä mitenkään. Ne puhuvat koneista ja koneista ja ehkä vähän kalastuksestakin. Enkä minä ymmärrä tai osaa ottaa kantaa mihinkään. Tunnen vain olevani heidän tiellään, minne sitten ikinä menenkin. Ehkä asia niin onkin.

Ohne dich zähl ich die Stunden, ohne dich...

Pelkovärinää.

Sudelle minun pelkoni on heikkous. Se on rauhallinen, varautunut, mutta ehdottoman varma itsestään. Minä en ole sille kuin uikuttava säkki täynnä heikkoutta. Eritän sitä saastetta ympäriinsä jokaisella solullani. Se ei pelkää ihmisiä, mutta ei se niihin heti luotakaan. Mutta se ei odota heti tuomiota tai veistä selkäänsä. Toisin kuin eräät. Välillä minusta tuntuu siltä, että en niin jaloa eläintä ansaitse kuvakseni. Mielessäni kummittelee vieläkin viime yön unimurinat ja kuolema - murisin kaikessa ihmissyydessäni puolustusmurinoita jollekin ja se ei uskonut, niin kävin kimppuun ja taitoin sen niskan. Sitten vasta tajusin mitä olen tehnyt ja hirveä ahdistus vyöryi ylitseni. Heräsin siihen ja mietin, että onneksi onneksi onneksi se ei ole totta. Muutenkin kyseenalaistan itseni, kyseenalaistan ajatukseni sudesta sisälläni. Vaikka toisaalta se tuottaa suunnatonta huvia ajatella, että minussa on jotain muutakin kuin pelkkää ihmistä. Ehkä olen nykyajan ihmissusi. Tai sitten vain viettänyt ihan liian paljon aikaa mielikuvituksissani ja metsässä. Niin sen täytyy olla, ei tällainen voi missään määrin olla normaalia. Tosin, en minä ole ikinä normaali ollutkaan. En tiedä enää. Päätin, että liimailen armaat susimerkkini pusakkaani - henkiseksi vahvikkeeksi, ehkä minä saan niistä jotain alkukantaista voimaa itseeni ja lakkaan pelkäämästä. Että saan kerättyä itseni, tai sen mitä siitä on jäljellä. Nyt minun on kuitenkin saalistettava itselleni paahtoleipää, syömättä en selviä ja pelko-oksennus on pikkujuttu sen rinnalla, että pökerryn jonnekin. Se vasta noloa olisikin. Kunpa minun ei tarvitsisi pelätä näin.

...ja sitten minä kuolen.

Eikä minun ahdistukseni vähene. Ei ainakaan ilman sinua. Tunnen itseni niin kovin orvoksi kiireisten ihmisten keskellä; minulla ei ole ikinä kiire ja vaikka olisi, se ei mene koskaan ihmisten edelle. Lieka tuntuu tänään tavallista ahdistavammalta. Liikkumavaraa ei ole. Sinä menet, kuten sinun on mentävä; metsään paimentamaan laumaa armottomia säheltäjiä.

"Olen sinun ainiaan, mutta tulevan viikon ajan minä olen alokkaiden kasvattaja."

Jokainen erossa vietty viikko tarkoittaa vähemmän yhteistä aikaa. Se pelottaa minua.

Kodittomuus kalvaa; juoksen tänä yönä koko matkan.

Onnellisuuden kielletty hedelmä.

Yksi haluaa vaihtaa rakkaansa laihduttamiseen. Sen yhden rakas inhoaa minua ja vihaa heteroita. Minua naurattaa; tällä kertaa näin päin, tällä kertaa todellakin ihastuin ja rakastuin väärään ihmiseen - siis hänen mielestään väärään; minullehan Korpimetsäin Kulkija on ainoa oikea ja sopiva olento. Välillä minusta tosin tuntuu, että hän vain esittää, että hänestä on hienoa, kun hän on nyt oikeasti epäsopivan sopiva ja pitää minua nyt epäsopivana, vihaa ja inhoa lietsovana ihmisenä. Mustasukkaisuus on sairasta. Aina. Minun sydämeni haluaa vain rakastaa. Se ei osaa muuta, siitä huolimatta, että joskus kahlehdin sen tyrmään ja antaudun ihmisyydelleni; ilkeydelle ja pahuudelle. Ihmisyyteni on synkempi puoleni - se osa, joka tuntee kaikki negatiiviset tunteet - ahdistuksen, masennuksen, inhon ja vihan. Minussa elävän suden elämä on yksinkertaisempaa; se ei tunne vihaa, ahdistusta tai inhoa. Se on joskus uupunut, mutta aina se jaksaa kuitenkin nousta. Huomenna on päivä. Passikuva, Kansaneläkelaitos, Ammattimatikka ja Perjantai 13. Yksi koulukirja puuttuu, todistus jäykkäkouristusrokotuksesta puuttuu.. En edes tiedä, milloin olen sen viimeksi saanut. En minä muista vuosia, niiden sisältöä. Hädin tuskin viime viikkoa. Nykyään tosin muistan enemmän asioita, kuin puolitoista vuotta sitten. Silloin en muistanut mitään mistään ja se ahdisti. Vähän kuin en olisi tiennyt kuka olin. Minä vain kielsin itseni, vääryydet. En minä ole niitä hyväksynyt, mutta voin elää niiden kanssa. Rakkaus vahvistaa, antaa syyn olemassa ololleni. Olen vasta alkanut käsittämään sosiaalisten tilanteiden pelkoni laajuuden. En odota koulua, en todellakaan. Vähiten syömistä ja liikuntatunteja. Liikuntatunnit ehkä menisivät vielä, mutta en usko, että pystyn syömään siellä. En minä halua oksentaa siksi, että pelottaa. Minusta tuntuu niin yksinäiseltä; vielä on päälle viikko siihen, että voidaan korpisotilaani kanssa nähdä ja silloinkin iso EHKÄ leijailee ilmassa. Helvetin Karjalareissu. Helvetin helvetti ! Kuukauden lopulla on lääkäri. Enkä ole yhtään varma, että selviänkö sinne saakka hengissä. Tosin, se todennäköisesti on viimeinen lääkäri, jossa joudun käymään. Sillä riemulla sinne siis. Vaikka en kyllä halua; siellä kuitenkin puidaan muuttunutta suhdetilannettani. Minusta välillä tuntuu, että Korpimetsäin Kulkija on ainoa, joka on varma meistä kahdesta. Minä ailahtelen jossain epävarmuuden ja varmuuden välimaastossa. Tänään olen ehkä varma, huomenna en välttämättä ole. Enkä minä voi myöntää sitä, että minua pelottaa hänen hellyytensä. Minua inhottaa jo etukäteen lääkäri. Sen alentuva äänensävy ja etenkin typerät, itsestäänselvät kysymykset. Inhoan ihmisiä, jotka epäilevät minua ja etenkin kiintymystäni johonkin ihmiseen; sitä, ettei minun ja Korpimetsäin Kulkijan rakkaus muka ehkä kestä. Olen varovainen ja yritän olla lupaamatta vielä tässä vaiheessa liikaa; silti minä olen jo yhden kaiken ratkaisevan lupauksen tehnyt. Minä olen hänen, kuolemaani saakka. Minä en riko lupauksiani. Ikinä. En tule tätäkään rikkomaan; ei ole edes olemassa minkäänlaista mahdollisuutta, että näin kävisi. Ei kaikkien niiden sairaiden ja yksipuolisten suhteiden jälkeen. Minua EI kukaan käytä hyväksi enää ja sen varmistan pysymällä ikuisesti korpisotilaani kanssa. Hän ei käytä minua. Ei särje sydäntäni. Hän ei satuta. Lääkäri tulee etsimään epäkohtia minusta, epäkohtia hänestä ja suhteestamme. Hän tulee kyseenalaistamaan sen, minä tiedän sen. Mutta jos sen tekee ja vielä kovin avoimesti; minä päästän itseni irti. Sanovat, että haukkuva koira ei pure - mutta minä voin luvata, että muriseva susi puree ja niin perkeleen kovaa... Kun vaan nyt ensiksi selviäisin ensi viikosta. Sen jälkeen voisin siirtyä miettimään seuraavaa viikkoa.. Voi ihme, miten minä sinua kaipaankaan !

ELÄMÄ ON PERSE !

Hulluus on hullua. En minä tiedä. Minussa se kuitenkin on. Koulun alkaminen ahdistaa. Ahdistaa niin, että pääni jyskyttää. Sen lisäksi itkettää, itkettää se, etten voi nähdä rakasta, kun pitäisi Karjalan suuntamiin lähteä parin viikon päästä viikonloppuna isän kanssa.. jos on rahaa. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Harkitsen meneväni huomenna elokuviin, yksin. On niin paha olla, että tarvitsen jotain, jolla pyyhkiä ajatukset päästäni. Kaikki ahdistavat ajatukset. Voisin toki käydä hankkimassa uuden penaalin ja lisää kyniä, kuin minulla ei niitä olisi ennestään tarpeeksi. Ehkä hankkia jotain kivaa vaatetta kouluunkin. Isä on yrittänyt houkutella ostamaan uusia vaatteita, mutta en minä halua. Tarvitsen vaelluskengät, niihin olen yrittänyt säästää. Koulukirjat tarvitsen myös, en tiedä mistä vitusta ne taikoisin. Minua ahdistaa ja en jaksa. Etsin äsken sinistä nailonköyttäni, kaulani koristeeksi. Inhotan itseäni. Todella, todella inhotan.

Maailma houkutti pois morsion.

Miten riisutaan ei-toivottu kosketus iholta? Janoan sitä kosketusta, jossa liha puhuu lihalle ja jokin primitiivinen puoli ottaa vallan; kun kaikella toiminnalla on vain yksi tarkoitus. Se. Kaipaan sitä, vaikka en halua. En tiedä mitä vastaan tässä pitäisi taistella; ketä torjua. Itseäni ja halujani, häntä vai entisen muistoa ihollani. I had the taste of blood and chocolate in my mouth, one as hateful as the other. Inhoa. Minussa ei ole muuta. Inhoa itseäni kohtaan ja näitä mustia elokuisia öitä. Inhoa ikävää kohtaan ja se kuva kirjahyllyssäni ahdistaa. Haluan olla susi, taas tänä yönä. Juosta etäisyyksiin, juosta tien loppuun. Silti pidättelen itseäni; vastustelen. Köysi kaulani ympärillä kiristyy; minun oma köyteni. Inhoan ihmisyyttäni ylikaiken. Inhoan virheitäni; järjettömiä halujani. Haluani olla alistettu, pieksetty eläin. Kierrän ympyrää tässä labyrintissa, vaikka rakkaan kanssa unohdan hetkeksi kaiken muun; hetkeksi ongelmani ja ahdistukseni. Hetken aikaa voin kiivetä vaikka korkeimmalle vuorelle, uida mustimmissa vesissä, juosta ikuisuuden. Niin mitättömän pituisen hetken. Niin naurettavan lyhyen hetken. Sitten se kaikki romahtaa hajoten tuhansiksi sirpaleiksi, joiden jokainen reuna on myrkkyä. Jokainen kerta kun hänen on lähdettävä, minusta jotakin raapiutuu irti. Jokainen hetki ilman häntä on henkinen itsemurha; jokainen hetki ilman häntä on typerää ajantuhlausta. Kukaan ei mun maailmasta tee kauniimpaa. Minussa on taas ulkopuolisuus; en minä kuulu tänne, en minä ole ikinä kuulunutkaan. En ole ikinä ollut osa tätä maailmaa. En halua olla. Suteni on taas peloissaan ja panikoi köyttä, joka rajoittaa vapautta. Tunnen sen hätääntyneen tanssahtelun sielussani, levottomuuden ja näen sieluni silmin kauan sitten hätääntyneeksi muuttuneen kysyvän katseen. The day you hunt outside your pack, you are dead to it. Eikä meillä ole ikinä ollut kuin toisemme; se on manipuloinut minua niin kauan kuin olen ollut olemassa, en minä pienenä tiedostanut muuta kuin sen, että halusin kuollakseni olla susi ja juosta metsissä. Laulaa muinaista laulua. Minulla on taas samanlainen olo - voisin kuolla sen vuoksi, että voisin olla se, miksi minut on alunperin luotu. Jättää kaiken. Aivan kaiken. Nykyisessä elämässäni ei olisi mitään, mikä saisi minut jäämään, ilman häntä. Hän antaa kaikelle tarkoituksen. Hän antaa minulle tarkoituksen. Hän tekee minusta ihmisen. Se korpimetsäin kulkija, minun elämäni suurin rakkaus. Rakastan sitä elukkaa minussa yhtä paljon kuin vihaankin. Rakastan sen villiyttä ja vapautta, mutta vihaan sitä, miten sen ahdistus on myös minun ahdistukseni; mutta minun ahdistukseni ei ikinä kuulu sille. Ei minun ihmisyyteni ja maallisuuteni. Sitä ei kiinnosta kuin juokseminen ja vapaus. Vapaus, jota se rakastaa enemmän kuin minua. Jokainen päivä on köyden päässä tanssahtelua, hapuilua pimeydessä, askeleita heikolla jäällä mustimman veden päällä; sen syvyyden, jota minä kuollakseni pelkään. Sitä, jonne minä en tahdo pudota. Millä veitsellä minä leikkaisin minua käyttäneen ihmisen kosketuksen itsestäni, iholtani, pois?

Valon pisaroita.

Tuulien erämaan läpi leikkautuu minun veitseni. Kaikki hiljenee hetkeksi, kunnes jostain kajahtaa laulu uuden huomisen. Rikkinäisyys unohtuu enemmän jokaisella kosketuksella, jokainen suudelma vaatii unohtamaan. Minä olen kokonainen, en siis puolikas enää. En ole ehjä, tuskin ikinä valmiskaan, mutta kokonainen minä olen. Vain sinun kanssasi, rakas. Perjantain myöhäisyydessä suihkukoneen savuvana on kuin herkkä viilto läpi taivaankannen. Ymmärrän, että hetken vielä, niin pienen hetken, saan olla vapaa. Pian minun on taas valjastettava itseni oman rekeni eteen ja kuljettava kappaleen matkaa. Olet kai ainut, joka on ikinä saanut tällä tavalla koskettaa villiä sieluani - muutakin minussa siis, kuin vain ulkokuorta. Olet ainut, jonka olen ikinä antanut kesyttää itseni. Enkä minä osaa olla vihainen, enkä pettynyt. Sillä sinä teit sen rakkaudella ja luottamuksella, et kahlein, et pakolla. Minä haluan olla vieressäsi, olla tässä, vaikka huominen kiellettäisiin. Haluan kulkea elämän polkuset kanssasi, tasavertaisena, vaikka sieluni ei ole piiruakaan ihmismäinen. Vähempään minä en voi enää tyytyä.

Niin kipeästi sitä etsit. Haluat tuntea sen voiman ja väkevyyden vaikka se on henkeäsalpaava ja ylitsekäyvä. Tahdot omistaa ja päästä sen sisälle. Aina lähteä sen perään. Sinä nälkäinen erakkoni. Sisälläsi, rakkaani, sisälläsi!

Minut tehtiin sudenkyynelistä ajattoman ajan polttavassa pimeydessä. Iätön nainen minut synnytti. Sieluni herätessä, muotoutuessa, avautuessa kuin kukan nuppu ne kylvivät tuhon siemenet. Istuttivat minuun levottomuuden ja ahdistuksen, pakon kulkea. Ihooni ne kirjoittivat menneiden aikojen kirouksensa. Leikattuaan minulta kielen en osannut puhua, enkä enää ymmärtänyt. Jos ikinä ymmärsinkään.

Hetki ei ole tarpeeksi.

Hetki nurmikolla pienten ötököiden seassa ei ole ikinä tarpeeksi. Ikäväni kasvaa päivä päivältä; se on jo nyt liian suuri; vain sinun kanssasi minun on hyvä ja turvallista olla. Edes koti ei tunnu turvalliselta, olen ripotellut suruni sinne tänne ja teipannut seinät täyteen ahdistavia piirroksiani. Niitä minä yksin ollessani katselen ja mietin. Niissä kuvissa on enemmän, kuin kukaan muu kykenee ikinä näkemään. Niissä on minun ahdistukseni, sisäinen elämäni - tai pitäisi kai sanoa - elämättömyys. Enhän minä ole aikoihin ollut muuta kuin silmät, jotka eivät lakkaa tuijottamasta senkään jälkeen, kun kohde kääntää selkänsä. En ole ollut muuta kuin perhosten pelastama ruumis; ne kantavat minua ohuin hämähäkin kutomin langoin. ( Hämähäkit on mielenkiintoisia. Ne napraa. ) Joskus olin vain sudenpoika, yksin pääni sisään jääneenä. Ansaan joutuneena. Ilman pakomahdollisuuksia. Ei tämä herran jestas ole mitään elämää. Minun oli ikävä sinua, vaikka istuin vierelläsi, vaikka nojasin olkapäähäsi, vaikka halasin, vaikka suutelin. Tuntuu kuin olisit liian kaukana minusta jatkuvasti, kun et voi jäädä. Minun oli ikävä ja minua itketti. Tunsin itseni myös täysin idiootiksi suurimman osan ajasta; tiedäthän ne ongelmani. Miljoona ja yksi. Kaipasin lauluasi, ainoaa ääntä maailmassa, joka tuudittaa suteni uneen, vaikka se ei yleensä nuku. Ikinä. Nyt minä kaipaan sinua, liian sekavana ja ahdistuneena taas kerran. Minäkin olen vain eläin pohjimmiltain; pois lähtösi ahdistaa, enkä odota muuta kuin paluutasi. Hetkeä, jolloin minun on helpompaa hengittää. Hetkeä, jolloin minä en tunne muuta kuin onnellisuutta. Onnea siitä, että olet kanssani.

Sekavuuskohtaus.

Susi sisälläni huutaa niin, että pääni uhkaa räjähtää. Ääni kimpoilee pitkin kalloani, värisee luissani ja tärykalvoillani. Pyydän anteeksi ja sinä kysyt miksi, vaikka oletin sinun tietävän miksi. Toivon, että käskisit minut nukkumaan, sillä en selvästikään ole kykenevä kommunikoimaan selkeästi ja olemaan käyttäytymättä oudosti. Väsymys tekee minusta pellen, minä teen itsestäni pellen. Ja se susi, se tekee minusta pelkästään hullun. Olen juossut toissa päivänä, eilen ja tänään. Kuinka paljon minun pitää vielä juosta, jotta se suostuu olemaan edes hetken hiljaa? Minusta tuntuu, etten ymmärrä enää puhetta. Punainen lanka on kadonnut jo aikaa sitten kirjoituksistani; kai minä päästin sen vahingossa, tai en minä tiedä. Huomenna on aamu ja minun pitäisi olla bussiasemalla odottamassa sinua. Vaikka en saa itsestäni taas selkoa, pelkään olevani sekaisin, skitsofreenikko tai narsisti. Mieluiten olisin vain sekaisin, mutta en voi sitä itse päättää. Kuollutkin haluaisin olla, mutta en juuri nyt. En huomennakaan vielä. Kaipaan sitä yhtä ihan liian paljon. Epäterveellistä, kuluttavaa suhdettani siihen ihmiseen, jolle en ollut kuin esine. En minä osaa rakastaa enää normaalisti, en osaa olla ilman fyysistä läheisyyttä. Kosketusta ja halauksia ja suudelmia. Minua ahdistaa, kun puhut minulle. Kun sanot, että hiusteni kurittomuus on kaunista. En osaa olla, en tiedä miten päin minun pitäisi olla. Katsoa tuonne vai tänne vai hymyillä vain typerästi. Et sinä näe minua tosin, mutta huomenna näet. Sanot, että olisi mentävä nukkumaan. Ehkä huomaat sekavuuteni ja ahdistukseni. Sinun on herättävä viideltä valmistautumaan lähtöön, kysyin, että nypitkö kulmakarvasikin. Typerä vitsi. Turhamaisuutta, jolle sinä ja minä naureskelemme omassa pienessä kuplassamme. Kaksi metsäläistä, kuuluvat yhteen ja rakastavat, tai ainakin toinen rakastaa, toinen epäröi ja vastustelee ja yrittää rakastaa, mutta ei tiedä, mitä päässään liikkuu. Silmätkö vain vai jotain muutakin. En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Ahdistaa. Ahdistaa, etten tiedä?

Eilen oli keskustelu muuttamisesta; tänään soitin isolleni ja kysyin, lähtisikö se katsomaan asuntoa. Minun sydämeni on täynnä ikävää ja pelkoa, täynnä kaipausta. Haluan olla itsenäinen, pärjätä yksin ja keittää rakkaimmalle kahvia aamuisin, vaikka en itse juokaan. Tuntui hassulta, kun se puhutteli eilen minua rakkaaksi ja armaaksi. Häkellyin ja hymyilin itsekseni, en voinut olla hymyilemättä. Äitee sanoi, että saan mummin vanhan kahvinkeittimen. Hämmennyin ja sanoin, etten minä juo kahvia. Äiti vastasi, että kaverisi varmaan juo ja sitten huomasinkin sopertelevani, että onhan se kerran puhunut kahvista ja sen juomisesta. Onneksi keskeytin sekavat lauseeni ennen kuin sain niitä edes loppuun. Tätä olen odottanut ja nyt vastustelen kaikin voimin; se siis tapahtuu kuitenkin liian pian.

Ihminen sisälläni yhtä syyllinen pahaan kuin muutkin.

Juokseminen on keskustelua sisäisen eläimeni kanssa. Meitä kun on kaksi yhdessä ruumiissa, on minun otettava vastuu molempien hyvinvoinnista, itseni hyvinvoinnista. Minun on hankala nukkua öisin. En malta sulkea silmiäni ja kun käyn vielä koiran kanssa kuljeksimassa kuunvalossa, jokin sisälläni herää, nostaa päätään ja vaatii kulkemaan tien loppuun, vaatii kulkemaan vielä seuraavan ja seuraavan mutkan. Vaatii kulkemaan, juoksemaan. Lopun yöstä olen levoton tapitan tietokoneen näyttöä ja odotan nousevaa aurinkoa. Ikävä saa sydämeni väreilemään ahdistavasti, kaipaukseni on niin luja, että mikään muu minua ei pidättele, kuin vain itseni. En anna ikävälle valtaa, en anna kaipaukseni ohjata tekojani; tulisin luoksesi, harmaan kivenkin läpi. Kahleesi eivät pidättelisi minua; mutta minä olen uskollinen sielu, minä olen kärsivällinen, minä odotan. Makaan kippuralla ja odotan, nukun hajanaisesti. Nukun nukkumatta ollenkaan. Ikävä sumentaa ajatukseni ja minä haluan vain paeta. Pelkään, että en riitä sinulle - tällainen alisuoriutuja, aina mennyt sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan. Mennyt vain ollakseni vapaa, elääkseni sille. Sinun tultuasi elämääni, olen sekoittanut vaistoni; olen aistivani öisessä, lämpimässä tuulessa ripauksen syksyä ja se saa minut paniikkiin. Vielä ei ole aika. Mikään ei ole kuten ennen; olen aina halunnut olla vapaa, niin maallisesti kuin henkisestikin. Olla vapaa tänään ja olla vapaa huomenna. Nyt minä mietin perhettä, perhettä sinun kanssasi. Minun on täytynyt menettää järkeni. Sinä sen sijaan harhailet elämässäsi; et koe olevasi valmis vielä mihinkään. Se pelottaa minua; minä tiedän vihdoinkin suuntani, tiedän sen mitä haluan ja minne kuljen. En halua riistää vapauttasi, mutta pelkään, että olen niin jo tehnyt. Haluat minun onnellisuuttani ja minulla ei ole vaihtoehtoja, ei muita kuin vain olla onnellinen, sillä silloin olet sinäkin. Saat sieluni niin hämmentyneeksi hellyydelläsi kaikkien niiden epäterveiden suhteiden jälkeen, joiden luulin olevan ainoa totuus. Vika oli minussa, kun en osannut sanoa, miten minua tulee kohdella. Kanssasi minun ei tarvitse pelätä; et kohtele minua väärin unissasikaan ja olen oppinut jonkin verran itsearvostusta; osaan pyytää tilaa, kun sitä tarvitsen. Mutta se ei ole paljoa; enkä minä edes halua omaa tilaa silloin kun voin olla sinun lähelläsi. Se on parhain tila, mitä minulla koskaan voi olla. En minä lähde viereltäsi. En ikinä.