Miten myönnetään tappio?

En tiedä mistä aloittaisin. Kaiketi olisi varoitettava siitä, että luvassa on mitä todennäköisimmin hallitsematon avautuminen. Halkean, jos en avaudu jonnekin. Sanomattakin lienee selvää, että olen varsin ahdistunut juuri nyt. Aamulla ehkä haluan taas sulkea kaiken mielestäni. Hoitosuhde loppui, marraskuussa ollut käynti jäi viimeiseksi. Itse päätin niin, vaikka koen - sain juuri myönnettyä itselleni - tarvitsevani vielä apua. Käsittelemättömiä asioita on liikaa ja ne ovat taas alkaneet vaikuttaa elämääni, erään ahdistuskohtauksen jälkeen etenkin. Lopetin hoidon siksi, että en jaksa enää sitä pöllytystä ja ihmiseltä toiselle heiteltävänä olemista. En osaa luottaa oikein kehenkään, mikä on kai aikaa myöten tullut selväksi yhdelle jos toisellekin. Luottamuspulan vuoksi on vaikeaa luoda toimivaa hoitosuhdetta kehenkään avuntarjoajaan. Siitä sitten seuraa se, että lentää ihmiseltä toiselle. Tarvitsisin oikeastaan vain aikaa enää nykyään. Mutta sitä niillä ei ole antaa, kaikki on kakistettava ulos hetinyt. Enkä minä pysty siihen tuntematta itseäni pakotetuksi. Pystyn puhumaan, jos saan itse puhua. Pakotettuna menen vain paniikkiin ja puolustusmekanismini pärähtää päälle; tilanteesta on paettava HETI. Pakomahdollisuutta kun harvemmin löytyy, katson paremmaksi olla sanomatta mitään. Todellakin vajoan aikamoiseen mykkyyteen ja itsevihaan. Miksi minä en vain voi olla kuten muut? Senkin minä myönsin itselleni tänään, että olen mielistelijä. Haluan miellyttää ihmisiä. En osaa elää itselleni, en osaa sanoa "EI" silloin kun siltä tuntuu. Tai jos sanon ei, sanon sen siellä missä ei pitäisi sanoa ei. Minun pitäisi kieltää ihmisiä tekemästä epämiellyttäviä asioita minulle, mutta kiellänkin itseltäni vain toisten ihmisten seuran. Toisaalta tässä astuu luottamus taas kuvaan - en luota ihmisiin ja siksi en halua viettää heidän kanssaan aikaa. Pelkään, että joku sanoo sen maagisen "läski" -sanan. Pelkään, että minut kutsutaan kohteliaisuudesta jonnekin. En haluaisi joutua pelkäämään ihmisten seurassa, miettimään, että milloin sanotaan taas pahasti ja kuka tällä kertaa. Se, mistä mielistely johtuu, on koulukiusaaminen, syrjityksi tuleminen ja kenties jossakin määrin yksinäisyyskin. Haluan ja janoan hyväksyntää. On sikäli väärin, että teen sen eteen mitä tahansa. Kyllä, luit aivan oikein. Mitä tahansa. Näiden asioiden ohella myönsin itselleni myös sen, että olen tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Vaikka en koe saavani käyttää tuota ilmausta asiasta, koska en ole kieltäytynyt ikinä mistään, mitä eräs ihminen minulle ja minun kanssani on halunnut tehdä. Toisaalta en ole ikinä myöntynytkään. Tunsin itseni käytetyksi sen suhteen aikana ja etenkin loppuvaiheessa. Halusin sen ihmisen hyväksyntää, halusin rakkautta ja välittämistä... läheisyyttä. Kaikkea sitä, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Rakastuin siihen ihmiseen, minkä vuoksi en paljoa ajatellut, että miten kohelsin menemään ja mitä ehkä tuli tehtyä väärin. Sitäkään minä en paljoa miettinyt, kun ko. ihminen ei ikinä sanonut minun olevan tärkeä hänelle, ei sanonut rakastavansa tai kaipaavansa minua, vaikka minä hänelle niitä toitotinkin lähes jatkuvasti. Yhden ainoan kerran sain kuulla olevani hänelle rakas. Sekin oli silloin, kun tosissani olin päättänyt lopettaa sen paskan. Nada. Se suhde ei sinä iltana päättynytkään. Taisi olla viimeinen kerta kun sitä ihmistä enää tapasin, kaikki alkoi kuitenkin ihan tavallisesti. Hän ajoi tänne ne hienot 200 km, jota meillä oli välillämme. Otti minut kyytiin ja ajoi takaisin. Iltakin eteni hänen luonaan kuten tavallisesti, nukuin hänen vieressään sinä yönä, kuten oli hyvin tavallista. Seuraavana aamuna heräiltiin, syötiin, käytiin suihkussa. Ei yhdessä siis. Minä olin vaatteeni saanut jo päälleni ja loikoilin sohvalla, kun hän tuli suihkusta. Hän tuli ensin viereeni istumaan ja harjasi mietteliäänä hiuksiaan. Lopulta hän alkoi ehdottelemaan kaikkea seksiin liittyvää. Suihinottoa hän etenkin hinkui. Kieltäydyin ja totesin, että eikö meillä äsken ollut kiire. Hän ei vastannut mitään. Tuli vain kyrpä ojossa päälleni istumaan. Yritin kiemurrella pois alta ja hän otti minusta kiinni (tai käsistäni lähinnä; en päässyt lyömään, enkä vastustelemaan muillakaan tavoin), enkä päässyt pyristelemään minnekään. Hän painoi peniksensä huuliani vasten ja pyysi minua avaamaan suuni. Tuijotin häntä kyyneleet silmissä, suutani avaamatta, järkyttyneenä ja pelokkaana. Vääntelehdin, mutta en minä vieläkään päässyt minnekään. Hänen tehdessä tätä edestakaisin liikettään, painaen peniksensä huuliani vasten ja vetäytyen sen jälkeen aavistuksen poispäin, ja minun vääntelehtiessä ja pyristellessä irti hänen otteestaan ahdistukseni ja pelkoni ylittivät paniikin rajan - ja kyyneleet vierivät alas poskiani. Hän lopetti tämän edestakaisin liikkeensä ja katseli minua päälläni istuen. Lopulta hän nousi ylös ja käveli pois, pukeutumaan. Minä kiemurtelin sohvalta lattialle ja repesin koko vartaloa vavisuttavaan itkuun. Olin helpottunut. Luottamus sitä ihmistä kohtaan tosin koki julman kolauksen. Pelkäsin häntä sen jälkeen. Makasin aikani lattialla, hänen pukeutuessaan ja harjatessaan hiuksiaan. Kokosin itseäni, omaa ihmisyyttäni ja yritin ryhdistäytyä. Tuntiessani hänen kosketuksensa hiuksillani en voinut olla kavahtamatta kauemmas. Hän totesi kuivakkaan sävyyn, että hän vie minut kotiin. En puhunut hänelle matkalla mitään. Enkä moneen viikkoon sen tapahtuman jälkeen. Lopulta koin, että oli tehtävä jotain ja kirjauduin pikaviestimeen, jossa aikeenani oli sanoa, että en pysty olemaan hänen kanssaan enää. Mutta keskustelusta ei tullut pitkä, hänellä oli kavereita kämpillään ja hän tyytyi vain kysymään, että missä olin ollut. Totesin, että oli mukamas armoton peliputki päällä. Siitä meni viikko jos toinenkin, kun juhannuksen alla kirjauduin uudestaan pikaviestimeen ja sanoin sen, mitä aikeenani oli ollut. Hän oli hurjan pettynyt ja yritti minua saada jäämään, mutta ensimmäistä kertaa pidin oman pääni. Sen keskustelun jälkeen olin helpottunut. Monta kuukautta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, kunnes taas... erään ahdistuskohtauksen jälkeen, joka aiheutui täysin tahattomasta tilanteesta, jonka koin uhkaavaksi. Taas se vaivaa. Eniten minua on jäänyt tilanteesta vaivaamaan se, että hän lupasi joskus, ettei tekisi minulle mitään väkisin. Vaikka olin hänelle puhunut heikkolaatuisesta luottamuksestani, hän päätti sen kuitenkin hyvin itsekkäistä syistä rikkoa. Oman nautintonsa vuoksi. Koen, ettei hän arvostanut minua senkään vertaa, mitä antoi minun ymmärtää. Kenties olinkin hänelle vain se pilluteline, jota hän itsepintaisesti kielsi minun olevan. Olin kuulemma muutakin, en tiedä tosin mitä. Käytetyltä minusta joka tapauksessa tuntui.. ja toisinaan todella iljettävältä. Ei sillä, on minulla ollut päiviä ennenkin, kun olen tuntenut itseni oksettavaksi ja halunnut vain silputa itseni olemattomiin. Tai vaihtaa ihoni toiseen, oikeastaan. Haluaisin niin kipeästi saada sen ihmisen kosketuksen pois. Se todellakin kuvottaa minua. Voin fyysisesti pahoin ajatellessani tuota tapahtumaa, ajatellessani sen ihmisen värkkiä suutani vasten. Ajatellessani ylipäätään, että olen antanut sen ihmisen käyttää minua miten on mieli tehnyt. Koen itseni varsin kuvottavaksi ihmiseksi. Ja minua hävettää aivan mielettömän paljon tällainen idioottimaisuus. Jollakin tavalla olen helpottunut siitä, että olen voinut tunnustaa itselleni tällaista. Tai nämä asiat, mitä olen kirjoittanut. Nyt pitäisi tyydyttää vain tarve puhua näistä jollekin, saada apua. Ylitettävä häpeän kynnys, mikä sekin tulee tekemään kipeää tai tulee olemaan mahdotonta. En usko, että tulen tästä enää tämän enempää kenellekään selittämään. Ikinä. Sen lisäksi minun olisi ehdottomasti opeteltava sanomaan "EI". Nämä asiat kun ovat itselleni kohtuullisen selvinä, minun pitäisi tehdä ratkaisuja koulun ja opiskelun suhteen. Mutta juuri nyt minun pitäisi tehdä ratkaisu nukkumisen suhteen. Yrittää nukkua ikävästä ja ahdistuksesta huolimatta. Huomenna on siivottava ja jatkettava itsensä kokoamista. Niin fyysisesti kuin henkisesti.