Tavaranlevittäjä.

Ponnistaudun lattialta seisomaan yhden jalan varassa, välttäen rasittamasta toista. Vasemman polven ympärillä on musta polvituki.

Joulukuussa 2010 puhuin laihtumisesta viimeisen kerran. En tosin täällä, vaan eräässä toisessa blogissani. Näin rehellinen ollakseni. Viime syksynä painoin 67,1 kilogrammaa. Tällä hetkellä minulla on elopainoaa peräti 81,8 kilogrammaa. Ulkoisesti mikään ei kuulemma kuitenkaan ole muuttunut. Välttämättä. Mutta painoindeksi on silti liki kolmekymmentä, eli melkein merkittävän ylipainon alarajalla. Ehkä se tuntuukin nivelissä, polvessani, vaikka kukaan ei minua haluakaan uskoa. Isääni lukuunottamatta. Itseasiassa tuo oli alunperin isäni ajatus ja minun järkeeni se valitettavasti käy oikein hyvin. Eihän minulla tätä aiemmin ole polvet olleet kipeät.

...eli tervetuloa takaisin elämääni, kaloreiden laskeminen, emme ehtineetkään olla erossa kuin melkein kaksi vuotta. En koe sitä mitenkään pahaksi tavaksi, sillä pystyn siitä lopulta päästämään irti ja etenkin kun se auttaa minua hahmottamaan todella, että miten paljon voin syödä. Kiloklubi auttaa myös muutenkin punaisten pallojensa kanssa - miten siis syödä terveellisesti ja riittävästi.

Mieleni tekisi kokeilla karppaamista, koska olen joskus kuullut, että se auttaa makeanhimoon, joka kohdallani on hallitsematon ainoastaan silloin, kun tavoitteena on kulkea karkkihyllyn ohitse kaupassa. Sieltä takertuu jotain aina mukaan; sen tosin olen havainnut, että pystyn yhä vaikuttamaan siihen, että mitä sieltä lähtee - viime kerralla tämän haasteen kohdatessani valitsin kaksi Fazerin suklaapatukkaa, sen sijaan, että olisin valinnut kahta suklaalevyä. Ajattelin myös vaihtaa kaikki sokeriset herkut - suklaan siis lähinnä - Pepsi Maxiin. Suklaa on asia, josta on hyvin vaikea luopua. Ainoa paheeni liikunnan ohella. Mutta näin alkuun, haluan siitä eroon ja vähentää makeanhimoani. Myöhemmin suklaa on tervetullut takaisin elämääni kerran viikossa, kuten "vanhoina" ja "hyvinä" aikoina. Vaikkakin olen aiemmin pystynyt syömään ihan mitä olen halunnut ja niin paljon kuin on mieli tehnyt, lihomatta, koska olen juossut.

Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana liikunta on ollut vähän hankalaa sairasteluista ja siitä johtuvan motivaation puutteen takia. Olen päivittäin käynyt ulkona, mutta en ole oikein jaksanut saati halunnut minnekään lenkille lähteä. Se tuntuu masentavalta, että liikkuu hitaammin ja hengästyy helpommin, kuin aikaisemmin. Se vie halun tehdä yhtään mitään. Mutta huonon kunnon paras puolihan on se, että se nousee nopeasti?

En voi sanoin kuvailla sitä epäreiluuden tunnetta, miltä tuntui viime syksy olla liikkumatta ja maata vain sängyssä. Oli hetkiä kun voin paremmin, mutta olin kuitenkin vielä sellaisessa jamassa, että ei sopinut urheilla. Enkä voi kuvailla sitä oikein nytkään, olen oikeasti hirveän katkera siitä, että minä - aikaisemmin päivittäin urheillut ja muutenkin hyvässä fyysisessä kunnossa ollut nainen - joudun sängyn pohjalle niin hävyttömän pitkäksi aikaa ja vielä pelotellaan sydänlihastulehduksilla ja streptokokin aivoihin kulkeutumisella, jos uskallan edes ylös nousta.

Kaikista epäreiluinta ehkä on se, että nyt kun haluan takaisin entisiin mittoihini (166/70), ihmiset, tai ainakin eräs, asettuu tielleni ja sanoo, että minun ei tarvitse laihtua, sen sijaan, että olisi tukenani. Mikä ajaa minut tilanteeseen, etten tiedä, että mitä teen. En halua tehdä hänen toivettaan/tahtoaan vastaan, mutta en myöskään halua olla tekemättä oman tahtoni mukaan.

Tämäkin kuulostaa oikeastaan aikalailla manifestilta; halusin todellisuudessa vain sanoa, että kannustatpa tai et, minä teen tämän, laihdutan. En sinun, enkä muiden ihmisten takia, vaan itseni vuoksi, jotta minun ei tarvitsisi kärsiä polvikivuista ja, jotta jaksaisin taas juosta. Liikunta on elämäni ja kärsin, jos en voi nauttia siitä kuten olen ennen nauttinut.

Ikävä

Taas ennen työvuoroni alkua olen yksin täällä jossain sietämättömän kaukana kotoa. Ikävä Rakkaani luo polttaa julmasti enkä edes tiedä pääsenkö kotiin tänään. Haluan vain tehdä Hänet onnelliseksi ja täyttää Hänen toiveensa. En voisi koskaan olla ilman Hänen rakkauttaan. Silti teen välillä kuin pahin ääliö Häntä kohtaan. En halua satuttaa Häntä, mutta välillä tuntuu siltä, että olen kerta kaikkiaan paska ihminen. Rakastan Sinua Kulta. Tahtoisin vain olla Sinun ja Sinua varten. Älä hylkää minua. Se on kaikki, mitä pyydän...

----------------------------------------------------------------------------------------

Henkistä väsymystä ja kroonista yksinäisyyttä. Tuntuu, että en jaksa edes hengittää. Istuin eräässä niemenkärjessä hyttysten syötävänä, jotta tavoittaisin mielenrauhan... Minua alkoi ainoastaan itkettämään. Enemmän vielä, kuin aikaisemmin. Muutama sana muutaman hyvän ystävän kanssa tekstiviestin muodossa vaihdettuna piristi - ihan tavallinen, mitä-sinulle-kuuluu -keskustelu ja muutama typerä vitsi.

Maailma siis mataa edelleen radallaan pääkoppani ulkopuolella ja muualla on kaikki hyvin.

Kutittaa ihan syntisen paljon. En jaksa olla älykäs tänään.

Hallittu hallitsematon avautuminen. En tiedä, että mikä minua oikeastaan edes vaivaa. Haluaisin vain itkeä.

Kulkurin kaiho

Istun täällä kaukana kotoa. Ilman Rakkaani lämpöä. Ilman Hänen ihanaa kauneuttaan. Ilman mitään. Sillä minulla ei koskaan ollut mitään ennen Häntä. Minä en ollut mitään. En koskaan edes luullut olevani onnellinen. En ennenkuin kohtasin tuon maailman ihanimman olennon. Vappu palautti kaiken mieleeni. Muistan helposti kaksi edellistä "vappujuhlaani". Vuonna 2009 vappuna minä olin vain kaatamassa puita. En miettinyt mitään. Tein vain työtä, josta pidin. Tai oikeammin työtä, joka sai unohtamaan kaiken turhan. Sai unohtamaan kaiken. Sen, ettei minulla ollut elämää. Joku kulki tiellä ohi, kun pinoilin propseja ja huusi: "mitä helvettiä sä teet työn juhlapäivänä töitä?" Niin no. Ei minulla ollut mitään juhlaa. Eikä mitään muutakaan. En jaksanut ajatella. Vappu 2010. Olin "viihteellä". Olin lomalla intistä. Ihan turhaan. En viihtynyt, vaikka viihteellä olinkin. Sekin päivä oli vain sitä tarkoitusta varten, että maailma saisi näyttää minulle, miten yksinäinen ja turha ihminen minä olin. En saanut siltäkään "juhlalta" mitään muuta kuin pahan mielen. Ja palasin loman jälkeen takaisin RUK:lle ja olin taas entistä enemmän vihoissani ulkomaailmaa kohtaan. Siksi oli lystiä olla intissä. Siellä minä olin jotain. Olin hyvä, koska olin hyvä. En siksi, että minua olisi pidetty hyvänä. Sillä ei minua pidetty. Mutta alettiin pitää, kun oikeasti pääsin näyttämään, mitä osaan. Mutta ei siitä sen enempää. Vappu 2011. Herään sunnuntaina Kultani vierestä. Rakkaus ja lämpö säteilevät Hänen ihanilta kasvoiltaan, kun suutelen häntä. Hän on nukkuessaankin niin kaunis ja suloinen. Kuin jokin olisi tuonut viereeni oikean jumalattaren. Hyvyyden jumalattaren. Mietin siinä kaikkea. Edellisiä vappuja. Vanhoja aikoja. Sitten vähän tuoreempia muistoja viime vuodelta. Valtaisa lämpöaalto puhuttelee kehoani. Värisen. Värisen siitä onnesta, jota tunnen. Siitä onnesta, jonka vain Hän läsnäolollaan saa aikaan. Tunnen oloni niin hyväksi. Onnen kyyneleet valuvat poskilleni. Voi miten ihana Rakkaani onkaan. Voi miten lämmin Hänen vieressään onkaan. Kun mietin siinä Rakkaani vieressä vanhoja, onnettomia aikoja, tiedän että voin unohtaa ne kaikki. Voin unohtaa yksinäisyyden. Voin vain olla siinä Hänen vierellään ja tiedän, etten ole yksin. Tiedän, etten ole turha. Olen olemassa. Olen olemassa, koska minulla on syy olla olemassa. Koska minä rakastan Häntä. Elämäni ainoa tarkoitus on rakastaa Häntä. Suojella Häntä. Tehdä Hänet onnelliseksi. Ilman Sinua en olisi mitään. Ilman Sinua olisin matoina. Älä hylkää minua. Älä jätä minua, niin et koskaan joudu katumaan sitä, että annoit minulle mahdollisuuden. Mahdollisuuden olla Sinun. Rakastan Sinua. Ikuisesti.