Late Night Jazz

Pienet käärmeet ovat pelokkaita. Kylmin sormin ei saa koskea.

Mieluiten älä koske ollenkaan, menen itse.

Pysähtyy juomaan häntä puoliksi ulkona terraariosta. Kuin luottaisi.

Juovassa käärmeessä on jotain haavoittuvaa.

Taustalla soi myöhäisillan jazz, johon olen hullaantunut.

Tämä on hetki.

Tämä on viimeinen etappi.

Huono olo. Väsyttää. Haluaisin vain maata sohvalla ja töllöttää "eeliigaa". Puolivälierät menossa.

Selitän koiralle mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se makaa mahani päällä ja kuuntelee pää puolelta toiselle keikahdellen. Se ei tiedä mitä tarkoittaa vaeltaminen. Se ei ole ikinä ollut vaelluksella. Jotakin sitä muistuttavaa tehtiin paljon Kuopiossa; tulisteltiin ja samoiltiin metsässä. Mutta ei se ole vaeltamista sanan varsinaisessa merkityksessä, edes silloin kun vahingossa nukahdettiin nuotiolle eräänä kesäiltana. Joskus kaipaan sitä vapautta ja yhteyttä luontoon.

Väsymyksestä huolimatta saan pitkällisen prokrastinoinnin päätteeksi vääntäydyttyä ulos. Koira syttyy eteisessä, kun näkee minun ottavan vetovaljaat naulasta. Pyörä on rikki ja sukset väärässä osoitteessa. Mutta jaloilla minä olen harkinnutkin opettelevani taas liikkumaan.

Ulos kerrostalon alaovesta ja tiukka käännös vasempaan. Puikahdamme metsään, jossa ei näe nenäänsä pidemmälle. Liukastelen parhaani mukaan koiran perässä kapeilla poluilla, jotka aika ajoin hukkuvat hämärään ja huomaan tarpovani lumihangessa säärtäni myöten. Aika mitätön talvi.

Päädymme tielle, joka vie rivitaloalueelle. Sen ja metsän välillä on pelto. Hetken mielijohteesta suuntaan pellolle. Tähtitaivas näkyy hyvin. Heitän pitkälleni maahan ja tarkastelen taivaan tarjontaa. Valosaaste häikäisee ja näkymä on melko huono sumun heijastaessa valoa. Koira touhuaa vieressäni hetken ja menee vahtimoodiin, kun ei keksikään enää tekemistä itselleen. Örähtelee miehekkäästi muutaman kerran.

Jotenkin en halua hetken menevän ohitse. Hetken aikaa tunnen vapautta ja sisäistä rauhaa. Sisäistä hiljaisuutta. Hetken aikaa jokin minussa on aivan hiljaa ja etsii karttaa tähtien joukosta.

Hengitän kylmää lumentuoksua sisääni. Tunnen talvitakin läpi maan kalvavan kylmyyden. En halua nousta. Tässä on hyvä. Tässä on hiljaista.

Uff, uff... Vouh!

Ole hiljaa.

Rrr.... uff.. Urrr...

Kohotan päätäni ja rivitalojen välissä tiellä näkyy hahmo koiran kanssa. Myönnän hetkeni keskeytetyksi ja kohottaudun polvilleni. Heittelen koiralle lunta sen aikaa, että hahmo katoaa sulkemasta tietämme. Koira on haltioissaan saamastaan huomiosta ja vetää siksakkia jousto benjinaruna toimien. Naurahdan ääneen nelijalkaisen hölmöilylle.

Nousen lopulta ylös, korjaan putkihuivin asentoa ja tunnen takaraivooni jääneen lunta. Kuljemme takaisin tielle, rivitalojen pihavalojen loisteessa kiinnitän jouston juoksuvyöhöni ja siirrän lukon pannasta valjaisiin.

Kehotan nelijalkaisen liikkeelle.

Jousto kiristyy välillämme ja tiedän, että juoksunopeuteni on liian kova suhteuttuna matkaan, mutta en saata hidastaa. Yritän, mutta koira määrää tahdin, jonka se mestarillisesti osaa suhteuttaa nopeuteeni - aina juuri vähän kovempaa kuin minä. Juuri sen verran, että jousto pysyy kireänä.

Jää tuntuu liukkaalta lenkkareideni alla, hiekoitus ja jää narskahtelevat. Hengitys pihisten kipitän eteenpäin. Risteyksestä oikealle. Pääsemme puoleen väliin keskellä peltoa kulkevaa tietä, kun pimeässä usvassa hahmottuu joku kahden koiran kanssa. Käsken karavaanin seis ja päästän koiran pusikkoon tarpeilleen, jonka jälkeen tartun ketjupannasta kiinni ja suoritamme epämääräisen häröilyohituksen. Naurahdan toisen ihmisen sylissä huutavalle pikkupiskille. Susi hihnassani urahtaa pari kertaa ja tilanne on ohitse. Päästän irti pannasta ja käsken vetämään jouston tiukalle. Hölköttelemme ison tien varteen ja taistelen hidastaakseni matkaa. Tiedän, etten jaksa juosta niin lujaa, niin pitkää matkaa.

Tulemme hyvää vauhtia loivaa mäkeä ylös päin. Kun happikoneistoni leikkaa kiinni, seisautan meidät ja lasken koiran käymään tarpeilleen. Kävelen joitakin satoja metrejä. Päässäni ei kulje muuta kuin hapettomuuteni ja muutaman mutkan takana häämöttävä koti. Vilkaisen aktiivisuusmittariani, joka kertoo, etten ole juossut tarpeeksi nopeasti, että se olisi jäänyt mittariin juoksuna. Juoksumetrejä on nolla. Jostain on kuitenkin aloitettava.

Tulemme kotiin vievälle mäelle. Psyykkaan itseäni useita metrejä uuteen pyrähdykseen, vaikka tiedän, ettei se kanna kotiin asti. Koiran siirsin jo ison tien vierellä pantaan kiinni, koska sitä kiinnosti enemmän haistelu kuin vetohommat.
Saan lopulta itseni liikkeelle ja juoksemme vielä vähän, mutta mäen päälle en pääse. Hyydyn jo ennen toista bussipysäkkiä. En hapetu. Kävellään sitten.

Siinä vaiheessa totuus iskee kasvoihin. Alastomana, varoittamatta. Hetkellinen ymmärrys siitä, että olen matkani viimeisellä osuudella. Kaikki sisäiset taisteluni ja ponnisteluni, kaikki se työ yhtä tavoitetta varten päättyy. Olen melkein perillä. Olen todella lähellä. Ensi vuonna on haettava armeijaan. Tiedän, että sekin tuntuu uskottavammalta vasta sitten kun olen saanut paperit sisään ja käynyt kutsunnoissa. Mutta että se on edessä jo ensi vuonna.

Matka on ollut pitkä ja mutkainen. Elämä on heitellyt paikasta toiseen, ihmiseltä toiselle, terveydentilasta toiseen. Aina on pitänyt etsiä uudelleen suuntaa, miettiä uusi reitti ja toivoa, että kompassi tällä kertaa toimii ja kartat ovat ajantasalla.

Sitten yhtäkkiä olen tässä. Omalla kotipihallani kyynelten sumentamin silmin, koira tanssahtelee vierelläni häntä heiluen ja naama loistaen. Kun tajuan, että tämä matka on kohta ohitse, olen kohta perillä. Se on uuden tarinan alku. Uuden elämän alku, jota varten minun täytyy valmistautua ja etsiä itsestäni kadonneita osia, jotta voisin täyttää seuraavan luvun parhaalla mahdollisella tavalla.

Tunnen liikaa; kiitollisuutta, ahdistusta, masennusta, riittämättömyyttä, iloa ja häpeää.

Ahdistaa ja masentaa. Avunpyytäminen ei ole mukavaa. Edes taloudellisen. Ratkesin itkemään kesken puhelun, koska en tiedä.

Mikään ei taaskaan huvita. Ei huvita, eikä olisi energiaa tehdä mitään. Välillä tuntuu, etten pääse eteenpäin. Edellisen jakson kurssit eivät tulleet tehdyiksi, koska en jaksanut panostaa ja koira tuotti ongelmia, joiden takia oli pakko antaa periksi.

Välillä epäilen, että saanko täytettyä omia unelmiani mitenkään päin. Kysyn toisinaan itseltäni, että mitä oikein teen elämälläni. Onko tämä edes enää elämää, pakottaa vain itseään johonkin, mikä ei huvita, kiinnosta tai motivoi millään tasolla. Nousta ylös, pajan kautta kouluun vain, jotta pääsisin eteenpäin ruppasen elämänrääpäleeni kanssa. Elää pelossa, että jonakin päivänä on vain liian vanha.

Leikin aamulla ajatuksella siitä, että miten vapauttavaa olisi, jos olisi auto tai edes ajokortti. Olen kaihoisana katsellut noita 10+10 -kokeilukursseja, että on niin hyvä mahdollisuus, mutta  niin hemmetin huonoon aikaan.

Erehdyin mainitsemaan niistä äidille. Kortti pitäisi ajaa maaliskuun loppuun mennessä. 990e.
Äiti on luvannut joskus maksaa 500e. En kuitenkaan saanut itse tehtyä lainahakemusta, koska työttömyys - luottotiedot sentään on tallella. Jouduin pyytämään isää tekemään lainahakemuksen Tokihan se suostui, mutta en voinut itkulle mitään. Etenkin kun tuntui pahalta isän "Äiti maksaa puolet ja? Minulleko jää se loppu?". Yritä siinä sitten selittää, että maksan kyllä itse, mutta kun en saa haettua lainaa. Tässä vaiheessa oikeastaan alkoi tuntumaan siltä, että kun voisin ottaa sanani takaisin, antaa olla, unohdetaan koko juttu. 

Jotenkin tekee välillä pahaa tämä oma elämäntilanteeni. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen paskaan. En ole rahaton - tulen kyllä taloudellisesti ihan hyvin toimeen, mutta rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen tai on, mutta kun sitä ei voi repäistä selkänahasta, vaan on säästettävä. Jos olisi työ, olisi taloudellisesti hieman enemmän liikkumavaraa.

Ajokortin joudun ajamaan ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa ja tämä sama itku ja vääntö olisi silloinkin edessä.

Tunnen vain itseni niin tyhmäksi ja riittämättömäksi. Haluaisin, että elämässäni tapahtuisi joskus jotain hyvääkin, eikä aina vaan tätä samaa mautonta paskaa.

Haluaisin vain kadota.