Ulkona satoi lunta, näinkö unta? Pieni hiutale taivaalla lenteli, selässään taikaenkeli. Kädessään lahjaa kantoi, Uudeksi Vuodeksi kotiisi antoi, kattosi päällä ripotteli paketista Onnea ja Iloa monen monta kiloa, ravisteli vielä rakkautta syvää ja terveyttä oikein hyvää, Hyvää ja rauhaisaa Joulua sekä menestystä tulevalle vuodelle.

Ulkona satoi lunta, näinkö unta? Pieni hiutale taivaalla lenteli, selässään taikaenkeli. Kädessään lahjaa kantoi, Uudeksi Vuodeksi kotiisi antoi, kattosi päällä ripotteli paketista Onnea ja Iloa monen monta kiloa, ravisteli vielä rakkautta syvää ja terveyttä oikein hyvää, Hyvää ja rauhaisaa Joulua sekä menestystä tulevalle vuodelle.

Ulkona satoi lunta, näinkö unta? Pieni hiutale taivaalla lenteli, selässään taikaenkeli. Kädessään lahjaa kantoi, Uudeksi Vuodeksi kotiisi antoi, kattosi päällä ripotteli paketista Onnea ja Iloa monen monta kiloa, ravisteli vielä rakkautta syvää ja terveyttä oikein hyvää, Hyvää ja rauhaisaa Joulua sekä menestystä tulevalle vuodelle.

Ulkona satoi lunta, näinkö unta? Pieni hiutale taivaalla lenteli, selässään taikaenkeli. Kädessään lahjaa kantoi, Uudeksi Vuodeksi kotiisi antoi, kattosi päällä ripotteli paketista Onnea ja Iloa monen monta kiloa, ravisteli vielä rakkautta syvää ja terveyttä oikein hyvää, Hyvää ja rauhaisaa Joulua sekä menestystä tulevalle vuodelle.

H Y V Ä Ä J O U L U A !

Your voice chased away all the sanity in me.

Perfektionismi. En osaa antaa sille suomenkielistä vastinetta. Eikä minun kai tarvitsekaan; sana selittää itsensä.

En tiedä, että mikä on ajanut minut siihen, että lopetan opiskelun. En tiedä, että johtuuko se yksin ATTO-aineista vai tunnenko vain epäonnistuneeni niin totaalisesti, ettei minun kannata jatkaa? Tunnen myös itseni nöyryytetyksi... epäonnistuneeksi.

Opettaja on sitä mieltä, että minun pitäisi hakea keskeytystä. Millä verukkeella? Ei minulla ole sairaslomaa, enkä voi sellaista saada, koska en vain ole kenenkään papereissa, enkä suostu kenenkään papereihin menemään. En halua enää otsaani hullun leimaa, olen sitäkin kruunua kantanut jo ihan tarpeeksi.

Välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi hankkia lapsi, jotta tämä kaikki säätäminen olisi edes vähän hyväksytympää. Opiskelun lopettaminen etenkin.

...ja kyllähän se kauniimmalta kuulostaisi, kuin mielenterveysongelmat tai burnout tai mikään. Niissä papereissa, joihin se on pakko painattaa, kuin todistamaan sitä, että

SINÄ OLET

EPÄONNISTUNUT ! ! ! ! ! ! ! ! ! ! !

These wounds won't seem to heal
This pain is just too real
There's just too much that time cannot erase

Kuin olisi myrskyn silmässä. Hetken tauko, ennen kuin kaikki hajoaa. Pakenen. Enkä pysty lopettamaan. Olen vieras itselleni. Minä pelkään.

Tämä ei ole kuolinvuode.

On ollut kovin tyhjää. En saa otetta elämästäni, saati itsestäni. Kaikki tuntuu sekavalta, ajatukseni eivät pysy kasassa. Aamusta iltamyöhään, ahdistaa. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.
Pakenen sitä, minkä ehdin. Tuntuu, että otteeni lipeää kaikesta.

Tunnen leimautuvani taas hulluksi. Pelkään, että minut erotetaan koulusta. En voi sille mitään, että pelkään ihmisiä. Oma uskoni on loppu ja pian kai loppuu toistenkin.

Tie kapenee. Uuden aamun on noustava tämän pimeyden keskelle ennen kuin minun voimani ovat ehtyneet. En jaksa kamppailla enää, en jaksa paeta. Joudun kohtaamaan sen kaiken silmästä silmään.

Heti maanantaina.

>>NaNoWriMo<<

Seuratkaa ja kannustakaa tai ottakaa vaikka itsekin osaa.

Niin kuin puu lehdetön

olen ilman Sinua Rakas. Pyydän vain ikuista yhteistä taivalta. En voi olla ilman Sinua. Älä jätä minua; vaikka olen vain pieni kitisijä. Rakastan Sinua.

Kirjoita Palavien siltojen sinfoniaan..

Mitä minä kirjoitan?

Huomaan pakoilevani todellisuutta; pelaan liikaa ja kirjoitan liikaa.
Talouspolitiikka on huolestuttava.
Yksinäisyys on huolestuttavaa.

Silti minä kaipaan pientä kitisijää meidän kotiimme.

Millä niskalenkillä saisin itseni elävien kirjoihin?

Arjen hallitseminen on vaikeaa.

Katkeruuden misantropinen monologi

niin se loppuu kuten alkaa
unohditko minut
vai muistatko vaikket haluaisi

( niin ne sanovat, sen mitä näet, sitä ei voi tehdä näkemättömäksi, mutta minäpä sanon, että aina voi sulkea silmät )

kuinka kylmäksi olenkaan muuttunut
vuosien kuluessa ohitse

eikä minulla ole
pienintäkään syytä
välittää kenestäkään

siitä saavat syyttää vain itseään
nuo ihmiset

kylmyys, tiedäthän
ihmiset tahtovat vain etelään
pakoon kylmää

luonteen heikkoutta, väitän

enkä odota
että minun rakkaudestani tulisi
jotenkin olla kovin kiitollinen

vihani on ansaittua
syystä
etkä edes sinä voi pyyhkiä pois syitä
joiden vuoksi kavahdan jopa lapsia

inho, tiedäthän
ei minun tarvitse pyytää anteeksi
tai selittää sinulle

et kuitenkaan ymmärtäisi

Yörytmejä

ssshh.. so silent...

Harhailevia ajatuksia. Muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että vaikka jollain toisella onkin pilli, niin minun ei tarvitse hyppiä sen tahdissa. Minä voin päättää ja olla päättämättä, sekin tavallaan on päätös. Päätös olla päättämättä.

On kuin putoaisin suuren pimeyden sisään; se pelottaa minua, mutta samalla kiehtoo. Olen astumassa tutusta johonkin, mitä en tunne ja olen vieläpä erittäin tyytyväinen, että teen niin. Tunnen itseni niin voimakkaaksi ja epävarmaksi yhtä aikaa. Vaikka en tiedä, että onko minulla syytä pelätä muuta kuin ihmisiä ja puhelimia.

Vaistoni ovat kovin sekaisin. Välillä toimivat, mutta silti harvoin. En tiedä, että toimiiko minussa mikään muukaan kovin usein.

Haluan kirjoittaa jotain suurta, arvoituksellista ja synkkää. Novellin muodossa. Kuuntelen tätä.

Vuosi vuodelta muutun kummemmaksi. Tällä hetkellä tunnen olevani niin lähellä ja niin kaukana, yhtä aikaa. En vain tiedä, ole lainkaan varma, mistä.

pa ...in is relief... lavien siltojen sinfonia

Paimenkoira

En voi hengittää. Päällimmäinen tunne.
Surullinen olo. Alitajuinen yritys hidastaa aikaa.
Enemmän kuin pystyn myöntämään, suren sitä, että toisten aika lähenee loppuaan. Toiset muuttuvat sairaammiksi, vanhemmiksi, hauraammiksi. Toiset lähtevät, kun minun on vielä jäätävä tänne. Se yksinäisyyden tunne, joka siitä tulee. Lohduttomuus. Kuin mikään ei veisi ikinä tuskaa pois. Kuin mikään ei ikinä pyyhkisi näitä kyyneleitä pois. Kuin mikään muu ei olisi tarpeeksi vahva siihen, kuin sinun huolehtiva kuonon töytäisysi.

Jokin minussa kuolee sinun mukanasi. Se menettää elämänhaluaan päivä päivältä yhä enemmän. Toivoaan siitä, että tässä maailmassa olisi enää mitään, minkä vuoksi taistella ja selvitä. Avuttomuuden tunne, kun mitään ei enää ole tehtävissä. En halua jäädä yksin. Ole kiltti, älä jätä minua.

Mikään ei voi ahdistaa enempää, kuin se tieto, että emme selviä täältä yhdessä. Pelkään, että en osaa elää ilman sinun turvaasi.

Hengitykseni ei kulje.

Kiellän itseäni miettimästä tulevaisuutta; on vain tämä hetki, tämä tässä juuri nyt. Se onkin, mutta se ei riitä. Sekään ei riitä, vaikka olet antanut minulle koko elämäsi, rakkautesi, ystävyytesi. Kaiken, mitä tuollaisella pienellä koiralla voi olla. Miten sinussa voi olla jotain niin suurta, kuin sinussa on. Jotain niin turvallista, joka on minut tuudittanut uneen lukemattomina iltoina. Miten helppoa onkaan painaa pää turkkiasi vasten ja hengittää koirantuoksuasi. Miten hellästi pieni kielesi kerää kyyneleet.

Miten vihainen ja turhautunut olenkaan, miten surullinen ja ahdistunut. Paniikinomainen. Avuton luonnonkiertokulun edessä. Miten salaa toivon, että se ottaisi minutkin.

Minusta tuntuu, että kukaan muu ei osaa ottaa suruani todesta. Kukaan ei pysty lohduttamaan samalla tavalla kuin sinä.

En vain halua menettää sinua, enkä tiedä, että miten minun tulisi reagoida. Miten olla surematta, vaikka surulliseksi tämä kaikki minut tekeekin.

Vaikka tämä tuntuukin julmalta sanoa ääneen, niin sinun katselemisesi elossa ei ole yhtään helppoa, sillä tiedän, että joskus tulee aika luopuakin. Sitä luopumista ehdin odottamaan ja suremaan.

Nytkin nukut niin sievällä kippuralla sohvalla, sukat pääsi alla kuin tyynynä. Tuttua hajua, turvallisuutta. Minun tekisi mieli kerätä sinut siitä syliini ja kutitella pientä masuasi. Tuntea sydämesi sen pienen luisen vankilan läpi.

Minusta tuntuu, että rauhoituin. Pääsin turvasatamaan.

Mutta minä pyydän; älä jätä minua ihan vielä.

Sudetus / Vaellus

kuin olisi nukkunut iäisyyden
soisella rannalla
miten syntyä uudestaan
löytää uudestaan tie
jolla oli, jonka kadotti
millä sanoin kuvailla tunnetta
öisessä metsässä
kiiluvien otsalamppujen valokeilassa
nuotion piirin ulkopuolella
villeys iskee, raapii
haluan juosta äärettömyyden teitä
laulaa ikiaikainen laulu
joka on meissä
sudensieluisissa seikkailijoissa

She's not coming back.

Out of Control.

Liekö missään mitään järkeä, ehkä vähiten torstaiaamuisissa mietelmissäni bussissa. Ylitse vyöryvä epätoivo ja samanaikainen epäusko; ei kai asia tosissaan voi olla näin?

Minusta tuntuu, etten osaa elää näin. Tällä tavalla, ilman jatkuvaa selviytymistaistelua. Mietin mielessäni jatkuvasti, miten puolustaudun, jos joku kommentoi siihen tai tähän asiaan jotain tai käyttäytyy muuten vain minua kohtaan ikävästi. Torstaiaamunakin mietin näitä, mietin, että miten reagoisin, jos heppatytöt kommentoisivat jotain tai mitä heille sanoisin, sitten kun heidän nokkava käytöksensä alkaisi ärsyttämään liikaa.
Sitten havahduin, että mitä ihmettä oikein ajattelen, kun mitään ei ole vielä edes tapahtunut.

En osaa elää näin, kun kukaan ei kiusaa minua. En osaa elää ja se saa oloni aika sekavaksi. Yhtä aikaa pelkään ja toivon sitä. En ole tottunut ystävällisiin sanoihin, enkä tekoihin, en positiiviseen ilmapiiriin. En tiedä miten minun pitäisi reagoida, jos kuuntelen itseäni, joudun yhä enemmän eksyksiin ja jos taas en kuuntele, en ole sen selväjärkisempi.

En tiedä, että mitä minun pitäisi tehdä sisäisten ristiriitojeni kanssa. Inhoan yksinäisyyttä ja silti haluan olla kuitenkin rauhassa, yksin. Pelkään myös olla yksin. En itse yksinäisyyden vuoksi, vaan sen, että minua ei kukaan suojele ja minun veitsenikin on niin pieni, ettei sekään oikein suojele minua, jos joku käy pimeillä teillä kimppuuni. Minun ihmisen hampaillani ei purra vastaantulijoita, minun säälittävä murinani ei pelota ketään.

Miten elää itsensä kanssa harmoniassa?
Miten päästä siihen?

Säästä minut yksinäisyyden repiviltä hampailta...

Sinä ja minä

Olisiko sillä mitään väliä, kuitenkaan

Vain sinun kokemuksesi merkitsevät
Tiedäthän sinä kaiken ja enemmän
Vain sinähän olet oikeassa

Keskenkasvuinen hädin tuskin
kukaan tai mikään
Minä sinuun verrattuna
en ole yhtään mitään

Eihän minulla ole lapsia
eikä perhettä
eikä elämänkokemusta
enhän minä voi tietää mistään mitään
kun en ole elänytkään kuin
liian vähän
aina

Vaikka minusta huolehtivat
mielenterveyshäiriöt ja ongelmat
yksinäisyys alemmuuskompleksi
koulukiusaajat paniikkihäiriö
sosiaalisten tilanteiden pelko
en tiedä mistä puhun

niin minulla ei silti ole kokemuksia
joista voisin puhua
vaikka leikkasin reiteni auki
silloin kun sinä luit iltasatuja lapsillesi
istuin itkien laitoksessa ja mietin
miksi edes ...

vaikka asetat sädekehän päähäsi
en tiedä ansaitsetko sitä

ethän edes sinä
ollut siellä
minun tukenani

vaikka olet siskoni

Levottomuus.

Mahdottomuus olla aloillaan. Kostea yö ilma teki juoksemisesta helpompaa. Minuun ei satu enää.

Koirankynnet ovat vaimenneet. Autojen kaukainen hurina.

Itsestäni en osaa kertoa mitään. Yksinäisyys nakertaa ohimoitani.

Olisi pakko päästä pois. Missään vain ei ole tarpeeksi epärealistista, jotta voisin unohtaa kuka olen.

Elokuun mustat yöt.

En tiedä unettomuuden syitä. Minun sisälläni on hyvin hiljaista. Äänetöntä. En kai ole kuullut sudesta aikoihin. En edes muista milloin viimeksi.

Aistin tuulessa tulevan syksyn ja aikaisina aamuinani bussissa, näen suteni vierelläni hetken, ennen kuin kadotan sen taas.

Tänään tai eilen, ehkäpä oikeammin, näin ison suden kulkevan kohti. Se oli jättimäinen minun pieneen ja arkaan rimpulaani verrattuna. En tiedä kuka se oli ja mistä se tuli, mitä se edes halusi. Se kulki vain kohti ja katosi.

En oikein jaksa elää. Olen vaan, keksin tekemistä, jotta minun ei tarvitsisi antautua ajatuksille. Ne ovat sellaisia petoja, että ne raatelevat minut henkihieveriin, jos annan niille valtaa.

Odotanko vai enkö huomista.

Juoksin tänään ja se tuntui hyvältä. En silti ole varma olemassa olostani. Taaskaan.

rajamaat

katoaa ja palaa taas näkyviin
tanssii puiden lomassa
sammaleeseen ei painaudu jälkiä
ulvoo
mutta ei sinun kanssasi

No miten kouluun uskontokaan kuuluu? Miten voit sitä opettaa?

Päivittelin eräässä sosiaalisessa yhteisössä erikoisruokavalion tiukentuvia saamisehtoja kouluissa. Näin diagnosoimattomana laktoosi-intolerantikkona, tai itse olen maidon nauttimisesta johtuvat vatsakipuiluni näin tulkinnut ja jäätelön sekä jogurtin vaihtaminen laktoosittomaan on tuskaani vähentänyt, vaikka silti toisinaan kyllä kotioloissa saatan nauttiakin laktoosillistakin tavaraa. Johtuen esimerkiksi jäätelön niukasta laktoositon-valikoimasta.
Tätä minä siis päivittelin ja mietin, että mistä lähtien koululla on lupa ollut antaa siedätyshoitoa ihmisille, joilla on allergioita? Toki itse voin kouluruoan jättää syömättä, jos sen laktoosittomuutta epäilen. Pärjään kyllä syömättäkin, johan se viime syksynä todettiin.
Ei sillä, eihän laktoosi-intoleranssi ole vakava, mutta mieluummin silti kärsin yksin kotona kaikessa hiljaisuudessa vatsakivuistani ja ilmavaivoistani, kuin koulussa.

Veli sitten heitti otsikossa olevan kysymyksenkin ilmoille, jonka vuoksi jälleen kerran lähti lumipallo vierimään...

Jos päätäni ei olisi myrkytetty koko peruskouluni ajan, jos minua ei olisi aivopesty vuonna 2008 kristinuskohömpällä, kuka minä nyt olisin? Olisinko ehkä löytänyt itseni aikaisemmin?
Välillä olen varma, että en pysty löytämään itseäni, että en ole se, joka luulen olevani. Kaikki tuntuu harhalta ja tuntuu, kuin mikään minussa ei loppuviimein pitäisi paikkaansa.
Olen yrittänyt selvittää sitä, että mihin oikein uskon, jos oikeastaan uskon mihinkään. Ihmiseen en ainakaan. Yritin hakea jotain tuttua shamanismista ja druidismista, antautua niille. Tuttua niissä olikin, mutta eivät nekään silti olleet minun juttuni. Kauan olen ollut vapaa-ajattelija ja silti tietänyt kuuluvani johonkin luonnonuskontoon. Wiccalaisuuttakin mietin ja siitäkin minä hain samankaltaisuutta omaan uskomukseeni.

Kaiken jälkeen minä lopulta löysin itseni suomenuskosta. Jos minä jonnekin kuulun, niin siihen. Sen ymmärtäessäni tuntui vähän samalta kuin olisi palannut kotiin pitkältä matkalta.

Vaan toistaiseksi annan itseni olla vielä kirkon kirjoissa.. Enhän minä sielläkään enää olisi, jos en olisi Kulkijaan törmännyt.. mutta eivät kirkolliset häät lainkaan pahalta kuulosta, jos saan ne viettää metsässä, paljain jaloin vihreävalkoiseen mekkoon sonnustautuneena... Mutta sen jälkeen katkeaa se kirkkotie ja palaudun yhdeksi luonnon kanssa.

Anteeksi, että olen ollut niin kovin kauan poissa.

Ailahtelen jossakin yksinäisyyden ja pakokauhun rajamaastossa. Väsymys pitää niskalenkillään kiinni ja minä rimpuilen sen teräksisessä otteessa. Ahdistus hulvahtelee ylitseni aaltoina; selviänkö minä näiden myöhäisten tuntien yksinäisyydestä mitenkään?

Ikävä kouraisee sisäelimiäni, silmieni osuessa sohvalla nukkuvaan koiraan. Kissanpentu leikitteli äsken sylissäni paidassani olevan rusetin kanssa. Miten ihminen voi olla surullinen, jos hänellä on kissanpentu?

Minua raastaa tappava ikävä. Ole kiltti äläkä jätä minua. Rukoilisinko, vaikka et mitään ymmärrä, mustaturkkinen..

Minun yksinäisyyteni on kuin musta-aukko; se nielee kaiken valon ja hyvän ympäriltäni. Tahtoisin olla itselleni paha, mutta en salli sen tapahtuvan.

Kuulen oman hengitykseni. Unohdan kenelle kirjoitan. Minun pieni maailmani on niin sekaisin. Paikkaan tyhjyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteitani eläimillä.

Yksi koira tuohon noin.. ja kissanpentu tuohon ! Yksi aikuinen kissa tuohon ja nuori koira tuohon ja.. valmis !

Nyt minua itkettää. Olen niin helvetin katkera siitä, että olen aina ollut kakkonen toisille. Ilman sinua en kai edes välittäisi siitä, mutta sinä näytit minulle, että miltä tuntuu, kun joku rakastaa ja hyväksyy...

Minun pitää vain pitää visusti kaikki langat käsissäni ja hymyillä, vaikka sattuisi. Muuten millään, mitä ikinä on tapahtunut, ei ole mitään merkitystä. Apua en kuitenkaan halua, minun on siis vain pärjättävä omillaan. Vähän kuin hylättynä. En minä tahdo laskea näitä asioita, niitä kaikkia, mitä veljeni on saanut osakseen ja mistä kaikista minä olen jäänyt paitsi.

Miten minä vihaankaan tätä yksinäisyyttä, turvattomuutta, riittämättömyyttä. Sitä, että olen niin merkityksetön muille. Mitätön.

Sitten sinä syytät itseäsi taas aamulla, että olet jättänyt minut yksin. Itkemään.

Ei minun ole niin paha olla, että tarvitsisi viiltää. Eihän?

Lapsellisesti kysyn itseltäni:
"Meneekö Lugh hämähäkkien taivaaseen?"
Lugh Lamhfada oli minun lemmikkitarantulani, johon olin yllättävän kiintynyt, vaikka se olikin nälkäisenä äkäinen ja potki karvoja takapäästään. Se kuitenkin nautti täydellistä luottamustani. Se ei ikinä purrut minua kun käsittelin sitä. Sain tutustua hämähäkin hiljaiseen sielunelämään varsin läheltä.

Tunnen miten kuolema kiertelee minua. Se napsii läheisiäni kuin suupaloja. Minuun se ei koske. Vahingossakaan. Olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi välittää. Yksinäisyys näykkii kylmiä varpaitani. Miten pettynyt ja vihainen olenkaan.

Miten surulliseksi kuolema minut loppujen lopuksi aina tekeekään.

Minun on tartuttava toimeen, jotta en kuihtuisi epätoivosta.

Haluan vain tietää...

Kuka lievittää minun tuskaani, sitten kun sinua ei enää ole?
Kenen puoleen käännyn, kun kaipaan kuonosi töytäisyä?

Tunnemerkit

Katselin erään vanhan lapsuudenystävä-koulukaverin kuvia eräässä internetin yhteisöpalvelussa. Hänkin muuttunut niin, etten tunnistaisi, jos kävelisi kadulla vastaan. Ulkoisesti näin, en tiedä sitä, että miten paljon sisäisesti. En tiedä, että kysyäkö mitä kuuluu vai pyytää anteeksi. Yhä mietin sitä, ailahtelen kahden vaihtoehdon välillä. On päiviä, jolloin tekisi mieli kysyä mitä kuuluu ja sitten on päiviä, jolloin haluaisin pyytää anteeksi. En kyllä tiedä, että mitä minun oikeastaan pitäisi pyytää anteeksi. Minähän en meidän ystävyyssuhteessa töpännyt, mutta enpähän täysin syytönkään kai ollut. En tiedä.

Hänen kuviaan katsellessa tulee tunne, että hän on muuttunut siihen suuntaan, jota en oikein arvosta. Minä lienen yhä ainoa, joka ei siitä eräästä luokasta ole muuttunut ja ainoa, joka ei ole mitään aikaiseksi saanut. Ulkoisesti en ole muuttunut, mutta se sisäinen puoli... en tiedä, onko sekään järin paljoa muuttunut. Ehkäpä jatkuva itsensä halveksiminen on vähentynyt. Tavallaan olen kyllästynyt kaikkeen, etenkin itseeni. Välillä minun on niin tavattoman hyvä olla, mutta sitten on näitä yksinäisiä hetkiä, jolloin tuntuu, että tahtoisi vaan itkeä itsensä uneen.

Ehkä olen vain liian väsynyt ja kipuisa.

Välillä tuntuu, että olen uskotellut itselleni koko elämäni olevani ruma, lihava ja ällöttävä. Ehkä etenkin ruma. En pysty elämään sen asian kanssa, että joku pitäisi minua kauniina. En pysty käsittämään, että miksi jonkun mielestä olisin kaunis.

En pysty edes pukeutumaan naisellisesti, sillä koen järkyttävää ahdistusta, jos joku erehtyy tuijottamaan erästä ruumiinosaani liian pitkään. En halua olla mikään seksiobjekti, en halua, että minua tuijotetaan peitsi tanassa.

Tämä kirous on johtanut siihen, että kuljen ympäriinsä mustissa vaatteissa, helteelläkin. Hikoillessa vaaleammat vaatteet näyttäisivät läpi sen, mitä niiden alla on. Valkoiset näyttäisivät joka tapauksessa. Enkä halua olla kenenkään muun katseltavana, kuin Kulkijan. En enää ikinä.

Ajoissa nukkumaan meneminen on vaativaa.

Pieniä ovat sillit...

Itku ei ota tyrehtyäkseen. Pelko kourii ja puristelee sisäelimiäni. Jokainen hengenveto tuntuu viimeiseltä.
En tiedä, että miltä minusta tuntuu. Ainoastaan erittäin huonolta.

Tuntuu, että onnellisuus on kiellettyä. Hetken aikaa ehdin nauttimaan elämästäni - tai oikeastaan, heti kun nautin elämästäni, tiedän, että jotain pahaa tulee tapahtumaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Kestän oman epäonneni ja tuskani, mutta en läheisteni, en rakkaideni, en nelijalkaisten ystävieni.

Viime syksynä kun oikeasti aloin nauttimaan koulunkäynnistä ja ollessani onneni kukkuloilla, sairastuin koko syksyksi ja jouduin luopumaan siitä, mikä teki minun arjestani täyttä ja, jonka vuoksi tunsin itseni onnelliseksi - koulusta. Silloin kaikki oli hyvin, olin löytänyt rinnalleni ihanan miehen ja ala oli omani. Sitten tuli se sairaus...

Nyt kun elämällä olisi syytä hymyillä taas, niin vastoinkäymisiä on enemmän kuin kuusessa käpyjä; koiran virtsassa on verta, polveni on kipeä, hampaissani on elämäni ensimmäinen reikä...
Näillä on vaikutusta, sillä kaikki edustavat asioita, joita todella pelkään. En halua menettää koiraani, joudun ehkä jättämään kesätyön väliin, mieluummin kuolisin kuin menisin hammaslääkäriin...

Perheeseemme liittyi uusi jäsen - harmaatabby kissa, nimeltään Roschwitz - luulin voivani nauttia tasaisen rauhallisesta perhe-elämästä... Mutta ei.

Lisäksi tietokoneeni heitti lusikan nurkkaan ja olen lihonut...

Tuntuu, etten jaksa elää. En jaksa näitä vastoinkäymisiä. Eniten kaikesta pelkään koirani puolesta. Voisinpa jakaa loppuelämäni myös sen kanssa. Voisinpa olla ahdistumatta ja murehtimatta asioita.

Voisimpa vain olla ja nauttia kesästä ja syödä jäätelöä perheeni kanssa..

..ja vittu näitä hyttysiä.

Tavaranlevittäjä.

Ponnistaudun lattialta seisomaan yhden jalan varassa, välttäen rasittamasta toista. Vasemman polven ympärillä on musta polvituki.

Joulukuussa 2010 puhuin laihtumisesta viimeisen kerran. En tosin täällä, vaan eräässä toisessa blogissani. Näin rehellinen ollakseni. Viime syksynä painoin 67,1 kilogrammaa. Tällä hetkellä minulla on elopainoaa peräti 81,8 kilogrammaa. Ulkoisesti mikään ei kuulemma kuitenkaan ole muuttunut. Välttämättä. Mutta painoindeksi on silti liki kolmekymmentä, eli melkein merkittävän ylipainon alarajalla. Ehkä se tuntuukin nivelissä, polvessani, vaikka kukaan ei minua haluakaan uskoa. Isääni lukuunottamatta. Itseasiassa tuo oli alunperin isäni ajatus ja minun järkeeni se valitettavasti käy oikein hyvin. Eihän minulla tätä aiemmin ole polvet olleet kipeät.

...eli tervetuloa takaisin elämääni, kaloreiden laskeminen, emme ehtineetkään olla erossa kuin melkein kaksi vuotta. En koe sitä mitenkään pahaksi tavaksi, sillä pystyn siitä lopulta päästämään irti ja etenkin kun se auttaa minua hahmottamaan todella, että miten paljon voin syödä. Kiloklubi auttaa myös muutenkin punaisten pallojensa kanssa - miten siis syödä terveellisesti ja riittävästi.

Mieleni tekisi kokeilla karppaamista, koska olen joskus kuullut, että se auttaa makeanhimoon, joka kohdallani on hallitsematon ainoastaan silloin, kun tavoitteena on kulkea karkkihyllyn ohitse kaupassa. Sieltä takertuu jotain aina mukaan; sen tosin olen havainnut, että pystyn yhä vaikuttamaan siihen, että mitä sieltä lähtee - viime kerralla tämän haasteen kohdatessani valitsin kaksi Fazerin suklaapatukkaa, sen sijaan, että olisin valinnut kahta suklaalevyä. Ajattelin myös vaihtaa kaikki sokeriset herkut - suklaan siis lähinnä - Pepsi Maxiin. Suklaa on asia, josta on hyvin vaikea luopua. Ainoa paheeni liikunnan ohella. Mutta näin alkuun, haluan siitä eroon ja vähentää makeanhimoani. Myöhemmin suklaa on tervetullut takaisin elämääni kerran viikossa, kuten "vanhoina" ja "hyvinä" aikoina. Vaikkakin olen aiemmin pystynyt syömään ihan mitä olen halunnut ja niin paljon kuin on mieli tehnyt, lihomatta, koska olen juossut.

Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana liikunta on ollut vähän hankalaa sairasteluista ja siitä johtuvan motivaation puutteen takia. Olen päivittäin käynyt ulkona, mutta en ole oikein jaksanut saati halunnut minnekään lenkille lähteä. Se tuntuu masentavalta, että liikkuu hitaammin ja hengästyy helpommin, kuin aikaisemmin. Se vie halun tehdä yhtään mitään. Mutta huonon kunnon paras puolihan on se, että se nousee nopeasti?

En voi sanoin kuvailla sitä epäreiluuden tunnetta, miltä tuntui viime syksy olla liikkumatta ja maata vain sängyssä. Oli hetkiä kun voin paremmin, mutta olin kuitenkin vielä sellaisessa jamassa, että ei sopinut urheilla. Enkä voi kuvailla sitä oikein nytkään, olen oikeasti hirveän katkera siitä, että minä - aikaisemmin päivittäin urheillut ja muutenkin hyvässä fyysisessä kunnossa ollut nainen - joudun sängyn pohjalle niin hävyttömän pitkäksi aikaa ja vielä pelotellaan sydänlihastulehduksilla ja streptokokin aivoihin kulkeutumisella, jos uskallan edes ylös nousta.

Kaikista epäreiluinta ehkä on se, että nyt kun haluan takaisin entisiin mittoihini (166/70), ihmiset, tai ainakin eräs, asettuu tielleni ja sanoo, että minun ei tarvitse laihtua, sen sijaan, että olisi tukenani. Mikä ajaa minut tilanteeseen, etten tiedä, että mitä teen. En halua tehdä hänen toivettaan/tahtoaan vastaan, mutta en myöskään halua olla tekemättä oman tahtoni mukaan.

Tämäkin kuulostaa oikeastaan aikalailla manifestilta; halusin todellisuudessa vain sanoa, että kannustatpa tai et, minä teen tämän, laihdutan. En sinun, enkä muiden ihmisten takia, vaan itseni vuoksi, jotta minun ei tarvitsisi kärsiä polvikivuista ja, jotta jaksaisin taas juosta. Liikunta on elämäni ja kärsin, jos en voi nauttia siitä kuten olen ennen nauttinut.

Ikävä

Taas ennen työvuoroni alkua olen yksin täällä jossain sietämättömän kaukana kotoa. Ikävä Rakkaani luo polttaa julmasti enkä edes tiedä pääsenkö kotiin tänään. Haluan vain tehdä Hänet onnelliseksi ja täyttää Hänen toiveensa. En voisi koskaan olla ilman Hänen rakkauttaan. Silti teen välillä kuin pahin ääliö Häntä kohtaan. En halua satuttaa Häntä, mutta välillä tuntuu siltä, että olen kerta kaikkiaan paska ihminen. Rakastan Sinua Kulta. Tahtoisin vain olla Sinun ja Sinua varten. Älä hylkää minua. Se on kaikki, mitä pyydän...

----------------------------------------------------------------------------------------

Henkistä väsymystä ja kroonista yksinäisyyttä. Tuntuu, että en jaksa edes hengittää. Istuin eräässä niemenkärjessä hyttysten syötävänä, jotta tavoittaisin mielenrauhan... Minua alkoi ainoastaan itkettämään. Enemmän vielä, kuin aikaisemmin. Muutama sana muutaman hyvän ystävän kanssa tekstiviestin muodossa vaihdettuna piristi - ihan tavallinen, mitä-sinulle-kuuluu -keskustelu ja muutama typerä vitsi.

Maailma siis mataa edelleen radallaan pääkoppani ulkopuolella ja muualla on kaikki hyvin.

Kutittaa ihan syntisen paljon. En jaksa olla älykäs tänään.

Hallittu hallitsematon avautuminen. En tiedä, että mikä minua oikeastaan edes vaivaa. Haluaisin vain itkeä.

Kulkurin kaiho

Istun täällä kaukana kotoa. Ilman Rakkaani lämpöä. Ilman Hänen ihanaa kauneuttaan. Ilman mitään. Sillä minulla ei koskaan ollut mitään ennen Häntä. Minä en ollut mitään. En koskaan edes luullut olevani onnellinen. En ennenkuin kohtasin tuon maailman ihanimman olennon. Vappu palautti kaiken mieleeni. Muistan helposti kaksi edellistä "vappujuhlaani". Vuonna 2009 vappuna minä olin vain kaatamassa puita. En miettinyt mitään. Tein vain työtä, josta pidin. Tai oikeammin työtä, joka sai unohtamaan kaiken turhan. Sai unohtamaan kaiken. Sen, ettei minulla ollut elämää. Joku kulki tiellä ohi, kun pinoilin propseja ja huusi: "mitä helvettiä sä teet työn juhlapäivänä töitä?" Niin no. Ei minulla ollut mitään juhlaa. Eikä mitään muutakaan. En jaksanut ajatella. Vappu 2010. Olin "viihteellä". Olin lomalla intistä. Ihan turhaan. En viihtynyt, vaikka viihteellä olinkin. Sekin päivä oli vain sitä tarkoitusta varten, että maailma saisi näyttää minulle, miten yksinäinen ja turha ihminen minä olin. En saanut siltäkään "juhlalta" mitään muuta kuin pahan mielen. Ja palasin loman jälkeen takaisin RUK:lle ja olin taas entistä enemmän vihoissani ulkomaailmaa kohtaan. Siksi oli lystiä olla intissä. Siellä minä olin jotain. Olin hyvä, koska olin hyvä. En siksi, että minua olisi pidetty hyvänä. Sillä ei minua pidetty. Mutta alettiin pitää, kun oikeasti pääsin näyttämään, mitä osaan. Mutta ei siitä sen enempää. Vappu 2011. Herään sunnuntaina Kultani vierestä. Rakkaus ja lämpö säteilevät Hänen ihanilta kasvoiltaan, kun suutelen häntä. Hän on nukkuessaankin niin kaunis ja suloinen. Kuin jokin olisi tuonut viereeni oikean jumalattaren. Hyvyyden jumalattaren. Mietin siinä kaikkea. Edellisiä vappuja. Vanhoja aikoja. Sitten vähän tuoreempia muistoja viime vuodelta. Valtaisa lämpöaalto puhuttelee kehoani. Värisen. Värisen siitä onnesta, jota tunnen. Siitä onnesta, jonka vain Hän läsnäolollaan saa aikaan. Tunnen oloni niin hyväksi. Onnen kyyneleet valuvat poskilleni. Voi miten ihana Rakkaani onkaan. Voi miten lämmin Hänen vieressään onkaan. Kun mietin siinä Rakkaani vieressä vanhoja, onnettomia aikoja, tiedän että voin unohtaa ne kaikki. Voin unohtaa yksinäisyyden. Voin vain olla siinä Hänen vierellään ja tiedän, etten ole yksin. Tiedän, etten ole turha. Olen olemassa. Olen olemassa, koska minulla on syy olla olemassa. Koska minä rakastan Häntä. Elämäni ainoa tarkoitus on rakastaa Häntä. Suojella Häntä. Tehdä Hänet onnelliseksi. Ilman Sinua en olisi mitään. Ilman Sinua olisin matoina. Älä hylkää minua. Älä jätä minua, niin et koskaan joudu katumaan sitä, että annoit minulle mahdollisuuden. Mahdollisuuden olla Sinun. Rakastan Sinua. Ikuisesti.

Mitä muut näkevät

Kaikessa hiljaisuudessa outo olento vaeltaa läpi pimeän, sateisen yön. Sitä ei kuule, sitä ei näe, sitä ei edes aisti; niin paljon se on osa ympäristöään, osa luontoa ja osa pimeyttä, mutta kuitenkin se on hyvin elävä. Erittäin elävä.

Sen askeleet painavat liejuun jälkiä, joita ei jäljiksi tunnista. Iltanuotion heikko kajo jossakin tuolla puolen, se ei edes katso. Askelluksen keveä ravi ja koleassa yöilmassa leijaileva hengityksen luoma höyry, sanovat, että minä olen tässä. Mutta en ole.

Minä en tiedä itseäni, en tunne. Tämä ruumis ei ole minun, mutta minä en kerro sitä kenellekään.

Kuunvärisessä turkissani seisoessani keskellä oudon olennon polkua, se viimein seisahtuu ja sen silmät eivät edes erotu, mutta tunnen niiden poltteen tutkivan olemustani. Enkä ole varma, pitäisikö minun paeta vai seisoa siinä.

Olento - kuka tai mikä hyvänsä onkin - paljastaa valkoiset hampaansa, irvistykseen ja murina, joka sen sisuksista kohoaa, kaikuu kuin kuilun yllä ja sen mataluus ja uhkaavuus iskevät pelon miekkansa minuun, täysin armotta. Minä tulin sinun tiellesi.

Samassa se ampaisee luokseni; parin sentin päässä kuonostani sen kita höyryää lämpöään ja silmät leimuavat mustuuttaan. Sen pahuuden voi haistaa.

Aran varovaisesti paljastan hampaani, korvani vetäytyvät niskaani pitkin, selkäkarvat nousevat pystyyn. Minä en ole ikinä oppinut murisemaan, mutta nyt yritän ja saan aikaan vain lapsekkaan kurahduksen kurkustani. Se riittää ja olento takertuu henkitorveeni pitkillä valkoisilla kulmahampaillaan. Minun koristessani hämmentyneenä sen otteessa, tiedän, että tämä valssi on vain meille kahdelle.

Älä enää lyö.

Aikani on kulunut tämän kanssa ja yleisesti yhteiskunnan pohdiskelussa. Mutta myös hieman valokuvaten ja aika paljon kävellen sekä itsensä hallintaa opetellen. Jälkimmäinen on ollut rankinta - perusluonteeltani olen kyllä rauhallinen, mutta hermostunut ja jännittynyt. Koiran kanssa toimiessa olen yrittänyt elää vielä enemmän hetkessä, jolloin saan jännittyneisyyden ja hermostuneisuuden katoamaan. Olen opetellut vielä herkemmäksi koiran kanssa, vielä paremmin lukemaan sen signaaleja - ja mikä ehkä tärkeintä, lähettämään omia.
Sen suhteen edistymistä on tullut. Koira on hallinnassani lenkeillä yhä vain paremmin ja paremmin. Tiedän pystyväni tähän.

Suosittelen katsomaan tuon linkin; se on blogini koulukiusaamista vastaan.

Kaikessa nimettömyydessä.

Aina puhutaan erilaisuudesta ja yksilöllisyydestä. Erotamme toisemme nimillä. Luomme identiteetin nimillemme ja elämme niiden elämää. Meidän elämää. Niin sanottua elämää. Olemme yksilöitä ja pyrimme korostamaan erilaisuuttamme, jotta varmasti emme olisi vahingossakaan samanlaisia kuin kaikki muut. Silti meistä suurin osa on, silti ne kaikista erilaisimmat ovat keskenään samanlaisia, pyrkiessään täydelliseen erilaisuuteen. Meidän pitäisi hyväksyä se, että meitä ihmisiä yhdistäviä tekijöitä on paljon, emmekä me voi paeta niitä. Emme, vaikka haluaisimme. Olemme kuitenkin yksilöitä, jos emme järin erilaisia.

Nimi luo ihmisille persoonan, sen kautta me elämme ja olemme tunnistettavissa. Se tekee meistä inhimillisiä. Erottaa meidät eläimestä.

Susilla ei ole nimiä. Ne eivät kutsua toisiaan Niehkuksi tai Kulkijaksi, ne eivät kutsu toisiaan äidiksi tai isäksi. Koirallekaan nimi ei merkitse mitään, vaikka se oppii tottelemaan sitä; onhan se vain koira ja tyytyy aina vallitseviin oloihin. Se ei pyri olemaan mitenkään poikkeava yksilö.

Nyky-yhteiskunnassa on niin jumalattoman hienoa olla erilaisen poikkeava, ainutlaatuinen Y K S I L Ö. Kuin emme jo olisi sitä valmiiksi, syntymästämme lähtien.

Toki minua huvittaa suuresti se, miten nyky-yhteiskunta määrittelee "erilaisen ihmisen". Erilainen ihminen juo, polttaa, bilettää, vaihtaa kumppania kerran kuussa tai on hurahtanut Japaniin tai "emoilee" ja itkee sitä, että On Niin Kovin Erilainen Nuori tai meikkaa ja osta vähintään kerran viikossa uusia vaatteita.
Minä en juo, polta, biletä, olen pariutunut loppuiäkseni, en ole kiinnostunut Japanista, en emoile ja olen ikäni kammonnut erilaisuutta. Yrittänyt olla samanlainen kuin toiset, jotta tuntisin kuuluvani jonnekin. Ulkopuolisuudesta, koulukiusaamisesta, yksinäisyydestä, ahdistuksesta sekä masennuksesta kärsineenä kuitenkin ymmärrän, että minun on parempi olla sellaisena, jollaiseksi olen syntynyt. Kuuluipa siihen sitten susimaiset tunteet tai ei - minun on parasta lakata taivuttelemasta itseäni väkisin muottiin, johon en kuulu.

Minä, täysin omana itsenäni, olen nykynuorten mielestä - oman ikäluokkani mukaan - tylsä, ja kuten he asian ilmaisevat, massaa. Jos ihmiset kaipaavat erilaisuutta, heidän pitäisi kääntää katseensa hetkeksi toiseen suuntaan ja nähdä ne yksilöt, jotka eivät tee kuten kaikki muut.
Sillä eikö se ole kaikkein erilaisinta, olla tekemättä kuten muut tekevät?

Usein minun kimppuuni käydään henkilökohtaisesti minun omien valintojeni tähden, vaikka ne eivät olekaan kenenkään muun asia. Se, että taloudestamme ei löydy televisiota, ei tee meistä mitään uskonveljiä. Se, että olen päätynyt päihteettömyyteen, ei tarkoita sitä, ettenkö silti osaisi pitää hauskaa. Vaikkakin minun käsitykseni hauskasta on taas liian eriävä nyky-yhteiskunnan biletyskeskeisestä yhteiskunnasta. Pidän yhdessäolosta ystävieni, sukulaisteni ja muiden läheisteni kanssa. Se on minusta hauskaa silloin kun siihen ei liity mikään älytön riehuminen; mielelläni lähden vaikka pelaamaan potkupalloa jonnekin puistoon, että se ei kotona kädetristissä istumiseksi kuitenkaan menisi. Vaikka tokikaan minulla ei ole rauhallisia koti-iltoja vastaan yhtään mitään; se on mukavaa käpertyä Kulkijan syleilyyn ja vain olla ja höpötellä.

Ihmisen ymmärtämättömyys on mielenkiintoista; moni mainostaa olevansa suvaitsevainen ja avoin sekä hyväksyvänsä erilaiset ihmiset. Kuitenkin hyvin usein törmään siihen, että he eivät loppujen lopuksi hyväksy ollenkaan oikeasti eriäviä ihmisiä; niin kauan kuin kiinnostuksenkohteisiisi kuuluu alkoholin nauttiminen säännöllisesti tai vähemmän säännöllisesti, he hyväksyvät sinut ja kunnioittavat sinua ihmisenä. Mutta kun kerrotkin heille, että et juo, polta tai biletä, he eivät keksikään mitään muuta mahdollista tapaa viettää aikaa, vaan olettavat heti, että istut kotona pyörittelemässä peukaloitasi ja pitävät sinua automaattisesti tylsänä. Mikä mielestäni on äärimmäisen epäreilua.

Minusta on myös epäreilua se, miten alkoholikeskeiset ystävänikään eivät minua pyydä minnekään, koska olettavat, että en lähtisi "viihteelle". Heidän tuntuu siis olevan vaikea hyväksyä sitä, että nautin elämästäni mieluummin selvin päin, kun muistankin siitä jotain seuraavana aamuna. Sitäkään en siis ymmärrä, että miksi on juotava itsensä kaatumakänniin; jos ei muista seuraavana päivänä yhtään mitään edellisestä illasta, niin mistä voi tietää, että on ollut hauskaa?

En tiedä, että mitä enää lisäisin. Enkä oikein ole varma, että mistä tämä kaikki tulvi taas esiin. Kenties kielii turhautumisestani ihmisiä kohtaan, tai nyky-yhteiskuntaa. Ehkä tämä kaikki on vain unta ja herätyskelloni soi kohta. Ehkä tämä kaikki on totta ja olen ainoa, joka näkee asian tämän puolen... tai, joka myöntää näkevänsä tämän kaiken. En minä osaa mainitsemilleni asioille tehdä mitään, enkä toisaalta haluakaan. Päätin sen kai silloin, kun en nuoriso-ohjaajaksi päässytkään opiskelemaan, että minä en enää yritä pelastaa maailmaa. Miksi haluaisin tehdä hyvää olennoille, jotka eivät kuitenkaan edes yritä ymmärtää minun puoltani asiasta? No, nyt on jo liian katkeraa.
Päädyin silloin myös siihen, että keskityn vain siihen mikä on minulle oikeasti tärkeää; luonto, kirjoittaminen ja ajattelu.

Rakkaalleni...

ajatukseni kuin voikukan siemeniä tuulessa
ajelehtivat, niitä ei voi pyydystää
auringon valo pimeän yön jälkeen
vähän kuin liian hyvää ollakseen totta
nukkuva mies sängyssä
sekin liian hyvää ollakseen totta

Koira makaa jaloissani, kaunis säkkipilli-panhuilumusiikki lipuu ympärilläni ja minusta tuntuu siltä, että kaikki ihmiset vain käyttäisivät minua. Tavallaan hyvin terapeuttista keskustella asiallisen tuntemattoman ihmisen kanssa kaikista traumoistani ihmisiä kohtaan, avautua kerrankin jollekin ihan oikeasti, välittämättä yhtään mistään. Kaikista vääryyksistä. Ainoa, että minusta vain tuntuu siltä, että minua on käytetty, kokeiltu, testattu, minun tunteillani on leikitty ja kanssani on vain pelattu peliä. Olen ollut ihmisten pelinappula. Kaikki hurjat kolme aikaisempaa ihmissuhdettani. Kaksi ensimmäistä kokeili, kolmas käytti. Tavallaan koen iljettäväksi sen, että teen taas sitä, mitä olen joskus tehnyt ja, josta olen jo kuvitellut päässeeni eroon. Avaudun jollekin tuntemattomalle elämäni iloista ja suruista. Enimmäkseen suruista. Enimmäkseen vääränlaisista ihmisistä. Se vaan kyselee lisää ja lisää ja minä kerron tarpeettoman vuolaasti kaikesta turhasta paskasta, mikä ei elämääni vaikuta enää tippaakaan. Olen helpottunut siitä, että rakas Korpimetsäin Kulkijani palaa tänään kotiin. Pääsen hänen lähelleen ja voin unohtaa kaiken muun. Miten odotankaan iltaa ja hänen lämpöään !

Ulkona sataa

Vesi valuilee taivaalta maahan ja sulattaa lumen tuoden esiin kaiken keväisen kauneuden. Sellaisen ihmisten jättämän kauneuden. Ällöttävän paskakasan, joka koostuu tupakantumpeista, jogurttipurkeista, televisioista ja kaikesta muusta saastasta. Ihastuttavaa. Sade ei masenna kuitenkaan tänä keväänä. Se tuo mieleeni viime kevään. Sen kamalan viikon, kun palelimme märissä vaatteissa hytisten Upinniemen ampuma-alueen metsiköissä. AUK:n ampumaleiri oli meneillään. Sitä hirvittävää keliä räntäkuuroineen, vesisateineen ja yöpakkasineen ei voi kuvitellakaan, ellei ole istunut kaverien kanssa sylikkäin nuotiolla odottamassa oman ryhmänsä ampumavuoroa. Sillä viikolla en oppinut mitään tulitaistelusta tai muustakaan siitä leikkimisestä, mitä asevelvollisuudeksi kutsutaan. Minä tajusin vain sen, että vihaan sitä paskaa yli kaiken. Vihaan olla sellaisissa paikoissa, vaikkei minuun kylmyys pystynyt millään tavalla. En tiedä, mistä vihani tuli, mutta se vain tuli, enkä todellakaan ollut oma itseni leirin aikana. Juuri ennen leiriä laitoin ensimmäisen sähköpostiviestin Rakkaalleni. En vieläkään oikein käsitä, miksi minä katselin sivua, josta hänen osoitteensa löysin, tai miksi minä kirjoitin hänelle. Käsitän nyt jälkeenpäin kuitenkin sen, että tuo viesti oli alku elämälleni. Ennenkuin sain Rakkaaltani vastauksen, minä olin elänyt koko 20-vuotisen taipaleeni vain jotain varjomaista "puolielämää". En elänyt lainkaan. Minulla ei ollut ketään kehen luottaa, ei mitään mitä toivoa, ei mitään tarkoitusta elämälle. Ei ketään ketä rakastaa. Silloin en ollut ihminen. Olin vain julma ja tunteeton itsestäni piittaamaton suoriutuja. Olin kuin kotonani siellä, missä ei tarvinnut miettiä: kuin kotonani juuri tuollaisilla armeijan leikkisotaleireillä. Kun minä heräsin Rakkaani vierestä äsken, minä aloin miettiä sitä, miten ihanan elämän Hän on minulle tuonut. Hän on tuonut minulle rakkauden, onnen, tarkoituksen ja kaiken, mikä on elämässä merkityksellistä. Tänään herätessäni minä tajusin, miksi minä silloin viime keväänä aloin vihata sitä touhua siellä, vaikka aiemmin "rakastin" kaikkea sellaista. Minä tajuan nyt, että minä alitajuisesti halusin olla ihan muualla. Halusin olla rakastettu. Halusin kokea sen, että joku välittäisi minusta. Haluaisin nähdä, osaisinko rakastaa. Tiesin silloin haluavani rakastaa Sinua. Nyt tuota kaikkea miettiessäni minä tajuan, miten onnellinen minä olen. Saadessani herätä Rakkaani vierestä, suudellessani häntä ja kuiskatessani Hänen korvaansa maailman ihanimman lauseen. Mikään muu ei ole koskaan tuntunut miltään. Mikään muu ei koskaan korvaa sitä tunnetta. Rakastan Sinua maailman ihanin olento, minun Rakas Kultani...

Pieni musta bimbambulla.

Istun yksin hiljaisessa asunnossa, jossa suihkusta tulee vuoronperään kylmääkuumaakylmääkuumaa vettä. Luulen koiran olevan koko ajan vierelläni. En saa viheltää, ettei se tule hössöttämään. En saa läpsytellä paljaita reisiäni, ettei koira luule, että kutsun sitä luokseni. Yhtäkkiä ihmettelen, että missä on koira. Huomaan ajattelevani sitä jatkuvasti, varovani sitä tyhjässä sängyssä. Aamuisin teen tilaa sille viereeni ja sitten havahdun, ettei se ole täällä. Iltaisin etsin sitä varpaillani sängystä. Lämpöä kylmille varpailleni. Koti ei ole koti ilman koiraa. Tavallaan sanomattakin selvää, että en pystyisi, kykenisi, osaisi elää ilman sitä. Olen yrittänyt rentoutua ja nauttia siitä, että saan olla yksin, eikä minun tarvitse tehdä mitään, mitä ei huvita tai haluta tehdä. Toisaalta on hyvin terapeuttista olla yksin talossa, jossa on liian hiljainen porraskäytävä. Minä pelkäsin täällä, kun koira oli kanssani. Jokainen vahti- ja huomiohaukku sai sydämeni läpättämään ja pinnistelin kuuloani; oliko se avain lukossa, jymähdys ovea avatessa, kun turvaketju ottaa vastaan? Vai ehkä sitten postiluukkua kalisuttava postimies? Olen hermostunut ihminen. Sen kai kertoi sekin, kun olin eräässä pelitapahtumassa pääkirjastolla Kulkijan kanssa ja en pystynyt pelaamaan siellä mitään, koska minusta tuntui jatkuvasti siltä, että en voi olla paikoillani. Vaikka näin tuttujani, silti tunsin oloni todella epämiellyttäväksi. Sitten jo seuraavana iltana oksentelinkin ja kaikki seuraavalle päivälle suunnitellut asiat jäivätkin tekemättä ja tunsin syyllisyyttä. Mutta se on sen pituinen se tarina. Tänään postiluukusta kolahti armaalle avomiehelleni jokin ykkösbonuskorttiin liittyvä lehti, jossa mainostettiin "oletko sosiaalisesti taitava". Mulkaisin sitä, kuten mulkaistaan B-luokan makkaraa ja sitten heränneen mielenkiinnon vuoksi selasin esiin sen ja luin, tottakai. Oletin sen olevan jotain pissaliisalehtien "näin olet sosiaalinen: puhu paljon ja ole aktiivinen, mene rohkeasti ottamaan kontaktia ihmisiin" -tasoista roskaa. Yllätyin suuresti, sillä se ei ollut. Koko juttu ei sanallakaan kertonut, miten olla sosiaalisesti taitava. Se vain kertoi, että sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot sotketaan usein keskenään nyky-yhteiskunnassa ja, että sosiaalisuutta ei mitata sillä, kuinka paljon päästät ääntä, vaan sillä, kuinka paljon haluat olla tekemisissä ihmisten kanssa ja miten teet sen. Joku saattaa pitää kovaakin ääntä ja näyttää ulospäin siltä, että hän pitää kaikista, mutta kaikki eivät välttämättä pidäkään hänestä, koska hänellä ei välttämättä ole tilannetajua - ei siis osaa olla hiljaa silloin kuin kuuluisi olla. Sen jutun myötä tajusin olevani sosiaalinen eläin ja sosiaalisesti taitava. En siis olekaan sosiaalisesti kömpelö tai antisosiaalinen - kuten olen aina luullut - vaan ainoastaan arka. Olen aina kuvitellut, että en osaa olla ihmisten kanssa, kun en osaa puhua taukoamatta. Kun minulla tuskin riittää sanat sitä "mitä kuuluu" -kysymystä pidemmälle. Etenkään jos toinen vastaa vain lyhyesti "ihan hyvää". Se oli päivän ihanin sattumus, ymmärtää itsestään jotain uutta. Tuntuu hyvältä ajatella, että en olekaan ihan syrjäytynyt ihminen. Minäkin osaan jotain. Osaan olla ihmisten kanssa. Voi hitsi, että se tuntuu hyvältä. Lauantaihin on vielä pitkä matka. Saan rakkaani kotiin ja saan rakkaan koirani kotiin. Hitsi, miten hyvältä sekin tuntuu ajatella.

Auringonnousu 25032011 klo 0604.

Vaikka tuntuu, että aika liikkuu liian tiuhaan. Vaikka menneisyys tunkeutuu välillä luvatta uniini. Vaikka silmäilen suoraan käärmeenpesään. Silti minusta tuntuu, etten ole muuttunut. Vuosi sitten kuuntelin irlantilaista säkkipillimusiikkia ja kun vuosi on taas kierähtänyt, olen palannut siihen taas. Minä todella pidän siitä musiikista. Luen sekavin tuntein vanhoja keskustelulogeja, enimmäkseen vihaa ja inhoa itseäni kohtaan. Pienissä määrin kuvotusta sitä ihmistä kohtaan, välillä toinen suupieli nousee ja välillä minusta tuntuu siltä, että haluaisin repiä itseni silpuksi. Välillä inhoan itseäni niin paljon sen takia, että olen ikinä antanut itseni tutustua siihen ihmiseen. Haluaisin sanoa sille jotain, mutta ei minulla ole sanottavaa. Kannattaako yhteen väärintekijään kuluttaa näin paljon energiaa? Minusta tuntuu, etten voi levätä, ennen kuin olen saanut sen ihmisen narun jatkeeksi. Lisää keskustelulogeja, erään huomattavasti miellyttävämmän henkilön kanssa. 21.03. on maaginen päivämäärä, osuu vahingossa silmiini. Enkä voi kieltää hymyä itseltäni. Se päivä on tehnyt minut aina niin kovin onnelliseksi. Eikä pelkästään se... vaan Kulkija, mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua, vaan muistella. Kello on kaksi minuuttia ylitse aamuneljän. Istun peittoon kääriytyneenä, puren hampaita yhteen verenmaku suussa. Ulkona on aivan mielettömän upea, keltainen puolikuu. Minua paleltaa aivan törkeästi. Koirakaan ei kuorsaa. Minusta tuntuu kovin yksinäiseltä. Kuten joskus sanoin, krooninen yksinäisyys. Se menee ja se palaa, pois se ei lähde kulumallakaan. Koiran käyttäytymiseen perehtyminen, koirapsykologiaan perehtyminen, on saanut minut ymmärtämään asioita itsessäni. Pohjimmiltani olen erittäin hermostunut, epävarma, huolestunut ja jännittynyt ihminen.. Sanat kaikki toistensa synonyymeja. Mikä vaikuttaa koiraan siten, että se ei usko minun hallitsevan tilannetta. Tavallaan se on totta, se, etten hallitse tilannetta, aiheuttaa itsessäni ahdistusta. Mikä ehkä kertoo sen, millainen kontrollifriikki ja perfektionisti olen. En ymmärrä sitä, että miten pystyn kokoamaan itseni koiraa kouluttaessani tai tehdessäni liikkeitä sen kanssa lenkillä ollessa. Miten pystyn tavoittavan rauhallisen itsevarman ihmisen sisältäni, miten saan koiran toimimaan.. Tai ehkäpä se ei ole ihminen. Eläin puhuu eläimelle. Ei ajatuksia, vain reaktioita. Minulla on avaimet tuntemattoman kielen tulkitsemiseen. Minä ymmärrän niitä. Tavallaan minulla ei kai ole muuta vaihtoehtoa; koira ei seuraa epätasapainoista johtajaa, kuten ihminen tekee. Ainoaa laatuaan tässä tapauksessa. Sekin mielestäni kertoo jotain meistä ihmisistä. Eikä se mielestäni ole mitään hyvää, mitä se minulle sanoo. Ihminen on sokea ja pyrkii liikaan hyvyyteen. Ehkä me siksi tapammekin toisiamme. Tapamme kuitenkin vääriä ihmisiä; niitä, joilla oikeasti olisi mahdollisuuksia toimia hyvänä johtajana. Tai jos ei hyvänä, niin tasapainoisena. Tasapainoisuus on hyvä, mutta hyvä tässä tapauksessa ei tarkoita pahan vastakohtaa... Välttämättä. Tunnen itseni niin tavattoman paljon sudeksi ja se on todella häiritsevää. Haluan kuulua jonnekin muualle kuin yksinäisyyteen ja omiin maailmoihini. En kestä tätä suorituskeskeistä yhteiskuntaa. Se tekee minusta vajaan ihmisen muiden kansalaisten silmissä. Siksi, etten halua suorittaa. En halua elää kaupungissa. En perkele vieköön halua ! Minua ahdistaa. Ihmisyys odottaa pöydän reunalla. Miksen jo lue.

1 vuosi ja 2 päivää.

Tämä on hiljaisuuden ulkomuoto. Tältä näyttää ja kuulostaa hiljaisuus. Tätä se on ja ei ole. Kuuntelen Mielenrauhaa Kulkijan stereoista ilman lupaa. Harmonista musiikkia ja luonnon omia ääniä. Yksi etenkin on ylitse muiden; suden laulu. Sitä paitsi, näin unta, että ulvoin. Kaipaan pois täältä. Tuntuu, ettei täällä ole minulle mitään. En jaksa kuin hyvin harvoja ihmisiä, liian pinnalliset ihmiset saavat minut voimaan pahoin. Koiraihmisten kanssa tulen vielä jotenkin toimeen, mutta silti tuntuu, että olen lipumassa heistäkin erilleen. Sentään koiraharrastus ei enää tunnu niin kuvottavalta kuin aikaisemmin, mutta pistää se silti vieläkin miettimään, että miksi ihmiset hankkivat itselleen koiria... Tunnen kadonneeni. Elämän rytmini on liian hidasta, saan jatkuvasti toivoa, että kumpa en taas olisi liian myöhässä.

Helppo unohtaa

Olen kadonnut itseltäni. En tiedä. Tunnen olevani ihan hukassa. En tiedä, että mikä aiheuttaa tällaisen tunteen. En tiedä kuka tai mikä olen. Minne menen ja miksi. Mitä minä oikein haluan? Asiat tuntuvat olevan ihan solmussa ja minusta tuntuu, etten jaksa selviä niitä.

Voimauttava valokuva ja 219 kuukautta.

Kameran peilissä on tuhruja. Karvoja tai jotain. Se pitäisi viedä kameraliikkeeseen putsautettavaksi, en uskalla itse kajota siihen. Tai olen yrittänyt, mutta ei se ole auttanut. Vehje on muutenkin niin kovin pölyinen. Haluaisin valokuvaamaan. En ole ajatellut muuta pitkään aikaan. Mielessäni vain pyörii, että pitäisi saada ostettua kangasta. Tehdä se, mitä on jo kauan pitänyt tehdä. Yksinäisyys on kiduttavaa. En jaksa ajatella enää mitään. Olen ajatellut jo kaiken ajateltavan arvoisen. Kulkija ehdotti kolumnien kirjoittamista, mutta ei minusta ole sellaiseen. Ei minusta ole mihinkään. Jumitan taas vain paikoillani. En saa mitään aikaiseksi. Makaan sängyssä ja luen Maailman kauneimpia ajatuksia tai Kelttien jumaltaruja ja puhun koiralle. Tai luen koiralle. Tai laulan sille. Mietin, että pitäisikö meditoida? Yrittää saada yhteys suteen, kun kuitenkin näin sen taas eilen sieluni silmin juoksemassa pitkin, voimakkain askelin auton vieressä ja minulle itsellenikin tuli halu juosta. Naapurin summeri soi ja koira tuhahtelee. En ole jaksanut laittaa turvaketjua kiinni tänään. Oloni on kovin turvaton muutenkin, yksi turvaketju ei siihen paljoa vaikuta. Ulkona kulkiessa pelkään ihmisiä. Eilen autossa istuessa pelkäsin. Korvat painuivat niskaa vasten, koko olemus lyhistyi ja häntä pakeni koipien väliin. Pelkään huoltomiestä. Joka tulee kai tällä viikolla. Ei se ole koira, joka voi käydä kimppuun jos tulee yleisavaimilla. Vaan minä.

Jos jonkun mä aijon naija, se oot sä Anna-Maija..

Koira kuorsaa hiljaa musiikin keskellä. Kuuntelen jotain rakkaani levyhyllystä anastettua CD:tä ikävissäni. Olen huomannut, että musiikin kanssa on nykyään oltava hirveän varovainen. Sotilasmusiikki tuo muistoja mieleen, mutta tänään huomasin, että se osaa myös ahdistaa aika tavalla. Lähinnä siten, että en voi olla miettimättä, että miten olisi asiat, jos minun mieheni olisi marssimassa rintamalle. Suoraan sanottuna hajoaisin. En kestäisi sitä. Pelkään liikaa jo nyt menettäväni hänet, vaikka kai aika turhaan. Myöskin muistot ovat välillä todella arkoja; Ohne Dich aiheuttaa haikeutta, tuo mieleen ne elokuisetsyyskuiset aamut, joina olin matkalla kouluun jo silloin kun muut vasta heräilivät ja miten Ohne Dich aina soi vähintäänkin KOVAA soittimessani kun bussi lipui pois kaupungista, maaseudun rauhaan. Miten minä silloin mietinkään ja kaipasinkaan Kulkijaa. Sotilasmusiikki tuo myös mieleeni ajat, joina erossa olomme oli kolmannen osapuolen sanelemaa. Etenkin ehkä ne hetket, kun emme voineet mitenkään olla yhteyksissä toisiimme ja miten sydämeni huusikaan öisillä levottomilla retkilläni kesäöissä koiran kanssa. Miten se huusikaan Kulkijan nimeä, miten kovasti minä tahdoinkaan hänen luokseen. On kuitenkin vielä yksi pyhempi laulunen; Rakkaus on lumivalkoinen. SE tuo mieleen ensimmäisen tapaamisemme, sen miten se kantautui keskustasta eräästä musiikkitapahtumasta, kun me seisoimme bussiasemalla vastakkain ja miten Kulkija hyräili sitä hiljaa... Vajoan sanattomuuteen.

Olin taas illalla yksin junassa ilman Rakkaani ihanaa seuraa. Työpäivä oli päätöksessään. Tuntui aivan sietämättömän pahalta se, että ensi viikkokin menee siellä kokonaan. Joku "viisas" sanoisi siihen, että älä valita, sehän tietää paljon rahaa. Paljon rahaa ! Mihin minä sellaisia isoja määriä tarvitsen ? En mihinkään. Riittäisi sen verran, että olisi rahaa maksaa vuokra asunnostamme ja saisi vähän leivänpäälle muutakin kuin kuivunutta ylähuulta. En minä tarvitse paljoa rahaa. En todellakaan. Sellaisia ihmisiä, joilla on paljon rahaa, olen nähnyt elämässäni ihan tarpeeksi. Kuinka kuvottavan teennäistä olikaan elämä siellä "Ota-Onnelassa", rikkaiden äpäröiden paratiisissa, josta ei kuulemma viina lopu juomalla. Ei varmaan; niin kauan kun vanhemmilta tulee rahaa... Näitä "rikkaita" näin sitten junassa ja bussissakin. Yksi näistä surkimuksista, nuorehko mies, valitteli jollekin nuorelle naiselle sitä, ettei saa nähdä 3-vuotiasta tytärtään. Mies oli ilmeisesti iskenyt tämän naisen baarista samaisena iltana ja oli aivan umpikännissä. Kuinka sellainen kehtaa valittaa ääneen entisestä vaimostaan, joka ei anna tavata tyttöä ? Ihan tuli ihana lapsuusaikani mieleen. Olisi tehnyt mieleni nousta ylös ja heittää mies ovesta ulos. Että olisin saanut olla rauhassa. Että olisin saanut olla omissa mietteissäni, ilman että minun pitää aina uudestaan miettiä, miten huono ihminen minä olen ollut, kun en ole kelvannut äidilleni aikoinaan, kun hän päätti, että viinakset ovat perhettä tärkeämpiä. Nousen autosta. Herään todellisuuteen. Minulla on kaikki hyvin. Elämästäni ei mitään puutu. Olen todella rikas. Olemme juuri saaneet oman kodin Rakkaani kanssa. Koti ei ole kalliilla hankittuja huonekaluja tai viihde-elektroniikkaa. Se ei ole kaupan kallein matto tai hienoin televisio. Koti on minulle paikka, jonka jaan vain Rakkaani kanssa. Rakkaani ja hänen pienten otusten kanssa. Nyt minulla on ensi kertaa elämässäni koti. Kulkija on viimein löytänyt paikkansa. Paikkansa Rakkaansa sydämestä. Eikä mikään tee minua onnettomaksi enää koskaan. Kunhan vain saan Hänen kanssaan elää. Minun ei enää koskaan tarvitse elää menneessä miettien sitä, miksi minua ei kukaan ikinä rakastanut. Sillä minä rakastan Sinua ja tunnen, miten Sinä rakastat minua. Ja se tunne on maailman ihanin...

Rakas Nokkosperhonen...

Kesällä tuntui kummalliselta. Mummi makasi kuolemankielissä ja minä olin juuri rakastumassa yhä enemmän mieheen, joka täyttää pelkällä olemassa olollaan kaikki unelmani. Muistan, kun en aluksi pystynyt käsittämään mummini kuolemaa. En ollut halunnut oikein hyväksyä hänen haurauttaan muutenkaan. Niin touhukas ja hyväntuulinen kun aina oli, monesta raskaasta surusta huolimatta. Touhukkaana ja hyväntuulisena hänet muistan, onnellisena. Olimme aina tervetulleita hänen luokseen, me lapsenlapset. Hänellä oli aina aikaa meille ja hän auttoi meitä, aina kun vain pystyi. Hän piti meistä huolta ja kertoi tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joka osaksi oli sodankeskellä. Kesä kuitenkin oli monellakin tapaa hyvin kummallinen. Minusta tuntui, etten oikein tuntenut surua mummin pois menosta. Olin jollakin tapaa jopa hirvittävän helpottunut, että se tapahtui. Koen syyllisyyttä, etten mennyt hänen viimeisinä aikoinaan häntä tapamaan. Mutta en uskaltanut silloin, olin kovin lamaantunut kyseisestä uutisesta... niin, ja sitten tietysti oli Kulkija, joka vei suurimman osan huomiostani ja tuskastani pois. Pelkäsin, etten osaisi itkeä hautajaisissa. Etten tuntisi mitään, kuten ensimmäisen isoäitini hautajaisissa. Ensimmäisen poisnukkuneen isoäitini. Tunsin minä. Vaikka toimin kuvaajana siellä, ehdin vieritellä kyyneleitä. Muistan kun takerruin siskooni Vanhan Pappilan pihalla. Miten hän silitti kädellään selkääni ja miten hyvältä se tuntui, miten lohduttavalta. En ollut yksin, vaikka siltä tuntui. Olen vasta muutaman kuukauden aikana alkanut tuntemaan ikävää. Riipivää, repivää ikävää. Surua. Että hän on poissa. ...että hän ei ikinä tule näkemään onneani, ei ensimmäistä yhteistä asuntoani ja ennen kaikkea, ei Kulkijaa. Hän ei voi antaa siunaustaan rakkaudellemme, ei voi hyväksyä sitä. Eikä etenkään voi sanoa, että miten hieno mies Kulkija on. Se on jotain, mitä olisin halunnut hänen suustaan vielä kuulla. Eikä hän ikinä tule minun häihini. Hän ei tule näkemään minua morsiuspuvussa ja siksi minusta tuntuu, ettei kenenkään muunkaan pitäisi nähdä. Kaipaan lapsuuteni iltapäiviä koulun jälkeen hänen seurassaan, kun katsoimme mustavalkoelokuvia ja pelasimme Kiinanshakkia. Kun hän vielä oli ihana oma itsensä. Kun hän kertoi tarinoita lapsuudestaan. Kun hän muuttui jälleen lapseksi minun kanssani. Minä kaipaan häntä ja olen vasta huomannut, että miten paljon. Miten suunnaton ikävä minulla on. Miten suunnaton, kivulias ikävä. Haluan hänet takaisin, näkemään onneni. Tuokoon ensi kesä paljon nokkosperhosia.

Jalkarahinaa.

Myönnätkö unieni puutteellisuuden? Sen miten ne kertovat samaa tarinaa eri sanoin, kuten mekin, kaksi näkökulmaa yhdestä elämästä, vaikka ne näkökulmat ovatkin aika samanlaisia. Ei tarvitse kysyä tietääkseen mitä toisella on mielessä. Unieni ahdistavan surrealistinen maailma, jossa ei saa kiinni sanastakaan ja minun ajatuksenikin ovat vieraita. En muista jälkeenpäin heidän puhettaan tai äänenpainoa, muistan vain, että he olivat. Kuten olin minäkin. Susi ei ole ollut aktiivinen hetkeen. Huolestun jostain syystä, kun se ei ole vaatimassa minua taittamaan matkaani juosten. Vihaan sitä silloin, kun se ei anna minun olla rauhassa, vaan ahdistaa minua, pakottaa juoksemaan. Ajatukseni ovat veressäni kelluvia teurasjätteitä. Mätänemisestä aiheutuvia kemiallisia reaktioita. Iljettäviä. Tähänkö olemme tulleet? Minun turvapaikkanani toimineeseen sanamelskaan, johon sinun tunkeutuessasi loukkaannuin kovin. Tällaistako on paljastaa ihan kaikki. ...ja katsoa silti sinua vielä silmiin. Koppakuoriaisten rapina aiheuttaa päänsärkyä ja ärsytystä, mutta en silti raaski laittaa niitä hämähäkin ruoaksi. Voi, miksi et, ystäväni, voisi syödä kasviksia, kuten muutkin? Miksi minua ärsyttää tänään kaikki?

Elämää ihmiskehossa.

Sixty years is a long time to deny yourself to touch one of another. But you do it, because you just can't bare the thought of seeing yourself as a monster of someone elses eyes.

- Mick St. John, private investigator & vampire (Moonlight, Season 1: "There's such things as vampires")

That line hit me totally. It tells exactly what I have gone through. I still feel same sometimes. Feel like I can't get close enough to another people. I'm not even sure why. Is it me who holds back or is it them who won't let me close? Or is it just that they doesn't have animal soul with them? So it makes me feel like I don't get any contact towards them... Or what? I'm really afraid of that someone will reveal my "secret", that I feel my self a wolf in a human body. More than that I afraid that whoever it gets on it's known, would laugh it and think I'm lunatic. May be it's me who holds back and can not be as open as I hope I could be with it. I feel lonely, because I just can't be me. Always I had to be something else, someone else.

Mustanlihan kirous

Kotoisin ei-mistään. Menossa ei-minnekään. Sivustakatsoja, ainoastaan. Ikinä nähnyt mitään pysyvää. Ei edes usko, että on. Mutta joskus oli. Mitä sekään muuttaa. Ei mitään. Ei koskaan tule mitään, niin. Se ei ole yllättävää. Huominen on. Se, että se tulee. Vaikka luvattiin meteoriitteja taivaantäydeltä ja nälänhätä. Se tulee silti. Ruumis jäätymässä tien riitteiseen pintaan kiinni. Yöpaita päällä ja paljain jaloin, tai ei edes sitä paitaa. Lumi polttaa jalkoja. Verenkierto lakkaa. Minusta tuntuu, etten jaksa kävellä edes nurkan taakse nielemään haulikon piippua. Voisin niellä sen tässä ja nyt. Kaunis koriste vain käsipuolessa, ei osaa mitään, puhu mitään. On vaan ja hymyilee typeränä. Vihaan väkisin kirjoitettuja tekstejä. Niitä, että on muka pakko sanoa jotain vaikka ei oikeasti ole. Mikä tämä sitten on. Samanlainen. Ei minulla mitään sanottavaa ollut. Halusin vain kirjoittaa ja kertoa, että en osaa kirjoittaa. En herätä enää mielenkiintoa kenessäkään. Ihmettelen joskus itsekin, mitä minä täällä oikein teen.

Älä pelkää

sillä koskaan en vihaisi itseäni niin paljon, että jättäisin Sinut. En ikinä luovu Sinusta Rakkaani. Rakkauteni on ikuinen. Rakkauteni Sinua kohtaan. Minä en ikinä mene pois luotasi. Kaikesta muusta voin luopua, mutta elämää Sinun kanssasi en vaihtaisi mihinkään. Sillä minulla ei ole elämää ilman Sinua. Kiitos että olet olemassa. Kiitos, että saan kuulua Sinulle.

Syyttömyyden taakka

Vaikeinta on antaa itse itselleen anteeksi. Vaikeinta on irroittaa omat hampaansa omasta kaulalihastaan. Mutta niin on tehtävä. Erehdystä ei voi korjata, jos sitä ei pysty katsomaan objektiivisesti, etäältä. Siihen ei voi vaikuttaa, jos ei ensin lakkaa ahdistamasta sillä itseään. Syyllisyys on kuin jättimäiset kahleet. Sitä joutuu niiden orjaksi. Ihmisolento on vain liian sokea huomaamaan, että kuitenkin loppujen lopuksi sitä itse kahlitsee itsensä. Vähän kuin itsesuojeluvaisto, mutta tämä on vain opittua. Minkä vuoksi meidän on hävettävä itseämme ja onnellisuuttamme? Minkä tähden meidän on kannettava syyllisyyttä elintavoistamme, teoistamme? Luonto ei kanna kaunaa. Susilla on omia valtataistelujaan ja murina merkitsee äärimmäistä epäystävällisyyttä - silti lauma pitää yhtä, se ei hajoa. Loppujen lopuksi, olemme kaikki ihan yhtä syyllisiä, kunnes toisin todistetaan. En minä pelkää kyyneleitä, en kylmää pakkasilmaa, enkä yksinäisyyttä. Silti sinun menettämistäsi minä pelkään, jopa enemmän kuin puhelimia ja humalatilaa.

Mikään ei satu minuun

niin pahasti kuin se, kun tahtomattamani satutan rakasta ihmistä. Silloin minä vihaan itseäni. Olen ällöttävä. Haluan pyytää anteeksi. Anteeksi Rakas. Vaikkei se tee minusta yhtään parempaa ihmistä...

Sanojen silta

Tassu on tassu ja askel on askel, oli se iso tai pieni. Jälki siitä jää, mutta ei ikuinen. Kylmyyden näykkiessä sormenpäitä, puhallan höyrypilven taivaalle ja tanssahtelen lumen narahtelun soidessa taustamusiikkina. Minä kuulun talveen. Sotarumpujen kumina ajaa minua kohti täydenkuun pyöreää syliä, sisälläni uinunut peto on herännyt. Merkki on annettu. Aseisiin, miehet. Käyttäkää hampaitanne.

Kulkijan taival...

On ollut pitkä. Liian pitkä. Liian monta valvottua yötä miettien, mitä onni olisi. Liian monta pitkää kilometriä olen taittanut ajatellen Sinua. Sitä, miltä tuntuisi olla rakastettu ? Miltä tuntuisi rakastaa? Tänään on elämäni ensimmäinen ystävänpäivä. Olen löytänyt ainoan oikean ystäväni. Olen löytänyt elämäni ainoan elämäni rakkauden. Olen löytänyt onneni. Olen löytänyt Sinut. Nyt kuljen enää vain yhteistä polkuamme. Tänään minun ei tarvitse enää kulkea onneni perässä. Voin kulkea vierelläsi ja tiedän, etten koskaan halua poiketa tältä polultamme, jolle elämän tieni minut toi. En halua poiketa, enkä koskaan poikkea, koska rakastan Sinua, ikuisesti. Tämä on kaikki mitä teidän tarvitsee tietää siitä, mitä polkuja kulkija on kulkenut ja mitä polkua hän on kulkeva niin kauan kuin on olemassa...

Onnellinen kahvipannu

Siellä kahvipannukin laulaa onnellisuudesta. Siellä kotona!

Syntynyt kuolemaan.

Taas viime yönä näin ahdistavanlaatuisia unikuvia. Jokin luurankomainen vanhus kävi kiinni, kosketteli luvatta. Iskin siltä silmät kuulakärkikynällä ja riivin kasvolihat irti. Leikkasin kaulan saksilla poikki. Verta ja jauhelihaa joka paikassa. Matoja. Sen ihmisen sisällä oli matoja. Jos se oli ihminen. En tiedä miksi olen niin rauhaton ja levoton. Heräilen yöllä ja herätän toiset, näen painajaisia ja havahdun niihin helpotuksesta vääränä. Haluaisin taas nukkumaan, mutta en haluaisi mennä. Minun on niin ikävä. Mutta toisaalta minua jännittää hurjasti. Kulkijan ja minä kun kävimme katselemassa eräitä asuntoja eilen. Toivon niin, että saisimme yhteisen kodin mahdollisimman pian. Haluan pois täältä. Olen onnellinen vain Kulkijan kanssa. Rauhaton ja ärtynyt kaikkialla muualla. Pitäisi jatkaa inventaariota, mutta en jaksa. Ehkä illalla. On niin paljon pois heitettävää. Kuten esimerkiksi muistot. En tiedä mitä tunnen.

Matkalla

2 päivää sitten lähdön hetki koittaa mielikuvitusmatkalla tyhjää rautatietä pitkin suden pitkät loikat kantaa hanki kantaa

Suojelija

Maailman pimeys tiivistyy ympärilläni, minä kutistun ja huomaan putoavani patjani lävitse, lattiaakin alemmaksi. Oikeastaan huomaan leijuvani tyhjyydessä. Kuuma hengitys tuntuu poskellani. Käsi pitelee lantiostani. Silmien auki rävähtäminen, väkivaltainen havahtuminen. Olen vieläkin hereillä. Toinen aika ja toinen paikka. Hiivin kielletyillä alueilla, enkä ymmärrä, miksi edes olen siellä. Lähden pois, en tiedä mikä meni vikaan. Kulkija juoksee perässä huutaa ja haukkuu; olet ruma läski maistut pahalta inhoan sinua sinä rasittava lehmä. Kaikki sanat hukkuvat minun kipupisteisiini, aran ihmisen arkaan sieluun. Juoksen pakoon ja huudan, että lopeta ole hiljaa lopeta jätä mut rauhaan anna mun olla lopeta lopeta. Sitä tietä kävelin viisitoista vuotta, sillä samalla tiellä kävelin hänen kanssaan paria päivää aikaisemmin, siinä tiellä hän kääntyy ympäri ja juoksee pois. Minä pysähdyn ja hajoan itkuun. Yksi ainoa viesti, minä kirjoitan; Onko tämä meidän loppumme? Sitten minä havahdun todellisuuteen. Pimeään aamuun ja huoneessani öisin vallitsevaan arktiseen ilmastoon. Lämmin hengitys poskellani. Voi, sinä olet siinä. Helpotuksen seinä repeytyy ja hautaan pääni Kulkijan kaulaa vasten ja itken. Itken siitä helpotuksen määrästä; unta, se oli vain unta ! Pelkkää typerää unikuvaa. Miten hyvä minun onkaan olla tässä... Paria tuntia myöhemmin uneksin taas, tällä kertaa katatoonisista zombeista. Herään siihen, kun sotilaat soittavat minulle. En ehdi vastata, ennen heräämistäni. Toinen helpotus. Hetkeä myöhemmin pukeudun ja sukellan Kulkijan kanssa lumisateiseen aamuun. Taas on mentävä. Enkä ymmärrä, että miksi taas. Löysimme eilen kodin, erään luonnonsuojelualueen läheltä, kaukana keskustasta, läheltä luontoa, rantaa, järveä. Sinne minä tahtoisin, hänen kanssaan, hänen rakkaus suojanaan. Minun on taas niin ikävä.

Auta mut pois täältä, pois pään sisältä.

Usean viikon mietiskelyn ja epäilyn jälkeen menin sitten viimein erään tuntemattoman ihmisen kannustamana lähettämään tietoni erääseen mallitoimistoon. Vaikka en ulkonäöllisiin arvoihin perustakaan omaa maailmankatsomustani. Ihan mielenkiinnosta. Ehkä sitten uskon viimein sen, mitä Kulkija jaksaa minulle aina hokea; "Olet kaunis." En kyllä tosin aio tapaamiseen mennä, jos ottavat sieltä yhteyttä. Ehen. Tällä naamalla kun hädin tuskin kehtaa peiliin katsoa. Mutta myönnettävä on, että jos joku vieras ihminen tulee tällaista yllyttämään - siis omien tietojen lähettämistä sinne toimistoon - niin on se varsin itsetuntoa ylentävää. Vaikka enpä suuria odota sieltä suunnalta. Eikä se asia kiinnosta minua sen enempää kuin sen mahdollisen yhteydenoton verran. Pidemmälle en vie asiaa, sillä en pystyisi olemaan mukavasti kameran edessä. Enkä ole reipas, enkä mitään muutakaan. Ujo ja arkajalkainen susi-ihminen vaan. Kelpaan Kulkijalle ja se riittää. Kulkija tulee tänä yönä. Tunnin päästä loppuu hältä työt. En ole vielä pistänyt tikkua ristiin tämän kämpän sotkuisuuden vuoksi. Tosin, onhan tässä vielä aikaa; Kulkija on täällä kaiketi aamuviiden ja kuuden välillä. Ei ole kiire... Haluaisin hirttää erään ihmisen.

Naiseksi kelpaamaton ja vaarallisia ajatuksia.

Tunnen itseni vialliseksi äidinvaistojen puuttuessa. En mitenkään voi kuvitella itseäni paimentamaan lapsia. Olen yrittänyt, mutta pelkkä synnytys tuntuu niin etovalta toimitukselta, että ei kiitos. Kulkijalle kuitenkin koko ajan puhun, että miten mukavaa olisi, jos olisi pikkukulkijoita. Mutta en loppujen lopuksi halua kuitenkaan, koska en vain kykene kuvittelemaan, että missä vaiheessa tätä pikkuelämääni oikein ehtisin hoitaa ja kasvattaa lapsia. Tiedän, että Kulkija haluaa perheen ja haluaisin sen hänelle niin kovin antaa, mutta en vain pysty haluamaan lapsia. Minäkin haluan perheen, mutta minulle perhe on koiria ja mies. Noiden ajatusten lisäksi on vielä huomattavasti vaarallisempia ajatuksia, jotka kyseenalaistavat jälleen sukupuoleni, mutta niitä en paljasta. Ne tekevät minut niin onnelliseksi, kun haudon niitä sisälläni ja ruokin niitä haaveilemalla. Pelkään, että ne ovat verenperintöä vanhemmiltani. Mutta jätän asian hautumaan pieneen viheliäiseen mieleeni. Olo on ollut ihmeellisen hyvä, kun olen tuota asiaa miettinyt. Mutta aion miettiä sitä vielä. En halua hätiköidä asian kanssa. Tarhapöllölle satuin mainitsemaan asiasta ja hän suhtautui siihen varsin myönteisesti. Kyllä naiset voi, jos ne haluaa. Tarhapöllö miettii keinoja hankkia rahaa, järjellinen ihminen kun on. Minä etsin kokemuksia, rahasta ei niin väliä. Puhun siis työllistymisestä, mikä omalla kohdallani kusi alleen heti alkuunsa. Palasin lähtöruutuun, ennen kuin sieltä edes pois ehdinkään. Olen pahoillani siitä, että minä en voi tulojen perusteella hankkia työtä, joudun hakemaan sellaisen homman, joka miellyttää itseäni, jotta voin olla varma, että homma on tuottavaa. Saisin potkut alta aikayksikön, jos hankkiutuisin sellaisiin hommiin, joita en pystyisi sietämään loppupelissä yhtään. Tämäkin osoittaa osittain sen, miten kelvoton oikeasti olen. Ratkaisin rahaongelmani ostamalla viimeisillä hiluillani suklaata ja maksamalla ylihintaisen bussimatkan. Olen boikotoinut asuinkaupunkini julkista liikennettä niiden ylihintaisuuden vuoksi. 6 km maksaa 3 euroa ja 3 euroa on puolikas hinta lipustani, jolla pääsisin 40 kilometriä kouluuni. Olen siis yrittänyt liikkua jalan tai olla liikkumatta ollenkaan. Tänään vain annoin periksi voimattomuudelleni. Tuntemukseni tällä hetkellä ovat nimettömiä, sekaisia keriä teurasjätettä. Toiveikkuus on silti havaittavaa. Minun ajatuksissani nukkuu mustalihainen susi ja tiedän olevani voittamaton.

Kääpiöperhosten pakkaslaulu

En tiedä miten monta kirjoitusta olen elämäni aikana aloittanut sanoilla "en tiedä". Miten moneen kysymykseen olen vastannut "en tiedä". Enkö minä tosiaan tiedä? Vai enkö vain halua tietää? Toisinaan minulla on hurja ikävä, toisinaan minua kyllästyttää. Toisinaan en tiedä. Askeleeni ovat uupuneet, rikkovat enää vain väkisin lumen tasaisen pinnan. Junassa istuessani minä aina kuvittelen, miten susi seuraa minua. Miten se juoksee junan vierellä, lumisilla pelloilla hylänneenä kaiken sen, mikä sille merkitsee. Seuraten minua vain siksi, että se ei pysty rakastamaan mitään muuta. Minä haluaisin kirjoittaa kipeän tarinan rakkaudesta. Siitä, miten vaikeaa on sopeutua ja miten vaikeaa on rakastaa ja rakastua. Etenkin, miten vaikea on antaa toisen rakastaa sinua sudenmuotoisine sieluinesi. Pelkään, että otsaani leimataan taas "hullu", kun edellinen on kulunut siitä jo pois. En muista mitä sanoit, mutta minä vastasin, että pitäisihän sinun tietää, että olen susi ja sinä sanoit tietäväsi. Tunsin itseni typeräksi; miksi minä keksin vieläkin satuja, joihin uskoa? Todellisuus on kai se, oikeasti, objektiivisesti tarkasteltuna, että en tiedä, mikä tai kuka olen. Minulla ei ole mitään käsitystä identiteetistäni. Joskus en ollut nainen, enkä mies, vaan susi. Nähtävästi olen sitä vieläkin. En jaksa enää hämmentyä, en jaksa enää ahdistua. Tyydyn lönkyttämään samaa ympyrää, nämä polut jo kerran nähneenä ja tutkineena. Millainen nainen minä olen, kun en tahdo lapsia?

lumisateen lämpö

eksyneille ei ole tienviittoja kukaan ei vastaa jos kysyy ohjaavat paikasta toiseen sanovat ettei päämäärää ole istun ikkunalla ja katson ulos sinä olet jossain kaukana taas tänään kuten koko viime viikon minä yritän sovittaa palapelin paloja väärään palapeliin uusi elämä on jo alkanut alkoi jo sillä hetkellä kun sinä teit sen päätöksen että kirjoitat minulle

[x] nouse sängystä

Päivän tärkein tavoite saavutettu. Voi kun saisin ne tuhatkymmentä muuta saavutettua ! Olen nimetön ja vailla päämäärää omilla harharetkillään. Tutkin itseäni ja elämääni suurennuslasin kanssa. Irvistän toispuoleisen hymyn peilille. Hyvää huomenta, takkuturkki ! Se on ihmeellinen tammikuinen aamu taas edessäsi ja nähtävästi pääsit sängystäkin ylös. Sängystä ylösnousemisessa on jotain mekaanista. Se vain tapahtuu. Sitä vilkaisee kerran sitä kelloa ja jos se on enemmän vähemmän kuin kaksitoista, minä pääsen ylös. Mutta jos tuntiviisari on jo karannut kahdentoista tuolle puolen, minua ei saa hereille vaikka halolla hakkaisi. Olen vihainen koira hampaat kiinni sinun nilkassasi, nuljake. Potkaise minua, ennen kuin on liian myöhäistä. Taistelua, taistelua, taistelua... Elämän suolaa taisteluhaavoissa. Nauti kivusta. Ja tästä päivästä. Hae työtä. Jos uskallat, pelkuri. Tänään ruoskitaankin oikein urakalla. Hallitsematonta ilman avautumista. Nimettömiä tunteita. Ehkä olisi aika luoda uusi tunnekansio. Ehkäpä ironinen toiveikkuus?

Olen pahoillani, että olen murhaaja.

Olen jumiutunut tähän aikajatkumoon. Päässäni nainen laulaa let yourself go wild ahh ja minä tahdon liikkua yksinkertaisen rytmin tahdissa. Musiikki vain menee suoraan tajuntaani, lävistäen sen, jättäen todelliseksi ainoastaan tämän rytmin, jonka mukaan en kuitenkaan mene. Yöt ovat mielenkiintoisia. Näen unia kuolleista eläimistä ja juoksevista susista. Sitten minä herään säpsähtäen sinun vierestäsi ja kiehnään kyljessäsi kunnes heräät ja annat huomiota. Sitten minä katoan taas tajunnan taakse ja jätän sinut yksin tähän hyiseen tammikuiseen pimeyteen. Sinä lähdet aamuhämärässä. Juoksen sinut vielä kiinni bussipysäkillä. Enimmäkseen minusta tuntuu siltä, että en saa kiinni mistään ja mikään ei pitele minua. Mutta sinusta minun otteeni pitää, takerrun sinuun epätoivoisesti. Vain tuskaa, joka unohtuu silloin, kun sinä olet läsnä. Kanssasi minäkin olen voittamaton. Uskon olevani suurempi kuin olen ja se antaa salaperäistä voimaa. Susi on minussa ja minä tunnen sen juoksevan auton vierellä lumisessa aamussa. Kuitenkin sisällä minä olen taas häkkiin suljettu eläin. Kierrän levottomasti ympyrää ja vilkuilen ulos ikkunoista. Enkä minä halua myöntää, että minun on ikävä sinua jo nyt. Sisimmässäni jokin on kuitenkin yhä jumissa; sen kertovat kuvat, joissa puoliksi lumihankeen hukkunut susi puhaltaa höyryä pakkasilmaan. Toinen haluaa sanoa, että minä en halua enkeliksi, sillä minun sielullani on neljä käpälää, villit silmät ja sydämessä ikiaikainen laulu. Halu juosta on vastustamaton, mutta minä olen hukkumassa umpihankeen. On kyse vain sekunneista kun kiväärin tähtäin tavoittaa minut. Saksalainen sotilas on kadonnut jonnekin. Sisällä talossa haisee bensa.

Kolmas kerta toden sanoo.

Vuosi 2010 Tammikuusta aina elokuuhun saakka kestänyt vapaus ja rötvyy. Maaliskuussa sain ensimmäisen viestin nykyiseltä avopuolisoltani, heinäkuussa tavattiin kasvotusten ensimmäisen kerran. Huhti-toukokuussa näin edellistä seurustelukumppaniani viimeisen kerran seksuaaliseen aktiin pakottamisen merkeissä. Mummi kuoli kesäkuussa, hautajaiset ja perhoset ovat jääneet mieleeni. Juhannuksen paikkeilla saapunut ilmoitus, että pääsin opiskelemaan. Elokuussa alkoi koulu. Minä todella nautin siitä. Syyskuussa piti lähteä vaellukselle, mutta sairastuin. Olin poissa koulusta joululomaan saakka. Välillä kotona ja välillä sairaalassa, leikkauskin on jäänyt mieleen siltä ajalta, koska pelkäsin hurjasti sitä. Joulukuu oli melko sekava. Olo on pyörinyt ahdistuksen ja järjettömän itsevihan välimaastossa. Tavoitteita vuodelle 2011 - ajokortti - paikkakunnanvaihto - yhteenmuutto Kulkijan kanssa - maraton - opiskeluiden jatkaminen syksyllä - koiran hankinta (Tähän mennessä olen jo keskeyttänyt opintoni ja aikeissa seuraavana maanantaina hiippailla työkkäriin.)