Aina puhutaan erilaisuudesta ja yksilöllisyydestä. Erotamme toisemme nimillä. Luomme identiteetin nimillemme ja elämme niiden elämää. Meidän elämää. Niin sanottua elämää. Olemme yksilöitä ja pyrimme korostamaan erilaisuuttamme, jotta varmasti emme olisi vahingossakaan samanlaisia kuin kaikki muut. Silti meistä suurin osa on, silti ne kaikista erilaisimmat ovat keskenään samanlaisia, pyrkiessään täydelliseen erilaisuuteen. Meidän pitäisi hyväksyä se, että meitä ihmisiä yhdistäviä tekijöitä on paljon, emmekä me voi paeta niitä. Emme, vaikka haluaisimme. Olemme kuitenkin yksilöitä, jos emme järin erilaisia.
Nimi luo ihmisille persoonan, sen kautta me elämme ja olemme tunnistettavissa. Se tekee meistä inhimillisiä. Erottaa meidät eläimestä.
Susilla ei ole nimiä. Ne eivät kutsua toisiaan Niehkuksi tai Kulkijaksi, ne eivät kutsu toisiaan äidiksi tai isäksi. Koirallekaan nimi ei merkitse mitään, vaikka se oppii tottelemaan sitä; onhan se vain koira ja tyytyy aina vallitseviin oloihin. Se ei pyri olemaan mitenkään poikkeava yksilö.
Nyky-yhteiskunnassa on niin jumalattoman hienoa olla erilaisen poikkeava, ainutlaatuinen Y K S I L Ö. Kuin emme jo olisi sitä valmiiksi, syntymästämme lähtien.
Toki minua huvittaa suuresti se, miten nyky-yhteiskunta määrittelee "erilaisen ihmisen". Erilainen ihminen juo, polttaa, bilettää, vaihtaa kumppania kerran kuussa tai on hurahtanut Japaniin tai "emoilee" ja itkee sitä, että On Niin Kovin Erilainen Nuori tai meikkaa ja osta vähintään kerran viikossa uusia vaatteita.
Minä en juo, polta, biletä, olen pariutunut loppuiäkseni, en ole kiinnostunut Japanista, en emoile ja olen ikäni kammonnut erilaisuutta. Yrittänyt olla samanlainen kuin toiset, jotta tuntisin kuuluvani jonnekin. Ulkopuolisuudesta, koulukiusaamisesta, yksinäisyydestä, ahdistuksesta sekä masennuksesta kärsineenä kuitenkin ymmärrän, että minun on parempi olla sellaisena, jollaiseksi olen syntynyt. Kuuluipa siihen sitten susimaiset tunteet tai ei - minun on parasta lakata taivuttelemasta itseäni väkisin muottiin, johon en kuulu.
Minä, täysin omana itsenäni, olen nykynuorten mielestä - oman ikäluokkani mukaan - tylsä, ja kuten he asian ilmaisevat, massaa. Jos ihmiset kaipaavat erilaisuutta, heidän pitäisi kääntää katseensa hetkeksi toiseen suuntaan ja nähdä ne yksilöt, jotka eivät tee kuten kaikki muut.
Sillä eikö se ole kaikkein erilaisinta, olla tekemättä kuten muut tekevät?
Usein minun kimppuuni käydään henkilökohtaisesti minun omien valintojeni tähden, vaikka ne eivät olekaan kenenkään muun asia. Se, että taloudestamme ei löydy televisiota, ei tee meistä mitään uskonveljiä. Se, että olen päätynyt päihteettömyyteen, ei tarkoita sitä, ettenkö silti osaisi pitää hauskaa. Vaikkakin minun käsitykseni hauskasta on taas liian eriävä nyky-yhteiskunnan biletyskeskeisestä yhteiskunnasta. Pidän yhdessäolosta ystävieni, sukulaisteni ja muiden läheisteni kanssa. Se on minusta hauskaa silloin kun siihen ei liity mikään älytön riehuminen; mielelläni lähden vaikka pelaamaan potkupalloa jonnekin puistoon, että se ei kotona kädetristissä istumiseksi kuitenkaan menisi. Vaikka tokikaan minulla ei ole rauhallisia koti-iltoja vastaan yhtään mitään; se on mukavaa käpertyä Kulkijan syleilyyn ja vain olla ja höpötellä.
Ihmisen ymmärtämättömyys on mielenkiintoista; moni mainostaa olevansa suvaitsevainen ja avoin sekä hyväksyvänsä erilaiset ihmiset. Kuitenkin hyvin usein törmään siihen, että he eivät loppujen lopuksi hyväksy ollenkaan oikeasti eriäviä ihmisiä; niin kauan kuin kiinnostuksenkohteisiisi kuuluu alkoholin nauttiminen säännöllisesti tai vähemmän säännöllisesti, he hyväksyvät sinut ja kunnioittavat sinua ihmisenä. Mutta kun kerrotkin heille, että et juo, polta tai biletä, he eivät keksikään mitään muuta mahdollista tapaa viettää aikaa, vaan olettavat heti, että istut kotona pyörittelemässä peukaloitasi ja pitävät sinua automaattisesti tylsänä. Mikä mielestäni on äärimmäisen epäreilua.
Minusta on myös epäreilua se, miten alkoholikeskeiset ystävänikään eivät minua pyydä minnekään, koska olettavat, että en lähtisi "viihteelle". Heidän tuntuu siis olevan vaikea hyväksyä sitä, että nautin elämästäni mieluummin selvin päin, kun muistankin siitä jotain seuraavana aamuna. Sitäkään en siis ymmärrä, että miksi on juotava itsensä kaatumakänniin; jos ei muista seuraavana päivänä yhtään mitään edellisestä illasta, niin mistä voi tietää, että on ollut hauskaa?
En tiedä, että mitä enää lisäisin. Enkä oikein ole varma, että mistä tämä kaikki tulvi taas esiin. Kenties kielii turhautumisestani ihmisiä kohtaan, tai nyky-yhteiskuntaa. Ehkä tämä kaikki on vain unta ja herätyskelloni soi kohta. Ehkä tämä kaikki on totta ja olen ainoa, joka näkee asian tämän puolen... tai, joka myöntää näkevänsä tämän kaiken. En minä osaa mainitsemilleni asioille tehdä mitään, enkä toisaalta haluakaan. Päätin sen kai silloin, kun en nuoriso-ohjaajaksi päässytkään opiskelemaan, että minä en enää yritä pelastaa maailmaa. Miksi haluaisin tehdä hyvää olennoille, jotka eivät kuitenkaan edes yritä ymmärtää minun puoltani asiasta? No, nyt on jo liian katkeraa.
Päädyin silloin myös siihen, että keskityn vain siihen mikä on minulle oikeasti tärkeää; luonto, kirjoittaminen ja ajattelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti