I am a Wolf Trapped in a Human Body

Pääntakomissessio.

Olen taas häkkieläin. Maailmaani peittävät kalterit. Oikeastaan maailmani ei koostu muusta kuin kaltereista. Kierrän kehää, jahtaan omaa häntääni. Jokaisella askeleella luulen pääseväni karkuun, jokaisella askeleella olen lähempänä itseäni. Liekö kolmas yö, kun istun valveilla ahdistuneena ja tuskaisena. Itsetuhoisena. Hampaani eivät vain yllä ihooni, eivät pääse pureutumaan omaan häntääni. Olen siis kuitenkin askeleen edellä itseäni. Yhtä monta yötä puukkoni on maannut kirjoituspöydälläni. Valmiina antamaan apua, jos sitä tarvitsen. Yhtä monta yötä olen taistellut itseni kanssa, mutta en voi sanoa voittaneeni; yhä janoan tuon metallisen esineen kosketusta aralla ihollani. Yhä mietin, että mitä siitä seuraa; ketä muuta mahdollisesti satuttaisin väärällä ratkaisulla. Itselläni ei ole merkitystä, mutta eräällä toisella on ja häntä en halua satuttaa. En tiedä enää, että olenko itsekäs vai epäitsekäs. Valvon yöt, nukun päivisin, pakenen illaksi isälle, etten koko ajan kuljeksisi ympäri taloa ja takoisi päätäni seinään. Vihaan yksinäisyyttä. Pelkäsin taas alkuyöstä, mutta väsymys on jo turruttanut senkin. Kulkija tulee Uudeksi Vuodeksi tänne. Rehellisesti sanottuna olisin halunnut olla itsekseni ja ahdistua pian jatkuvasta koulusta. Ehkä käydä ilotulitteita kuvaamassa. Koen itseni vielä enemmän vangiksi, tai ehkä ennemmin vierihoitopotilaaksi. Hänen kotiutuspippaloihinsa oli tarkoitus mennä tammikuussa, mutta ehkä nyt sitten kuitenkin jää menemättä. Kauhistuttaa moinen. Hän olisi sitä paitsi halunnut minut mukaan joihinkin sen jälkeisiin illanviettoihinsa, mutta sanoin, etten lähde. En minä viihtyisi, saati osaisi olla missään ihmisten ilmoilla kuitenkaan. Samalla vaivalla voin siis jättää ne kotiutusjuhlat väliin. Sanokoon kavereilleen, kuten sanoi aikaisemminkin, että olen niin pasifisti, etten suostunut tulemaan armeijan kemuihin. (Edeltäviin tuo ei minua edes pyytänyt ja kehtasi silti tuollaista suustaan päästää.) Tunnen itseni kovin epäonnistuneeksi. Pelkään lusmuavani täällä vielä kesälläkin äidin vaivoina. Asunto kun on liian kallis meille ja minun pitäisi muutenkin oma asunto löytää. Sekä miljoona muuta asiaa, joita en jaksa luetella. Ehkä sitten Uuden Vuoden yönä, jos sinne saakka hengissä selviän. Ehkä sitten listaan tehtäväni ja uudenvuodenlupaukseni. Niitäkin on. Inhoan itseäni liikaa.

Tuulen armoilla

Ota minut mukaasi. Sulje syleilyysi. Älä anna minun mennä, älä anna pudota. Olen vain varjo seinällä, tuuliviiri katolla. Niin hauras, niin levoton. Vaihtaen jatkuvasti suuntaa. Kuten tähtitaivas, olen olemassa, olen lähelläsi vaikka et näkisi minua. Minä vain odotan. Odotan ja odotan. Odotan hetkiä, jotka voin viettää sinun kanssasi, syleilyssäsi. Hetkiä, jolloin voin maata vieressäsi ja puhua. Kun voin olla vain minä ilman mustia salaisuuksiani ilman ahdistuksen värittämää menneisyyttä. Voin olla vain minä sinun seurassasi. Olla niin hauras ja levoton kuin minusta tuntuu. Voin kertoa kaiken, eikä minun tarvitse hävetä. Minun ei tarvitse piileksiä sinua. Koska tiedän, että olen riittävä sinulle. Minun ei tarvitse olla muuta, ei enempää, ei vähempää. En halua olla missään muualla, vain vierelläsi, vain sinun kanssasi. Silloin kun tuuli puhaltaa.

Sehnsucht

En voi tyhjälle ololleni mitään. Kaipaan uniisi, saksalainen sotilas. Kaipaan käsivarsillesi. Kaipaan kuolemaa sinun sylissäsi.

Mietin, miksi.

Jumala tietää, ettei minusta tule enkeliä.

häpeä erilaisuudesta

on kuin söisi ennemmin siipensä

lakatakseen olemasta

se mikä on

Kun lakkaa salailu, lakkaa ongelmatkin.

Juokseminen tekee minut hulluksi. Rakastan sitä. Rakastan vauhtia, järjetöntä vapauden tunnetta. Rakastan sitä huumaantunutta oloa. Rakastan koirien haukkua, innostusta. Se tarttuu minuunkin ja minä juoksen kuin pakenisin aran kauriin tavoin, vaikka sisälläni elävän metsästäjän rinnassa sykkii peloton soturinsydän. Minä sykin elämää niillä askelilla. Silmänräpäyksen mittaisen ajan minä en ole enää ihminen.

Talven kohtu

Polttomerkityt orjasudet pyörivät mielessäni, kun minä juoksen yön halki. Kylmyys kutittelee kantapäitäni ja hengitys salpautuu. Askeleeni jäävät verisinä lumeen makaamaan. Minun sydämeeni ei ole koskettu. Sinun kylmän ruumiisi vierestä oli järkyttävää herätä. Miksi uni ei vienyt minuakin? Pelko piiskaa minua eteenpäin. Onko Palavien Siltojen Sinfonia nyt soitettu ja elämäni jatkuu kuten aikaisemminkin? Pakenen pohjoiseen, talven pimeään kohtuun.

pakoon pahaa mieltä

kellertävien luiden ympärillä mustaa lihaa mustassa lihassa musta turkki rikki pureskeltua ihoa riekaleiden lepatus tuulessa jumalauta turpa kiinni turpa kiinni turpa kiinni kasvojen nahka täynnä hampaan jälkiä kynsien jälkiä kyljissäni pakene pois painajainen

Puun takaa mulle nauroi ikuisuus.

Kohmeisten satelliittien hiljainen humina tyynessä pakkasyössä. Taivaankappaleet kelluvat ohitsemme, eikä kukaan kiinnitä niihin mitään huomiota. Minä voisin huutaa salaisuuksiani julki, eikä kukaan kiinnittäisi siihenkään mitään huomiota.

Turrummeko me vai kuvittelenko vain?

Lääkäriksi ei pitäisi ryhtyä jos on taipumusta vainoharhaisuuteen. Eivät hiljaiset kapinalliset syö kipulääkkeitä siksi, että pääsisivät seitsemänteen taivaaseen.

Vai syövätkö?

Kun tyttö odottaa sinua 292 päivää, hän ei ikinä jätä sinua.

Vai jättääkö?

Hopeatähtien sade

Ruksasin päiviä kalenteristani yli. Se oli aika pelottavaa ja ahdistavaa.. Kääntää sivuja ja antaa kuulakärkikynän viuhua. Jotenkin ymmärrän vasta, että miten pitkään olen ollut poissa koulusta. Aivan liian pitkään. Ajattelin huomenna kohdata menneisyyden aaveita ja marssia vanhalle koululleni, jälleen kerran. Oikeastaan kaipaan niitä ihmisiä sieltä. Se on hämmentävää. Siellä ollessani vihasin heitä ja pidin heitä vain naurettavina. Inhoan joitakin ihmisiä vieläkin sieltä, mutta en enää samalla tavalla. Nykyään on helppoa antaa typerien kysymysten ja muun typerän sössönsöön mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vien heille joulukortinkin, jonkun ihmeen kiltteyspuuskan johdosta. Tunnen kelluvani taas irrallaan kaikesta. Kaikki ahdistaa ja mitään en haluaisi tehdä. Tuntuu, että elän jonkun toisen elämää. Teen toisen ihmisen valintoja, teen ratkaisuja. Mikä sekin on ihme. Etsin varteenotettavia opiskelupaikkoja netistä hirveällä vimmalla ja innolla. Toisin oli viime vuonna, kun häthätää sitä yhteishakua täytin silloin keväällä ja tein niitä päätöksiä siinä, täyttäessäni sitä hakukaavaketta. Muistaakseni vielä toiseksi viimeisenä iltana, ennen haun loppumista. Mikään ei olisi innostanut ja kouluun en olisi silloin halunnut mennä. Se on hassua. Nyt en haluaisi muualla ollakaan kuin koulussa. Tunnen olevani jossain hyödyksi, tunnen itseni arvostetuksi ja kunnioitetuksi ihmisenä. Hyväksytyksi. Se tekee minusta niin onnellinen ja kokonaisen ihmisen. Se on niin ihmeellistä. Hämmentävää. Se saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Kunpa olisin tällaista saanut kokea silloin joskus. Parempi kuitenkin kai myöhään kuin ei milloinkaan. Savo ja Lappi kiehtoo minua. Niiden suuntaan olen hakemassa, yritän vain löytää vielä ainakin kolmatta vaihtoehtoa. Sen jälkeen voi käydä niin, että yritän hakeutua jonnekin hopeasepäksi opiskelemaan. Sekin kiehtoo suunnattomasti. Savossa muistaakseni oli myös metsurilinja. Sekin kiinnostaisi ja sinnekin voisin ehkä yrittää. Se ei ehkä vain olisi ihan luonto-ohjaajan veroista työtä. Kuitenkin haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Katselin tänään Tori.fi -sivustolta vapaita työpaikkoja, harmikseni tällä alueella ei ollut lumenluontia tai mitään vastaavaa hommelia tarjolla. Voisin hyvin käydä lapioimassa ihmisten pihoilta lunta pientä maksua vastaan. Erehdyin myös haaveilemaan hieman ja suunnittelemaan tulevaisuutta; katselin Lapinmaisemista tontteja ja vanhoja maatiloja. Vanhan maatilan minä haluaisin. Haluaisin sen kunnostaa itse, pistää oman yritykseni pystyyn sinne. Sitä minä haluaisin. Pistin myös oman "etsitään asuntoa" -ilmoitukseni sinne. Jälleen kerran. Kulkija menee armeijan jälkeen töihin siellä etelärannikolla. Minä muutan omilleni ja opettelen elämään itsekseni. Syksyllä - jos olen jonnekin kelvannut opiskelemaan - minä lähden täältä. Tulee hän mukaan tai ei. En kestä enää olla täällä. Kaikki muistuttaa vanhasta ahdistuksesta ja ikävistä ajoista. Enimmäkseen pystyn olemaan ja elämään antamatta niiden vaikuttaa sen suuremmitta mihinkään, mutta sitten on hetkiä, kun tuntuu, että en kestä. Olen aika solmussa itseni kanssa. Se on niin kummallista alkaa itse ratkomaan omia ongelmiaan, kun on aikaisemmin vain vastustellut ja toivonut, ettei kukaan penkoisi koko ajan jotain. Jotenkin koen pystyväni vasta näkemään selvästi, että mikä on aikanaan mennyt vikaan ja miten ehkä voisin sen korjata. Miten minä voisin korjata itseni. Minulla on luvattoman hyvä olla. Vaikka stressiä on rahasta, tai sen puutteesta oikeastaan, ja joulun tulemisesta, täällä vallitsevasta sotkusta. Niin olen kuitenkin pitkästä aikaa yllättävän levollinen. En koe jatkuvasti, että minun pitäisi olla jossain tekemässä jotain. Pystyn olemaan kahden itseni kanssa. Miettimään asioita ja tekemään päätöksiä. Tällaistako on olla sinut itsensä kanssa?

Miten myönnetään tappio?

En tiedä mistä aloittaisin. Kaiketi olisi varoitettava siitä, että luvassa on mitä todennäköisimmin hallitsematon avautuminen. Halkean, jos en avaudu jonnekin. Sanomattakin lienee selvää, että olen varsin ahdistunut juuri nyt. Aamulla ehkä haluan taas sulkea kaiken mielestäni. Hoitosuhde loppui, marraskuussa ollut käynti jäi viimeiseksi. Itse päätin niin, vaikka koen - sain juuri myönnettyä itselleni - tarvitsevani vielä apua. Käsittelemättömiä asioita on liikaa ja ne ovat taas alkaneet vaikuttaa elämääni, erään ahdistuskohtauksen jälkeen etenkin. Lopetin hoidon siksi, että en jaksa enää sitä pöllytystä ja ihmiseltä toiselle heiteltävänä olemista. En osaa luottaa oikein kehenkään, mikä on kai aikaa myöten tullut selväksi yhdelle jos toisellekin. Luottamuspulan vuoksi on vaikeaa luoda toimivaa hoitosuhdetta kehenkään avuntarjoajaan. Siitä sitten seuraa se, että lentää ihmiseltä toiselle. Tarvitsisin oikeastaan vain aikaa enää nykyään. Mutta sitä niillä ei ole antaa, kaikki on kakistettava ulos hetinyt. Enkä minä pysty siihen tuntematta itseäni pakotetuksi. Pystyn puhumaan, jos saan itse puhua. Pakotettuna menen vain paniikkiin ja puolustusmekanismini pärähtää päälle; tilanteesta on paettava HETI. Pakomahdollisuutta kun harvemmin löytyy, katson paremmaksi olla sanomatta mitään. Todellakin vajoan aikamoiseen mykkyyteen ja itsevihaan. Miksi minä en vain voi olla kuten muut? Senkin minä myönsin itselleni tänään, että olen mielistelijä. Haluan miellyttää ihmisiä. En osaa elää itselleni, en osaa sanoa "EI" silloin kun siltä tuntuu. Tai jos sanon ei, sanon sen siellä missä ei pitäisi sanoa ei. Minun pitäisi kieltää ihmisiä tekemästä epämiellyttäviä asioita minulle, mutta kiellänkin itseltäni vain toisten ihmisten seuran. Toisaalta tässä astuu luottamus taas kuvaan - en luota ihmisiin ja siksi en halua viettää heidän kanssaan aikaa. Pelkään, että joku sanoo sen maagisen "läski" -sanan. Pelkään, että minut kutsutaan kohteliaisuudesta jonnekin. En haluaisi joutua pelkäämään ihmisten seurassa, miettimään, että milloin sanotaan taas pahasti ja kuka tällä kertaa. Se, mistä mielistely johtuu, on koulukiusaaminen, syrjityksi tuleminen ja kenties jossakin määrin yksinäisyyskin. Haluan ja janoan hyväksyntää. On sikäli väärin, että teen sen eteen mitä tahansa. Kyllä, luit aivan oikein. Mitä tahansa. Näiden asioiden ohella myönsin itselleni myös sen, että olen tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Vaikka en koe saavani käyttää tuota ilmausta asiasta, koska en ole kieltäytynyt ikinä mistään, mitä eräs ihminen minulle ja minun kanssani on halunnut tehdä. Toisaalta en ole ikinä myöntynytkään. Tunsin itseni käytetyksi sen suhteen aikana ja etenkin loppuvaiheessa. Halusin sen ihmisen hyväksyntää, halusin rakkautta ja välittämistä... läheisyyttä. Kaikkea sitä, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Rakastuin siihen ihmiseen, minkä vuoksi en paljoa ajatellut, että miten kohelsin menemään ja mitä ehkä tuli tehtyä väärin. Sitäkään minä en paljoa miettinyt, kun ko. ihminen ei ikinä sanonut minun olevan tärkeä hänelle, ei sanonut rakastavansa tai kaipaavansa minua, vaikka minä hänelle niitä toitotinkin lähes jatkuvasti. Yhden ainoan kerran sain kuulla olevani hänelle rakas. Sekin oli silloin, kun tosissani olin päättänyt lopettaa sen paskan. Nada. Se suhde ei sinä iltana päättynytkään. Taisi olla viimeinen kerta kun sitä ihmistä enää tapasin, kaikki alkoi kuitenkin ihan tavallisesti. Hän ajoi tänne ne hienot 200 km, jota meillä oli välillämme. Otti minut kyytiin ja ajoi takaisin. Iltakin eteni hänen luonaan kuten tavallisesti, nukuin hänen vieressään sinä yönä, kuten oli hyvin tavallista. Seuraavana aamuna heräiltiin, syötiin, käytiin suihkussa. Ei yhdessä siis. Minä olin vaatteeni saanut jo päälleni ja loikoilin sohvalla, kun hän tuli suihkusta. Hän tuli ensin viereeni istumaan ja harjasi mietteliäänä hiuksiaan. Lopulta hän alkoi ehdottelemaan kaikkea seksiin liittyvää. Suihinottoa hän etenkin hinkui. Kieltäydyin ja totesin, että eikö meillä äsken ollut kiire. Hän ei vastannut mitään. Tuli vain kyrpä ojossa päälleni istumaan. Yritin kiemurrella pois alta ja hän otti minusta kiinni (tai käsistäni lähinnä; en päässyt lyömään, enkä vastustelemaan muillakaan tavoin), enkä päässyt pyristelemään minnekään. Hän painoi peniksensä huuliani vasten ja pyysi minua avaamaan suuni. Tuijotin häntä kyyneleet silmissä, suutani avaamatta, järkyttyneenä ja pelokkaana. Vääntelehdin, mutta en minä vieläkään päässyt minnekään. Hänen tehdessä tätä edestakaisin liikettään, painaen peniksensä huuliani vasten ja vetäytyen sen jälkeen aavistuksen poispäin, ja minun vääntelehtiessä ja pyristellessä irti hänen otteestaan ahdistukseni ja pelkoni ylittivät paniikin rajan - ja kyyneleet vierivät alas poskiani. Hän lopetti tämän edestakaisin liikkeensä ja katseli minua päälläni istuen. Lopulta hän nousi ylös ja käveli pois, pukeutumaan. Minä kiemurtelin sohvalta lattialle ja repesin koko vartaloa vavisuttavaan itkuun. Olin helpottunut. Luottamus sitä ihmistä kohtaan tosin koki julman kolauksen. Pelkäsin häntä sen jälkeen. Makasin aikani lattialla, hänen pukeutuessaan ja harjatessaan hiuksiaan. Kokosin itseäni, omaa ihmisyyttäni ja yritin ryhdistäytyä. Tuntiessani hänen kosketuksensa hiuksillani en voinut olla kavahtamatta kauemmas. Hän totesi kuivakkaan sävyyn, että hän vie minut kotiin. En puhunut hänelle matkalla mitään. Enkä moneen viikkoon sen tapahtuman jälkeen. Lopulta koin, että oli tehtävä jotain ja kirjauduin pikaviestimeen, jossa aikeenani oli sanoa, että en pysty olemaan hänen kanssaan enää. Mutta keskustelusta ei tullut pitkä, hänellä oli kavereita kämpillään ja hän tyytyi vain kysymään, että missä olin ollut. Totesin, että oli mukamas armoton peliputki päällä. Siitä meni viikko jos toinenkin, kun juhannuksen alla kirjauduin uudestaan pikaviestimeen ja sanoin sen, mitä aikeenani oli ollut. Hän oli hurjan pettynyt ja yritti minua saada jäämään, mutta ensimmäistä kertaa pidin oman pääni. Sen keskustelun jälkeen olin helpottunut. Monta kuukautta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, kunnes taas... erään ahdistuskohtauksen jälkeen, joka aiheutui täysin tahattomasta tilanteesta, jonka koin uhkaavaksi. Taas se vaivaa. Eniten minua on jäänyt tilanteesta vaivaamaan se, että hän lupasi joskus, ettei tekisi minulle mitään väkisin. Vaikka olin hänelle puhunut heikkolaatuisesta luottamuksestani, hän päätti sen kuitenkin hyvin itsekkäistä syistä rikkoa. Oman nautintonsa vuoksi. Koen, ettei hän arvostanut minua senkään vertaa, mitä antoi minun ymmärtää. Kenties olinkin hänelle vain se pilluteline, jota hän itsepintaisesti kielsi minun olevan. Olin kuulemma muutakin, en tiedä tosin mitä. Käytetyltä minusta joka tapauksessa tuntui.. ja toisinaan todella iljettävältä. Ei sillä, on minulla ollut päiviä ennenkin, kun olen tuntenut itseni oksettavaksi ja halunnut vain silputa itseni olemattomiin. Tai vaihtaa ihoni toiseen, oikeastaan. Haluaisin niin kipeästi saada sen ihmisen kosketuksen pois. Se todellakin kuvottaa minua. Voin fyysisesti pahoin ajatellessani tuota tapahtumaa, ajatellessani sen ihmisen värkkiä suutani vasten. Ajatellessani ylipäätään, että olen antanut sen ihmisen käyttää minua miten on mieli tehnyt. Koen itseni varsin kuvottavaksi ihmiseksi. Ja minua hävettää aivan mielettömän paljon tällainen idioottimaisuus. Jollakin tavalla olen helpottunut siitä, että olen voinut tunnustaa itselleni tällaista. Tai nämä asiat, mitä olen kirjoittanut. Nyt pitäisi tyydyttää vain tarve puhua näistä jollekin, saada apua. Ylitettävä häpeän kynnys, mikä sekin tulee tekemään kipeää tai tulee olemaan mahdotonta. En usko, että tulen tästä enää tämän enempää kenellekään selittämään. Ikinä. Sen lisäksi minun olisi ehdottomasti opeteltava sanomaan "EI". Nämä asiat kun ovat itselleni kohtuullisen selvinä, minun pitäisi tehdä ratkaisuja koulun ja opiskelun suhteen. Mutta juuri nyt minun pitäisi tehdä ratkaisu nukkumisen suhteen. Yrittää nukkua ikävästä ja ahdistuksesta huolimatta. Huomenna on siivottava ja jatkettava itsensä kokoamista. Niin fyysisesti kuin henkisesti.

tulisit jo kotiin

aika on pysähtynyt kaikki ympärilläni on niin elotonta ja kylmää on liian hiljaista yksinäistä minä harhailen unissani päämäärättä elämässä minä harhailen päämäärästä huolimatta kuin piirtäisi ruksin karttaan ja lähtisi ja jättäisi kartan kotiin tuonne minä menen mutta en välitä miten uin tai juoksen tai lennän tai jotain kyllä minä keksin ikäväkin on invalidisoivaa sitä on ja miettii sitä yhtä miettii yhteistä elämää ja kotia miettii hieman sitäkin että missä vaiheessa ihmiset muuttavat yhteen sitten kun osataan olla erossakin vai kun ei osata entäs jos en halua osata olla yksin niin monta vuotta yksin nähneenä en minä enää halua haluan olla sinun kanssasi iltaisin yritän järjestellä ajatuksiani kirjoittaa niin sanotusti sinulle itselleni päiväkirjaa ei tule mitään siitäkään suunnitelmia on läjäpäin nekin kaikki vain yhdessä olemista sinun kanssasi ja vapautta ihmeellistä, turvallista, elävää vapautta vapautta rakastaa, hengittää, olla sinun kanssasi vapautta juosta mennä tulla elää kaivata ikävöidä itkeä nauraa olla onnellinen

salaista kirjeenvaihtoa saksalaisten sotilaiden kanssa

voisin voisinko? antaa sormenpäideni juosta kilpaa ihollasi saisinko kadota peiton alle suudella ehkä kylkiäsi näykkiä hellästi tulisitko? asumaan sydämeeni

Merkintä tuhottu.

Mitä heikkopäistä minä olen taas mennyt suustani päästämään.

Itseinhon ABC

Pimeys ympärilläni syvenee ja liukenee lopulta ääniksi, jotka käskevät mennä, kiireesti. Pian. Mielellään nyt heti. Elämä odottaa kuulemma heti oven takana, miksen minä jo mene. Lumi ei narsku kenkien alla, en minä edes kävele. Yläkerran ikkunassa tumma hahmo. Pahaenteinen. Tuijottaa. Tuijotan takaisin, kaikella uhmallani, vaikka haluan vain paeta sen näkökentästä. Kiertää talojen väliin, jäädä hankeen makaamaan. Unohtua. Ikään kuin vahingossa. Se turhautuminen pistelee. Turhautuminen toisten päättömyyteen, minulla sentään on vielä pääni. Ulkoisesti olen kokonainen, sisältä hämmentynyt lapsi, neuvoton ja avuton. Hölmö. Minun pitäisi avata ne surullisen kuuluisat siipeni ja lentää viimeinkin tieheni, kuten olen vuoden verran uhonnut. Yhtäkkiä ei ole vapaita pesiä, yhtäkkiä en voi elää oman mieleni mukaan. Kulkija jahkaa ja päätöksen teon vaikeus (tai helppous) vyöryy minun niskoilleni, kunnes hengitän sitä niin, että tukehdun, kuten yleensä hapettomassa tilassa tukehdutaan. Pelkään tuntevani itseni vieraaksi omassa kodissani. Pelkään, ettei minulla tämän valkoseinäisen kotelon jälkeen ole säilytyspaikkaa itselleni. Lienee parasta mennä suosiolla mullan alle, ennen kuin tapahtuu mitään kamalampaa. Tiskaava mies ei riitele. Mutta juuri nyt minä kaipaisin sydäntä raastavaa, repivää, riipivää draamaa. Veristä draamaa. Itkua ja huutoa ja henkistä väkivaltaa. Rankaiskaa minua. En ole ihmisarvoinen. Riitaa, joka puhdistaisi ilman ja saisi minut itkemään kyyneleitä säästelemättä. Ei sillä, että niitä kamalasti muutenkaan säästelisin. Itken ikävää, itken unieni ahdistavuutta, sitä, että niiden on muistutettava minua jostain muinaisesta. Siitä kivusta, jota olen joskus saanut yliannostuksen. Ehkä ihan omin avuin. Who knows. Puran turhautumiseni tylyihin tekstiviesteihin ja ihmettelen sitten, että miksi olen tällainen. Miksi rankaisen muita ja minun tekee taas mieli ruoskia itseäni. En voi kieltää, etteikö terä houkuttelisi, mutta sitten satuttaisin taas Kulkijaa. Satuttaisin enemmän, enkä minä halua satuttaa enää ikinä ketään. En halua rakastaa ketään, koska pelkään satuttavani. Enkä halua kenenkään rakastavan minua, koska satutan. Miksi minua kaduttaa vuoden takaiset asiat? Autossa hytistyt pakkasyöt, kun melkein jäädyimme kuoliaiksi vain eläimellisten himojen vuoksi. Minua oksettaa. Olen oksettava. Miksi en saatana vain tappanut itseäni ! Mutta minun täytyy saada tämä olo minusta ulos. Vaikka sitten terällä. En halua. Haluanpas ! Voi kyllä, miten minä haluankaan ! Vältän konflikteja kaikkien muiden paitsi itseni kanssa. Olen jatkuvasti törmäyskurssilla. Kulkijan rakkaus saa minut tuntemaan itseni liian hyväksi ihmiseksi. Mutta Kulkija ei ole nyt täällä. Ei ole pelastamassa. Enkä soita, enkä tekstaa, että nyt en kestä. En, en en en. Minun on opittava itse pelastamaan itseni. Heti huomenna, heti huomenna kun hän tulee, luovutan teräni hänelle ja käsken hänen hävittämään sen. Tiedän rikkovani uuden sheiverin, kun tulee taas sietämättömyys. Mutta siihen saakka hän on minut pelastanut. Helvetti, miksi vihaan itseäni näin paljon.