Buriid juovllaid ja lihkolaš ođđa jagi !

Irrationaalinen mustasukkaisuus

Istun jälleen ahdistuneena, kuten niin monena aamuna ennenkin. Pitäisi mennä kouluun, mutta en saa lähdettyä. Toivoisin, että koko hautajaissirkus olisi ohitse. Kiellän kai kaiken vieläkin tapahtuneen, sillä aikataulujen miettiminen oli vaikeampaa, kuin normaalisti. Tunnen epäonnistuneeni niin monella tavalla.

Sitten on tämä helvetin mustasukkaisuus. En jakaisi häntä mielelläni edes koirien kanssa. Hän on minun. Samalla pelkään, että karkotan hänet pois tällä takertumisellani. Luottaminen on vaikeinta – voinko luottaa siihen, että hänkin haluaa olla vain minun, eikä kenenkään muun?

Uneen pääsen vasta, kun tunnen molemmat koirat lähelläni. Niiden hengitys ja verkkaiset sydämenlyönnit rauhoittavat. Aamulla herään remontin ääniin, vaikka en haluaisi. En haluaisi nousta tähän autiuteen. Makaan sängyllä ja katselen keittiön ikkunasta tulevia valonsäteitä. Miten ihanalta tämä asunto näyttikään, kun muutimme. Uskoin, että se olisi täynnä onnellisuutta ja rakkautta.

Mutta todellisuus on, että olen jäänyt yksin. En tiedä, mihin menisin tai mitä tekisin. Kaikki muistuttaa yhteisestä elämästä ja ikävä repii minut palasiksi. Ihminen, joka on ollut ainoa turvani, lähti pois. Enkä minä saa vaiennettua pelkoa sisälläni.

Kaikki täällä muistuttaa, että täällä on joskus ollut joku muukin kuin minä ja koirat. Valokuva hyllyllä, käänsin sen jo illalla pois, jotta en tuijottelisi sitä ja ottaisi sitä viereeni kun käperryn nukkumaan. Kuten minulla on ollut tapana, aina kun ikävöin häntä ja hän ei ole lähelläni.

Muki, jossa lukee “Rakas” sai aikaan itkukohtauksen. Sattuu.

Pyykistä löytyneet vaatekappaleet aiheuttivat itkun.

Vaatehuoneessa majailevat pyörän ulkokumit saivat ahdistumaan.

Koira vahti pitkin yötä, että mihin isäntä lähti, onko se tulossa takaisin. Toivoin, että osaisin kertoa sille, että sillä on nyt vain minut ja Papu. Tälläkin hetkellä se istuu ikkunalla ja tuijottaa ulos. Jokainen rapsahdus saa sen ryntäämään ovelle. Onneksi en ole ainoa, joka kaipaa.

Ulkona kävellessä mieleeni palautuu jokainen öinen retkemme. Koneen kovalevy on täynnä valokuvia, enkä halua katsoa niitä, koska minuun sattuu niin valtavasti.

Tuntuu sairaalta sanoakin, mutta pysyn järjissä vain sen toiveen avulla, että jostain luonnonoikusta hän tulisikin vielä takaisin ja saisin tuntea ympärilläni tutut, vahvat kädet ja hengittää hänestä metsän, savun ja bensan hajua.

Ilman toivetta, minulla ei ole halua enää jatkaa elämää. Olen menettänyt elämäni rakkauden. Olen menettänyt kaiken.

Perustavanlaatuisesti viallinen

Vaikeuksia käsitellä todellisuutta noin muutenkin. Sitten vielä se, etten kelpaa tällaisena kuin olen. En saanut vilpitöntä, pyyteetöntä, ehdotonta rakkautta. Sellaista rakkautta, jota minä annan. Sekin tuntuu pahalta, että uskoin satuihin ikuisesta, koko elämänkestävästä rakkaudesta. Sellaisesta, joka selättää kaikki esteet. Ei sellaista ole, enkä halua rakastaa enää ikinä ketään… paitsi sinua.

Iho huutaa kosketusta, kaipaa lämpöä, sinun ihoasi. Huulet haluavat huulillesi ja lantio lantiotasi vasten.

Karkoitan ihmiset ympäriltäni. Olen aina karkoittanut. En uskalla enää rakastua kehenkään, enkä tosin tiedä, pystyisikö särjetty sydämeni enää rakastamaan ketään. En pysty rakastamaan edes itseäni.

Jäin yksin vieraaseen kaupunkiin, josta en tunne ketään ja minua pelottaa. Tunnen oloni turvattomaksi. En tiedä, mitä tehdä, minne mennä tai kenelle puhua.

En tiedä jaksaisinko ilman koiria. Ihanaa vanhaa äkäistä Papua tai sudenpentu-Joikua.

Tuntuu, etten pysty enää ikinä olemaan onnellinen.

Minä kaipaan sinua.

 

 

Älä jätä minua.

Laskuri pysähtyi 1337 aamuun.

Kiitos näistä vuosista.

Olit parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Kun ymmärrys ei enää riitä

Kuulin eilen surullisen uutisen; keskimmäinen siskoni oli löytynyt kuolleena. Varmaa kuolinsyytä ei ole vielä tiedossa, mutta viinillä ja lääkkeillä saattaa olla osuutta asiaan, mikä puolestaan tarkoittaisi sitä, että hän on ehkä lähtenyt oman käden kautta.

Tehnyt itsemurhan.

Kaikki tuntuu epätodelliselta; miten ja miksi näin kävi. En ole pystynyt ymmärtämään tapahtunutta. En pysty ymmärtämään sitä, että en enää ikinä tule sanomaan hänelle sanaakaan, enkä enää ikinä tunne hänen halaustaan. En enää ikinä näe häntä.

Ennen kaikkea, en voi kysyä häneltä, että miksi.

Kaikki tuntuu edelleen vain pahalta unelta. Näen jatkuvasti mielessäni kuvan, jossa hän makaa sängyssään, yöpöydällä viinipullo ja lääkkeitä.

Aamulla oli todella absurdi olo. Tuntui unelta nousta ja lähteä kouluun. Olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Etukäteisvaroitukseni opettajalle edeltävänä iltana näkyi molempien katseista. Kukaan ei sanonut mitään mistään. Olin normaali, tavallinen. Heitin läppää uuden ystäväni kanssa ja nauraa kikersimme.

Totesin itselleni mielessäni, että kouluun pääsee pakoon raskaita ajatuksia ja mahdottomuutta ymmärtää. Asiat on helppo sulkea pois mielestä ja keskittyä lentokoneisiin.

Ensimmäinen reaktioni uutiseen oli epäusko ja kyyneleet. Sen jälkeen vannotin velipoikaa, ettei kuole ja kertoo mulle, jos tulee itsetuhoisia ajatuksia. Veli pyysi tekemään samoin. Sen jälkeen vain istuin ja tärisin. Yritin ymmärtää, mitä on tapahtunut. Enkä pysty ymmärtämään sitä vieläkään.

Tuli itsesyytöksiä; sisko pyysi joskus vuosi sitten käymään siellä, mutta ei tullut koskaan sovittua mitään ja halusi tulla meidän luonamme käymään, mutta sekään ei koskaan edennyt mihinkään. Vaikka kai tässä pitäisi tajuta se, ettei se ole minun syyni. Se oli siskon ratkaisu, aikuisen ihmisen ratkaisu.

Mutta en silti ymmärrä sen tapahtuneen.

toisinaan epäilen oman olemassaoloni tarpeellisuutta

Tästä se taas alkaa, hommat vasta aluillaan, kaksi konetta jonossa odottaa…

Päivät ovat pitkiä ja väsyttäviä. Loppuviikon kestää, mutta tiistaisiin ja maanantaisiin on vaikeaa motivoitua. Syysloman jälkeen tosin vaihtuu jakso, että ei tarvitse sen pidempää niitä tuskastella. Toisena vuotena vasta vissiin lisää ATTO-opintoja? Näin ainakin muistelisin.

Henkilökortti-/kulkulupa-asiat ovat vasta alkaneet edetä; koulutus suoritettu ja huomenna sekä perjantaina valokuvaus kortin kuvaa varten. Opiskelijakorttia en ole hakenut, enkä oikeastaan edes jaksa. Syömässä en “mölymäellä” kuitenkaan käy, sillä liikaa ihmisiä, hälinää ja liian vähän aikaa syödä. Eli en tarvitse sitä mihinkään.

Olo on ajoittain aika juminen, en tiedä puhunko päivän aikana paljon mitään, ainakin pääni sisällä itseni kanssa, jos en muuten.

Olen taas miettinyt paljonkin sitä, että onkohan minulla aspergerin syndrooma. Se antaisi vastauksen aika moniin ‘outouksiini’ ja ehkä etenkin siihen, että miksi joskus ajattelen asiat todella monimutkaisesti. Toisaalta tekisi mieli käydä tutkituttamassa nuppi, mutta toisaalta siihen rumbaan ei huvita taas lähteä. Eikä virallinen diagnoosi kuitenkaan muuta asiassa yhtään mitään; se ei muuta sitä, kuka minä olen. En myöskään varsinaisesti halua papereihini lukemaan mitään, mikä saattaisi vaikuttaa tulevaisuuden suunnitelmiini.

Välillä tuntuu, että aika kulkee liian nopeasti. Viikot vaihtuvat kuukausiksi huomaamatta. Tuntuu, ettei edes viikonloppuna ehdi irroittautumaan arjesta kunnolla. Jatkuvasti on väsynyt olo, mikä vetää mielen ajoittain todella alakuloiseksi ja itkuiseksi.

Tilannetta saa ajoittain hieman korjattua nukkumalla koulun jälkeen tai viikonloppuisin hieman pidempään, mutta ei sekään hirveästi auta, kun vuorokaudesta tuntuu tunnit loppuvan kesken kaiken nukkumisen takia ja sitten jatkuva kiireentapainen hektisyys stressaa. Eikä kyse ole siis siitä, etteikö mitään ehtisi tekemään, vaan kun ei vain yksinkertaisesti jaksa, vaikka miten haluaisi tai pitäisi.

Silti olen edelleen sitä mieltä, että ala on kiva. Opiskeluympäristö on jostain syystä parempi, kuin mitä on aikaisemmin ollut, enkä osaa sitä eritellä, että miksi tai mikä siitä tekee paremman. Viihdyn ja se on kai se pääasia.

Jotain koen sisäistäneenikin, sillä esimerkiksi olen matemaattisia kaavoja oppinut “pyörittelemään” ja laskimen kanssa aika harvoin lasken väärin. Oma pääni sitten onkin laskimena sellainen, missä mättää ja päässä laskemisesta en selviä, vaikka miten yritän tai haluaisin. Kokonaiset luvut menevät, mutta desimaalit ja murtoluvut/jakolaskut eivät onnistu. Mikä sinällään on melko kurjaa. Pääni ei ole tietokone. Eikä se sellaiseksi ihan heti muutu, jos ollenkaan. Olen kuitenkin matematiikan kanssa paininut koko kouluhistoriani ajan ja se ei vieläkään helpoimpiin asioihin kuulu, mutta jokainen “lähes oikein” laskettu lasku on minulle itselleni ollut suuri asia tai ylipäätään se, että tajuan itse, missä olen virheen tehnyt ja voinut sen sitten korjata.

Mutta jos lähtisi uneskelemaan, sillä viikko ei vielä ole ohitse…

Vähenevät lentopäivät sielunelämän vie kaamokseen…

Päästä, päästä irti jo

Unesta jäi lämmin tunne. Näin unta sielunveljestäni; skitsofreenikko, eristäytynyt ja, jonka kanssa kukaan ei tullut toimeen, joku kuvaili häntä unessani arvaamattomaksi ja vaaralliseksi. Mutta tuntui oudolta, että joku ymmärsi minua puolesta sanasta ja jos jotain unessa huomasin, niin sen, että hän oli vain väärinymmärretty. Häneen sai kyllä yhteyden, erittäin syvällisenkin yhteyden. Täytyi vain kuunnella ja ymmärtää, olla läsnä. Pitkästä aikaa näin unta yhtään mistään.

Tänään on viikon pisin päivä, 8 tuntia. Päivää ehdin jo luonnehtimaan sanoilla “mennä nyöläämään paskaa kahdeksaksi tunniksi kouluun”. Välillä naurattaa, miten ohjattua kaikki on, jotta luokan paskoimmillakin näpertelijöillä olisi jokin mahdollisuus selviytyä annetuista tehtävistä. Eikö sekin periaatteessa ole heidän oma ongelmansa, jos eivät kykene? Ei sitä mielestäni tarvitsisi koko luokan ongelmaksi tehdä.

Liikuntatunnit ovat loistava esimerkki tästä; ei kukaan juokse sen laiskan ja velton pojankaan puolesta Cooperin testiä, kun tämä ei itse viitsi yrittää. Ei lentoasematunneillakaan kukaan tuputa opettamaansa oppiainetta; tehtiin selväksi jo kättelyssä, että voimme itse oppia tai olla oppimatta, valinta on meidän.

Kuuntelen Apulantaa ja itken väsymystäni. En jaksa.

Rahaa saa aina lisää.

Terveyttä ei. Eikä uutta minuakaan vanhan tilalle, jos nykyinen kuolee pois, koska terveys meni.

         

Tämäkin viikko pikkuhiljaa siloteltu. Huomenna enää sunnuntai ja sitten alkaa taas aherrus.

Energiatasoja saanut nostettua jonkin verran ja koulun jälkeen ei tarvitse mennä ensimmäiseksi nukkumaan. Oikeastaan perjantainakin odotin vaan sitä, että pääsen pois ja koirien kanssa lenkille.

Maanantaisin ja tiistaisin odotan ehkä eniten koulun päättymistä, sillä atto-aineet ei ole vieläkään mitään suosikkeja. Ne muutenkin on eri paikassa kuin loppuviikon tunnit, jotka puolestaan ovat siis lentoasemalla.

En ole vieläkään ihan täysin varma siitä, miksi olen tälle alalle päätynyt. Kaikkien muuttujien vaikutus kun on täysin vastaan nykyistä tilannetta. En edes ymmärrä, että miksi pääsin sinne. Tai sitten en vain ole täysin rehellinen itselleni. Taivas on aina kiehtonut ja sitä kautta myös lentäminen. Halusin ihan pienenä astronautiksi, mutta tajusin kasvaessani, että se on todella absurdi ajatus ja todella absurdina pidän sitä vieläkin.

Ala on haastava ja jokainen päivä antaa minulle sitä kautta jotakin. Koen oppivani jotain uutta päivittäin ja tunnen oloni hyödylliseksi. Ehkä liiankin täydellistä. Mutta en silti osaa vastata kysymykseen, miksi tämä ala.

Viime yö oli taianomainen. Siirryttiin erääseen kallioniemeen, väsättiin tulikeko ja paisteltiin makkaraa sekä otettiin valokuvia. Tai minä otin lähinnä. Minusta oli erittäin viihdyttävää katsella kipinöiden kiipeämistä tumman taivaan syleilyyn. Metsä kohosi ympärillämme väkevänä. Tuuli liikutteli järven pintaa kalliota vasten ja se olikin ainoa ääni puiden lehtien lisäksi, jonka me kuulimme. Koirat saivat juosta vapaina. Oikeastaan Suden ensimmäinen reaktio olikin niemeen saavuttaessa se, että se juoksi kylkiään saakka järveen, sukelteli ja polskutteli siellä, sitten hurjaa kyytiä kallion laelle, meidän luoksemme ravistelemaan vedet päällemme. Pumi enemmänkin nyrpisteli kastuessaan tahtomattaan.

Joskus aamuyöstä sitten viimein maltoimme sammutella nodelin ja lähteä kotiin päin. Kadut olivat unenomaisen hiljaisia, muutamia autoja ja mopoilijoita lukuunottamatta.

Tähtitaivas muuten oli hämmentävä kalliolla. Se oli syvä ja selkeä, Linnunrata erottui. Se oli erilainen kuin mihin olen tottunut etelässä. Näin useita tähdenlentojakin yön aikana. Haluan palata sinne vielä tämän syksyn aikana, enkä pelkästään tähtien vuoksi, vaan sen yleisen rauhan ja hiljaisuuden takia. Tuntea olevani osa luontoa. Sitä palaa, joka minusta tällä hetkellä puuttuu ja, jota niin kovasti kaipaan.

I'll keep you by my side with my superhuman might.

Monesti on pitänyt tarinoida siitä, missä olen tänä vuonna aloittanut opintoni, mutta en ole varsinaisesti jaksanut, koska koulurytmiin on ollut taas tottuminen lähes parin vuoden tauon jälkeen. Nukkumaankin olisi mentävä ihmisten aikaan ja tuppaan valvomaan liikaa, jos istahdan iltasella koneelle. Eikä tässä toisaalta edes ole mitään tekemistä.

Nyt yritän vaihteeksi olla ottamatta stressiä nukkumaan menemisestä, sillä haluaisin vielä kirjoittaa tätä blogia. Tämä on minulle monestakin syystä hyvin rakas, enkä osaa päästää tästä(kään) irti.

Toisaalta, opiskeluistani ehdin kertomaan myöhemminkin. Olen lentokonealalla ja rakastan sitä, ainakin tämän ensimmäisen kuukauden perusteella. Se on vaikeaa, mutta kuten on sanottu, mikään ei tässä maailmassa tule ilmaiseksi. Kaiken eteen on tehtävä töitä.

Kirjoituksen otsikko tiivistää aika hyvin sen, miltä minusta tuntuu. Minun pitäisi olla yli-ihminen, että pystyisin vastaamaan ihmisten vaatimuksiin millään tasolla. Minä yritän ja teen parhaani. Vaikka se ei varmastikaan riitä millään tasolla. Mutta haluan sanoa, että olen vain ihminen ja minä en pysty ihmetekoihin. Eikä yrittämiseni tai parhaani ole varmastikaan läheskään aina tarpeeksi, mutta toistaiseksi se on kaikki mitä minulla on antaa. Sen on siis pakko riittää. Minulle ja kaikille muillekin.

Parisuhde on välillä aikamoista vuoristorataa, mutta sen kai kuuluukin olla. Ketju on yhtä vahva, kuin sen heikoin lenkki. Eikä periksiantaminen ole ennenkään kuulunut ominaisuuksiini. Taistelen sen edestä, mitä rakastan. Olen tottunut siihen.

Juttelen äidin kanssa Facebookissa. En ole ollut siihen kunnolla yhteydessä ties miten pitkään aikaan ja harkitsin nytkin, etten vastaisi sen keskustelunavaukseen, mutta päätin antaa tilaisuuden, jota oikeastaan kadun jo nyt. Ei humalainen ihminen kykene keskustelemaan järkevästi. Eikä se ole mulle aikoihin puhunut kuin humaltuneena.

Elämänlaatuni on ollut huomattavasti parempaa ilman sitä. Tavallaan ikävää sanoa, että elämäni on parempaa ilman jotakuta, kun elämässäni ei muutenkaan ole mitenkään liikaa ihmisiä. Välillä pelkään, että jään kokonaan yksin, että onnistun karkottamaan ihmiset ympäriltäni. En voi ketään pakottaa mihinkään ja jokainen, joka on osa elämääni, on sitä vapaaehtoisesti.

Elämä siis tosiaan vaatisi superihmisen kykyjä.

Tässä blogissa on hassua se, että aloitin tämän kun vielä asuin äidin luona, olin juuri päässyt tai pääsemässä irti eräästä tuhoisasta suhteesta ja juuri tavannut Kulkijan. Kävin läpi aikamoista tunnemyrskyä ja olin ihan teini, kakara siis vielä.
Nyt olen aikuinen nainen, elän oman perheeni kanssa kolmensadan kilometrin päässä sieltä, missä tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kirjoitin. Perheeseeni kuuluu Kulkija ja kaksi koiraa, Mosu ja Susi.

Tuntuu, etten ole vuosien aikana muuttunut yhtään, mutta muutosta on kuitenkin tapahtunut hyvin paljon. Olen kasvanut henkisesti sellaiseksi, että en tarvitse jatkuvasti jonkun hyväksyntää teoilleni, vaan pystyn elämään oman tahtoni mukaan. SE tuntuu hyvältä.

Jos sydämessä ei ole rakkautta, niin elämä on tyhjää. Ei ole unia, eikä tarinoita. Ei ole mitään.

With the lights out, it’s less dangerous.

Puolentoista vuoden jälkeen taas koulun penkillä. Tunsin vapautuneeni, päässeeni irti joistain vanhoista kahleista, kun jätimme Etelä-Suomen taaksemme elokuun alussa. Nyt lähestymme loppua ja syksyn aloitusta.

Viikolla ei saa aikaiseksi mitään, koska väsyttää. Herään myös usein aiemmin kuin kello antaa luvan, joka ei iltapäiväväsymystä ainakaan helpota. Tai puuduttavat päivät ylipäätään. 8 tuntia kun istuu perseellään ja tuijottaa eteen taululle, alkaa olemaan iltapäivästä jo melko torkussa. Sellaisena kotiin ja jos erehtyy sängylle, siitä ei ylös pääse.

Viikonloppunakaan ei saa aikaiseksi mitään. Ei huvita lähteä mihinkään, vaan haluaisi olla vaan kotona.

Pyrstöä odotan. Kaikki energiani on suunnattu sen odotukseen. Viikot menevät koulun takia nopeasti, äsken oli viikonloppu ja ennen kuin huomaakaan, on taas viikonloppu.

Jos minä jotain haluaisin, niin nukkua.

With your blood only shall my blood unite.

Unohdin ilmoittaa palanneeni takaisin. Harjoitus itsessään oli voimauttava kokemus. Yhdessä tekeminen tuntui hyvältä. Löysin hyvin Säkylään, vaikka sitä ehkä eniten jännitinkin.

Vaikka koko juttu ei kestänytkään kuin viikonlopun, se oli kuitenkin samalla niin tavattoman hektistä, että tuntui, kuin olisi ollut poissa viikkokaupalla. Tuntui hassulta, että kaikki ne pelot, jotka ovat hallinneet elämääni niin tavattoman pitkään, olivat yhtäkkiä huitaistu pois, kaikki yhdellä kertaa. Yhtäkkiä sitä olikin täysin normaali ihminen.

Kävin syömässä Rumpalipojassa ja nukuin 8 vieraan ihmisen kanssa samassa tuvassa. Olin itsepuolustus- ja hätäensiapukoulutuksessa fyysisessä kosketuksessa toisen, vieraan ihmisen kanssa. Enkä missään vaiheessa tuntenut ahdistusta tai pelkoa. En ajatellut missään vaiheessa, että selviänköhän nyt tästä ja tuosta.

“Siviilielämään” on ollut totuttautuminen, maanantai oli todella hämmentävä, kun kukaan ei kailottanut käytävässä “Komppaniassa herätys! Valot tupiin!”. Toisaalta suorastaan pursuan hyvää oloa, intoa ja motivaatiota.

Ilmoittauduin jo syksyn harjoitukseen ja sain paikankin kohtuullisen suositulta kurssiltakin. Hyvä minä.

Ylihuomenna kadotaan K-Suomeen koko lauma.

Toivottavasti ei ole liian inhottavaa sanoa, että olen onnellinen.

TJ 1

Tukehdun tähän jännitykseen. Ei ole enää mitään tekemistä. Rinkan pakkaan vasta iltasella, jotta kaikki tulee varmasti mukaan, sillä pitää noita vaattehia kuivatella…

Ajattelin klo 1900-2000 käydä nukkuilemaan, herätä kolmelta. Unta siis tulisi jotakuinkin 7-8 h, sikäli jos ylipäätään pystyn jännitykseltäni nukkumaan. Äiti sanoi tulevansa hakemaan 0345. 0430 nousenkin sitten bussiin. Tai ainakin näin olen suunnitellut.

On toisaalta huvittavaa, että olen odottanut kaikkea suurella innolla ja nyt alkaa kuumottelemaan sitten niin, että miksi menen sinne. Ylipäätään äkilliset mielenvaihdokseni asian suhteen ovat huvittavia. Pelosta intoon ja taas takaisin. Välillä ei tunnut miltään, ei jännitä ja yhtäkkiä taas tuntuu tukehtuvansa siihen paikkaan. Mahassa muljahtelee ja tuntuu, ettei pysty syömään tai keskittymään mihinkään, koska jännittää.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan ole tuntunut siltä, että menisin lukkoon, että kaikki into ja jännitys olisi niin ylikuormittavaa. En tiedä, että johtuuko se sitten siitä, että olen oppinut käsittelemään tunteitani vai sitten siitä, että haluan tätä, no, niin paljon kuin tätä voi haluta.

Ei pelkästään turvallisuuden takia, vaan osin senkin, että oppisin ottamaan itsestänikin vastuuta, haastamaan itseäni, kohtaamaan asioita, jotka pelottavat.

Hyvillä mielin olen lähdössä. En malttaisi odottaa. Keksin bussimatkallekin tekemistä; piirtäminen. Puhelin saanee olla rauhassa ja akku pysynee kohtuu täytenä.

Voi jännitystä.

Vaikka tämä onkin armeija –kategoriaan sijoitettu, kyse ei silti varsinaisesti ole armeijasta, vaikka meno taitaa melko sotilaallista ollakin. En vain jaksa luoda tämän takia uutta kategoriaa, en edes tiedä miksi sen nimeäisin… vapaaehtoinen maanpuolustus?

Listan rustailua; mitä täytyy muistaa tehdä ennen lähtöä...

Tj 4

Näihin aikoihin perjantaina olen jo matkalla kohti Forssaa, josta jatkan Säkylään, jossa olen perillä aamupäivällä.

Seiskää kanssani.

Engel

But I believe that they are free.

En muista milloin olisin kirjoittanut kunnolla mitään. Milloin olisi ollut oikeasti jotain sanottavaa. Eikä tämä tarkoita sitä, että olisi huonoa, jos ei ole sanottavaa. Minun kohdallani se yleensä merkitsee sitä, että kaikki on hienosti, kun en koe tarvetta avautua minnekään.

Eikä sillä, että menisi huonosti sen takia, että päätin kirjoittaa. Olen onnellinen ja voin hyvin.

Tj 5 ja en kai olisi syksyllä uskonut, että päädyn lähtemään Naisten Valmiusliiton harjoitukseen. En meinannut edes uskaltaa ilmoittautua ja toivoinkin tavallaan, etten tulisi valituksi, koska minua pelotti. Alussa oli pelkoa, välillä todella irrationaalista sellaista. Tuntuu oudolta ajatella, että millaisen tunnemylläkän olen käynyt läpi. Mutta tärkeintä on se, että olen menossa sinne. Haluan sitä enemmän, kuin pelkään.

Asiat taas toisessa kädessä eivät ole menneet lainkaan siten kuin olisin toivonut – en saanut ensimmäiseen opiskeluvaihtoehtooni edes haastattelukutsua, myöskään kesätöitä ei ole tiedossa. En edes tiedä toteutuvatko muut opiskeluvaihtoehtoni. Mutta yritän elää hetkessä ja olla stressaamatta asioista, joihin en tällä hetkellä voi missään määrin vaikuttaa. Toiset ovat ehkä hyvillään siitä, miten opiskelukuvioni nyt nasahtivat, heidän mielestään en kyseiselle alalle kuuluisi. Suokoon heille heidän mielipiteensä – he eivät tiedä, mitä minä sisälläni tunnen. Heillä ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.

Hetkittäin tajuan miten sulkeutunutta ja yksinäistä elämää loppupelissä ylipäätään elän. Haluaisin nähdä ihmisiä, käydä ulkona ja kaupungilla kuten joskus ennen. Haluaisin ystäviä, kuten joskus oli. Sitten taas, en kuitenkaan kaipaa mitään hössötystä, tai ihmissuhdedraamaa. Totean olevani tyytyväinen nykyiseen, vaikka sosiaalisesti aktiivisempi elämä ei tekisi pahaa.

Painonpudotus on ollut olematonta vuoden alusta. Oli varsin merkittävää ymmärtää, että ongelmani ei ollut liian vähäinen liikunta, vaan vääränlaisen ruoan syöminen. Liikuntaan on helppo motivoitua, mutta mitä vittua voi tehdä hyvän ruoan edessä? Siihen sortuu tahtomattaan, ilman kontrollia. Se on riippuvuus, jonka kanssa on pakko oppia elämään, koska ilman ruokaa ei kuitenkaan voi elää.

Välillä olen ollut siinä tilassa, että suklaa korvaa seksin ja kaiken vääryyden maailmassa. Mitä vittua oikeasti. En halua olla mikään ruoan orja. Asialle on helppo nauraa, sitä on vaikeaa ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.

Miten monta kertaa olen tänäkin keväänä luvannut itselleni, etten syö enää ikinä, ja kuitenkin päivät ovat olleet toistensa kaltaisia – ei ahmimista, mutta jatkuvaa periksi antamista mieliteoilleen. Sitten on niitä hetkiä, kun haluaa vain paeta ruokaa ja jääkaapissa pelkkää ahdistusta, ruoan välttelyä.

Sitten on valvottuja öitä, joita ei osaa selittää itselleen. Jännittää törkeästi. En tiedä, miten nukun seuraavana viikkona. Miten voin saada unta, kun vain mietin, että löydänkö oikeaan bussiin, osaanko oikeaan paikkaan, minkälainen koko viikonloppu tulee olemaan.

Eikä sekään kai ole muuta, kuin yritys todistaa itselleni, että minä hengitän vielä ja olen vahvempi, kuin kukaan koskaan osaa arvata.

I'm bored your shit, life.

♥

Huojuvat keulat

Haluan lukea.

 

Yö oli kietoutunut harsopilveen kun kävin koiran kanssa ulkona. Oli lämmin, mutta palelin silti hieman. Jostain syystä olo on haikea, kaipaan mummia.

Haluaisin metsään, mutta turhaudun vielä näihin nietoksiin. Viikonloppuna menetin varpaankynteni metsälle ja toinen runnoutui kengässä kävelykelvottomaksi. Maiharit ovat vielä sairaslomalla ja odottavat uutta vahaa pintaansa.

Pelkään sitä miten kauan tämä blogi on ollut olemassa. Aikaa ei tunnu kuluneen paljoa, mutta samalla kuitenkin sitä on kulunut aivan liikaa. Sekin tuntuu kierolta, että jos kaikki olisi mennyt silloisten suunnitelmien mukaan, valmistuisin tänä keväänä luonto-ohjaajaksi.

Mutta mikä on tilanne?

Olen taas hakeutumassa yhteen oppilaitokseen ja vaikka muuta päätin syksyllä, näyttää tulevaisuuteni taas olevan luonnonvara-alalla…

Rossinpojalle Rossinkylältä

Ilman sinua
olen kuin
hapeton tila

planeetta ilman vettä
sammuneen tähden aurinkokunnassa

Olisin kuollut
kuin kivi
peittynyt kadonneen elämän pölyyn
ja haipumassa pimeyteen itsekin

Olisin vain savuavia raunioita
palava maa
olisin entropia
ja minuun mahtuisi kaikki se tyhjyys
jonka voit avaruudesta kerätä

Olisin karannut asteroidi
kellumassa kohti ajattomuutta
ja ei-mitään
eksymässä pois
vailla painovoimaa

Olisin kompassi
joka ei tiedä suuntaa
jossa neula pyörii loputtomiin

Ole minulle
painovoima ja magneettikenttä

Loiston valo horisontissa
pitkän tuuliajon jälkeen

kyyneleideni myrkky

Muistan vieläkin kuuman ja hyttysten täyttämän kesän 2010.

Miten voisinkaan sitä unohtaa.

Muistan myös sen kenkälankilta, hieltä ja pölyltä tuoksuvan sotilaan, jonka viereen samaan sänkyyn kaivauduin viikonloppuisin…

Jo nyt kaipaan suudelmia kanssasi, kätesi kosketusta lantioni kaarella.

Olen niin täynnä tuskaa.

Sinun jälkeesi ei tule muita. En halua muita.

Kiitos kaikesta. Minä rakastan sinua silti.

Minun vuoteni 2013 tulkoon sisältämään seuraavaa;

- opiskelupaikka ja sitä myötä myös panostusta sitä kohtaan
- Joikun kanssa tokon alokasluokka, viimeistään syksyyn mennessä
- tavoitepainoon!
- enemmän huomiota parisuhteelle
- ystävien laiminlyönti loppuu, sovittuihin tapaamisiin mennään eikä keksitä tekosyitä
- elämä hallintaan
- sosiaalisten tilanteiden pelko hallintaan
- ongelmien pakoilulle tulee päätös