En muista milloin olisin kirjoittanut kunnolla mitään. Milloin olisi ollut oikeasti jotain sanottavaa. Eikä tämä tarkoita sitä, että olisi huonoa, jos ei ole sanottavaa. Minun kohdallani se yleensä merkitsee sitä, että kaikki on hienosti, kun en koe tarvetta avautua minnekään.
Eikä sillä, että menisi huonosti sen takia, että päätin kirjoittaa. Olen onnellinen ja voin hyvin.
Tj 5 ja en kai olisi syksyllä uskonut, että päädyn lähtemään Naisten Valmiusliiton harjoitukseen. En meinannut edes uskaltaa ilmoittautua ja toivoinkin tavallaan, etten tulisi valituksi, koska minua pelotti. Alussa oli pelkoa, välillä todella irrationaalista sellaista. Tuntuu oudolta ajatella, että millaisen tunnemylläkän olen käynyt läpi. Mutta tärkeintä on se, että olen menossa sinne. Haluan sitä enemmän, kuin pelkään.
Asiat taas toisessa kädessä eivät ole menneet lainkaan siten kuin olisin toivonut – en saanut ensimmäiseen opiskeluvaihtoehtooni edes haastattelukutsua, myöskään kesätöitä ei ole tiedossa. En edes tiedä toteutuvatko muut opiskeluvaihtoehtoni. Mutta yritän elää hetkessä ja olla stressaamatta asioista, joihin en tällä hetkellä voi missään määrin vaikuttaa. Toiset ovat ehkä hyvillään siitä, miten opiskelukuvioni nyt nasahtivat, heidän mielestään en kyseiselle alalle kuuluisi. Suokoon heille heidän mielipiteensä – he eivät tiedä, mitä minä sisälläni tunnen. Heillä ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.
Hetkittäin tajuan miten sulkeutunutta ja yksinäistä elämää loppupelissä ylipäätään elän. Haluaisin nähdä ihmisiä, käydä ulkona ja kaupungilla kuten joskus ennen. Haluaisin ystäviä, kuten joskus oli. Sitten taas, en kuitenkaan kaipaa mitään hössötystä, tai ihmissuhdedraamaa. Totean olevani tyytyväinen nykyiseen, vaikka sosiaalisesti aktiivisempi elämä ei tekisi pahaa.
Painonpudotus on ollut olematonta vuoden alusta. Oli varsin merkittävää ymmärtää, että ongelmani ei ollut liian vähäinen liikunta, vaan vääränlaisen ruoan syöminen. Liikuntaan on helppo motivoitua, mutta mitä vittua voi tehdä hyvän ruoan edessä? Siihen sortuu tahtomattaan, ilman kontrollia. Se on riippuvuus, jonka kanssa on pakko oppia elämään, koska ilman ruokaa ei kuitenkaan voi elää.
Välillä olen ollut siinä tilassa, että suklaa korvaa seksin ja kaiken vääryyden maailmassa. Mitä vittua oikeasti. En halua olla mikään ruoan orja. Asialle on helppo nauraa, sitä on vaikeaa ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.
Miten monta kertaa olen tänäkin keväänä luvannut itselleni, etten syö enää ikinä, ja kuitenkin päivät ovat olleet toistensa kaltaisia – ei ahmimista, mutta jatkuvaa periksi antamista mieliteoilleen. Sitten on niitä hetkiä, kun haluaa vain paeta ruokaa ja jääkaapissa pelkkää ahdistusta, ruoan välttelyä.
Sitten on valvottuja öitä, joita ei osaa selittää itselleen. Jännittää törkeästi. En tiedä, miten nukun seuraavana viikkona. Miten voin saada unta, kun vain mietin, että löydänkö oikeaan bussiin, osaanko oikeaan paikkaan, minkälainen koko viikonloppu tulee olemaan.
Eikä sekään kai ole muuta, kuin yritys todistaa itselleni, että minä hengitän vielä ja olen vahvempi, kuin kukaan koskaan osaa arvata.
.jpeg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti