Mulla on kaksi uutta ystävyyden alkua ja olen voinut oikeasti olla avoin siitä miten paska olo mulla on itseni kanssa ja olen saanut osakseni vain myötätuntoa, enkä tuomitsevuutta, kuten olen pelännyt saavani ja, jonka pelko mut on ylipäätään saanut vetäytymään entistä syvemmälle itseeni ja välttelemään kaikkea etäisesti sosiaalista.
Mä en ole itkenyt pitkään aikaan ja musta tuntuu, että koska mä itken nyt, olen ehkä menossa oikeaan suuntaan.
Kirjoitin joku aika sitten mun salaisiin päiväkirjoihini, että en ole ajatellut muita ihmisiä pitkään aikaan, koska olen yrittänyt keskittyä ratkomaan omia ongelmiani. Musta on tuntunut, etten voi olla ihminen muille, jos en ole sitä ensin itselleni. Olen suhtautunut tähän kuten suhtaudutaan omahuoltoon. Oma hengitysnaamari ensin, sitten vasta muut. Tyhjästä kupista ei voi kaataa.
Mutta oikeastaan kaikki mitä olen kaivannut, on vain joku, joka kuuntelisi ja olisi läsnä. Vähän myötätuntoa.
Muut ihmiset näkevät mut edelleen ystävällisenä ja mukavana ihmisenä, joku kuvailee räväkäksikin. Mä olen itse vain kovin sokea tälle vielä. Mikä mua eniten helpottaa on se, että kai mä sitten olen edelleen minä, edes jossain määrin, vaikka musta tuntuu, että olen niin täysin kadoksissa itseltäni tällä hetkellä. Mä en pysty vieläkään tekemään mitään päätöksiä minkään suhteen ja mua ahdistaa se tavattomasti.
.jpeg)