perjantai 20. huhtikuuta 2012
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Minun syntymäni
Tämä on se vaihe syntymisestä; uuvuttavin ja kivuliain vaihe. Vaihe, jossa puristutaan kohdun lämmöstä emättimeen ja aina ulos, maailmaan. Tämä on puristuminen, tämä on uudelleenmuotoutuminen.
Minun syntymäni. Uuden ihmisen, uuden henkilön syntymä. Vanhan kuoltua; en halua olla minä. En halua olla se, joka olin. En edes halua luetella niitä piirteitä, joita olen kuolevasta minästäni löytänyt. Siitä ihmisestä, jota nyt tapan sisälläni. Se on kamala henkilö. Se en ole minä. Tai ainakaan en halua olla.
On hyvä tiedostaa huonot piirteet itsessään, voidakseen hallita niitä tilanteissa, joissa ne yrittävät ottaa vallan. Olen kuin tietokone; negatiivisen tunteet ilmestyessä järjellinen puoli naksahtaa päälle ja alkaa muuttamaan ajattelumalliani. Vähän kuin negatiivinen tunne olisi virusmato ja tietoinen myönteisyyteni olisi viruksentorjunta, joka asettaa troijalaisen karanteeniin ja myöhemmin poistaa sen kokonaan. Vähän kuin jotain siihen suuntaan.
Olen ajatellut taas paljon susia, sotaa ja kirjoittamista. Siksi olen niin hyvällä tuulella.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
feasting again
Niin, ensin välttelin sähköpostia, jotta mun ei tarvitsisi lähettää SITÄ sähköpostia.
Nyt välttelen sitä, että mun ei tarvitsisi lukea mahdollista vastausta. Perkeleen mese, kun senkin pitää aina kertoa, että minua odottaa siellä nyt 6 lukematonta viestiä. Tekisi mieli, mutta en uskalla.
Pelkään, että sieltä löytyy jotakin masentavaa. Tyyliin, etten voisi saada keskeytystä tai jotain. Toivottavasti ei sentään leiki tuntevansa minua ja ilmoita, että parempi mun olisi vaan lopettaa koko paska.
En tosiaan tee itselleni helpoksi jotain niinkin arkista asiaa, kuin sähköpostin lukeminen. Sekin on itseluottamuksenpuutteen vuoksi todella, todella haastavaa ja vaikeaa. Siis ainoastaan silloin, kun odotan joltakin korkeammalta henkilöltä jotain tärkeää tietoa. Olipa se myönteinen asia tai ei, pelkään sitä kuollakseni. Pelottelen itseäni ties millä skenaarioilla, joita kuvittelen mielessäni. Ne ovat yleensä tosin kaikki yhtä kielteisiä.
Olen aina miettinyt, että miksi on niin kamalan vaikeaa suhtautua itseensä myönteisesti.
On kuin söisi omaa lihaansa. Minun niskassanihan ne hampaan jäljet komeilee. Ei kenenkään muun.
Nyt välttelen sitä, että mun ei tarvitsisi lukea mahdollista vastausta. Perkeleen mese, kun senkin pitää aina kertoa, että minua odottaa siellä nyt 6 lukematonta viestiä. Tekisi mieli, mutta en uskalla.
Pelkään, että sieltä löytyy jotakin masentavaa. Tyyliin, etten voisi saada keskeytystä tai jotain. Toivottavasti ei sentään leiki tuntevansa minua ja ilmoita, että parempi mun olisi vaan lopettaa koko paska.
En tosiaan tee itselleni helpoksi jotain niinkin arkista asiaa, kuin sähköpostin lukeminen. Sekin on itseluottamuksenpuutteen vuoksi todella, todella haastavaa ja vaikeaa. Siis ainoastaan silloin, kun odotan joltakin korkeammalta henkilöltä jotain tärkeää tietoa. Olipa se myönteinen asia tai ei, pelkään sitä kuollakseni. Pelottelen itseäni ties millä skenaarioilla, joita kuvittelen mielessäni. Ne ovat yleensä tosin kaikki yhtä kielteisiä.
Olen aina miettinyt, että miksi on niin kamalan vaikeaa suhtautua itseensä myönteisesti.
On kuin söisi omaa lihaansa. Minun niskassanihan ne hampaan jäljet komeilee. Ei kenenkään muun.
Ruoskan jäljet selässäni...
Lakkaisitte nauttimasta siitä, kun makaan tässä liikkumatta. En ole vieläkään minä, ainakaan ihan täydellisesti. Kokonaisvaltaisesti.
Sisälläni on paljon vihaa ja katkeruutta. On väärin antaa niille valtaa, ne tekevät vain onnettomiksi ja tukahduttavat viimeisenkin elämänliekin sisältäni.
Tunnen silti ajoittain olevani ihan sekaisin. Teen liikaa typeriä asioita ja typeriä päätöksiä. En vain osaa päättää oikein ja siksi olisin mieluummin päättämättä mitään.
Sain lähetettyä sen typerän sähköpostin. Sen ulkoasusta varmasti huomaa, että miten väkisin olen sen itsestäni ulos tiristänyt. Vaikka minulla ei mitään menetettävää olekaan ja en jaksa vaivata päätäni sillä, että mitä ihmiset minusta miettivät, niin yllättävän vaikeaa oli se kirjoittaa ja yllättävän vähän silti kirpaisi myöntää se, että hups taisin tehdä virhearvion.
Viime syksyiset sähköpostit, joita jouduin vilkaisemaan saadakseni henkilön sähköpostiosoitteen tietooni, kuitenkin hieman lannistivat. En usko vieläkään, että tulen pärjäämään siellä ensi syksynäkään. En tiedä, että miten saisin itseni uskomaan itseeni.
En osaa selittää, että miltä tuntuu kun on sisäistänyt sen, että itsellään on mahdollisuus hallita itseään; myös omaa asennettaan ja ajattelutapaansa. Ehkä minä kusin siinäkin viime syksynä. En uskonut pärjääväni, vaikka olisin kai pärjännyt.
Ruokailut ja koululiikunta ovat kynnys. En tiedä, että pystynkö ylittämään sitä ja jos pystyn, miten sen teen. Siksi oikeastaan haluaisinkin olla se sama 70 kiloinen naisenalku, kuin olin vuonna 2010. Itsetuntoni oli huipussaan, minun oli hyvä olla itsessäni ja omassa kehossani. Uskoin tulevaan ja uskoin itseeni. Ruokailemassa en käynyt silloinkaan, mutta mikään muu ei tuntunut esteeltä, kynnykseltä.
Ihan sama, että miten käy tai mitä päätän. Olempahan nyt ainakin tehnyt oman siirtoni ja voin hetkeksi lakata miettimästä asioita enempää. Aika on pian minun puolellani.
Pystyn tähän. Minun on pystyttävä.
Sisälläni on paljon vihaa ja katkeruutta. On väärin antaa niille valtaa, ne tekevät vain onnettomiksi ja tukahduttavat viimeisenkin elämänliekin sisältäni.
Tunnen silti ajoittain olevani ihan sekaisin. Teen liikaa typeriä asioita ja typeriä päätöksiä. En vain osaa päättää oikein ja siksi olisin mieluummin päättämättä mitään.
Sain lähetettyä sen typerän sähköpostin. Sen ulkoasusta varmasti huomaa, että miten väkisin olen sen itsestäni ulos tiristänyt. Vaikka minulla ei mitään menetettävää olekaan ja en jaksa vaivata päätäni sillä, että mitä ihmiset minusta miettivät, niin yllättävän vaikeaa oli se kirjoittaa ja yllättävän vähän silti kirpaisi myöntää se, että hups taisin tehdä virhearvion.
Viime syksyiset sähköpostit, joita jouduin vilkaisemaan saadakseni henkilön sähköpostiosoitteen tietooni, kuitenkin hieman lannistivat. En usko vieläkään, että tulen pärjäämään siellä ensi syksynäkään. En tiedä, että miten saisin itseni uskomaan itseeni.
En osaa selittää, että miltä tuntuu kun on sisäistänyt sen, että itsellään on mahdollisuus hallita itseään; myös omaa asennettaan ja ajattelutapaansa. Ehkä minä kusin siinäkin viime syksynä. En uskonut pärjääväni, vaikka olisin kai pärjännyt.
Ruokailut ja koululiikunta ovat kynnys. En tiedä, että pystynkö ylittämään sitä ja jos pystyn, miten sen teen. Siksi oikeastaan haluaisinkin olla se sama 70 kiloinen naisenalku, kuin olin vuonna 2010. Itsetuntoni oli huipussaan, minun oli hyvä olla itsessäni ja omassa kehossani. Uskoin tulevaan ja uskoin itseeni. Ruokailemassa en käynyt silloinkaan, mutta mikään muu ei tuntunut esteeltä, kynnykseltä.
Ihan sama, että miten käy tai mitä päätän. Olempahan nyt ainakin tehnyt oman siirtoni ja voin hetkeksi lakata miettimästä asioita enempää. Aika on pian minun puolellani.
Pystyn tähän. Minun on pystyttävä.
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)