Rakas Nokkosperhonen...

Kesällä tuntui kummalliselta. Mummi makasi kuolemankielissä ja minä olin juuri rakastumassa yhä enemmän mieheen, joka täyttää pelkällä olemassa olollaan kaikki unelmani. Muistan, kun en aluksi pystynyt käsittämään mummini kuolemaa. En ollut halunnut oikein hyväksyä hänen haurauttaan muutenkaan. Niin touhukas ja hyväntuulinen kun aina oli, monesta raskaasta surusta huolimatta. Touhukkaana ja hyväntuulisena hänet muistan, onnellisena. Olimme aina tervetulleita hänen luokseen, me lapsenlapset. Hänellä oli aina aikaa meille ja hän auttoi meitä, aina kun vain pystyi. Hän piti meistä huolta ja kertoi tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joka osaksi oli sodankeskellä. Kesä kuitenkin oli monellakin tapaa hyvin kummallinen. Minusta tuntui, etten oikein tuntenut surua mummin pois menosta. Olin jollakin tapaa jopa hirvittävän helpottunut, että se tapahtui. Koen syyllisyyttä, etten mennyt hänen viimeisinä aikoinaan häntä tapamaan. Mutta en uskaltanut silloin, olin kovin lamaantunut kyseisestä uutisesta... niin, ja sitten tietysti oli Kulkija, joka vei suurimman osan huomiostani ja tuskastani pois. Pelkäsin, etten osaisi itkeä hautajaisissa. Etten tuntisi mitään, kuten ensimmäisen isoäitini hautajaisissa. Ensimmäisen poisnukkuneen isoäitini. Tunsin minä. Vaikka toimin kuvaajana siellä, ehdin vieritellä kyyneleitä. Muistan kun takerruin siskooni Vanhan Pappilan pihalla. Miten hän silitti kädellään selkääni ja miten hyvältä se tuntui, miten lohduttavalta. En ollut yksin, vaikka siltä tuntui. Olen vasta muutaman kuukauden aikana alkanut tuntemaan ikävää. Riipivää, repivää ikävää. Surua. Että hän on poissa. ...että hän ei ikinä tule näkemään onneani, ei ensimmäistä yhteistä asuntoani ja ennen kaikkea, ei Kulkijaa. Hän ei voi antaa siunaustaan rakkaudellemme, ei voi hyväksyä sitä. Eikä etenkään voi sanoa, että miten hieno mies Kulkija on. Se on jotain, mitä olisin halunnut hänen suustaan vielä kuulla. Eikä hän ikinä tule minun häihini. Hän ei tule näkemään minua morsiuspuvussa ja siksi minusta tuntuu, ettei kenenkään muunkaan pitäisi nähdä. Kaipaan lapsuuteni iltapäiviä koulun jälkeen hänen seurassaan, kun katsoimme mustavalkoelokuvia ja pelasimme Kiinanshakkia. Kun hän vielä oli ihana oma itsensä. Kun hän kertoi tarinoita lapsuudestaan. Kun hän muuttui jälleen lapseksi minun kanssani. Minä kaipaan häntä ja olen vasta huomannut, että miten paljon. Miten suunnaton ikävä minulla on. Miten suunnaton, kivulias ikävä. Haluan hänet takaisin, näkemään onneni. Tuokoon ensi kesä paljon nokkosperhosia.

Jalkarahinaa.

Myönnätkö unieni puutteellisuuden? Sen miten ne kertovat samaa tarinaa eri sanoin, kuten mekin, kaksi näkökulmaa yhdestä elämästä, vaikka ne näkökulmat ovatkin aika samanlaisia. Ei tarvitse kysyä tietääkseen mitä toisella on mielessä. Unieni ahdistavan surrealistinen maailma, jossa ei saa kiinni sanastakaan ja minun ajatuksenikin ovat vieraita. En muista jälkeenpäin heidän puhettaan tai äänenpainoa, muistan vain, että he olivat. Kuten olin minäkin. Susi ei ole ollut aktiivinen hetkeen. Huolestun jostain syystä, kun se ei ole vaatimassa minua taittamaan matkaani juosten. Vihaan sitä silloin, kun se ei anna minun olla rauhassa, vaan ahdistaa minua, pakottaa juoksemaan. Ajatukseni ovat veressäni kelluvia teurasjätteitä. Mätänemisestä aiheutuvia kemiallisia reaktioita. Iljettäviä. Tähänkö olemme tulleet? Minun turvapaikkanani toimineeseen sanamelskaan, johon sinun tunkeutuessasi loukkaannuin kovin. Tällaistako on paljastaa ihan kaikki. ...ja katsoa silti sinua vielä silmiin. Koppakuoriaisten rapina aiheuttaa päänsärkyä ja ärsytystä, mutta en silti raaski laittaa niitä hämähäkin ruoaksi. Voi, miksi et, ystäväni, voisi syödä kasviksia, kuten muutkin? Miksi minua ärsyttää tänään kaikki?

Elämää ihmiskehossa.

Sixty years is a long time to deny yourself to touch one of another. But you do it, because you just can't bare the thought of seeing yourself as a monster of someone elses eyes.

- Mick St. John, private investigator & vampire (Moonlight, Season 1: "There's such things as vampires")

That line hit me totally. It tells exactly what I have gone through. I still feel same sometimes. Feel like I can't get close enough to another people. I'm not even sure why. Is it me who holds back or is it them who won't let me close? Or is it just that they doesn't have animal soul with them? So it makes me feel like I don't get any contact towards them... Or what? I'm really afraid of that someone will reveal my "secret", that I feel my self a wolf in a human body. More than that I afraid that whoever it gets on it's known, would laugh it and think I'm lunatic. May be it's me who holds back and can not be as open as I hope I could be with it. I feel lonely, because I just can't be me. Always I had to be something else, someone else.

Mustanlihan kirous

Kotoisin ei-mistään. Menossa ei-minnekään. Sivustakatsoja, ainoastaan. Ikinä nähnyt mitään pysyvää. Ei edes usko, että on. Mutta joskus oli. Mitä sekään muuttaa. Ei mitään. Ei koskaan tule mitään, niin. Se ei ole yllättävää. Huominen on. Se, että se tulee. Vaikka luvattiin meteoriitteja taivaantäydeltä ja nälänhätä. Se tulee silti. Ruumis jäätymässä tien riitteiseen pintaan kiinni. Yöpaita päällä ja paljain jaloin, tai ei edes sitä paitaa. Lumi polttaa jalkoja. Verenkierto lakkaa. Minusta tuntuu, etten jaksa kävellä edes nurkan taakse nielemään haulikon piippua. Voisin niellä sen tässä ja nyt. Kaunis koriste vain käsipuolessa, ei osaa mitään, puhu mitään. On vaan ja hymyilee typeränä. Vihaan väkisin kirjoitettuja tekstejä. Niitä, että on muka pakko sanoa jotain vaikka ei oikeasti ole. Mikä tämä sitten on. Samanlainen. Ei minulla mitään sanottavaa ollut. Halusin vain kirjoittaa ja kertoa, että en osaa kirjoittaa. En herätä enää mielenkiintoa kenessäkään. Ihmettelen joskus itsekin, mitä minä täällä oikein teen.

Älä pelkää

sillä koskaan en vihaisi itseäni niin paljon, että jättäisin Sinut. En ikinä luovu Sinusta Rakkaani. Rakkauteni on ikuinen. Rakkauteni Sinua kohtaan. Minä en ikinä mene pois luotasi. Kaikesta muusta voin luopua, mutta elämää Sinun kanssasi en vaihtaisi mihinkään. Sillä minulla ei ole elämää ilman Sinua. Kiitos että olet olemassa. Kiitos, että saan kuulua Sinulle.

Syyttömyyden taakka

Vaikeinta on antaa itse itselleen anteeksi. Vaikeinta on irroittaa omat hampaansa omasta kaulalihastaan. Mutta niin on tehtävä. Erehdystä ei voi korjata, jos sitä ei pysty katsomaan objektiivisesti, etäältä. Siihen ei voi vaikuttaa, jos ei ensin lakkaa ahdistamasta sillä itseään. Syyllisyys on kuin jättimäiset kahleet. Sitä joutuu niiden orjaksi. Ihmisolento on vain liian sokea huomaamaan, että kuitenkin loppujen lopuksi sitä itse kahlitsee itsensä. Vähän kuin itsesuojeluvaisto, mutta tämä on vain opittua. Minkä vuoksi meidän on hävettävä itseämme ja onnellisuuttamme? Minkä tähden meidän on kannettava syyllisyyttä elintavoistamme, teoistamme? Luonto ei kanna kaunaa. Susilla on omia valtataistelujaan ja murina merkitsee äärimmäistä epäystävällisyyttä - silti lauma pitää yhtä, se ei hajoa. Loppujen lopuksi, olemme kaikki ihan yhtä syyllisiä, kunnes toisin todistetaan. En minä pelkää kyyneleitä, en kylmää pakkasilmaa, enkä yksinäisyyttä. Silti sinun menettämistäsi minä pelkään, jopa enemmän kuin puhelimia ja humalatilaa.

Mikään ei satu minuun

niin pahasti kuin se, kun tahtomattamani satutan rakasta ihmistä. Silloin minä vihaan itseäni. Olen ällöttävä. Haluan pyytää anteeksi. Anteeksi Rakas. Vaikkei se tee minusta yhtään parempaa ihmistä...

Sanojen silta

Tassu on tassu ja askel on askel, oli se iso tai pieni. Jälki siitä jää, mutta ei ikuinen. Kylmyyden näykkiessä sormenpäitä, puhallan höyrypilven taivaalle ja tanssahtelen lumen narahtelun soidessa taustamusiikkina. Minä kuulun talveen. Sotarumpujen kumina ajaa minua kohti täydenkuun pyöreää syliä, sisälläni uinunut peto on herännyt. Merkki on annettu. Aseisiin, miehet. Käyttäkää hampaitanne.

Kulkijan taival...

On ollut pitkä. Liian pitkä. Liian monta valvottua yötä miettien, mitä onni olisi. Liian monta pitkää kilometriä olen taittanut ajatellen Sinua. Sitä, miltä tuntuisi olla rakastettu ? Miltä tuntuisi rakastaa? Tänään on elämäni ensimmäinen ystävänpäivä. Olen löytänyt ainoan oikean ystäväni. Olen löytänyt elämäni ainoan elämäni rakkauden. Olen löytänyt onneni. Olen löytänyt Sinut. Nyt kuljen enää vain yhteistä polkuamme. Tänään minun ei tarvitse enää kulkea onneni perässä. Voin kulkea vierelläsi ja tiedän, etten koskaan halua poiketa tältä polultamme, jolle elämän tieni minut toi. En halua poiketa, enkä koskaan poikkea, koska rakastan Sinua, ikuisesti. Tämä on kaikki mitä teidän tarvitsee tietää siitä, mitä polkuja kulkija on kulkenut ja mitä polkua hän on kulkeva niin kauan kuin on olemassa...

Onnellinen kahvipannu

Siellä kahvipannukin laulaa onnellisuudesta. Siellä kotona!

Syntynyt kuolemaan.

Taas viime yönä näin ahdistavanlaatuisia unikuvia. Jokin luurankomainen vanhus kävi kiinni, kosketteli luvatta. Iskin siltä silmät kuulakärkikynällä ja riivin kasvolihat irti. Leikkasin kaulan saksilla poikki. Verta ja jauhelihaa joka paikassa. Matoja. Sen ihmisen sisällä oli matoja. Jos se oli ihminen. En tiedä miksi olen niin rauhaton ja levoton. Heräilen yöllä ja herätän toiset, näen painajaisia ja havahdun niihin helpotuksesta vääränä. Haluaisin taas nukkumaan, mutta en haluaisi mennä. Minun on niin ikävä. Mutta toisaalta minua jännittää hurjasti. Kulkijan ja minä kun kävimme katselemassa eräitä asuntoja eilen. Toivon niin, että saisimme yhteisen kodin mahdollisimman pian. Haluan pois täältä. Olen onnellinen vain Kulkijan kanssa. Rauhaton ja ärtynyt kaikkialla muualla. Pitäisi jatkaa inventaariota, mutta en jaksa. Ehkä illalla. On niin paljon pois heitettävää. Kuten esimerkiksi muistot. En tiedä mitä tunnen.

Matkalla

2 päivää sitten lähdön hetki koittaa mielikuvitusmatkalla tyhjää rautatietä pitkin suden pitkät loikat kantaa hanki kantaa

Suojelija

Maailman pimeys tiivistyy ympärilläni, minä kutistun ja huomaan putoavani patjani lävitse, lattiaakin alemmaksi. Oikeastaan huomaan leijuvani tyhjyydessä. Kuuma hengitys tuntuu poskellani. Käsi pitelee lantiostani. Silmien auki rävähtäminen, väkivaltainen havahtuminen. Olen vieläkin hereillä. Toinen aika ja toinen paikka. Hiivin kielletyillä alueilla, enkä ymmärrä, miksi edes olen siellä. Lähden pois, en tiedä mikä meni vikaan. Kulkija juoksee perässä huutaa ja haukkuu; olet ruma läski maistut pahalta inhoan sinua sinä rasittava lehmä. Kaikki sanat hukkuvat minun kipupisteisiini, aran ihmisen arkaan sieluun. Juoksen pakoon ja huudan, että lopeta ole hiljaa lopeta jätä mut rauhaan anna mun olla lopeta lopeta. Sitä tietä kävelin viisitoista vuotta, sillä samalla tiellä kävelin hänen kanssaan paria päivää aikaisemmin, siinä tiellä hän kääntyy ympäri ja juoksee pois. Minä pysähdyn ja hajoan itkuun. Yksi ainoa viesti, minä kirjoitan; Onko tämä meidän loppumme? Sitten minä havahdun todellisuuteen. Pimeään aamuun ja huoneessani öisin vallitsevaan arktiseen ilmastoon. Lämmin hengitys poskellani. Voi, sinä olet siinä. Helpotuksen seinä repeytyy ja hautaan pääni Kulkijan kaulaa vasten ja itken. Itken siitä helpotuksen määrästä; unta, se oli vain unta ! Pelkkää typerää unikuvaa. Miten hyvä minun onkaan olla tässä... Paria tuntia myöhemmin uneksin taas, tällä kertaa katatoonisista zombeista. Herään siihen, kun sotilaat soittavat minulle. En ehdi vastata, ennen heräämistäni. Toinen helpotus. Hetkeä myöhemmin pukeudun ja sukellan Kulkijan kanssa lumisateiseen aamuun. Taas on mentävä. Enkä ymmärrä, että miksi taas. Löysimme eilen kodin, erään luonnonsuojelualueen läheltä, kaukana keskustasta, läheltä luontoa, rantaa, järveä. Sinne minä tahtoisin, hänen kanssaan, hänen rakkaus suojanaan. Minun on taas niin ikävä.