Suojelija

Maailman pimeys tiivistyy ympärilläni, minä kutistun ja huomaan putoavani patjani lävitse, lattiaakin alemmaksi. Oikeastaan huomaan leijuvani tyhjyydessä. Kuuma hengitys tuntuu poskellani. Käsi pitelee lantiostani. Silmien auki rävähtäminen, väkivaltainen havahtuminen. Olen vieläkin hereillä. Toinen aika ja toinen paikka. Hiivin kielletyillä alueilla, enkä ymmärrä, miksi edes olen siellä. Lähden pois, en tiedä mikä meni vikaan. Kulkija juoksee perässä huutaa ja haukkuu; olet ruma läski maistut pahalta inhoan sinua sinä rasittava lehmä. Kaikki sanat hukkuvat minun kipupisteisiini, aran ihmisen arkaan sieluun. Juoksen pakoon ja huudan, että lopeta ole hiljaa lopeta jätä mut rauhaan anna mun olla lopeta lopeta. Sitä tietä kävelin viisitoista vuotta, sillä samalla tiellä kävelin hänen kanssaan paria päivää aikaisemmin, siinä tiellä hän kääntyy ympäri ja juoksee pois. Minä pysähdyn ja hajoan itkuun. Yksi ainoa viesti, minä kirjoitan; Onko tämä meidän loppumme? Sitten minä havahdun todellisuuteen. Pimeään aamuun ja huoneessani öisin vallitsevaan arktiseen ilmastoon. Lämmin hengitys poskellani. Voi, sinä olet siinä. Helpotuksen seinä repeytyy ja hautaan pääni Kulkijan kaulaa vasten ja itken. Itken siitä helpotuksen määrästä; unta, se oli vain unta ! Pelkkää typerää unikuvaa. Miten hyvä minun onkaan olla tässä... Paria tuntia myöhemmin uneksin taas, tällä kertaa katatoonisista zombeista. Herään siihen, kun sotilaat soittavat minulle. En ehdi vastata, ennen heräämistäni. Toinen helpotus. Hetkeä myöhemmin pukeudun ja sukellan Kulkijan kanssa lumisateiseen aamuun. Taas on mentävä. Enkä ymmärrä, että miksi taas. Löysimme eilen kodin, erään luonnonsuojelualueen läheltä, kaukana keskustasta, läheltä luontoa, rantaa, järveä. Sinne minä tahtoisin, hänen kanssaan, hänen rakkaus suojanaan. Minun on taas niin ikävä.