Olen miettinyt viime aikoina aika paljon sitä, että mitä haluan elämältä. Perinteinen perhekaava ei kiehdo, en halua lapsia. En omia, enkä adoptoituja.

Olen ollut urakeskeinen niin kauan kuin muistan ja se on ollut paljolti jotain sellaista, mitä tiedän varmasti tahtoneeni. Annoin jo kerran periksi haaveelleni kun muutin takaisin kotiseudulleni 2015. Päätin silloin, että keksin jotain muuta tekemistä, että ei mun ihmisarvoni ole kiinni siitä mitä saavutan tämän elämäni aikana, että kyllä mua joku rakastaa, vaikka en omien unelmieni päähän olisi päässytkään.

Sitten elämääni tuli ihminen, joka antoi mulle uutta toivoa siitä, että ehkä se on mahdollista, sitten kuitenkin.

Mutta nyt olen taas siinä pisteessä, että tuntuu, ettei muhun usko kukaan ulkopuolinen, saati enää edes minä itse. En uskalla tehdä ratkaisuja. En saa mitään eteenpäin, koska pelkään, etten pysty saavuttamaan asioita, joita haluan saavuttaa.

Pelkään epäonnistuvani niin paljon, että se lamauttaa mut. Mä en pysty keskittymään mihinkään. Käytän useita tunteja päivästä siihen, että jossittelen asioita ja mietin mitä tekisin, jos en päädykään syystä tai toisesta kuitenkaan sinne minne yritän päästä.
Mä mietin tätä samaa asiaa joka helvetin päivä.

Se syö mua sisältä. Mä katoan tähän välitilaan. Enkä mä vittu tiedä mitä mun pitäisi tehdä.