Ei oo ihme, että huollot kestää näin.

Koko vuosi on ollut omituinen, en sanoisi huono, sillä olen oppinut paljon itsestäni sekä muista ihmisistä, mutta omituinen kuvaa sitä hyvin. Se on mennyt nopeasti ohitse, enkä ole oikeastaan edes huomannut sitä.
Mutta olen tosiaan selviytynyt ja saanut elämäni omituisesti järjestykseen, vaikka alkuvuodesta tuntuikin, etten yhtään tiedä mistä ja miten aloittaisin.

Helmikuussa tulin takaisin kotiseudulleni hämmentyneenä ja yksin kahden koiran kanssa. Olin asunnoton. Ainoa päämääräni oli saada elämäni kasaan. Kesään mennessä minulla oli oma asunto ja pian huomasin myös seurustelevani taas. Keväällä pysyin kai parhaiten kasassa sen takia, että minulla oli koira ja rupesin taas treenaamaan aktiivisesti. Iso kiitos tietysti kuuluu myös ystävälleni, jonka seura oli varsin voimauttavaa ja, jota ilman olisin tuskin selvinnyt. Monet illat istuttiin ABC:llä parantamassa maailmaa, lenkkeiltiin koirien kanssa ja ylipäätään tehtiin kotiaskareita yhdessä.

Tämän viikon maanantaina jatkoin opiskeluitani, joista sain hyväksiluettua muutamaan kurssin lentokonepapereillani. Olen aikuislukiossa. Eli olen jälleen matkalla kohti omaa päämäärääni ja tavoitettani. Tätä kestää pari vuotta, kirjoitan itseni ylioppilaaksi ja lähden armeijaan... Pari vuotta, jos sitäkään.

Synnyin sotilaaksi, tai jos en syntynyt, niin isä on ainakin propagandallaan sellaisen minusta tehnyt, enkä jaksa hävetä sitä enää. Se on juuri sitä, mitä minä haluan elääkseni tehdä. Onnistuin jopa löytämään miehen - ihan vahingossa - jolle maanpuolustus on elämäntapa ja, joka tukee minua tavoitteissani parhaalla mahdollisella tavalla.

Voisiko elämä enää täydellisempää olla?







Syksy on noin muuten kulunut mm. radioamatöörikurssilla, sekä kahdella maanpuolustuskurssilla, joista ensimmäinen oli Helsingin edustalla Kuivasaaressa ja toinen Tikkakoskella Ilmasotakoululla - siellä, minne minäkin joku päivä menen.

Pysytään motivoituneena:

Therian, otherkin

Jos en olisi meditoinut, olisin väittänyt sitä uneksi.

Lyhyt meditaatio kutsumiseen, aurinkoinen ja lämmin kesäpäivä. Olemme suojassa metsän sylissä. Minä ja leiskuvasilmäinen kaksoisliekkini.

Toinen shamaanirumpuineen ja sanattomine lauluineen. Rytmi porautuu vereeni, selkärankaani ja hetkessä olen toisaalla.

Luminen metsä, yönkarkea pakkashanki. Minä sutena ja jievja, valkoinen ajoporo oikealla. Juoksu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu shamaanirumpujen hakatessa tahtia askelillemme. Kuulen läähätyksen, tunnen lihasteni työn.

Susi on yhä siellä. Toisella puolella.

En ole unohtanut miten muuttua.